Kitabı oku: «Ontto neula», sayfa 6

Ikäänkuin olisi katsonut tarpeettomaksi jatkaa keskustelua, sitten kun oli tyytynyt tappioonsa, nousi hän nopeasti tuoliltaan, otti hattunsa, kumarsi minulle ja Lupinille ja meni.

Lupin katsoi hänen jälkeensä, kuuli oven sulkeutuvan ja mutisi:

"Lapsi parka…"

Kello kahdeksan seuraavana aamuna lähetin palvelijani noutamaan Grand Journalia. Vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän sen toi, sillä se oli jo myyty useimmissa kioskeissa loppuun.

Avasin kuumeisen innokkaasti sanomalehden. Beautreletin kirjoitus oli ensimmäisellä sivulla. Se kuului näin, sanasta sanaan, semmoisena kuin se sittemmin koko maailman sanomalehdissä julkaistiin:

Ambrumésyn murhenäytelmä.

Näiden rivien tarkoituksena ei ole yksityiskohtaisesti tehdä selkoa siitä ajatustyöstä ja etsiskelystä, jonka avulla minun on onnistunut sommitella kokoon Ambrumésyn murhenäytelmä tai oikeammin sanoen kaksoismurhenäytelmä. Sellainen työ, ja kaikki mitä siihen kuuluu, johtopäätökset ja määritelmät, kaikkityyni tuottaa nähdäkseni ainoastaan verrattain pientä ja kaikessa tapauksessa hyvin jokapäiväistä mielenkiintoisuutta. Ei, minä rajoitun esittämään ne molemmat aatteet, jotka olivat tutkimusteni johtavina periaatteina, ja siitä on tuloksena, että minä niiden aiheuttamat molemmat ongelmat kiehittäessäni ja ratkaistessani kerron jutun aivan yksinkertaisesti sikäli kuin se on tapahtunut, sen yksityiskohtien menoa seuraten.

Muistutetaan kenties, että muutamat näistä yksityiskohdista ovat todistamattomia ja että minä myönnän kovin suuren tilan oletuksille. Se on totta. Mutta oletukseni nojautuvat mielestäni riittävän moniin varmoihin yksityisseikkoihin, jotta esitystäni voidaan ilman täydellisiä todistuksiakin yleisin piirtein pitää epäämättömänä. Lähteen suoni useasti häipyy someropohjan alle, mutta samapa silti on lähde, joka siellä täällä kumpuaa esille maan uumenista heijastamaan sinitaivaan pilkahduksia… Tässä siis ensimmäinen ihmetystäni herättänyt arvoitus: miten käy laatuun, että kuolettavasti haavoittunut Lupin on voinut elää vähintäin neljäkymmentä päivää vailla hoitoa, vailla lääkkeitä, vailla ravintoa, pimeän luolan pohjalla?

Aloittakaamme alusta. Torstaina huhtikuun 16 p:nä kello neljä aamulla yllätetään Arsène Lupin eräässä mitä rohkeimmassa murtovarkaudessaan; hän lähtee pakenemaan raunioiden kautta ja kaatuu luodin lävistämänä. Hän laahautuu työläästi kappaleen matkaa eteenpäin, kaatuu uudestaan ja nousee ylös toivoen kykenevänsä ryömimään kappeliin asti. Siellä on luolakammio, jonka hän on sattumalta saanut tietoonsa. Jos hän pääsee piiloutumaan sinne, on hän kenties pelastunut. Viimeiset voimansa ponnistaen hän ryömii sinne; hän on vain muutaman metrin päässä sieltä, kun kuulee askeleita. Nääntyneenä ja menehtyneenä hän luopuu rynnistelystään. Vihollinen tulee. Se on neiti Raymonde de Saint-Véran.

Tämä on murhenäytelmän johdanto eli oikeammin sanoen ensimmäinen kohtaus.

Mitä tapahtui heidän välillään? Se on sitä helpompi arvata, kun jutun jatko antaa meille siitä kaikki tiedot. Nuoren tytön jalkojen juuressa makaa haavoittunut mies, tuimista tuskista voimattomana ja parissa minuutissa vangiksi joutumassa. Hän se on miestä haavoittanut. Jättääkö hän tämän myös viranomaisten käsiin?

Kyllä, jos hän on Jean Davalin murhaaja, silloin antaa tyttö hänen käydä kohtaloansa kohti. Mutta nopein sanoin kertoo tämä hänelle, miten oli sen ihan puolustettavan miestapon laita, jonka oli tehnyt hänen enonsa, kreivi de Gesvres.

Tyttö uskoo häntä. Mitä on hänen tehtävä?

Kukaan ei voi heitä nähdä. Palvelija Victor vartioitsee pikku veräjää. Toinen, Albert, joka on asettunut salin ikkunan ääreen, on kadottanut heidät molemmat näkyvistään. Pitääkö hänen jättää viranomaisten käsiin mies, jota hän on haavoittanut?

