Kitabı oku: «Ontto neula», sayfa 5

NELJÄS LUKU

Eräänä iltana kuusi viikkoa jälkeenpäin olin antanut palvelijalleni lupaa. Oli heinäkuun 14 p:n aatto. [Heinäk. 14. on Bastiljin valloituksen muistopäivä. Suom.] Ilmassa oli ukkosen oireita, eikä minua haluttanut lähteä ulos. Avasin kuistilleni johtavat ikkunat, sytytin työlamppuni ja aloin silmäillä sanomalehtiä, kun en ollut niitä vielä lukenut.

Ne tietysti puhuivat Arsène Lupinista. Aina murhayrityksestä asti, joka oli kohdannut Isidore Beautrelet parkaa, ei ollut kulunut ainoatakaan päivää ilman puheita Ambrumésy-jutusta. Joka päivä omistettiin sille joitakuita sanoja pysyväisen otsakkeen alla. Yleisö ei ollut milloinkaan joutunut äkillisten tapausten ja odottamattomien käänteiden kautta moiseen jännitykseen. Herra Filleul, joka kiitettävän leppeästi alistui syrjäiseen osaansa, oli haastattelijoille kertonut nuoren neuvonantajansa suurteot noiden kolmen muistettavan päivän ajalta, joten ihmiset saattoivat viehättyä mitä haaveellisimpiin arvailuihin.

Sitä ei jätettykään tekemättä. Rikosasiain erikoistuntijat, romaanikirjailijat ja näytelmien sepittäjät, tuomarit ja entiset etsivän osaston päälliköt, ent. Lecocqit [Lecocq oli Ranskan salapoliisilaitoksen järjestäjä, rikoskirjailija. Suom.] ja vastaiset Sherlock Holmesit, kaikki laativat omat väitelmänsä ja kehittivät niitä pitkissä sanomalehtikirjoituksissa. Jokainen aloitti tutkimuksen alusta asti uudestaan ja johti sen eri suuntiin.

Ja kaikki tämä tapahtui koulupoika Isidore Beautreletin lausuntojen perusteella.

Mutta täytyihän tunnustaa, että kaikki totuuden piirteet olivat käsillä. Mikä oli salaisuutta? Tiedettiin piilopaikka, missä Arsène Lupin oli taistellut kuoleman kanssa, eikä siitä ollut mitään epäilystä: tohtori Delattre, joka oli edelleenkin turvautunut lääkärin vaikenemisvelvollisuuteen ja kieltäytynyt todistamasta, oli myöntänyt läheisimmille ystävillensä – jotka oitis riensivät tietoa levittämään —, että hänet oli tosiaankin viety luolakammioon, haavoittuneen luo, jonka hänen rikostoverinsa olivat esitelleet Arsène Lupinin nimellä. Ja kun tästä luolakammiosta oli löydetty Étienne de Vaudreixin ruumis, mikä Étienne de Vaudreix oli Arsène Lupin eikä kukaan muu, niin tuli Lupinin kohtalo yhä vääjäämättömämmin todistetuksi.

Lupin oli kuollut, neiti de Saint-Véranin ruumis oli tunnettu rannerenkaan avulla… murhenäytelmä oli siis loppunut.

Mutta sitä se ei ollut. Kukaan ei arvellut sitä loppuneeksi, koska Beautrelet oli väittänyt päin vastoin. Ei tiedetty, miksi se ei ollut loppunut, mutta nuoren miehen sanojen perusteella oli salaisuus vielä aivan selvittämätön. Tosiseikkojen todistus ei merkinnyt mitään Beautreletin väitteitä vastaan. Oli jotakin tietämätöntä, ja pidettiin varmana, että juuri se valaisisi koko asian.

Kuinka levottomasti odotettiinkaan alussa tiedonantoja niiltä molemmilta Dieppen lääkäreiltä, joille kreivi de Gesvres oli uskonut potilaan hoidon! Mikä murhe vallitsikaan ensimmäisinä päivinä, kun luultiin hänen henkensä olevan vaarassa! Ja mikä ihastus sinä aamuna, jona sanomalehdet ilmoittivat, ettei enää ollut mitään aihetta levottomuuteen!

Suuri yleisö havaitsi vähäpätöisimmätkin yksityisseikat mielenkiintoisiksi. Kuultiin liikutettuina, että häntä hoiti vanha isänsä, joka oli kutsuttu sähkösanomalla, ja ihailtiin myös neiti Susanne de Gesvresiä, joka öisin valvoi haavoittuneen luona.

Sitten edistyi paraneminen nopeasti. Vihdoinkin siis saataisiin tietää —! Saataisiin tietää, mitä Beautrelet oli luvannut herra Filleulille, ja ne ratkaisevat sanat, jotka pahantekijän veitsi oli ehkäissyt hänet lausumasta!

Ja saataisiin myöskin tietää kaikki, mikä – varsinaisen murhenäytelmän sivussa – oli vielä jäänyt viranomaisille käsittämättömäksi tai tavoittamattomaksi.

