Kitabı oku: «Ontto neula», sayfa 7

"Ja se paikka on minun saavutettavissani", ajatteli Isidore toivosta vapisten. "Kymmenen, viidentoista lieuen päässä täältä odottaa isäni minua auttajakseen. Hän on täällä. Hän hengittää samaa ilmaa kuin minäkin."

Hän aloitti heti sotaretkensä. Hän otti yleisesikunnan kartan, jakoi sen pieniin neliöihin, jotka tutki järjestään. Hän meni maalaistupiin, houkutteli talonpoikia pakinoimaan, teki käyntejä koulunopettajien, kylänvanhimpien, kirkkoherrain luo, lörpötteli naisten kanssa. Hän kuvitteli lyhyessä ajassa saavuttavansa päämääränsä; hänen unelmansa laajeni, hän ei enää toivonut vapauttavansa ainoastaan isäänsä, vaan kaikki muutkin Lupinin vangit, Raymonde de Saint-Véranin, Ganimardin, Sherlock Holmesinkin ehkä ja muut, monet muut. Ja heidän luokseen päästyään hän olisi samalla Lupinin linnan sydämessä, hänen luolassaan, siinä pääsemättömässä kätköpaikassa, jossa hän säilytti koko maailmalta varastamiansa aarteita.

Mutta neljäntoista päivän hyödyttömien etsiskelyjen jälkeen lamautui hänen innostuksensa, ja hän menetti hyvin nopeasti luottamuksensa. Kun hänen voittonsa viipyi, alkoi se hänestä äkkiä tuntua aivan mahdottomalta, ja vaikka hän jatkoikin tutkimuksiaan, olisi hän kuitenkin todella hämmästynyt, jos hänen ponnistelunsa olisivat saaneet mitään ilmi.

Vieläkin useita yksitoikkoisia ja alakuloisia päiviä kului. Hän sai sanomalehdistä tietää, että kreivi de Gesvres ja hänen tyttärensä olivat muuttaneet Ambrumésystä Nizzan läheisyyteen. Hän näki myös, että herra Harlington oli laskettu vapauteen ja hänen viattomuutensa todistettu Arsène Lupinin ilmoituksien mukaisesti.

Hän muutti pääkortteeria, asettui kahdeksi päiväksi La Châtreen, kahdeksi päiväksi Argentiniin. Sama tulos.

Nyt oli hän vähällä luopua toivomasta. Kuomuvaunut, joissa hänen isänsä oli sinne tuotu, olivat nähtävästi vain kuljettaneet häntä jonkun matkaa ja luovuttaneet hänet toisiin vaunuihin. Ja nyt oli hänen isänsä kaukana.

Hän aikoi matkustaa pois.

Mutta eräänä maanantai-aamuna näki hän Pariisista hänelle käännetyn maksamattoman kirjeen kuoressa käsialan, joka sai hänet kuohuksiin. Hän oli muutaman minuutin ajan niin kiihdyksissään, ettei pettymystä peläten uskaltanut avata kirjettä. Hänen kätensä vapisi. Oliko se mahdollista? Eikö tässä ollut hänen hornamaisen vihollisensa virittämä ansa?

Hän repäisi auki kirjeenkuoren. Se oli tosiaankin hänen isänsä omakätinen kirje. Käsiala osoitti kaikki hänelle hyvin tutut omituiset pyörähdykset ja piirrot.

Hän luki:

"Joutuvatko nämä rivit sinun näkyviisi, rakas poikani? Sitä en uskalla toivoa.

Koko yön, jolloin minut siepattiin vangiksi, kuljimme autossa, aamulla vaunuissa. En voinut nähdä mitään. Minulla oli side silmillä. Linna, jossa minua nyt vartioidaan, tuntuu rakenteestaan ja puiston kasvullisuudesta päättäen sijaitsevan Ranskan keskiosassa. Huoneeni on toisessa kerroksessa; on kaksi ikkunaa, joista toinen on melkein kokonaan wistariain verhoama. Ehtoopäivisin saan määrätyillä tunneilla käyskennellä puistossa, mutta alituiseen vartioituna.

Kyhään tämän kirjeen aivan umpimähkään ja kiinnitän siihen kiven. Kenties minun jonakuna päivänä onnistuu heittää se muurin yli, ja voihan silloin joku maalainen sen löytää ja panna postiin.