Nuoren tytön valtaa vastustamaton sääli, jonka kaikki naiset kyllä ymmärtävät. Lupinin ohjeen mukaan sitaisee hän nenäliinallaan haavan, jotta ei syntyisi verijälkiä. Sitten tämä antaa hänelle avaimen, ja hän aukaisee kappelin oven. Pelastajaansa nojautuen astuu Lupin sisälle. Toinen sulkee ja poistuu. Albert saapuu.

Jos olisi tällä hetkellä tai ainakin muutamien minuuttien kuluttua tutkittu kappelia, ei Lupin olisi ehtinyt tointua siinä määrin, että olisi pystynyt nostamaan kivipaaden ja laskeutumaan alas luolakammion portaita; hän olisi joutunut kiinni. Mutta tämä tarkastus toimitettiin vasta kuusi tuntia jälkeenpäin ja mitä ylimalkaisimmin. Lupin on pelastunut, ja kenen toimesta? Sen, joka oli ollut vähällä surmata hänet.

Neiti de Saint-Véran on tästälähtein tahtomattansakin hänen rikostoverinsa. Hän ei voi luovuttaa potilasta oikeuden haltuun, vieläpä hänen täytyy myöskin jatkaa työtänsä, muutoin haavoittunut menehtyy siinä turvapaikassa, jonne hän on ollut häntä kätkemässä. Ja hän jatkaa.

Jos hänen naisellinen vaistonsa muuten tekee tämän hänelle velvollisuudeksi, niin se samalla tekee velvollisuuden keveäksi. Hän on erinomaisen kekseliäs, hän osaa valmistautua kaiken varalle. Hän se tutkintotuomarille ilmoittaa väärät tuntomerkit Arsène Lupinista (muistetaan kaiketi vielä serkuksien erilaiset väitteet!). Hän se ilmeisesti joistakuista minulle tuntemattomista merkeistä arvaa, että valepukuinen ajuri on Lupinin rikostoveri. Hän se antaa tälle tietoja. Hän se tälle ilmoittaa, että leikkaus on välttämätön. Hän se luultavasti vaihtaa nuo keltaiset nahkalakit. Hän se kirjoituttaa ajurilla tuon paljon puhutun paperilapun, missä häntä henkilökohtaisesti uhataan – kuinka voitaisiinkaan häntä sittemmin epäillä?

Hän se sinä hetkenä, jolloin aioin ilmoittaa tutkintotuomarille ensimmäiset vaikutelmani, väittää edellisenä päivänä nähneensä minut metsässä, herättää herra Filleulin epäluulot minua vastaan ja saa minut vaikenemaan. Se on tietysti vaarallinen temppu, sillä se kääntää huomioni häneen, joka syyttää minua sellaisesta, minkä tiedän valheeksi, mutta temppu on samalla suureksi hyödyksi, sillä nyt on ennen kaikkea voitettava aikaa ja suljettava minulta suu.

Ja hän se neljänkymmenen päivän ajan antaa Lupinille ravintoa ja lääkkeitä (jos kuulustellaan Ouvillen apteekkaria, niin hän antaa tietoja neiti de Saint-Véranin tilauksista), hän se vaalii sairasta, vaihtaa hänen siteitään, valvoo hänen vuoteensa ääressä, parantaa hänet.

Nyt on siis toinen ongelmistamme ratkaistu, samalla kun Ambrumésyn murhenäytelmä on kerrottu. Arsène Lupin on itse linnasta saanut sen avun, mitä hän välttämättömästi tarvitsi, ensiksikin pysyäkseen piilossa ja sitten säilyäkseen hengissä.

Nyt elää hän. Ja nyt toiseen ongelmaan, jonka ratkaisu vastaa Ambrumésyn toista murhenäytelmää. Lupin on hengissä, hän on vapaa, hän on jälleen joukkonsa etunenässä, kaikkivaltiaana kuten ennenkin; miksi hän siis tekee hurjia ponnistuksia – ponnistuksia, jotka alituiseen ovat vastassani – pakottaakseen poliisin ja yleisön siihen uskoon, että hän on kuollut?

Pitää muistaa, että neiti de Saint-Véran on hyvin kaunis. Ne valokuvat, joita on näkynyt lehdissä hänen kadottuansa, antavat vaillinaisen käsityksen hänen kauneudestaan. Kävi niinkuin täytyi käydä. Lupin, joka neljänkymmenen päivän ajan yhtämittaa näkee tuon kauniin nuoren tytön läheisyydessään, ikävöitsee häntä hänen poissa ollessaan, viehättyy hänen herttaisuudestaan ja suloudestaan hänen saapuville tullessaan ja huokuu hänen raikasta hengitystään hänen kumartuessaan potilaansa yli, – hän rakastuu hoitajattareensa, hänen kiitollisuutensa muuttuu rakkaudeksi, hänen ihailunsa intohimoksi. Tyttö on hänen pelastuksensa, mutta myöskin hänen silmiensä ilo, hänen yksinäisten hetkiensä unelma, hänen valonsa, toivonsa, elämänsä.

