Kitabı oku: «Ontto neula», sayfa 11

YHDEKSÄS LUKU

Etretatin Neula oli ontto!

Luonnonilmiökö? Sisäisten sortumienko aiheuttama koverrus vaiko kiehuvan meren tai syövyttävien sateiden huomaamatonta työtä? Vai ihmistenkö yli-inhimillistä toimintaa – gallialaisten, kelttien, ehkäpä esihistoriallisten olentojen?

Kysymystä on epäilemättä mahdoton ratkaista. Ja mitä sillä olikaan väliä? Tärkeintä oli se, että Neula oli ontto.

Neljän- tai viidenkymmenen metrin päässä siitä mahtavasta luonnon rakentamasta kivikaaresta, jolla on nimenä La Porte d'Aval, Läntinen portti, ja joka pistäytyy kalliorannan ylänteestä kuin jättimäinen puun oksa, juurehtien vedenalaisissa kallioissa, kohoaa suunnaton kalkkikiven kartio, ja tämä kartio on vain sisäisen ontelon kuorena!

Tyrmistyttävä havainto! Kuten Lupin, oli nyt myöskin Beautrelet löytänyt ratkaisun siihen suureen arvoitukseen, joka oli periytynyt enemmän kuin kahdenkymmenen vuosisadan halki! Ratkaisun mitä tärkeimmän sille, joka oli sen tiennyt muinoin, etäisimpinä aikakausina, jolloin raakalaisparvet samoilivat kautta vanhan maailman! Loihtulauselman, joka avaa kyklooppiluolan kokonaisille vihollista pakeneville heimoille! Salaperäisen sanan, joka vartioitsee mitä turvallisimman suojapaikan ovea! Ihmesanan, joka antaa vallan ja voiton!

Caesar kykenee anastamaan Gallian, koska tietää tämän sanan. Normandialaiset pääsevät maan herroiksi, koska tuntevat sanan, ja tätä lähtökohtaa käyttäen he sitten valloittavat naapurisaaret, Sisilian, Idän, Uuden maailman!

Salaisuuden valtiaina Englannin kuninkaat hallitsevat Ranskaa, nöyryyttävät sitä, paloittelevat sen, kruunauttavat itsensä Pariisissa. He menettävät salaisuuden, ja tappio on seurauksena.

Salaisuuden valtiaina Ranskan kuninkaat tulevat yhä mahtavammiksi, he tunkeutuvat maansa ahtaitten rajojen ulkopuolelle, perustavat vähitellen ison kansallisuuden ja säihkyvät kunnian ja vallan hohteessa. He unohtavat sen tai eivät ymmärrä sitä käyttää, ja seurauksena on kuolema, maanpako, kukistuminen!

Näkymätön valtakunta, meren helmassa ja kymmenen syltä rannasta!… Tuntematon linnoitus, Notre Damen torneja korkeampi ja rakennettu graniittiperustalle tilavammalle kuin tori… Mikä voima ja turva! Pariisista merelle, pitkin Seineä. Siellä perustetaan Havre, uusi kaupunki, välttämätön kaupunki. Ja seitsemän lieuen päästä sieltä Ontto neula, eikö se ole valloittamaton turvapaikka?

Se on turvapaikka ja samalla pelottava talletuskammio. Kaikki kuningasten aarteet, joita vuosisadat ovat kartutelleet, kaikki Ranskan kulta, kaikki mitä kansalta kiskotaan, kaikki mitä papeilta riistetään, kaikki Euroopan sotatanterilta haalittu saalis kasataan tähän kuninkaalliseen kätköön. Vanhoja kultasouita, kiiltäviä écuita, dubloneja, tukaatteja, floriineja, guineoita, jalokiviä, timantteja, koristeita ja kalleuksia kaikenlaatuisia, kaikkea löytyy sieltä. Kuka voisi keksiä sen? Kuka voi konsanaan saada tietoonsa Neulan saavuttamattoman salaisuuden. Ei kukaan.

Kyllä, Lupin.

Ja Lupinista koituu tuo miltei yliluonnollinen olento, tuo ihme, joka on mahdoton selittää niin kauan kuin totuus pysyy pimitettynä. Niin määräämättömät kuin hänen neronsa apuneuvot ovatkin, ne eivät voi riittää siihen mielettömään taisteluun, jota hän käy yhteiskuntaa vastaan. Tarvitaan muita, enemmän aineellisia. Tarvitaan varmaa tyyssijaa, turvaa rankaisulta, sitä rauhaa, joka tekee suunnitelmien suorittamisen mahdolliseksi.

Ilman Onttoa neulaa on Lupin käsittämätön. Hän on taru, romaaniolento, vailla todellisuutta.