Mutta älä ole levoton. Minua kohdellaan hyvin hienotuntoisesti.

Olen kovin pahoillani ajatellessani, mitä huolia sinulle on tuottanut rakastava isäsi."

Isidore vilkaisi postileimaan. Kirje oli lähetetty Cuzionista Indren departementista.

Indre! Sama departementti, jota hän oli kaksi viikkoa niin uutterasti tutkistellut!

Hän silmäili aina mukanansa olevaa pientä taskuopasta.

Guzion, Eguzonin kantonissa… Sielläkin hän oli ollut.

Varovaisuuden vuoksi hän hylkäsi englantilaispukunsa, joka alkoi tulla seudulla tunnetuksi, pukeutui työmieheksi ja suuntasi matkansa Guzioniin. Se oli vähäpätöinen kylä. Kävisi helpoksi saada selville kirjeen lähettäjä.

Sattuma auttoi häntä.

"Kirje, joka pantiin postiin viime keskiviikkona?" huudahti kylänvanhin, kelpo porvari, jolle hän uskoi asiansa ja joka lupautui hänen auttajakseen. "Malttakaas, luulen voivani antaa teille tarkan tiedon. Ukko Charel, vanha veitsenteroittaja, joka kiertelee kaikilla departementin markkinoilla, tapasi minut lauantai-aamuna kylänlaidassa ja kysyi: 'Herra pormestari, kuljettaako posti kirjettä, ilman postimerkkiä?' – 'Kyllä.' – 'Ja se menee perille?' 'Tietysti, vastaanottajan on vain maksettava pieni lisämaksu.'"

"Ja missä tuo ukko Charel asuu?"

"Hän asuu aivan yksinään… tuolla kummulla… tuvassa heti kirkkomaan takana… Tahdotteko että tulen mukaanne?"

Tupa oli yksinäinen, keskellä korkeiden puiden ympäröimää kasvismaata. Heidän tullessaan pihaan lehahti kolme harakkaa suoraan kopista, missä vahtikoira oli kiinni sidottuna. Eikä koira heidän lähestyessään haukkunut taikka hievahtanut.

Beautrelet astui suuresti kummissaan kopille. Elukka lojui kyljellään, koivet kankeina, kuolleena.

He riensivät hökkeliin. Ovi oli auki.

Matalassa, kosteassa tuvassa makasi paljaalle permannolle levitetyllä kurjalla patjalla täysissä vaatteissaan mies.

"Ukko Charell" huudahti kylänvanhin. "Onko hänkin kuollut?"

Vanhuksen kädet olivat kylmät, kasvot hirveän kalpeat, mutta sydän tykki vielä heikosti ja hitaasti, eikä hän näyttänyt olevan haavoittunut.

He koettivat virvoittaa häntä, ja kun se ei onnistunut, läksi Beautrelet noutamaan lääkärin. Tämä ei menestynyt sen paremmin. Ukolla ei näyttänyt olevan mitään tuskia. Näytti kuin olisi hän nukkunut, mutta hypnotisoimisen tai jonkun huumaavan aineen tuottamaa keinotekoista unta.

Seuraavana yönä huomasi Isidore kuitenkin vanhuksen luona valvoessaan, että hänen hengityksensä alkoi käydä voimakkaammaksi ja että hänen koko olemuksensa alkoi irtautua niistä näkymättömistä siteistä, jotka häntä kahlehtivat.

Aamun sarastaessa hän heräsi ja oli entisellään: hän söi, joi ja liikkui. Mutta hän ei voinut koko päivänä vastata nuoren miehen kysymyksiin, hänen aivonsa olivat yhä vielä kuin selittämättömän horroksen herpaamat.

Seuraavana päivänä hän kysyi Beautreletilta:

"Mitä on teillä täällä tekemistä?"

Ensi kertaa hän vasta ihmetteli nähdessään vieraan tuvassaan.

Vähitellen hän tuli tajulleen. Hän puhui. Hän teki suunnitelmia. Mutta kun Beautrelet kyseli, mitä oli tapahtunut ennen kuin hän nukkui, ei hän näyttänyt ymmärtävän.