Hän pitää tyttöä liian suuressa arvossa, käyttääkseen hänen uhraavaisuuttaan väärin ja toimiakseen hänen välityksellään rikostoveriensa johtajana. Joukkueen liikkeet käyvätkin kovin epävarmoiksi. Mutta hän rakastaa tyttöä, hänen arvelunsa taipuvat, ja koska neiti de Saint-Véran ei anna itseänsä hellyttää rakkauden, joka häntä loukkaa, ja koska hän vähentää käyntiensä lukuisuutta aina sikäli kuin ne käyvät vähemmän välttämättömiksi sekä kerrassaan lopettaa ne hänen parantuessaan… tekee hän epätoivonsa rajussa tuskassa kamalan päätöksen. Hän lähtee liikkeelle piilopaikastaan, suorittaa valmistelunsa ja vie lauantaina kesäkuun 6 p:nä kumppaniensa avulla nuoren tytön mukaansa.

Ei siinä kaikki. Ei käy päinsä, että tämä naisenryöstö tulee tunnetuksi. Täytyy katkaista etsiskelyt, arvailut ja toiveetkin: neiti de Saint-Véran on katsottava kuolleeksi. Toimitetaan tekomurha, sovitetaan todistuksia tutkimusten tielle. Rikos näyttää selvältä asialta. Olihan se odotettavissakin, senhän olivat hänen apurinsa ennustaneet ja toimeenpanneet johtajansa kuoleman kostaakseen, ja juuri siten – yhdistelmä on peräti nerokas – juuri siten houkutellaan yleisö sitä helpommin uskomaan johtaja kuolleeksi.

Mutta ei riitä otaksumien aikaansaaminen, ne täytyy myös todistaa. Lupin älyää ennakolta, että minä sekaannun asiaan. Minä tulen arvanneeksi, mikä oli juonena kappelin patsaissa. Minä joudun löytämään luolakammion. Luolakammio on silloin tyhjillään, ja hänen koko rakennelmansa luhistuu.

Luolakammio ei saa olla tyhjillään.

Samaten ei voida varmistua neiti de Saint-Véranin kuolemasta ennen kuin meri on heittänyt rannalle hänen ruumiinsa.

Meren pitää heittää rannalle neiti de Saint-Veronin ruumis.

Vaikeus on suunnaton. Kaksoiseste on voittamaton.

Niin, kaikille muille paitsi Lupinille…

Minä arvaan, mikä oli juonena kappelin patsaissa, minä löydän luolakammion. Laskeudun tuohon luolaan, missä Lupin on piileskellyt. Hänen ruumiinsa viruu siellä!

Jokainen, joka oli ajatellut Lupinin kuoleman mahdolliseksi, olisi nyt joutunut harhaan. Mutta minä en ollut sekunniksikaan pitänyt tätä mahdollisena (ensin vaistosta, sitten järkisyistä). Juoni oli siis hyödytön ja kaikki yhdistelmät turhia. Oivalsin heti, että rautakangen irroittama kivilohkare oli viekkaasti sovitettu putoamaan pienimmästäkin kolauksesta ja ehdottomasti musertamaan väärän Arsène Lupinin pään, jotta häntä ei mitenkään voitaisi todeta.

Uusi löytö. Puoli tuntia jälkeenpäin saan tietää, että neiti de Saint-Véranin ruumis on löydetty Dieppen rannasta… eli oikeastaan ruumis, joka katsotaan neiti de Saint-Véraniksi, koska sen käsivarressa on samanlainen rannerengas kuin hänenkin. Se on muuten ainoa todistus; ruumis on tuntemattomaksi rusentunut.

Muistuttelen mieleeni eräitä asioita… ja ymmärrän. Muutamia päiviä aikaisemmin olen Vigie de Dieppe-lehdestä lukenut, että nuori Envermeussa asunut amerikkalainen pari on myrkyttänyt itsensä ja että heidän ruumiinsa ovat heti jälkeenpäin kadonneet. Minä riennän Envermeuhun. Juttu on tosi, vakuutetaan minulle, paitsi mitä ruumiiden katoamiseen tulee, sillä uhrien veljet ne olivat tulleet vaatimaan ne haltuunsa ja vieneet ne muassaan, tavanmukaisten laillisten muodollisuuksien tultua noudatetuiksi.

Ei ole epäilystäkään siitä, että näiden veljeksien nimi oli Arsène Lupin ja Kumpp.

Todistusketju on täydellinen. Me tiedämme syyn, minkä vuoksi Lupin on toimeenpannut nuoren tytön näennäisen murhan ja vahvistanut huhun omasta kuolemastaan. Hän on rakastunut eikä soisi kenenkään sitä tietävän. Tarkoituksensa saavuttamiseksi hän ei haikaile keinoja kehnoimpiakaan, menee niinkin pitkälle, että varastuttaa ruumiit näyttelemään hänen ja neiti de Saint-Véranin osaa. Siten voi hän pysytellä levollisena. Kukaan ei voi häntä häiritä. Kukaan ei konsanaan voi aavistella oikeata asianlaitaa, jonka hän tahtoo saada unholaan painetuksi.