Beautreletin vapautuessa ja päästessä voimiinsa saataisiin jonkunlaisia varmoja tietoja herra Harlingtonista, Arsène Lupinin arvoituksellisesta rikoskumppanista, joka yhäti istui vankilassa. Saataisiin tietää, mihin oli rikoksen tehtyänsä joutunut Brédoux, toinen rikoskumppani, jonka rohkeus oli ollut kerrassaan hämmästyttävä.

Beautreletin vapautuessa voitaisiin saada varmoja selityksiä Ganimardin katoamisesta ja Holmesin ryöstämisestä. Kuinka oli voitu toimeenpanna kaksi sellaista väkivallan työtä? Yhtä vähän tiesivät niistä mitään valaisevaa englantilaiset salapoliisit kuin heidän ranskalaisetkaan virkaveljensä.

Helluntaipäivänä ei Ganimard ollut tullut kotiinsa, eikä seuraavanakaan päivänä; hän oli nyt ollut kuusi viikkoa kadoksissa.

Toisena helluntaipäivänä, kello neljä ehtoopäivällä, oli Sherlock Holmes Lontoossa astunut ajuriin, lähteäksensä rautatieasemalle. Tuskin oli hän päässyt istumaan, kun jo pyrki alas, nähtävästi aavistaen vaaraa. Mutta kaksi henkilöä kiipesi ajoneuvoihin oikealta ja vasemmalta ja piteli häntä kiinni välissään eli oikeammin allaan, niin ahdas oli tila. Ja tämä tapahtui kymmenen henkilön nähden, jotka eivät ehtineet apuun.

Ajuri kiiti täyttä vauhtia tiehensä. Ja sitten? Sitten ei mitään. Ei tiedetty mitään.

Ja kenties saataisiin Beautreletin kautta myöskin täydellinen selitys siitä salaperäisestä paperista, jota Brédoux oli pitänyt niin tärkeänä, että oli tikarin iskulla anastanut sen haltijaltansa. Aiguille creusen ongelmaksi sitä nimittivät ne epälukuisat arvailijat, jotka istuivat numeroiden ja pisteiden ääressä, koettaen urkkia niiden merkitystä. Ontto neula! Olipa se merkillinen sanayhtymä! Tämä paperilappu, jonka alkuperää ei kukaan tuntenut, loi esille käsittämättömän kysymyksen: Aiguille creuse! oliko se sisällötön sananparsi, koulupojan töhertämä satunnainen yhdistelmä? Vai antaisivatko nuo kaksi loitsusanaa seikkailija Lupinin historialle oikean ratkaisun? Ei tiedetty mitään.

Se saataisiin tietää. Jo useita päiviä takaperin olivat sanomalehdet julistaneet, että Beautrelet saapuisi pian. Taistelu alkaisi jälleen, ja tällä kertaa elämästä ja kuolemasta, sillä nuorta miestä kannusti kiihkeä koston halu. —

Hänen nimensä kiinnitti juuri huomiotani suurin kirjakkein painettuna. Grand Journal sisälsi ensimmäisellä palstallaan näin kuuluvan tiedoituksen:

"Herra Isidore Beautrelet on luvannut meille ennen kaikkia muita paljastuksensa. Huomenna keskiviikkona, vieläpä ennen kuin poliisille asioista ilmoitetaan, julkaisee 'Grand Journal' Ambrumésyn murhenäytelmän koko selityksen."

"Tuo kuulostaa lupaavalta, vai mitä? Mitä sanotte siitä, ystäväiseni?"

Minä hätkähdin lepotuolissani. Tuolilla istui vieressäni henkilö, jota en tuntenut.

Nousin seisaalleni ja katselin asetta käsiini. Mutta kun hän näytti vaarattomalta, niin hillitsin itseni ja lähestyin häntä.

Hän oli nuori mies, kasvot tarmokkaat, tukka pitkä ja vaalea, hiukan punertava ja lyhyeksi leikattu parta halkaistu kahdeksi tupsuksi. Hänen tumma pukunsa muistutti englantilaista pappia, ja hänen koko olemuksessaan oli muuten jotakin totista ja arvokasta, mikä herätti kunnioitusta.

"Kuka te olette?" kysyin minä.

Kun hän ei vastannut, toistin:

"Kuka te olette? Kuinka olette päässyt tänne? Mitä täältä tahdotte?"

Hän tarkasteli minua ja sanoi:

"Ettekö tunne minua?"

"En."

"Sepä kovin kummallista! Ajatelkaa tarkemmin… eräs ystävänne… ihan erikoista lajia ystävää, mutta kuitenkin…"

Minä tartuin häntä kiivaasti käsivarteen.

"Te valehtelette!… Te valehtelette! Ei, te ette ole mikä sanotte… se ei ole totta…"

"Miksi siis ajattelette häntä ennen kaikkia muita?" sanoi hän nauraen.

Oi, tämä nauru, tämä nuorekas, heleä nauru, jonka leikkisä iva oli minua niin useasti huvittanut! Pintaani karmi. Oliko mahdollista?