Beautrelet huomasi selvästi, että mies ei todellakaan ymmärtänyt. Hän oli kadottanut muististaan kaikki, mikä oli tapahtunut edellisen perjantain jälkeen. Se oli kuin äkillinen aukko hänen tavallisessa elämänkulussaan. Hän kertoi perjantain aamu- ja ehtoopäivästä, siitä kuinka paljon hän ansaitsi markkinoilla, päivällisestä, jonka hän oli syönyt majatalossa. Sen jälkeen… sen jälkeen ei ollut mitään muuta; hän luuli heränneensä sitä seuraavan päivän aamuna.

Se oli kauheata Beautreletille. Totuus oli noissa silmissä, ne olivat nähneet sen puiston muurit, joiden takana hänen isänsä odotti häntä; noissa käsissä, jotka olivat ottaneet kirjeen; noissa sekaantuneissa aivoissa, jotka olivat aistinneet näkymön, sen pikku sopen, joka oli tapahtumapaikkana. Ja noista käsistä, noista silmistä, noista aivoista hän ei voinut saada pienintäkään kaikua totuudesta, joka oli niin lähellä häntä!

Voi tuota luo pääsemätöntä, pelottavaa estettä, johon hänen ponnistuksensa poukkosivat, tuota vaiteliaisuuden ja unohduksen vastusta, kuinka ilmeisesti olikaan sillä Lupinin leima! Hän yksin saattoi – luultavasti kuultuaan, että Beautrelet vanhempi oli yrittänyt antaa itsestään elonmerkkejä – lamauttaa osittaisella kuolemalla sen miehen, jonka todistus voisi häntä haitata. Beautrelet ei arvellut tulleensa ilmi; hän ei uskonut Lupinin tietävän, että hänen käsiinsä oli tullut kirje, ja puolustautuvan henkilökohtaisesti häntä vastaan. Mutta mikä todistus kaukonäköisyydestä ja terävä-älyisyydestä olikaan mahdollisen syytöksen ehkäiseminen tuon kuljeksivan veitsenteroittajan taholta! Nyt ei kukaan tiennyt, että erään puiston muurien takana majaili apua anova vanki.

Kukaan? Kyllä, – Beautrelet. Ukko Charel ei kyennyt puhumaan. Mitä siitä? Voisihan ainakin ottaa selville, millä markkinoilla hän oli käynyt ja mitä tietä hän luultavasti oli samonnut kotiin. Ja tuon tien varressa olisi ehkä mahdollista löytää…

Isidore oli muuten käynyt ukko Charelin mökissä ainoastaan mitä suurinta varovaisuutta noudattaen ja kenenkään huomiota herättämättä. Hän päätti nyt olla sinne enää palaamatta. Kuulustelemalla sai hän tietää, että perjantaina oli markkinat Fresselinesissä, muutaman lieuen päässä sijaitsevassa isossa kylässä, ja että sinne pääsi joko isoa mutkittelevaa maantietä tai oikoteitä myöten.

Hän valitsi sinne perjantaina mennessään valtamaantien, mutta ei nähnyt mitään huomattavaa, mitään korkeita muureja, vanhaa linnaa.

Hän söi murkinan eräässä Fresselinesin ravintolassa ja teki juuri lähtöä, kun näki ukko Charelin astelevan torin yli pikku kärryjänsä lykäten. Hän alkoi heti seurata vanhusta hyvin pitkän matkan päässä.

Ukko pysähtyi kahdessa paikassa sietämättömän pitkäksi toviksi, hioen tusinoittain veitsiä. Sitten hän poikkesi aivan toiselle tielle, joka johti Grozantiin ja Eguzonin kauppalaan.

Beautrelet pysyi perässä. Mutta hän ei ollut viittä minuuttia vaaninut, ennen kuin johtui siihen käsitykseen, ettei hän yksinään äijän jäljillä väijynyt. Heidän välissään kulki mies, joka seisahtui aina silloin kun ukkokin ja jatkoi vaellustaan samalla kertaa kuin tämä, muutoin suurestikaan karttelematta nähdyksi joutumista.

"Vanhusta vartioidaan", ajatteli Beautrelet; "kenties tahdotaan tietää, pysähtyykö hän muurin luo…"

Hänen sydämensä pamppaili. Ratkaisu läheni.

Kaikki kolme samosivat peräkkäin ylös ja alas jyrkkiä mäkiä, saapuen Crozantiin, joka on suunnattomista linnanraunioistansa kuuluisa. Siellä ukko Charel levähti tunnin. Sitten hän läksi alas virralle ja astui sillan yli.