Kukaan? Kyllä sentään… kolme vastustajaa mahdollisesti vainuaisi jotakin. Ganimard, jonka tuloa odotetaan, Sherlock Holmes, joka on lähtemäisillään Kanaalin yli, ja minä, joka olen jo paikalla. Siinä on kolminainen vaara.

Hän häivyttää sen. Hän toimittaa Ganimardin korjuuseen. Hän tekee Sherlock Holmesille saman tempun. Hän antaa minun maistaa Brédouxin tikaria.

Yksi ainoa seikka jää vielä hämärään. Miksi oli Brédoux Lupinin puolesta niin kiihkeä ottamaan minulta paperilapun, joka päättyi sanoihin Aiguille creuse? Eihän hän toki olettanut sen riistämisellä haihduttavansa muististani sen sisältämiä viittä riviä? Miksi siis? Pelkäsivätkö, että itse paperilaji tai joku muu vihje saattaisi minut jäljille?

Olipa se asia miten tahansa – tällainen kuitenkin on Ambrumésyn murhenäytelmän meno. Myönnän vielä kerran, että olettamuksella on sijaa selityksessäni kuten tutkimuksessanikin. Mutta jos Lupinin nujertamiseksi odotettaisiin todistuksia ja tosiseikkoja, niin olisi vaarana joko joutua odottamaan niitä iankaikkisesti tai löytää sellaisia, joita Lupin itse on sommitellut ja jotka johtaisivat ihan päinvastaiseen suuntaan.

Olen vakaasti ja varmasti siinä uskossa, että tosiseikat täydellisesti selvitessään kaikin puolin vahvistavat olettamukseni.

– — —

Isidore Beautrelet oli hetkeksi taipunut Arsène Lupinin vaikutusvaltaan ja isänsä sieppaamisen johdosta alistunut tappioonsa; mutta hän ei ollut siis lopultakaan kyennyt vaikenemaan. Totuus oli liian viehättävä ja omituinen, todistukset, joita hän voi antaa, olivat liian loogillisia ja sitovia, hänen taipuakseen niitä vääristämään. Koko maailma odotti hänen paljastuksiaan. Hän puhui.

Saman päivän iltana, jona hänen kirjoituksensa oli ollut painettuna, kertoivat sanomalehdet uutisen herra Beautrelet vanhemman ryöstämisestä. Isidore oli saanut siitä tiedon Cherbourgista kello kolmen aikana saapuneella sähkösanomalla.

VIIDES LUKU

Tuo kova isku huumasi nuoren Beautreletin. Painattaessaan kirjoituksensa hän oli totellut tuollaista vastustamatonta vaikutinta, jollaiset saavat ihmisen syrjäyttämään kaikki järkisyyt, mutta itsekseen hän ei ollut voinut uskoa, että tuo sieppaaminen oli mahdollista. Hän oli ryhtynyt peräti taattuihin varovaisuustoimenpiteisiin. Hänen ystävillään Cherbourgissa ei ainoastaan ollut käskynä ottaa Beautrelet vanhempi turviinsa, heidän piti myöskin vartioida hänen joka askeltaan, milloinkaan antamatta hänen mennä yksinään ulos tai edes luovuttamatta hänelle mitään kirjettä ennenkuin se oli otettu ulos kuorestaan. Ei, ei voinut olla mitään vaaraa tarjolla. Lupin pelotteli tyhjällä, hän tahtoi voittaa aikaa ja koetti säikähdyttää vastustajaansa.

Isku tuli siten melkein odottamatta, ja koko ehtoopäivän hautoi hän tuskaansa, kykenemättä mihinkään toimintaan. Yksi ainoa ajatus piti häntä yllä… matkustaa, rientää tuonne omin silmin varmistumaan tapahtuneesta, ja jälleen ryhtyä hyökkäämään.

Hän sähkötti Cherbourgiin. Kello kahdeksan hän saapui Saint-Lazare-asemalle. Muutamia minuutteja myöhemmin hän istui pikajunan kiidättämänä.

Vasta tunnin kuluttua hän koneellisesti avasi asemasillalla ostamansa iltalehden ja sai lukeneeksi sen merkillisen kirjeen, joka tavallaan oli Lupinin vastauksena hänen aamunumerossa ilmestyneeseen kirjoitukseensa:

"Herra toimittaja.

En vaadi, ettei vähäpätöinen persoonani saisi herättää huomiota meidän veltolla ja keskinkertaisella ajallamme, vaikka se uljaampina aikakausina olisikin huvennut ihmispaljouteen. Mutta määrätyn rajan yli ei laumojen epäterve uteliaisuus voi ulottautua saamatta sopimattoman tungettelevaisuuden leimaa. Ellei yksityiselämän muuria pidetä kunniassa, niin mitä suojaa on silloin enää kansalaisilla?