"Ei, ei", intin minä jonkunlaisen kauhun valtaamana. "Ei ole mahdollista…"

"Ei ole mahdollista, että minä olen tässä, koska olen kuollut, eikö niin?" jatkoi hän. "Ja te ette usko aaveita?"

Hän nauroi taas.

"Olenko minä niitä, jotka kuolevat, mitä? Surmaisiko minut tuolla tavoin selkään saatu luoti, nuoren tytön ampuma! Väärinpä minua silloin arvostellaan. Niinkuin minä alistuisin mokomaan loppuun!"

"Te siis siinä olette?" sopersin minä vielä epäilevänä ja kuitenkin ihan kiihdyksissäni. "Te siinä? En voi mitenkään tuntea asuanne…"

"Sitten olen levollinen", sanoi hän hilpeästi. "Jos ainoa mies, jolle olen näyttäytynyt todellisessa hahmossani, ei tunne minua tänään, niin ei kukaan, joka tästälähtein näkee minut sellaisena kuin tänään olen, enää tunne minua nähdessään minut todellisessa hahmossani… jos minulla onkaan todellista hahmoa…"

Tunsin nyt hänen äänensä, kun hän ei sille enää antanut vierasta sointua, ja tunsin jo myös hänen silmänsä, kasvojensa ilmeen sekä koko sävynsä ja olemuksensa sen valeasun alta, johon hän oli kätkeytynyt.

"Arsène Lupin", lausuin hillityllä äänellä.

"Niin, Arsène Lupin", huudahti hän ja nousi seisaalleen. "Ainoa ja oikea Arsène Lupin, palanneena varjojen valtakunnasta, sitten kun lienen maannut kuoleman kielissä ja todella kuollut luolakammiossa. Arsène Lupin ilmi elävänä, tahdonvoimaa ja toimintahalua uhkuvana, onnellisena ja vapaana, ja lujemmin kuin koskaan päättäneenä nauttia tätä ihanaa vapautta maailmassa, joka tähän asti on vain pidellyt häntä kuin hemmoiteltua lemmikkiään…"

Nyt oli minun vuoroni nauraa.

"Niin, tepä se tosiaankin olette, ja tällä kertaa paljon iloisempana kuin viimeksi tavatessani teidät, viime vuonna. Minä onnittelen!"

Viittasin hänen käyntiinsä luonani heti jälkeen paljon puhutun otsakoristejutun, hänen purkautuneeseen kihlaukseensa, hänen Sonja Krishnovin seurassa tapahtuneeseen pakoonsa ja nuoren venakon hirveään kuolemaan. Sinä päivänä olin nähnyt sellaisen Arsène Lupinin, jota en ennestään tuntenut, uupuneen, masentuneen, punaisiksi itkettynein silmin, hiukan osanottoa ja hellyyttä tavoittelevana…

"Hiljaa", kielsi hän, "mennyt on kaukana."

"Siitä on vuosi", huomautin minä.

"Siitä on kymmenen vuotta", vakuutti hän. "Jokaiseen Arsène Lupinin vuoteen menee kymmenen vuotta."

Minä luovuin siitä puheenaineesta ja kysyin:

"Kuinka olette päässyt sisälle?"

"Kuten kaikki muutkin ihmiset tietysti, ovesta. Kun en nähnyt ketään, astuin salin poikki, ulos kuistille ja sitten tänne."

"Ehkä niin, mutta ovessahan ei ollut avainta?"

"Mitkään ovet eivät minua pidättele, senhän tiedätte. Tarvitsin teidän asuntoanne ja sen vuoksi menin sisälle."

"Kuten käskette. Jätänkö teidät yksiksenne?"

"Ei, älkää millään muotoa, te ette ole ollenkaan tiellä. Vieläpä voin taata teille, että siitä sukeutuu mielenkiintoinen ilta."

"Odotatteko jotakuta?"

"Kyllä, olen sopinut tapaavani täällä erään kello kymmeneltä."

Hän katsahti kelloonsa.

"Kymmenen. Jos sähkösanoma on tullut perille, niin on hän pian täällä."

Eteisessä kilahti ovikello.

"Sanoinhan sen! Ei, älkää nähkö vaivaa… menen itse avaamaan."

Ketä hittoa oli hän saattanut pyytää tänne? Ja minkä draamallisen tai hullunkurisen kohtauksen katselijana saisinkaan olla? Aseman täytyi olla varsin tavaton, koskapa Lupin itse piti sitä mielenkiintoisena.

Hetkisen kuluttua hän palasi, mukanaan nuori mies, pitkä, hintelä ja hyvin kalpea.

Sanaakaan hiiskumatta, liikkeissään jonkunlaista juhlallisuutta, joka tehosi mieleeni. Lupin kiersi palamaan kaikki sähkölamput. Huoneessa paistoi häikäisevä valo. Miehet silmäilivät toinen toistansa herkeämättä, kuin olisivat tahtoneet tunkeutua toisiinsa kaikella sillä tarmolla, minkä saivat katseeseensa kootuksi.