Mutta nyt tapahtui seikka, joka hämmästytti Beautreletia. Vakooja ei mennytkään yli. Hän katseli ukon poistumista ja tämän hävittyä näkyvistä poikkesi tielle, joka johti kenttien poikki.

Mitä oli tehtävä? Beautrelet epäröitsi jonkun sekunnin ja teki sitten rivakan päätöksen. Hän läksi seuraamaan miestä.

"Tuo on kai nähnyt", ajatteli hän, "että ukko Charel meni suoraan tietänsä. Hän on huoleton, ja nyt hän lähtee pois. Minne? Linnaan?"

Hän oli lähellä päämääräänsä. Sen tunsi hän siitä kaihomielisestä ilosta, joka sai hänen sydämensä kiivaammin sykkimään.

Mies pujahti pimeään, virran äyräällä kohoavaan metsikköön ja näyttäysi taas sitten päiväpaisteessa, missä polku päättyi näköpiirin rajaan.

Kun Beautrelet vuorostaan pääsi ulos metsiköstä, kummastui hän hyvin suuresti nähdessään miehen kadonneeksi. Hän etsi katseillaan, mutta tukahdutti äkkiä huudahduksen ja loikkasi taaksepäin puiden väliin, jotka oli äsken jättänyt. Oikeallaan hän näki korkean muurin, josta säännöllisten välimatkojen päässä läksi valtavia, vahvikkeiksi rakennettuja ulkonemia.

Löydetty! Löydetty! Noiden muurien takana värjötteli vankina hänen isänsä! Hän oli keksinyt sen salaisen paikan, missä Lupin säilytti uhrejaan!

Hän ei rohjennut astua esille metsän lehtevästä kätköstä. Hitaasti, melkein nelinkontan ryömien vetäysi hän oikealle ja joutui siten kunnaalle, jonka laki oli lähimpien puiden latvojen tasalla. Muurit olivat vielä korkeammat. Mutta hän näki niiden saartaman linnan katon, Ludvig XIII:n tyyliin rakennetun hentoine pikku torneineen, joiden keskessä kohosi terävämpi ja korkeampi huippu.

Beautrelet ei sinä päivänä tehnyt enempää. Hänen oli tarvis punnita asioita ja laatia hyökkäyssuunnitelmansa, jottei mitään jäisi sattuman varaan. Hän oli nyt voiton puolella Lupinista ja pystyi valitsemaan aikansa ja taistelutapansa.

Hän pyörsi takaisin.

Sillan korvassa hän kohtasi kaksi talonpoikaisnaista, jotka kantoivat maitoraintoja. Hän kysyi heiltä:

"Miksi nimitetään linnaa, joka on tuolla puiden takana?"

"Linnaa… sen nimi on Aiguille."

Hän oli tehnyt kysymyksensä pitämättä sitä millään tavoin tärkeänä. Mutta vastaus sai hänet ihan ällistymään.

"Aiguillen linna… vai niin!… Mutta missä siis olemme? Indren departementissa?"

"Emmehän toki. Indre on joen toisella puolen… Tämä ranta on Creusea."

Isidore oli ihan ymmällä. Aiguillen linna! Creusen departementti! Aiguille Creuse! Salakirjoituksen avain! Voitto oli taattu, ratkaiseva, täydellinen.

Sanaakaan enää virkkamatta hän käänsi selkänsä naisille ja läksi tiehensä hoippuen kuin päihtynyt.

KUUDES LUKU

Beautrelet teki oitis päätöksensä: hän toimisi omin päin. Poliisille ilmoittaminen olisi liian vaarallista. Sitäpaitsi, kun hän voisi esittää ainoastaan otaksumia, pelkäsi hän oikeuden vitkallisuutta, ehdottomasti sattuvia varomattomuuksia, kokonaista alustavaa tutkimusta, jonka kestäessä Lupin varmasti saisi vihiä hankkeesta ja ehtisi peräytyä hyvässä järjestyksessä.

Kello kahdeksan seuraavana aamuna hän lähti käärö kainalossa majatalosta, jossa oli asunut Cuzionin lähistöllä ollessaan, meni ensimmäiseen eteen osuvaan metsikköön, riisui työmiespukunsa ja oli taas sama englantilainen maalari kuin ennenkin. Sitten hän etsi käsiinsä Eguzonin kauppalan notaarin.