Vedotaan ehkä totuuden kaikkivallitsevaan tärkeyteen? Tyhjä veruke minuun nähden, koska totuus on tunnettu ja minä kieräilemättä tunnustan sen julkisesti. Niin, neiti de Saint-Véran elää. Niin, minä rakastan häntä. Niin, surukseni hän ei rakasta minua. Niin, nuoren Beautreletin tutkimusten tarkkuus ja terävyys ovat ihailtavia. Näin olemme kaikista kohdista samaa mieltä. Ei ole enää mitään arvoitusta, mitään salaperäisyyttä. Hyvä, siispä —?

Sieluni sisintä myöten loukkaantuneena, vielä tuntien mitä julmimpien sydänhaavojen kirpelöimistä, vaadin ettei enää työnnetä sisimpiä tunteitani ja salaisimpia toiveitani yleisön pahansuopaisuuden saaliiksi. Minä pyydän rauhaa, sitä rauhaa, jota välttämättömästi tarvitsen voittaakseni neiti de Saint-Véranin ystävyyden ja hänen muististansa häivyttääkseni ne tuhannet pikku nöyryytykset, joita hän köyhänä sukulaisena – siitä ei ole vielä kukaan huomauttanut – on saanut kokea enonsa ja orpanansa taholta. Neiti de Saint-Véranin on unohdettava tuo ikävä menneisyys. Kaikki, mitä hän voi haluta, olipa se vaikka maailman kaunein koriste tai saavuttamattomin aarre, tahdon minä laskea hänen jalkoihinsa. Hän tulee vielä onnelliseksi. Hän johtuu rakastamaan minua.

Mutta onnistuakseni täytyy minulla olla rauhaa, sen sanon vielä kerran. Sen vuoksi lasken alas aseeni ja ilmestyn vihollisteni eteen öljypuunoksa kädessä – samalla kertaa kun muuten jalomielisesti varoitan heitä, että kieltäytyminen heidän taholtaan voisi tuottaa mitä arveluttavimpia seurauksia.

Vielä sananen herra Harlingtonista. Sen nimen taakse kätkeytyy eräs siivo nuori mies, amerikkalaisen miljaardimiehen Cooleyn kirjuri, joka sai tältä toimekseen haalia hänelle kaikki antiikit taide-esineet, mitä Euroopassa suinkin saatavissa oli. Pahaksi onnekseen hän tapasi ystäväni Étienne de Vaudreixin, eli Arsène Lupinin, minut. Hän sai tietää, että muuan kreivi de Gesvres muka tahtoi muuttaa rahaksi neljä Rubens-taulua sillä ehdolla, että niiden sijalle toimitettaisiin jäljennökset ja että kauppa pysyisi salassa. Ystäväni Vaudreix lupasi myös suostutella kreivin myymään kappelin veistoteokset. Ystäväni hieroi kauppoja aivan rehellisesti ja herra Harlington viehättävän luottavaisesti aina siihen päivään asti, jolloin Rubens-taulut ja kappelin patsaat olivat tallessa… ja herra Harlington tyrmässä. On siis vain enää vapautettava tuo kovaonninen amerikkalainen, koska hän tyytyi petkutetun vaatimattomaan osaan, leimattava miljaardimies Cooley raukaksi, koska hän ikävyyksiä peläten ei ole ryhtynyt pelastamaan kirjuriansa, ja onniteltava ystävääni Étienne de Vaudreixia, eli minua, koska hän kostaa yleisen moraalin puolesta, pitämällä ne satatuhatta frangia, jotka oli etumaksuna saanut kehnolta Cooleylta.

Suokaa anteeksi kirjeeni pituus, herra toimittaja, ja saakaa vakuutukseni syvästä kunnioituksestani. Arsène Lupin."

Isidore punnitsi tämän kirjeen sanoja kenties yhtä tarkoin kuin oli tutkistellut Aiguille creusen lappua. Hänellä oli lähtökohtanaan se periaate, joka oli helppo todistaa oikeaksi, että Lupin ei ollut milloinkaan viitsinyt lähettää sanomalehtiin ainoatakaan tuollaista herttaista kirjoitusta ilman pakkoa, ilman jotakin vaikutinta, joka aina kävi tapauksista selville ennemmin tai myöhemmin.

Mikä oli tämän vaikutin? Mistä salaisesta syystä tunnusti hän rakkautensa ja myönsi olevansa hyljitty? Siitäkö oli selitystä etsittävä vai herra Harlingtonia koskevista tiedoista taikka ylipäänsä rivien välistä, kaikkien noiden sanojen takaa, joiden näennäisellä sisällöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin houkutella vääriin ja harhaannuttaviin johtopäätöksiin?

Tuntikausia istui nuori mies miettiväisenä ja rauhattomana vaununosastossaan. Tämä kirje herätti hänessä epäluuloisuutta, kuin se olisi ollut kyhätty häntä varten ja aiottu häntä henkilökohtaisesti eksyttämään. Hän tunsi epämääräistä pelkoa ensi kertaa ja syystä että hänellä ei ollut torjuttavanansa suoranainen hyökkäys, vaan epärehellinen ja arvaamaton miekkailuheristys. Ja ajatellessaan vanhaa kelpo isäänsä, joka oli hänen vuokseen siepattu vangiksi, kyseli hän levottomasti, eikö noin epäsuhtaisen taistelun pitkittäminen ollut hulluutta. Eikö tulos ollut selvä? Eikö Lupin jo alun pitäin ollut voiton puolella?