Salaisuuden valtiaana – ja millaisen salaisuuden! – hän on aivan yksinkertaisesti ihminen kuten kaikki muutkin, joskin hän osaa verrattomalla tavalla käytellä kohtalon hänelle lahjoittamaa asetta.

– — —

Neula oli siis ontto, se oli epäämätön seikka. Nyt oli vain saatava tietoon, miten sinne päästä.

Ilmeisesti meren puolelta. Oli nähtävästi merelle päin joku aukko, johon joinakuina vuorokauden aikoina pääsi veneellä.

Mutta maan puolelta?

Aina kello kymmeneen asti illalla lojui Beautrelet tuolla jyrkänteen kaltaalla silmät suunnattuina pyramidin mustaan möhkäleeseen, aprikoiden, koko ajatuskyky terittyneenä.

Sitten hän läksi alas Etretatiin, valitsi yksinkertaisimman majatalon, söi illallista, meni huoneeseensa ja otti salakirjoituksen esille.

Nyt oli hänelle vain lapsenleikkiä tarkoin määrätä sen sanamuoto. Hän havaitsi oitis, että Etretat sanan kolme ääntiötä olivat ensimmäisellä rivillä, oikeassa järjestyksessä ja tarvittavien välimatkojen päässä. Tämä ensimmäinen rivi tuli siten kuulumaan:

e . a . a . . etretat . a . .

Mitä sanoja saattoi olla Etretatin edellä? Todenmukaisesti sanoja, jotka osoittivat Neulan aseman kylään nähden. Mutta Neula kohosi vasemmalla, lännessä… Hän mietiskeli, ja muistaessaan, että rannikkolaiset nimittivät länsituulta aval-tuuleksi ja että läheisellä kiviholvilla juuri oli nimenä Porte d'Aval, hän kirjoitti:

En aval d'Etretat . a ..

Toinen rivi oli se, jolla sana Demoiselles esiintyi, ja nähdessään, että sen sanan edellä olivat kaikki ne ääntiöt, jotka ovat sanoissa la chambre des, hän merkitsi muistiin kaksi lausetta:

En aval d'Etretat – La chambre des Demoiselles.

Kolmas rivi oli vaikeampi, mutta kauan hapuiltuaan hän muisti Fréfossén linnoituksen perustalle rakennetun linnasen lähellä La Chambre des Demoisellesia, ja nyt oli hänellä salakirjoitus melkein valmis:

En aval d'Etretat – La Chambre des Demoiselles – Sous le fort de Fréfossé – L'Aiguille creuse.

"Etretatin länsipuolella – Neitien kamari – Fréfossén linnoituksen alitse – Ontto neula."

Siinä olivat nuo neljä tunnuslausetta, ne tärkeät, yleiset tunnuslauseet, jotka oli tunnettava. Niiden opastuksella lähdettiin Etretatin länsipuolitse Neitien kamariin, kuljettiin kaiken todennäköisyyden mukaan Fréfossén linnoituksen alta ja tultiin Onttoon neulaan.

Millä tavoin? Niiden mittojen ja ohjeiden nojalla jotka esiintyvät neljännessä rivissä:

Siinä olivat ilmeisesti yksityiskohtaisemmat kaavat, tarkoitetut vihjaamaan lähtökohdan ja tien Neulaan.

Beautrelet otaksui heti – ja hänen oletuksensa oli loogillinen johdelma salakirjoituksesta —, että jos todellakin oli olemassa suoranainen yhteys mantereen ja neulaobeliskin välillä, niin tämän maanalaisen käytävän täytyi lähteä Neitien kamarista, kulkea Fréfossé-linnoituksen alitse, painua kohtisuorasti sata metriä korkeita rantakallioita alas ja meren pohjan alla kulkevaa tunnelia myöten johtaa Onttoon neulaan.

Maanalaisen käytävän aukko? Eikö se ollut noiden kahden niin selvästi hakattujen kirjainten D:n ja F:n luona, jotka ilmaisivat sen, vieläpä kenties jonkun nerokkaan koneiston avulla päästivätkin siihen?

Koko seuraavan aamupäivän Isidore kuljeskeli Etretatissa ja pakinoitsi kaikkien ihmisten kanssa, yrittäen kerätä joitakuita hyödyllisiä tietoja. Ehtoopäivällä hän kapusi ylös rantakallioille, Merimiespuvussaan hän oli tekeytynyt vielä nuoremmaksi ja näytti kaksitoistavuotiaalta pojalta liian lyhyine nousuineen ja sinimekkoineen.

Heti luolaan tultuaan hän laskeusi polvilleen kirjaimien eteen. Pettymys kohtasi häntä. Turhaan takoi ja nakutteli hän niitä ja koetti niitä vääntää kaikkiin suuntiin; ne eivät hievahtaneetkaan. Hän pääsi varsin pian siihen käsitykseen, että ne eivät todellakaan voineet liikkua eivätkä siis kuuluneet mihinkään koneistoon.