Hän kertoi pitävänsä paljon seudusta ja sopivan asunnon löytäessään mielellään asettuvansa sinne vanhempainsa kanssa.

Notaari luetteli useitakin kartanoita. Beautrelet huomautti, että oli puhuttu Aiguillen linnasta Creuse-joen varrella.

"Kyllä, mutta Aiguillen linnan on jo viisi vuotta omistanut eräs liiketuttavani, eikä se ole myytävänä."

"Hän siis asuu siellä?"

"Hän on asunut siellä, tai oikeammin sanoen hänen äitinsä. Mutta hänen mielestään oli linna hiukan synkkä, joten hän ei viihtynyt siellä. He muuttivat sieltä viime vuonna."

"Ja nyt siellä ei asu ketään?"

"Kyllä, eräs italialainen, jolle liiketuttavani on vuokrannut sen kesäksi, parooni Anfredi."

"Vai niin, parooni Anfredi, aivan nuori mies, näyttää hyvin ylpeältä…"

"Sitä en todellakaan tiedä… Liiketuttavani teki kaupan hänen kanssaan suoraan. Ei tehty mitään sitoumusta… asia sovittiin kirjeellä…"

"Mutta te tunnette paroonin?"

"En, hän ei milloinkaan poistu linnasta… Toisinaan autolla ja yöllä, niin väitetään. Kaikki ostokset tekee vanha keittäjätär, joka ei puhele kenenkään kanssa. Omituisia ihmisiä…"

"Luuletteko, että liiketuttavanne möisi linnan?"

"Sitä en usko, se kun on historiallinen linna, puhtainta Ludvig XIII:n tyyliä. Liiketuttavani oli hyvin kiintynyt siihen, ja ellei hän ole muuttanut mielipidettään…"

"Voitteko mainita minulle hänen nimensä ja osoitteensa?"

"Louis Valméras, Rue du Mont-Thabor 34."

Beautrelet lähti lähimmältä asemalta junalla Pariisiin. Kaksi päivää myöhemmin, kolmasti turhaan käytyään, hän viimeinkin tapasi Louis Valmérasin. Hän oli noin kolmikymmenvuotias mies, jolla oli avoimet, miellyttävät kasvot. Beautrelet ei katsonut teeskentelemistä tarpeelliseksi, sanoi nimensä ja kertoi etsiskelynsä ja vierailunsa tarkoituksen.

"Minulla on syytä uskoa", hän lopetti, "että isääni pidetään vangittuna Aiguillen linnassa, luultavasti toisten uhrien kanssa. Ja minä tulen nyt kysymään teiltä, mitä tiedätte vuokralaisestanne parooni Anfredista?"

"En paljoa. Tapasin parooni Anfredin Monte Carlossa viime talvena. Hän halusi viettää kesää Ranskassa, ja sattumalta kuultuaan, että minä olin Aiguillen linnan omistaja, hän tarjoutui vuokraamaan sen."

"Hän on hyvin nuori mies…"

"Niin on; hänellä on hyvin tarmokkaat silmät ja vaalea tukka."

"Ja punertava parta, eikö niin?"

"Päättyvä kahteen suippuun… ja hänen irtokauluksensa on napitettu takaa, kuten papeilla. Hän muistuttaa englantilaista pappia."

"Hän se on", mutisi Beautrelet, "hän se on, sellaisena kuin minä hänet olen nähnyt; ihan hänen tuntomerkkinsä".

"Kuinka? Te uskotte siis —?"

"Minä uskon, minä olen varma siitä, että vuokralaisenne ei ole kukaan muu kuin Arsène Lupin."

Kertomus huvitti Louis Valmérasia. Hän tunsi kaikki Lupinin seikkailut ja yksityiskohdat hänen taistelustaan Beautreletin kanssa. Hän hykerteli käsiään.

"Nyt tulee Aiguillen linna kuuluisaksi… eikä minulla ole mitään sitä vastaan, sillä sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois, olen ajatellut ensi tilassa myydä sen. Nyt varmaan löydän sille ostajan. Mutta…"

"Mutta?"

"Pyydän teitä toimimaan mitä varovaisimmin ja olemaan ilmoittamatta mitään poliisille ennen kuin olette aivan varma asiasta. Voitteko ajatella sitä mahdollisuutta, että vuokralaiseni ei ole Arsène Lupin?"