Tätä heikkouden kohtausta ei kestänyt kauan. Kun hän astui ulos vaununosastostaan kello kuusi aamulla, moniaan tunnin unen virkistämänä, oli hän saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa.

Froberval, se sotasataman virkamies, jonka vieraana Beautrelet vanhempi oli ollut, odotti häntä asemasillalla kaksi-, kolmitoistavuotiaan tyttärensä Charlotten kanssa.

"No?" huudahti Beautrelet.

Tuo kunnon mies alkoi huokailla, mutta toinen keskeytti hänet, vei hänet mukanaan erääseen lähellä olevaan kahvilaan, tilasi kahvia ja aloitti tarmokkaalla äänellä kuulustelun, sallimatta puhujan vähääkään poiketa aineesta.

"Isääni ei ole viety, eikö totta? Sehän oli mahdotonta!"

"Kyllä, mutta silti on hän hävinnyt."

"Milloin?"

"Sitä emme tiedä."

"Kuinka?"

"Emme vain. Kello kuuden aikaan eilen aamulla, kun hän ei tullut alas kuten tavallisesti, minä avasin hänen ovensa. Hän ei ollut siellä enää."

"Mutta päivää ennen, toispäivänä, hän oli kai —?"

"Kyllä. Toispäivänä hän oli koko päivän huoneessaan. Hän oli vähän väsynyt, ja Charlotte vei hänelle aamiaisen kello kahdentoista aikana ja päivällisen kello seitsemältä illalla."

"Hän on siis kadonnut tois-illan kello seitsemän ja eilisaamun kello kuuden välillä?"

"Niin, toissa yönä. Mutta…"

"Mutta?"

"Niin… yöllä ei kukaan pääse ulos asevarikon alueelta."

"Hän ei ole siis jättänytkään aluetta?"

"Mahdotonta! Minä ja toverini olemme etsineet koko sotasataman."

"Siispä on hän poistunut alueelta."

"Mahdotonta. Kaikkialla on vartijoita."

Beautrelet mietti hetken, ja lausui sitten:

"No… sitten?"

"Sitten riensin päällystöön ja ilmoitin poliisille."

"Ja sieltä käytiin luonanne?"

"Niin, ja eräs raastuvanoikeuden herra saapui myös. Koko aamupäivän he hakivat, ja sitten vasta, kun huomasin, ettei se johtanut mihinkään ja että kaikki toivo oli turhaa, sähkötin teille."

"Näyttikö siltä, että hän oli maannut yönsä vuoteellaan?"

"Ei."

"Ja kamari oli järjestyksessä?"

"Kyllä. Minä löysin hänen piippunsa tavalliselta paikalta, hänen tupakkansa, kirjansa, jota hän luki. Sen keskellä juuri olikin tämä pikku valokuvanne kirjanmerkkinä."

"Näyttäkäähän."

Froberval ojensi hänelle valokuvan. Beautrelet hätkähti hämmästyksestä. Hän tunsi heti itsensä kuvasta, seisovana molemmat kädet taskuissa, nurmikolla, ympärillään puita ja raunioita.

Froberval jatkoi:

"Tämä on varmaan viimeinen kuva teistä, jonka olette lähettänyt hänelle. Katsokaahan, takana on päivämäärä… huhtikuun 3:s, valokuvaajan nimi, R. de Val, sekä kaupungin nimi, Lion… ehkä Lion-sur-Mer…"

Isidore käänsi valokuvan ja luki omalla käsialallaan kirjoitetut sanat:

R. de Val. – 3.4. – Lion.

Hän oli vaiti muutaman minuutin ja vastasi sitten:

"Onko isäni näyttänyt teille tätä valokuvaa?"

"Ei… ja minä kummastuin nähdessäni sen eilen… sillä isänne puhui hyvin usein teistä."

Uusi ja pitkä äänettömyys. Froberval jupisi:

"Minulla on yhtä ja toista tekemistä työpajassa… ehkä on parasta, että menemme kotiin…"

Hän vaikeni. Isidore ei ollut kääntänyt katsettaan valokuvasta; hän tutki sitä yhä tarkoin. Viimein kysyi nuori mies:

"Eikö kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella ole eräs ravintola nimeltä Lion-d'Or (Kultainen Leijona)?"

"Kyllä, lieuen päässä täältä."

"Valognesin tien varrella, eikö totta?"

"Aivan niin."

"Minullapa on täysi syy otaksua, että tuo majatalo on ollut Lupinin ystävien pääkortteerina. Sieltä käsin he ovat asettuneet yhteyteen isäni kanssa."

"Mitä ajattelettekaan! Isänne ei puhutellut ketään. Hän ei tavannut ketään."

"Hän ei tavannut ketään, mutta tässä on käytetty välittäjää."