Mutta kuitenkin… kuitenkin merkitsivät ne jotakin! Kylältä saaduista tiedoista kävi selville, ettei kukaan ollut koskaan kyennyt selittämään niiden alkuperää ja että myöskin apotti Cochet arvokkaassa Etretatia käsittelevässä teoksessaan [Etretatin alkuvaiheet. – Apotti Cochet tuntuu otaksuvan, että nuo kaksi kirjainta ovat jonkun matkailijan nimen alkukirjaimet. Meidän kertomamme havainnot todistavat tuon otaksuman vääräksi.] on turhaan vaivannut aivojaan tällä pikku kuva-arvoituksella. Mutta Isidore tiesi seikan, joka oli oppineelle normandialaiselle muinaistieteilijälle tuntematon, nimittäin että samat kirjaimet esiintyivät salakirjoituksessa, siinä rivissä, joka ilmaisi paikalliset tiedot. Oliko se sattuma? Mahdotonta. Siispä?…

Hänen mieleensä juolahti äkkiä aatos niin yksinkertainen ja järkeen menevä, ettei hän hetkeäkään epäillyt sen totuutta. Eivätkö nuo D ja F olleet salakirjoituksen molempien tärkeimpien sanojen alkukirjaimet, niiden sanojen, jotka – Neulan ohella – ilmaisivat pääasemat sillä tolalla, jota oli seurattava: la Chambre des Demoiselles ja Fréfossé? Toisen D ja toisen F… noin omituinen sattuma ei voinut olla merkityksetön.

Siinä tapauksessa muodostui ongelma seuraavaksi:

Jos yhtymä D F salakirjoituksessa ilmaisee la Chambre des Demoisellesin ja Fréfossé-linnoituksen keskinäistä suhdetta, niin yksinäinen kirjain D rivin alussa edustaa luolaa, johon on ensiksi asetuttava, ja yksinäinen kirjain F rivin keskellä kaiketikin maanalaista käytävää, joka johtaa linnoituksen alitse.

Näiden kirjaimien välissä on kaksi merkkiä: ensin jonkunlainen vinosuunnikas, jonka alaosaan vasemmalle on vetäisty käyrä viiva, ja sitten numero 19. Nämä merkit nähtävästi ilmaisevat, millä tavoin on luolasta katsoen tunkeuduttava linnoituksen alle.

Tuon vinosuunnikkaan muoto tuotti Isidorelle päänvaivaa. Oliko hänen ympärillään, luolan seinissä tai ainakin näköpiirissä mitään vinosuunnikkaasta muistuttavaa?

Hän etsi kauan ja aikoi juuri heittää yrityksensä sikseen, mutta samassa hänen katseensa tapasi pienen, kallioon hakatun aukon, joka oli kuin ikkunana.

Tuon aukon reunapiirteet muodostivatkin järeän, säännöttömän ja tökerön suunnikkaan, jota silti saattoi suunnikkaaksi sanoa, ja Beautrelet pani merkille, että jos asetuttiin seisomaan kalliopohjaan hakatuille kirjaimille D ja F – sitä merkitsivät siis salakirjoituksessa noiden kirjainten yläosaan vedetyt kaksi viivaa —, niin oltiin ihan ikkunan tasalla.

Hän asettui tuolle kohdalle ja tirkisti ulos. Ikkuna antoi, kuten sanottu, maan puolelle, ja hän näki ensiksikin luolasta mantereelle vievän polun, joka polveili kahden kuilun välissä, ja sitten sen kukkulan juuren, jolle linnoitus oli rakennettu.

Yrittääkseen nähdä linnoituksen kurottausi Beautrelet vasempaan, ja silloin hän käsitti koukeron, joka näkyi salamerkin vasemmassa alanurkassa; alhaalla, vasempaan ikkunasta, oli kalliossa pikku ulkonema, jonka kärki koukistui pedonkynnen tavoin. Se näytti melkein pyssyn tähtäimeltä.

Ja jos laski silmänsä tuohon tähtäimeen, niin katse kohtasi vastapäisen kunnaan rinteessä hyvin rajoitetun pinnan, jonka miltei kokonaan peitti vanha tiilimuuri, vanhan Fréfossé-linnoituksen tai sen paikalla olleen vanhan roomalaisen linnoituksen jäännös.

Beautrelet riensi tuon muuripinnan luo, joka oli kymmenisen metriä pitkä ja ruohoston peittämä. Hän ei pystynyt löytämään mitään johtoa.

Mutta luku 19?

Hän palasi luolaan, otti taskustaan lankakerän ja mittanauhan, sitoi langan kivikoukkuun, kiinnitti lankaan pienen kiven yhdeksännentoista metrin kohdalle ja linkosi sen maan puolelle. Kivensiru ei ulottunut polun päähän.