Oli omituista katsella heitä noin vaiteliaina ja totisina. Mutta kuka olikaan tuo vastatullut?

Juuri kun olin sen arvaamaisillani erään äskettäin sanomalehdissä julkaistun muotokuvan perusteella, kääntyi Lupin minuun ja virkkoi:

"Hyvä ystävä, sallikaa minun esitellä herra Isidore Beautrelet."

Sitten hän lausui nuorelle miehelle:

"Pyydän saada kiittää teitä, herra Beautrelet, ensinnäkin siitä, että kirjeeni johdosta hyväntahtoisesti olette lykännyt paljastuksenne, kunnes puhelisimme keskenämme, ja edelleen siitä, että olette ystävällisesti myöntänyt minulle tämän puhelun."

Beautrelet myhäili.

"Kuten näette on hyväntahtoisuuteni pääasiassa ollut teidän käskyjenne noudattamista. Tarkoittamassanne kirjeessä lausuttu uhkaus oli sitä vastustamattomampi, kun se ei koskenut minua, vaan isääni."

"No niin", vastasi Lupin nauraen, "ei voi aina menetellä kuten mieluisinta olisi, ja täytyyhän käyttää keinoja, mitä käsillä on. Tiesin kokemuksesta, ettei oma turvallisuutenne teille suuria merkinnyt, koska asetuitte herra Brédouxin pyytelyitä vastaan. Silloin jäi vedottavaksi vain isäänne… isäänne, johon olette suuresti kiintynyt. Minä olen kosketellut sitä kieltä."

"Ja tässä nyt olen", sanoi Beautrelet.

Käden liikkeellä pyysin heitä istuutumaan. Sen he tekivät, ja Lupin jatkoi omituisella huomaamattoman ivallisella sävyllään:

"Kaikessa tapauksessa, herra Beautrelet, ellette omaksu kiitostani, ette kai hylkää anteeksipyyntöäni."

"Anteeksipyyntöä? Minkä johdosta?"

"Siitä raakuudesta, jolla Brédoux kohteli teitä."

"Tunnustan, että hänen käytöksensä ihmetytti minua. Se ei ollut tavallista Lupinin tyyliä. Tikarinisku…"

"Eikä minulla ollutkaan mitään osaa siihen tekoon. Brédoux on vasta hankittu kokelas. Ystäväni ajattelivat – hoitaessaan asiaa – että meille voisi olla hyötyä tutkintotuomarin kirjurin voittamisesta puolellemme."

"Siinä olivat ystävänne aivan oikeassa."

"Brédoux, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää teitä silmällä, on todellakin tehnyt meille suuria palveluksia. Mutta kaikki alokkaat ovat hehkuvan innokkaita: niinpä hänkin tahtoi kunnostautua, meni innoissaan liian pitkälle ja haittasi suunnitelmiani omalla vastuullaan, haavoittaessaan teitä."

"Vai niin, sehän oli siis vain pikku tapaturma…"

"Ei suinkaan, ei suinkaan, ja minä olen antanut tuikean ojennuksen. Minun täytyy kuitenkin hänen puolustuksekseen sanoa, että häntä hämmennytti teidän todella odottamattoman nopea tutkimuksenne. Jos olisitte antanut meille muutaman tunnin aikaa, niin olisitte säästynyt tuosta anteeksiantamattomasta väkivallanteosta."

"Ja silloin olisi minulla kaiketi ollut onni saada Ganimardin ja Sherlock Holmesin kohtalo?"

"Aivan oikein", myönsi Lupin ja nauroi kuten ennenkin. "Eikä minun olisi tarvinnut kestää sitä kauheaa tuskaa, mitä haavanne mielessäni herätti. Minulla on, sen vakuutan, ollut hirveitä hetkiä, ja vielä tänä päivänäkin tuottaa kalpeutenne minulle tunnonvaivoja. Ettehän ole minulle vihainen?"

"Se luottamus, jota osoitatte minulle jättäytymällä täten valtaani ilman ehtoja – minun olisi ollut helppo ottaa mukaani muutamia Ganimardin ystäviä! – tämä luottamuksen osoitus hyvittää kaikki."

Tarkoittiko hän täyttä totta? Myönnän, että olin hyvin ihmeissäni. Taistelu näiden kahden miehen kesken alkoi tavalla, jota en käsittänyt. Minä, joka olin ollut läsnä Lupinin ja Holmesin ensimmäisessä kohtauksessa Montparnasse-rautatieaseman kahvilassa, en voinut olla muistamatta noiden kahden vastustajan kopeata tapaa, heidän loukattua ylpeyttään – kohteliaan sävyn verhoamaa —, voimakkaita iskuja, joita he tähtäsivät toisiansa vastaan, heidän teeskentelyään, heidän ärsyttävää ääntänsä.