Beautrelet kuvasi suunnitelmansa. Hän menisi sinne yksinään yön aikaan, kiipeisi muurin yli, piiloutuisi puistoon…

Louis Valméras keskeytti hänet heti.

"Te ette kovinkaan helposti kiipeä yli noin korkean muurin. Jos se teille onnistuisikin, ottaisi teidät vastaan kaksi suunnatonta kahlekoiraa, jotka omistaa äitini ja jotka minä jätin linnaan."

"Pyh! Myrkytetty leipäpala…"

"Kiitoksia paljon. Mutta otaksukaamme, että pääsisitte niistä. Entäs sitten? Kuinka tunkeutuisitte linnaan? Ovet ovat tukevat, ikkunat ristikolla varustetut. Ja sitä paitsi, jos pääsisitte sisäänkin… kuka näyttäisi teille tien? Siellä on kahdeksankymmentä huonetta."

"Niin, mutta huone toisessa kerroksessa, kaksi ikkunaa…"

"Tiedän sen, me nimitimme sitä wistariakamariksi. Mutta kuinka löydätte sen? Siellä on kolmet portaat ja mutkikas käytävien sokkelo. Vaikka minä neuvoisin teille tien ja kuvailisin kuinka mennä, joutuisitte silti harhaan."

"Tulkaa mukaan", esitti Beautrelet nauraen.

"Mahdotonta. Olen luvannut äidilleni tulla hänen luokseen maalle."

– — —

Beautrelet palasi sen ystävän luo, jonka huoneessa hän asui, ja alkoi valmistautua. Mutta hänen iltapuolella lähtöhommissa ollessaan poikkesi Valméras hänen luokseen.

"Tahtoisitteko edelleenkin minut mukaanne?"

"Tahdonko muka!"

"No niin, minä tulen. Tuo retki houkuttelee minua. Uskon, ettei siitä koidu ikävystyttävä, ja minua huvittaa sekaantua tuohon kaikkeen… Eikä minun asiaanpuuttumiseni muuten voi jäädä hyödyttömäksi teillekään. Tässä on jo pikku alku yhteistoimintaan."

Hän näytti isoa, ruostunutta, arvokkaan näköistä avainta.

"Ja tuo avain sopii —?" kysyi Beautrelet.

"Pieneen hyökkäysporttiin, joka on kätketty kahden muurinulkoneman rakoon ja jota ei ole käytetty vuosisatoihin, joten en ole katsonut tarpeelliseksi näyttää sitä vuokralaisellenikaan. Se on maaseudulle päin, ihan metsänlaitaa vastassa…"

Beautrelet keskeytti hänet kerkeästi:

"Sen pääsyn ne tuntevat. Ilmeisesti livahti siitä puistoon se mies, jota seurasin. Niin, ote on jännittävä, ja tämän pelin me voitamme. Mutta onpa meidän siinä pidettäväkin silmät auki!"

Kaksi päivää senjälkeen saapui Crozantiin viheliäisen konin laahaamina mustalaisvankkurit. Ajaja sai luvan seisahtua kylän laiteille ja panna hevosen vanhaan hyljättyyn katokseen. Paitsi ajajaa, joka ei ollut kukaan muu kuin Valméras, kuului seurueeseen kolme nuorta miestä, joiden ammattina oli punoa pohjia juurituoleihin: Beautrelet ja kaksi hänen koulutoveriaan.

He pysyttelivät asemillaan kolme päivää, odottelivat soveliasta kuutamotonta yötä ja kaartelivat kukin erikseen puiston seutuvilla. Kerran näki Beautrelet muuriin sovitetun pikku portin. Se oli kahden hyvin likekkäisen muurinulkoneman kulmauksessa ja melkein peittynyt orjantappurapensaston taa.

Neljäntenä iltana pysyi taivas vihdoinkin isojen mustien pilvien kattamana, ja Valméras päätti, että lähdettäisiin vaaniskelemaan, joskin olisi epäsuotuisain seikkojen esiintyessä pakko kääntyä takaisin.

He astelivat nelisin pikku metsikön kautta. Sitten ryömi Beautrelet tiheikköön, repi kätensä orjantappurapensaisiin ja varovasti kohottautuen pisti lukkoon avaimen. Hän kiersi hiljaa. Onnistuisiko hänen avata ovi? Eikö se ollut sisäpuolelta teljetty? Hän työnsi… ovi avautui narahtamatta. Hän oli puistossa.