"Mitä todistuksia teillä on siitä?"

"Tämä valokuva."

"Sehän on teidän?"

"Minun kuvani kyllä, mutta minä en ole sitä lähettänyt. En ole edes nähnyt sitä. Se on tietämättäni otettu minusta Ambrumésyn raunioissa; luultavasti oli valokuuvajana tutkintotuomarin sihteeri, joka oli Arsène Lupinin rikostoveri."

"No —?"

"Tämä valokuva on ollut se passi, se loihtu, jolla on houkuteltu isäni luottamus."

"Mutta kuka houkutellut? Kuka on voinut tunkeutua huoneistooni?"

"Sitä en tiedä, mutta isäni on mennyt ansaan. Hänelle on sanottu, ja hän on uskonut, että minä olin läheisyydessä ja pyysin saada tavata häntä Lion-d'Orin majatalossa."

"Tuohan on hulluttelua! Kuinka voitte sellaista väittää?"

"Asia on aivan yksinkertainen. On matkittu minun käsialaani kortin taakse ja määrätty kohtauspaikka: Valognesin tietä, 3 km 400, Lionin ravintola. Isäni saapui ja hänet siepattiin kiinni, siinä kaikki."

"Voi niin olla", vastasi Froberval hämmentyneenä; "myönnän näin voineen käydä… mutta tämäkään ei selitä, kuinka hän on öiseen aikaan päässyt ulos".

"Hän on lähtenyt keskellä päivää ja odottanut iltaan ennen kuin meni yhtymäpaikalle."

"Mutta, koira vieköön, eihän hän poistunut kamaristaan koko toispäivänä!"

"Siitä voidaan varmistua eräällä tavalla; menkää heti satamaan, Froberval, ja etsikää käsiinne joku niistä, jotka olivat vartioimassa sinä päivänä. Mutta kiiruhtakaa, jos tahdotte tavata minut täällä."

"Lähdettekö siis matkalle?"

"Lähden, junalla."

"Mitä sanotte? Ettehän tiedä… tutkimuksenne…"

"Tutkimukseni ovat päättyneet. Tiedän jokseenkin, mitä tahdon tietääkin. Tunnin kuluttua olen lähtenyt Cherbourgista."

Froberval oli noussut ylös. Hän katseli Beautreletia ihan typertyneenä, epäröiden hetken, ja otti sitten lakkinsa.

"Tule, Charlotte."

"Ei", sanoi Beautrelet, "tarvitsen vielä joitakin lisätietoja. Antaa hänen jäädä tänne minun luokseni, niin juttelemme. Minähän olen tuntenut hänet pienestä pitäin."

Froberval meni. Beautrelet ja pikku tyttö jäivät yksikseen kahvilahuoneeseen. Kului muutama minuutti, tarjoilija toi kahvikupit ja meni. Nuoren miehen ja tytön katseet kohtasivat toisensa, ja Beautrelet laski ystävällisesti kätensä tytön kädelle. Tyttö katseli häntä pelokkaasti pari sekuntia, ikäänkuin taistellen kovaa mielenliikutusta vastaan. Sitten hän kätki nopeasti kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.

Hän antoi tytön itkeä ja sanoi hetken kuluttua:

"Sinä se olet tehnyt tämän kaiken, etkö olekin; sinä se olet ollut välittäjänä? Sinä se olet antanut valokuvan? Sinä tunnustat sen? Ja kun sinä sanoit, että isäni oli huoneessaan toispäivänä, sinä tiesit, ettei se ollut totta, sillä sinä olit auttanut hänet ulos…"

Tyttö ei vastannut. Beautrelet sanoi:

"Miksi teit sen? Sinulle on luultavasti luvattu rahaa… ostaaksesi helyjä… puvun…"

Hän siirsi tytön kädet, ja tämä nosti päänsä. Hän havaitsi surkeat kyynelten kostuttamat kasvot, tuollaisen pikku tytön sievät, epäluotettavat, nopeasti vaihtelevat kasvot, joiden kohtalo on joutua kaikkiin viettelyksiin ja sortua niihin kaikkiin.

"Kas niin", puheli Beautrelet, "ei siitä asiasta sen enempää… Minä en kysy sinulta edes, kuinka se tapahtui. Mutta sinun pitää sanoa minulle kaikki, mikä voi olla minulle hyödyksi!… Kuulitko sinä mitään… mitään, mitä nuo ihmiset puhuivat? Kuinka kuljettivat he hänet pois?"

Tyttö vastasi heti:

"Autolla… niin kuulin heidän puhuvan."

"Ja mitä tietä menivät?"

"Voi, sitä en tiedä."

"Eivätkö he virkkaneet sinun kuultesi mitään, mikä voisi olla meille avuksi?"

"Ei… Kyllä, eräs heistä sanoi: 'Meillä ei ole yhtään aikaa hukata… huomenna aamulla kello kahdeksan päällikkömme telefonoi meille sieltä'…"

"Mistä?"