Mutta tässä ei ollut mitään sellaista. Lupin puolestaan ei ollut muuttunut. Sama menettelytapa, sama pisteliäs herttaisuus. Mutta kuinka kummallinen vastustaja hänellä nyt olikaan! Oliko hän todellakin vastustaja? Siltä hän ei näyttänyt eikä myöskään kuulostanut. Hyvin tyynenä – todellista tyyneyttä, joka ei naamioinut itsensä hillitsevän miehen kiehuvaa vihaa —, hyvin kohteliaana, mutta kohteliaisuutta liioittelematta, hymyilevänä, mutta ilman ivaa, oli hän täydellinen vastakohta Arsène Lupinille, jopa niin täydellinen, että Lupin näytti minusta yhtä hämmästyneeltä kuin minäkin.

Ei, Lupinilla ei ollut tavallista varmuuttaan tämän hennon nuorukaisen edessä, punaposkisen kuin nuori tyttö kirkkaine, vilpittömine silmineen. Useaan kertaan näin hänen joutuvan ymmälle. Hän epäröitsi, ei hyökännyt suoraan, haaskasi aikaa puheenparsiensa sievistelemiseen.

Näytti siltä kuin olisi häneltä jotakin puuttunut. Hän näytti hapuilevan, odottavan. Mitä? Odottiko hän apua?

Ovikello soi taas. Hän meni nopeasti avaamaan.

Hän palasi kirje kädessä.

"Sallittehan, hyvät herrat?" kysyi hän.

Hän avasi kirjeen; siinä oli sähkösanoma. Hän luki sen.

Hänestä tuli kuin toinen mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän ojentausi suoraksi, ja minä huomasin suonien hänen otsallaan paisuvan. Nyt oli edessäni taas atleetti, valtias, joka oli varma itsestään, tapausten ja henkilöiden herra.

Hän levitti sähkösanoman pöydälle, löi nyrkillään päälle ja huudahti:

"Ja nyt, herra Beautrelet, käymme otteluun!"

Beautrelet valmistausi kuuntelemaan, ja Lupin aloitti jämeällä äänellä, mutta terävästi ja tarmokkaasti:

"Heittäkäämme naamari, eikö niin? Ja lopettakaamme kaikki tyhmä teeskentely. Me kaksi olemme vihollisia, ja tiedämme varsin hyvin, mitä toisella on mielessä; vihollisina me toimimme toisiamme vastaan, ja vihollisina meidän siis tulee keskustella rauhasta."

"Rauhasta?" tokaisi Beautrelet kummastuneena.

"Niin, rauhasta. En käyttänyt sitä sanaa umpimähkään, ja toistan sen, niin vaikeata kuin se minulle onkin. Työläästi olen näin pitkälle joutunut. Ensi kertaa hieron vastustajani kanssa rauhaa. Mutta sanonpa teille myös heti, että kerta on samalla viimeinenkin. Käyttäkää sitä siis eduksenne. En lähde täältä saamatta teiltä lupausta. Muutoin jatkuu välillämme sota."

Beautrelet näytti hämmästyvän yhä enemmän ja enemmän. Hän vastasi hiljaisesti:

"Tätä en osannut odottaa. Te puhutte peräti eriskummaisesti! Aivan toista minä odotin. Niin, minä kuvittelin teitä aivan toisenlaiseksi. Miksi olette suutuksissanne? Miksi uhkaatte? Olemmeko silti vihamiehiä, jos olosuhteet ovatkin asettaneet meidät vastakkain? Vihamiehiä… miksi?"

Lupin näytti olevan hiukan hämillään, mutta hän nauroi pilkallisesti, kumartuessaan nuoreen mieheen päin:

"Kuulkaahan, pikku ystäväni, tässä ei kannata käydä puheentapojansa valikoimaan. Asia koskee tosiseikkaa, varmasti vääjäämätöntä tosiseikkaa, ja se on tämä: Kahteen vuoteen en ole tavannut niin voimallista vastustajaa kuin te olette; Ganimardin ja Sherlock Holmesin kanssa olen leikitellyt kuin ne olisivat olleet lapsia. Teidän edessänne minun on pakko puolustautua, niin, vieläpä peräytyäkin. Tällä hetkellä me molemmat varsin hyvin tiedämme, että minun täytyy pitää itseäni voitettuna. Isidore Beautrelet on lyönyt laudalta Arsène Lupinin. Suunnitelmani ovat kumotut. Mitä olen yrittänyt pitää kätkössä, sen te olette kiskonut päivänvaloon. Te olette kiusanani, te suljette minulta tien. Mutta minä olen kyllästynyt tähän. Sen on teille Brédoux turhaan sanonut. Nyt sanon sen itse, ja sanon sen vielä kerran, jotta sen muistatte. Minä olen kyllästynyt tähän."

Beautrelet pudisti päätään.

"Mutta mitä siis tahdotte?"

"Tahdon rauhaa! Pysyköön kukin asemillaan ja hoitakoon omat asiansa."

"Toisin sanoen, te saatte tehdä murtovarkauksia kuinka tiheään tahansa, ja minun pitää palata opintoihini."

"Opintoihinne tahi miten tahdotte, se ei kuulu minuun. Mutta teidän pitää antaa minun olla rauhassa… minä tahdon olla rauhassa."

"Millä tavalla minä teidän rauhaanne nykyään häiritsen?"