"Minua kolminkertaista pöhköä", ajatteli Beautrelet. "Laskettiinko siihen aikaan metreissä? 19 merkitsee tietysti 19 syltä."

Laskettuaan päässään hän teki solmun seitsemännenneljättä metrin kohdalle ja hapuili muurista sitä pistettä, missä solmu 19 sylen päässä luolan ikkunasta koskettaisi Fréfossén muuria.

Tovin kuluttua oli tämä yhtymys tapahtunut. Vapaalla kädellään hän siirsi syrjään raoissa rehottavat rikkaruohot.

Häneltä pääsi huudahdus. Solmu, jota hän piteli peukalon ja etusormen välissä, koski pienen ristin keskikohtaa; tämä oli hakattu korkokuvioksi erääseen tiiliskiveen.

19-numeroahan seurasi salakirjoituksessa ristin merkki!

Hänen täytyi käyttää koko tahdonvoimansa hallitakseen hetken määrätöntä riemua. Jännittynein sormin tarttui hän nopeasti ristiin ja väänsi sitä kuin olisi pyörän puolapuita kierittänyt. Tiiliskivi liikkui. Hän ponnisti kahta tuimemmin, mutta se ei liikkunut enempää. Vääntämättä hän painoi kovemmin. Heti tunsi hän sen myötäävän. Ja äkkiä kuului kitkuvaa ääntä kuin lukkoa avattaessa, ja oikeaan tiiliskivestä kääntyi auki metrin levyinen kappale muuria, paljastaen maanalaisen käytävän suun.

Beautrelet kävi kiihkeästi käsiksi rautaoveen, jonka muurin kivet olivat kätkeneet, työnsi sen takaisin paikoilleen ja sulki sen. Hämmästys, ilo, ilmitulemisen pelko vääristivät hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Hän näki sielussaan mitä kaikkea oli tapahtunut tuon oven edessä kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa, kaikki ne salaisuuden tietäneet ihmiset, jotka olivat käyneet sisälle tästä ovesta… keltit, gallialaiset, roomalaiset, normandialaiset, englantilaiset, ranskalaiset, paroonit, herttuat, kuninkaat ja noiden kaikkien jälkeen Arsène Lupinin… Lupinin jälkeen oman itsensä… Hän tunsi aivojensa pimittyvän. Hänen silmäluomensa laskeusivat. Hän lyyhistyi pyörtyneenä ja kieri alas rinnettä aina kuilun reunalle asti…

Hänen tehtävänsä oli lopussa, ainakin sikäli kuin saattoi sitä omin päin suorittaa käytettävissään olevilla apuneuvoilla.

Illalla hän lähetti etsivän osaston päällikölle pitkän kirjeen, missä teki tarkoin selvää etsintänsä tuloksista ja ilmaisi Onton neulan salaisuuden. Hän pyysi apua voidakseen täydentää työnsä ja antoi osoitteensa.

Vastausta odottaessaan hän vietti kaksi yötä peräkkäin Neitien kamarissa, kauhun hyytämänä, hermot pilalla, osaksi myöskin yön äänien johdosta… Hän oli joka hetki näkevinään varjojen lähenevän. Tiedettiin hänen olevan luolassa… ne lähenivät… kuristivat.

Mutta ponnistaen kaiken miehuutensa piti hän katseensa jyrkästi suunnattuna muurinpintaan.

Ensimmäisenä yönä oli kaikki hiljaista, mutta toisena hän näki tähtien ja uudenkuun hohteessa oven avautuvan ja tummien varjojen luisuvan pimennosta. Hän laski kaksi, kolme, neljä, viisi…

Hän oli näkevinään noiden viiden miehen kantavan hyvin isoja taakkoja. He astelivat suoraan poikki kenttien Havren tielle, ja hän erotti pois vierivän auton kohun.

Heidän jälkiänsä seuranneena hän kääntyi nyt takaisin ja kulki ison maatalon ohitse. Mutta tien polvekkeessa hän ehti hädin kavuta ruohovallille ja piiloutua puiden taakse. Taas kulki miehiä sivuitse, neljä… viisi… kaikilla kimppu selässä. Ja kahta minuuttia myöhemmin puhkui toinen auto. Tällä kertaa hänellä ei ollut voimaa palata vartiopaikalleen; hän meni asuntoonsa lepäämään.

Hänen herätessään toi hotellin palvelija kirjeen. Hän avasi sen. Siinä oli Ganimardin käyntikortti.

"Vihdoinkin!" huudahti Beautrelet, joka tunsi noin kovan taistelun jälkeen tosiaankin tarvitsevansa apulaista.