"Sitä en voi… muistaa…"

"Koeta… muistuttele… joku kaupunginhan nimi se oli?"

"Niin, nimi… alkutavuina 'Château'…"

"Châteaubriant?… Château-Thierry?"

"Ei, ei…"

"Châteauroux?"

"Se juuri… Châteauroux…"

Beautrelet ei odottanut viimeistä tavua. Hän oli jo noussut ja Frobervalista tai nuoresta tytöstä piittaamatta – tämän ällistyneenä tuijotellessa häneen – hän avasi oven ja riensi asemalle.

"Châteauroux… rouva hyvä… piletti Châteaurouxiin…"

"Le Mansin ja Toursin kautta?" kysyi myyjätär.

"Tietenkin… lyhintä tietä… Saavunhan sinne aamiaiseksi?"

"Ette mitenkään…"

"Päivälliseksikö? Iltaan?…"

"Ei, sittenpä teidän olisi ollut mentävä Pariisin kautta… Pariisin pikajuna lähtee kello kahdeksan… On liian myöhäistä…"

Ei ollut liian myöhäistä. Beautrelet saavutti sen vielä.

"Kas niin", myhäili Beautrelet käsiänsä hykerrellen, "viivyinpä Cherbourgissa vain tunnin, mutta se tuli hyvin käytetyksi".

Hän ei hetkeäkään ajatellut Charlotten voineen valehdella. Vaikka ovatkin heikkoja, haihattelevia, mustimpiinkin petoksiin kykeneviä, voi hänenlaisillaan luonteilla kuitenkin olla vilpittömiä hetkiä, ja Beautrelet oli hänen säikähtäneistä silmistään nähnyt, kuinka hän häpesi tekemäänsä pahaa ja iloitsi siitä, että saattoi sitä osapuilleenkaan korjata. Hän ei sen vuoksi ollenkaan epäillyt, että Châteauroux oli Lupinin vihjaama toinen kaupunki, mistä hänen liittolaisensa telefonoisivat hänelle.

Heti Pariisiin tultuaan Beautrelet ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ettei kukaan seuraisi hänen jälkiään. Hän tiesi, että hetki oli merkitsevä. Hän oli hyvällä tiellä löytääkseen isänsä; yksi varomattomuus voisi tärvellä kaikki.

Hän meni erään lyseotoverin luo ja tunnin kuluttua tuli ulos sieltä tuntemattomana. Hän oli muuttunut kolmikymmenvuotiaaksi englantilaiseksi, pukeutunut isoruutuiseen ruskeaan kokopukuun, polvihousuihin, villasukkiin, matkalakkiin, leuassa punertava parran kiehkura. Hän nousi polkupyörälle, sälytettyään siihen kaikki maalarin kapistukset, ja hurautti Austerlitzin rautatieasemalle.

Hän oli yötä Issoudunissa. Aamun sarastaessa hän jatkoi matkaa pyörällään. Kello seitsemän hän saapui Châteaurouxin postikonttoriin ja pyysi puhelun Pariisiin. Silloin hänen täytyi odottaa, antautuen puheluun konttorin hoitajan kanssa, ja hän sai kuulla, että eräs autopuvussa oleva henkilö edellisenä aamuna samaan aikaan oli myös pyytänyt puhelun Pariisiin.

Siinä oli hänellä todistus. Hän ei odottanut kauemmin.

Ehtoopäivällä sai hän varmoista lähteistä tietää, että eräs umpinainen auto oli Toursin tietä suhahtanut läpi Buzançaisin kauppalan ja sitten Châteaurouxin kaupungin, ja seisahtunut vähän matkan päähän ulkopuolelle, metsän reunaan. Kymmenen aikaan olivat pienet kuomuvaunut, joita oli ajanut tuntematon henkilö, pysähtyneet auton viereen ja senjälkeen kiitäneet etelään Bouzanne-laaksoa pitkin. Silloin istui toinen henkilö ajajan vieressä. Auto oli lähtenyt vastakkaiseen suuntaan, pohjoiseen, Issouduniin päin.

Beautrelet sai pian selville kuomuvaunujen omistajan. Mutta tämä ei tiennyt mitään sanoa. Hän oli vuokrannut vaunut ja yhden hevosen eräälle henkilölle, joka oli itse ne seuraavana päivänä tuonut takaisin.

Samana iltana sai Beautrelet varmuuden siitä, että auto oli ainoastaan mennyt läpi Issoudunin ja jatkanut matkaansa Orléansia, toisin sanoen Pariisia kohti.

Kaikesta tästä oli ehdottomana johtopäätöksenä, että Beautrelet vanhempi oli läheisyydessä. Kuinka olisi muutoin voinut ajatella, että nuo ihmiset olisivat matkustaneet lähes viisisataa kilometriä halki Ranskan telefonoimaan Châteaurouxista, sen mutkan tehtyään palatakseen Pariisiin?

Tällä pitkällä matkalla täytyi olla tärkeä päämäärä: viedä Beautrelet vanhempi siihen paikkaan, jossa häntä aiottiin pitää säilyssä.