Lupin tarttui kiivaasti hänen käsiinsä.

"Sen tiedätte itse parhaiten! Älkää tekeytykö tietämättömäksi! Teillä on nykyään tiedossanne salaisuus, joka on minulle mitä tärkein. Teillä oli oikeus arvata se salaisuus, mutta teillä ei ole mitään oikeutta julkaista sitä."

"Oletteko varma siitä, että tiedän sen?"

"Te tiedätte sen, siitä olen varma; päivä päivältä, tunti tunnilta olen seurannut ajatustenne ja tutkimustenne kulkua. Juuri silloin kun Brédoux teitä haavoitti, olitte aikeissa ilmaista kaikki. Huolissanne isästänne olette sitten lykännyt paljastustenne tekemistä. Mutta tänään tämä lehti lupaa julkaista ne palstoillaan. Kirjoitus on valmiiksi laadittu. Tunnin kuluttua se on ladottu. Huomenna se painetaan."

"Aivan oikein."

Lupin nousi seisaalleen, huitaisi ilmaa kädellään ja huudahti:

"Sitä ei paineta."

"Se painetaan", väitti Beautrelet ja nousi nopeasti.

Vihdoinkin seisoivat nyt nuo kaksi miestä vastatusten. Minusta tuntui kuin olisi puuhattu painia, kuin haparoitaisiin toistensa vyötäreitä. Äkillinen tarmon leimahdus sai Beautreletin tuleen ja liekkiin. Näytti siltä kuin olisi kipinä sytyttänyt häneen uusia tunteita, rohkeutta, turhamaisuutta, taistelun huumausta, vaaran hurmiota.

Lupinin säihkyvät silmät ilmaisivat kaksintaistelijan iloa, kun vihdoinkin saa mitellä miekkoja vihatun vastustajansa kanssa.

"Oletteko jättänyt kirjoituksen ladottavaksi?"

"En vielä."

"Onko se teillä mukananne?"

"Niin typerä minä en ole. Siinä tapauksessa ei sitä minulla enää olisi."

"Miten siis?"

"Se on eräällä toimittajista, suljettuna kaksinkertaiseen kirjekuoreen. Jos en ole lehden toimituksessa ennen puoltayötä, antaa hän sen latoa."

"Ah, tuota veitikkaa", mutisi Lupin, "hän on aavistanut kaikki".

Hän ei voinut enää hillitä kiehuvaa suuttumustansa.

Beautrelet nauroi – nyt oli hänen vuoronsa pilkata – voitostaan päihtyneenä.

"Vaikene toki, poika!" karjaisi Lupin. "Etkö siis tiedä, mikä minä olen miehiäni. Ja että minä, jos tahtoisin… hän uskaltaa todella nauraa!"

Syntyi syvä äänettömyys. Sitten Lupin astui hänen luokseen ja lausui hillityllä äänellä ja katsoen Beautreletia silmiin:

"Sinä menet heti Grand Journaliin."

"En."

"Sinä revit palasiksi sanomalehtikirjoituksesi."

"En."

"Sinä pyydät saada puhutella päätoimittajaa!"

"En."

"Sinä sanot hänelle, että olet erehtynyt."

"En."

"Ja sinä sepität toisen kirjoituksen, – annat Ambrumésy-jutulle sen virallisen sisällön, jonka kaikki ihmiset ovat omaksuneet."

"En."

Lupin sieppasi rautaviivoittimen, joka oli lipastoni päällä, ja katkaisi sen vaivattomasti poikki. Hän oli hirveän kalpea. Hän pyyhki hikipisaroita, jotka helmeilivät hänen otsallaan. Hän ei ollut milloinkaan tavannut vastusta, tahtoessaan jotakin, ja tuon pojan itsepintaisuus sai hänet suunniltaan.

Hän laski molemmat kätensä tuimasti Beautreletin olkapäille ja virkkoi sanojansa painostaen:

"Sinun pitää tehdä kaikki tämä, Beautrelet, sinun pitää sanoa, että viimeiset havaintosi ovat saaneet sinut vakuutetuksi kuolemastani, että siitä ei voi olla vähintäkään epäilystä. Sinun pitää ennen kaikkea sanoa se, sillä jos et sitä sano…"

"Jos en sitä sano?"

"Siepataan isäsi tänä yönä, kuten Ganimard ja Sherlock Holmes on siepattu."

Beautrelet hymyili:

"Älä naura! Vastaa!"

"Vastaan, että minulle on kovin vastenmielistä toimia tahtoanne vastaan, mutta minä olen luvannut puhua, ja minä puhun."

"Puhu sitten siihen laatuun kuin olen nyt viittaillut."

"Minä puhun totuuden!" huudahti Beautrelet innostuneesti. "Siinä on jotakin teille käsittämätöntä: ilo tai oikeammin sanoen tarvis lausua täsmälleen, miten asia on, ja lausua se korkealla äänellä. Totuus on aivoissani, jotka ovat arvanneet ja keksineet sen, ja sen täytyy astua esiin alastomana ja värisevänä. Kirjoitus tulee siis painetuksi juuri sellaisena kuin se on käsistäni lähtenyt. Saadaan tietää, että Lupin elää, saadaan tietää syy, miksi hän tahtoi joutua kuolleiden lukuun. Kaikki saadaan tietää."