Hän hypähti ylös kädet ojossa. Ganimard tarttui niihin, tähysteli häntä hetken ja sanoi:

"Te olette mies kerrassaan!"

"Pyh", vähitteli toinen, "sattuma on minua auttanut".

"Häneen nähden ei ole olemassa mitään sattumaa", vakuutti apulaispäällikkö, joka Lupinista aina puhui juhlallisella äänellä ja hänen nimeänsä mainitsematta.

Hän istuutui.

"Olemme siis saaneet hänet kiinni?"

"Kuten hänet on jo kaksikymmentä kertaa kiinni saatu", nauroi Beautrelet.

"Niin, mutta nyt…"

"Nyt on asian laita tosiaankin hiukan toinen. Me tunnemme hänen turvapaikkansa, hänen linnoituksensa, sanalla sanoen sen, mikä Lupinista tekee Lupinin. Hän voi päästä karkuun. Mutta Etretatin Neula ei voi."

"Miksi luulette, että hän voi paeta?" kysyi Ganimard rauhattomana.

"Miksi luulette, että hänen tarvitsee paeta?" vastasi Beautrelet. "Mikään ei todista, että hän nykyään on Neulassa. Viime yönä on sieltä lähtenyt yksitoista hänen rikostoveriansa. Hän saattoi olla niistä yksi."

Ganimard mietti.

"Oikeassa olette. Pääasiana on Ontto neula. Mitä muuhun tulee, toivokaamme, että sattuma meitä auttaa. Ja nyt pakiskaamme."

Hän sai jälleen totisen sävynsä ja merkitsevän katsantonsa, lausuen:

"Hyvä herra Beautrelet, minulla on määräys kehoittaa teitä tässä asiassa mitä ehdottomampaan vaitioloon."

"Määräys keneltä?" tiedusti Beautrelet leikkisästi. "Poliisiprefektiltä?"

"Korkeammalta."

"Konseljin presidentiltä?"

"Korkeammalta."

"Lempo."

Ganimard alensi äänensä.

"Beautrelet, minä tulen Élysée-palatsista. Tätä asiaa pidetään valtiosalaisuutena, ja perin tärkeänä. On vakavia syitä tämän varustuksen pitämiseen tietymättömissä… ennen kaikkea sotilaallisia syitä… Siitä voi sukeutua muonituskeskus, uudenlaisten räjähdysaineitten tai vasta keksittyjen ampuma-aseitten talletuspaikka… mitäpä minä tiedän? Ranskan salainen asevarikko."

"Mutta kuinka toivotaan voitavan säilyttää moinen salaisuus? Muinoin se oli vain yhden miehen, kuninkaan, hallussa. Nyt on meitä jo moniaita asiasta perillä, Lupinin joukkueesta puhumattakaan."

"No, kunhan saataisiin vain viiden tai kymmenenkin vuoden vaitiolo… Ne viisi vuotta voivat olla… pelastus."

"Mutta tämän linnoituksen, tämän vastaisen asevarikon valtaamiseksi on siihen hyökkäys tehtävä, Lupin sieltä häädettävä. Eikä tuo käy päinsä ilman hälinää."

"Tietenkin arvataan yhtä ja toista, mutta ei saada varmaa tietoa. Ja yrittäähän pitää."

"Olkoon menneeksi. Mikä on suunnitelmanne?"

"Sen kerron lyhyeen. Ensinnäkään ette te ole Isidore Beautrelet, eikä myöskään enää ole kysymys Lupinista. Te pysytte etretatilaisena poikana, joka kuljeskellessaan on nähnyt miehiä kapuavan ylös maanalaisesta käytävästä. Tehän luulette, että kallioon on hakattu portaat ylhäältä alas?"

"Niin, tuollaisia portaita on pitkin rannikkoa useampia. Onpa Etretatin oikealla puolella Bénouvillen edustalla näytetty minulle Pirunportaita, jotka ovat kaikille kylpijöille tutut. Enkä edes puhukaan niistä kolmesta tai neljästä tunnelista, jotka ovat kalastajille aiotut."

"No niin, minä otan puolet joukkoani mukaani, ja te näytätte meille tietä. Minä menen sisälle joko yksinäni tai useampien kanssa, senhän saamme nähdä. Sieltä käsin on hyökkäys kaikessa tapauksessa suunnattava. Jollei Lupin ole Neulassa, niin laitamme ansan, johon hän jonakuna päivänä takertuu. Jos hän on siellä…"

"Jos hän on siellä, herra Ganimard, niin hän pakenee Neulan merenpuoliselta sivulta."

"Siinä tapauksessa väkeni toinen puoli heti sieppaa hänet kiinni."