Ja hän lisäsi tyynesti:

"Eikä isääni siepata."

He vaikenivat taas molemmin ja katselivat lakkaamatta toisiaan. Säilät olivat täydellä todella iskeneet ristikkäin.

Seurasi kolea hiljaisuus, kuten kuoloniskun edellä. Kuka sen löisi?

Lupin virkahti:

"Ellen peruuta käskyäni, on kahdella ystävälläni määräys kello kolmelta aamulla tunkeutua isäsi huoneeseen, anastaa hänet väkivallalla ja viedä hänet Ganimardin ja Sherlock Holmesin vankeustoveriksi."

Kimakka nauru oli vastauksena.

"Etkö siis ymmärrä, rosvo", huudahti Beautrelet, "että minä olen ryhtynyt omiin varokeinoihini? Kuvittelet kaiketi minua niin yksinkertaiseksi ja typeräksi, että annan isäni yhä asua pienessä yksinäisessä talossaan aukealla maaseudulla?"

Hei, minkä eloisuuden leimautti nuoren miehen kasvoille tuo reipas, ivallinen nauru! Tämä nauru helähti aivan uudella tavalla, aivan kuin Lupinin vaikutusvallan alaisena. Ja julkea sinuttelu asetti hänet heti vastustajansa tasalle.

Hän jatkoi:

"Katsos, Lupin, sinun suurin virheesi on laskelmiesi luulottelu erehtymättömiksi. Sinä tunnustat itsesi voitetuksi? Onpa se ilveilyä! Olet päinvastoin vakuutettu siitä, että sinä voitat kaikesta huolimatta, nyt ja aina. Ja sinä unohdat, että muillakin voi olla laskelmansa. Minun ovat perin yksinkertaiset, hyvä ystävä…"

Oli määrättömän hauskaa kuunnella hänen puhettaan. Hän käveli edes takaisin kädet taskuissa, yllyttävän äkeänä kuin pojannulikka, joka ärsyttää häkissä teutaroivaa tiikeriä. Tuolla hetkellä hän mitä hirmuisimmasti kosti kaikkien tuon suuren seikkailijan uhrien puolesta.

Ja hän jatkoi:

"Isäni ei ole Savoijissa. Hän on vallan toisessa osassa Ranskaa, keskellä suurta kaupunkia, vartionansa kaksikymmentä ystävääni, joilla on käsky pitää hänet näkyvissään, kunnes taistelumme on loppunut. Haluatko tietää lähempiä yksityiskohtia? Hän on Cherbourgissa erään asevarikon virkamiehen luona – asevarikon, muista se, joka on suljettu öisin ja jonne ei päivinkään pääse muutoin kuin erityisellä luvalla ja vahdin seurassa."

Hän oli seisahtunut Lupinin eteen kuin koulupoika, joka irvistelee toverilleen.

"Mitä sanot siitä, suuri mestari?"

Lupin oli seisonut liikkumattomana muutaman minuutin. Ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikahtanut. Mitä ajatteli hän? Mitä aikoi hän päättää? Sille, joka tunsi hänen tunnottoman ja karskin ylpeytensä, oli yksi ainoa vastaus ajateltavissa: että hän silmänräpäyksessä musertaisi ja tuhoaisi vastustajansa. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Minusta tuntui, että hän heittäytyisi vastustajansa kimppuun ja kuristaisi hänet.

"Mitä sanot siitä, suuri mestari?" kertasi Beautrelet.

Lupin otti sähkösanoman pöydältä, ojensi sen hänelle ja vastasi täysin hillityllä äänellä:

"Kas tässä, poikani, lue tämä."

Beautrelet kävi äkkiä vakavaksi; toisen tyyneys vaikutti häneen. Hän avasi paperin laskoksista, katseli vastustajaansa ja kysyi:

"Mitä tämä merkitsee? Minä en käsitä…"

"Käsität kai sähkösanoman ensimmäisen sanan ainakin", sanoi Lupin, "nimittäin sen kaupungin nimen, josta se on lähetetty… katsos tuossa… Cherbourg."

"Kyllä, kyllä", änkytti Beautrelet, "kyllä, minä käsitän… Cherbourg… entä sitten?"

"Sitten? Mielestäni ei jatko ole vähemmän selvä: 'Tavaralähetys toimitettu… toverit korjanneet sen talteen ja odottavat ohjeita kello kahdeksaan aamulla. Kaikki hyvin.' Mikä sinusta tässä tuntuu epäselvältä? Sana tavaralähetys? Eihän voinut kirjoittaa herra Beautrelet vanhempi. Tapa, millä talteen korjaaminen tapahtui? Se ihmetyö, jolla isäsi salaa anastettiin Cherbourgin asevarikosta kahdenkymmenen vartijan nenän edestä? Pyh, sellainen kuuluu taiteen aakkosiin. Tosiasiana pysyy, että tavaralähetys on toimitettu. Mitä sanot siitä, poikaseni?"