"Niin, mutta jos te, kuten luulen, valitsette laskuveden ajan, jolloin meri on peräytynyt paljastaen Neulan jalustan, niin metsästys käy julkiseksi, tapahtuessaan kaikkien niiden kalastajien näkyvissä, jotka pyytävät äyriäisiä ja simpukoita läheisiltä kallioilta."

"Sen vuoksi aionkin valita juuri korkean veden ajan."

"Siinä tapauksessa hän pelastautuu veneellä."

"Mutta kun minulla on tusina veneitä, joita kutakin yksi miehistäni on ohjaamassa, niin hän joutuu pihtiin."

"Ellei puikahda venetusinanne lomasta kuin kala verkonsilmästä."

"Senkin tehköön. Mutta silloin ammutan hänet upoksiin."

"Kas hittoa! Onko teillä siis kanuunia?"

"On, Herra nähköön. Parhaillaan on Havressa torpeedovene. Sähköteitse annettuani sille määräyksen saapuu se ilmoitettuna aikana Neulan läheisyyteen."

"Kylläpä Lupin siitä ylpistyy! Torpeedovene… Niin, herra Ganimard, huomaanpa teidän nähneen ennakolta kaikki. Tarvitsee vain ryhtyä yritykseen. Milloin teemme ryntäyksen?"

"Huomenna."

"Yöllä?"

"Keskellä kirkasta päivää, meri kun nousee kymmenen aikaan."

"Mainiota."

Beautreletin näennäisen iloisuuden alla piili todellista tuskaa. Aamuun asti hän ei päässyt uneen, hautoen vain mielessään mitä mahdottomimpia suunnitelmia.

Hänestä erottuaan läksi Ganimard kymmenen kilometrin päässä Etretatista sijaitsevaan Yportiin, missä varovaisesti oli sopinut tapaavansa väkensä. Siellä hän vuokrasi kaksitoista kalastajavenettä muka toimittaakseen luotauksia pitkin rannikkoa.

Neljännestä vailla kymmenen hän kahdentoista vankan miehen seurassa tapasi Isidoren tiellä, joka nousi kalliorannalle.

Täsmälleen kello kaksitoista he saapuivat muurin edustalle. Se oli ratkaiseva hetki.

"Mikä sinua vaivaakaan, Beautrelet? Olethan vihreä naamaltasi?" hihitti Ganimard, leikillään sinutellen nuorta miestä.

"Entä sinä sitten, Ganimard, ethän näe itseäsi", vastasi Beautrelet; "luulisipa viimeisen hetkesi tulleen".

Heidän täytyi istuutua, ja Ganimard siemasi pari rommikulausta.

"Jänistä minua ei", virkkoi hän, "mutta onpa mieleni hitosti järkkynyt! Joka kerta, kun olen menossa häntä sieppaamaan, närästää sisuksiani kuin karhilla vetäen. Pisara rommia?"

"Ei."

"Mutta jos heitätte kesken?"

"Silloin olen ruumiina."

"Pahus vieköön! No, saammepa nähdä. Avatkaa nyt. Eihän meillä liene vaaraa tulla nähdyiksi?"

"Ei. Neula on matalampi rantaylänköä, ja mehän olemme notkossa."

Beautrelet astahti muurin luo ja painalsi tiiliskiveä. Kuului ratinaa, ja maanalainen käytävä avautui.

Sytyttämiensä lyhtyjen valossa he näkivät sen olevan holvattu; holvi, kuten lattiakin, oli kauttaaltaan katettu tiilillä.

He marssivat muutaman sekunnin, kunnes äkkiä tapasivat portaat.

Beautrelet laski viisiviidettä tiiliastuinta, joita pitkällinen poljenta oli keskeltä hiukan hivutellut.

"Tuhat tulimaista!" noitui Ganimard, joka kulki etunenässä ja äkkiä pysähtyi kuin johonkin esteeseen törmänneenä.

"Mikä hätänä?"

"Ovi."

"Hitto", jupisi Beautrelet sitä katsellen, "eikä helppo murtaa. Rautamöhkäle kerrassaan."

"Olemmepa kiikissä", virkkoi Ganimard; "eihän siinä ole edes lukkoa".

"Ei tosiaankaan. Se herättää minussa toivoa."

"Miten niin?"

"Ovi tehdään avattavaksi, ja koska tässä ei ole lukkoa, niin on olemassa joku salainen tapa sen avaamiseksi."

"Ja koska me emme tunne tuota salaisuutta…"

"Minä otan siitä selon."

"Millä tavoin?"

"Salakirjoituksen avulla. Neljännellä rivillä ei ole muuta tehtävää kuin selittää esiintyviä vaikeuksia. Ja ratkaisu on verrattain helppo, koska sitä ei ole kirjoitettu harhaannuttamaan, vaan auttamaan niitä, jotka etsivät."