Isidore ponnisteli yli-inhimillisesti hillitäkseen mielenliikutustaan. Huomasi kuitenkin hänen huultensa vapisevan, hänen leukansa tärisevän kouristuneesti ja hänen silmiensä koettavan turhaan katsella samaan pisteeseen. Hän sopersi muutaman sanan, vaikeni ja äkkiä lyyhistyi tuolille kädet silmillä ja puhkesi itkuun.

"Oi, isä… isä…"

Odottamaton ratkaisu, voimatemppu, jollaisen Lupinin turhamaisuus vaati, ja samalla muutakin, äärettömän liikuttavaa ja äärettömän yksinkertaista.

Lupin teki kärsimättömän liikkeen ja otti hattunsa, ikäänkuin kiusaantuneena tuollaisesta hänelle vieraasta tunteen purkauksesta. Mutta hän seisahtui kynnykselle, epäröitsi ja palasi sitten verkalleen, askel askelelta.

Beautrelet itki hiljaa kuin pieni lapsi, jota on kohdannut suuri suru. Olkapäät hytkyivät nyyhkytyksen tahdissa. Kyyneleet tihkuivat sormien välistä. Lupin kumartui eteenpäin ja koskematta Beautreletia lausui äänellä, jonka soinnussa ei ollut rahtuakaan ivaa eikä myöskään voittajan loukkaavaa osanottoa:

"Älä itke, poikani. Sellaisille iskuille pitää olla valmistautunut, kun heittäytyy taisteluun päistikkaa, kuten sinä olet tehnyt. Silloin vaanivat mitä hirveimmät onnettomuudet. Sellainen on taiteilijan kohtalo. Sinun täytyy miehuullisesti alistua siihen."

Sitten jatkoi hän melkein hellästi:

"Olit oikeassa, me emme ole vihollisia. Sen olen kauan tiennyt. Ensi hetkestä asti tunsin sinua ja sinun älykkyyttäsi kohtaan myötätuntoa… ihailin sinua… ja sen tähden sanon sinulle erään asian. Älä pahastu… minua suuresti surettaa, jos pahastut… mutta minun täytyy se sinulle sanoa. Herkeä taistelemasta minua vastaan! Minä en sano sitä itserakkaudesta, enkä myöskään halveksien sinua… mutta, näetkös, taistelu on liian epäsuhtainen. Sinä et tiedä… ei kukaan tiedä, mitä apukeinoja minä hallitsen… eikä myöskään keinoja mitä minulla on mielessäni… mitä kaikkea saan aikaan tahdonlujuudellani ja mielikuvitukseni voimalla. Ajattelehan toki, että koko elämäni – syntymästäni asti, voisin sanoa – on ollut kohdistettuna samaan päämäärään; että olen saanut uurastaa kuin orja, ennen kuin olen tullut siksi mikä olen ja onnistunut kaikessa täydellisyydessään toteuttamaan sen perikuvan, jonka olen tahtonut esittää… ja jonka olen kyennyt luomaan. Mitä voit sinä siinä tehdä? Samassa silmänräpäyksessä kun luulet saavasi voiton, luisuu se sinulta käsistä… osuu aina olemaan jotakin, mitä sinä et ole tullut ajatelleeksi… joku pikku seikka… hiekkajyvänen, jonka olen tietämättäsi asettanut soveliaaseen kohtaan. Herkeä, pyydän sinua… muutoin minun täytyy vahingoittaa sinua, ja se tuottaa minulle kärsimystä…"

Hän laski kätensä toisen otsalle ja pitkitti:

"Sanon sinulle vielä kerran, poika: herkeä. Minä tekisin sinulle pahaa. Kuka tietää, vaikka se ansa, johon sinun ehdottomasti täytyy takertua, jo olisi viritetty?"

Beautrelet nosti päänsä. Hän ei itkenyt enää. Oliko hän kuullut Lupinin sanat? Sitä voi epäillä, sillä hän näytti hajamieliseltä.

Hän oli vaiti pari kolme minuuttia. Hän tuntui punnitsevan sitä päätöstä, jonka aikoi tehdä, tutkivan syitä päin ja toisin, ajattelevan myötäisiä ja vastakkaisia mahdollisuuksia.

Viimein hän sanoi Lupinille:

"Jos muutan kirjoitukseni, jos suostun oletettuun kuolemaanne, ja jos sitoudun siihen, etten milloinkaan julista vääräksi tuota nyt vahvistamaani valheellista juttua, lupaatteko, että isäni pääsee vapaaksi?"

"Sen lupaan. Ystäväni ovat vieneet isäsi autolla erääseen toiseen maaseutukaupunkiin. Huomenna aamulla kello seitsemän, jos kirjoitus Grand Journalissa on sellainen kuin toivon, soitan puhelimella heille, ja silloin on isänne vapaa."

"Olkoon menneeksi", myöntyi Beautrelet, "minä alistun ehtoihinne".