"Verrattain helppo! Minäpä en ole samaa mieltä", huudahti Ganimard, joka oli ottanut esille salakirjoituksen. "Luku 44 ja vasemmassa alakulmassa pisteellä merkitty kolmio, se on jokseenkin hämärää."

"Ei suinkaan. Tarkastakaahan ovea. Näette että se on kaikissa neljässä kulmassaan lujitettu kolmiomaisilla rautaheloilla, jotka ovat kiinnitetyt isoilla nauloilla. Tarttukaa vasemman alakulman kolmioon ja painakaa tämän vasemman alakärjen naulankantaa… On yhdeksän mahdollisuutta kymmenestä, että osaamme oikeaan."

"Kymmenes mahdollisuus voitti", vastasi Ganimard yritettyänsä.

"Siispä on syynä luku 44…" Miettivästi jatkoi Beautrelet hillityllä äänellä: "Katsotaanpa… Te ja minä seisomme kumpainenkin alimmalla porrasaskeleella… niitä on 45… Miksi 45, kun salakirjoituksen numero on 44?… Sattumusko? Ei… Koko tässä jutussa ei ole kertaakaan ollut mitään sattumusta, ainakaan tarkoittamatonta. Ganimard, olkaapa hyvä ja nouskaa askelta ylemmä… Kas niin, pysykää nyt siinä 44. astuimella. Ja nyt minä painan naulankantaa… Ja jos koneisto ei nyt lähde käyntiin, niin minä olen matti."

Jyhkeä portti kääntyi tosiaankin saranoillaan. Hyvin tilava ontelo avautui heidän katseilleen.

"Lienemme täsmälleen Fréfossé-linnoituksen alla", selitti Beautrelet. "Nyt olemme kulkeneet maakerrosten läpi. Tiiliholvaus on loppunut. Kaikkialla ympärillämme on kalkkikiveä."

Suojamaan tunkeusi himmeä valojuova sen toisesta päästä. Lähestyessään he näkivät kalliossa railon, jonkunlaisena tähystysreikänä. Vastapäätä heitä kohosi aalloista viidenkymmenen metrin päässä Neulan majesteetillinen möhkäle. Oikealla oli ihan lähellä Länsiportin holvikaari, ja vasemmalla muodosti hyvin kaukana kallioranta vielä valtavamman holvin, joka päätti leveän lahden siron kaareutuman: la Manneporte (magna porta = iso veräjä), niin korkea, että purjelaiva olisi mastot pystyssä ja täysin purjein voinut lipua sen alitse. Taustalla meri kaikkialla.

"En näe laivastoamme", huomautti Beautrelet.

"Mahdotonta", selitti Ganimard, "Länsiportti peittää meiltä koko Etretatin ja Yportin rannan. Mutta tuolla, ulapalla, musta viiru vesirajassa…"

"No?…"

"Se on sotalaivastomme torpeedovene n:o 25. Sen voi karttaa Lupin… jos tahtoo tutustua merenpohjan maisemaan."

Porrasaukossa railon lähellä alkoi kaide, ja he seurasivat sitä. Siellä täällä oli seinässä pikku ikkuna, ja joka kerta he näkivät Neulan yhä jättimäisempänä.

Juuri heidän ollessaan saapumaisillaan merenpinnan tasalle loppuivat ikkunat ja käytävä pimeni.

Isidore laski askeleet ääneensä. Kolmeensataanviiteenkymmeneenkahdeksaan päästyään he joutuivat leveämpään käytävään, jota sitäkin taas sulki naulatuilla rautaheloilla lujitettu ovi.

"Tuon me tunnemme", sanoi Beautrelet. "Salakirjoituksesta haemme numeron 357 ja oikeassa alakulmassaan pisteellä merkityn kolmion. Meidän on vain meneteltävä kuten äskenkin."

Toinen ovi totteli kuten edellinenkin. Heidän edessään oli nyt pitkä tunneli, jota siellä täällä valaisi holviin ripustettu lyhty. Seinistä valui vettä, ja pisaroita ropsahteli maahan; kulun helpottamiseksi olikin sen vuoksi holvi päästä päähän varustettu oikealla puisella jalkakäytävällä.

"Nyt käymme meren alle", huomautti Beautrelet. "Tuletteko mukaan, Ganimard?"

Vastaamatta eteni apulaispäällikkö puukäytävää pitkin tunneliin ja seisahtui erään lyhdyn kohdalle, ottaen sen alas.

"Lyhdyt kenties ovat Keskiajalta, mutta valaistuskeino on nykyinen. Nuo herrat käyttävät auerlamppuja."

Hän jatkoi matkaansa. Tunneli vei toiseen avaraan luolaan, jossa näki edessään ylöspäin johtavien portaitten alimmat astuimet.

"Nyt alkaa neulaan nouseminen", virkkoi Ganimard; "tämä käy vakavammaksi hommaksi".

Mutta eräs hänen miehistään huusi hänelle:

"Herra apulaispäällikkö, tuolla vasemmalla on toiset portaat."

Ja heti jälkeenpäin he havaitsivat oikealla kolmannet.

"Hitto", mutisi apulaispäällikkö, "asema mutkistuu. Jos lähdemme tätä kautta, niin nuo pakenevat toisaalta."

"Jakautukaamme", esitti Beautrelet.

"Ei, ei… heikontaisimme voimiamme… On parempi toisen meistä lähteä vakoilemaan."

"Minä lähden, jos tahdotte…"

"Se sopii, Beautrelet. Minä jään miesteni luo… teillä ei ole mitään pelkäämistä. Rantakallioissa voi olla muitakin teitä kuin se, jota me olemme käyttäneet, ja useampia teitä Neulassakin. Mutta varmasti on tunneli ainoana yhdyssiteenä koko rantaylängön ja Neulan välillä. Tämän luolan kautta siis on kuljettava. Jään sen vuoksi tänne odottamaan paluutanne. Menkäähän, Beautrelet, ja olkaa varovainen… kääntykää pienimmästäkin levottomuutta herättävästä seikasta takaisin."

Isidore katosi nopeasti keskimmäisille portaille. Kolmannellakymmenennellä astuimella pidätti hänet ovi, oikea puuovi. Hän käänsi ovenripaa. Ovi ei ollut lukossa.

Hän saapui huoneeseen, joka suunnattoman laajuutensa takia näytti hänestä kovin matalalta.

Voimakkaita lamppuja kannattivat jyhkeät pilarit, joiden lomissa avartui kauas kantavia aukeamia; valaistuksessaan se tuntui melkein samankokoiselta kuin Neula.

Sinne oli ahdettu laatikoita ja paljous kaikenmoisia kapineita, kuten tuoleja, kaappeja, lipastoja, kirstuja, sekamelska suunnilleen sellainen kuin vanhojen esineiden kauppiaan kellarissa.

Oikealla ja vasemmalla huomasi Beautrelet kahdet portaat, epäilemättä samat, jotka lähtivät alemmasta luolasta. Hän olisi siis voinut palata ilmoittamaan Ganimardille. Mutta hänen edessään johti uusi porrasjakso ylöspäin, ja uteliaisuus houkutteli hänet jatkamaan etsintäänsä omin päin.

Taas kolmekymmentä astuinta. Ovi, sitten huone, hiukan pienempi, tuntui Beautreletista. Ja yhä edessä portaat, jotka johtivat ylöspäin.

Taaskin kolmekymmentä astuinta. Ovi. Jälleen pienempi huone…

Beautrelet ymmärsi nyt Neulan sisustan rakenteen. Se oli päälletysten ladottu huonesarja, joten siis huoneet pienenemistään pienenivät. Kaikkia käytettiin varastohuoneina.

Neljännessä ei enää ollut mitään lamppua. Päivänvaloa tunkeusi hiukan seinänraoista, ja Beautrelet näki meren kymmenen metrin päässä allansa.

Tänä hetkenä hän tunsi olevansa niin kaukana Ganimardista, että hänet alkoi vallata tuskainen mieliala, ja hänen täytyi tuimasti hillitä hermojansa ollakseen pinttämättä pakoon. Mutta mitään vaaraa ei ollut uhkaamassa, ja yltympärillä vallitsi sellainen hiljaisuus, että hän alkoi arvella Lupinin tovereinensa hylänneen koko Neulan.

"Seuraavaan kerrokseen pysähdyn", ajatteli hän.

Vieläkin kolmekymmentä astuinta, sitten ovi, mutta vähemmän jyhkeä, nykyaikaisen näköinen. Hän työnsi sen varovasti auki, valmiina syöksymään tiehensä. Ei ketään. Mutta huoneella oli toinen tarkoitus kuin edellisillä. Seiniä peittivät verhot, lattiata matot. Kaksi komeaa kaappia oli asetettu vastakkain, täynnä hopeakalustoa. Pienet, kapeihin ja syviin rakoihin sovitetut ikkunat olivat varustetut lasiruuduilla.

Keskellä huonetta oli ylellisesti katettu pöytä, jolla näkyi hedelmiä ja leivoksia hopeamaljakoissa, samppanjaa karahveissa, ja kukkia, paljous kukkia.

Se oli katettu kolmelle hengelle.

Beautrelet lähestyi. Ruokaliinojen päällä oli nimikorteissa vieraitten nimet.

Ensin hän luki: Arsène Lupin.

Vastapäätä: Rouva Arsène Lupin.

Hän otti kolmannen kortin ja hätkähti hämmästyksestä. Siinä oli hänen nimensä: Isidore Beautrelet!