"Pääsittekö, Beautrelet?" kysyi Valméras. "Odottakaa minua. Vartioitkaa te kaksin ovea, jottei paluumme tule ehkäistyksi. Viheltäkää, jos näette vähänkin epäiltävää."

Hän tarttui Beautreletin käteen, ja he tunkeusivat pensaikkojen pimentoon. Heidän päästyään ruohikolle puiston keskelle tuli valoisampaa, kuu pilkisti pilvien lomasta, ja he näkivät edessään linnan huipukkaat tornit, – ne oli rakennettu sen korkean, terävän kärjen ympärille, josta linnalla oli nimenään Aiguille – neula. Ei ainoassakaan ikkunassa valoa. Ei hisahdustakaan missään.

Valméras tarttui kumppaniansa käsivarteen.

"Hiljaa!"

"Miksi?"

"Näettehän… koirat tuolla…"

Kuului murinaa. Valméras vihelsi hyvin hiljaa. Kaksi valkeata haamua hyökkäsi esiin ja heittäysi isäntänsä jalkoihin.

"Kas niin, pienokaiset… alallanne… noin… älkää hievahtako…"

Ja hän virkkoi Beautreletille:

"Ja nyt matkaan. Olen levollinen."

"Oletteko varma tiestä?"

"Olen. Lähestymme juuri pengermää."

"Ja sitten?"

"Muistelen, että eräässä kohden vasemmalla, missä pengermä virran puolella nousee pohjakerroksen ikkunain tasalle, on ikkunaluukku, joka ei sulkeudu kunnolleen, joten sen voi ulkoapäin avata."

Sinne saapuessaan he tosiaankin saivat luukun auki. Valméras leikkasi ikkunasta ruudun irti timantilla. Hän käänsi hakaa. Tuossa tuokiossa he olivat kuistilla.

"Olemme käytävän päässä", selitteli Valméras. "Siihen yhtyy avara, kuvaveistoksilla koristeltu pylväikkö, jonka toisesta päästä portaat johtavat isänne kamarin lähelle."

Hän astui askeleen eteenpäin.

"Tuletteko, Beautrelet?"

"Kyllä, kyllä."

"Mutta ettehän te tulekaan… Mikä teitä vaivaa?"

Hän tarttui toista käteen. Se oli jääkylmä, ja hän näki nuoren miehen lyyhistyneen permannolle.

"Mikä teitä vaivaa?" kertasi hän.

"Ei mikään… se menee ohitse…"

"Mutta…"

"Minä pelkään…"

"Tekö pelkäätte!"

"Niin", tunnusti Beautrelet avomielisesti, "hermoni tekevät tenän… tavallisesti saan ne talttumaan… mutta tänään, hiljaisuus… jännitys… Ja tuon sihteerin tikarinpistosta asti… Mutta se menee ohi… jo tulen kuntoon…"

Hän sai noustuksi jaloilleen, ja Valméras veti hänet pois kuistilta. He hapuilivat eteenpäin käytävässä niin hiljaisesti, ettei kumpainenkaan tiennyt mitään toisestaan.

Mutta heikkoa valoa heijastui pylväiköstä, jota kohti he etenivät. Valméras pisti päänsä sisälle. Portaiden juurelle oli asetettu yölamppu pikku pöydälle, joka pisti näkyviin erään palmun notkeiden oksien lomasta.

"Seis!" kuiskasi Valméras.

Lampun vierellä seisoi vartioimassa pyssy kädessä mies.

Oliko hän nähnyt heidät? Kenties. Ainakin häntä jokin häiritsi, sillä hän laski pyssynsä olalleen.

Beautrelet lyyhähti polvilleen puulaatikon taakse, johon oli istutettu lehtevä ruukkukasvi; hän ei hievahtanut paikaltaan, ja sydän hypähteli hänen rinnassaan.

Mies tyyntyi kuitenkin, kun kaikki pysyi hiljaisena. Hän laski aseensa alas. Mutta hänen kasvonsa pysyivät kääntyneinä puulaatikkoon päin.

Hirveitä minuutteja kului, kymmenen, viisitoista. Kuun säde oli hiipinyt sisälle eräästä porras-ikkunasta. Ja äkkiä huomasi Beautrelet, että se siirtyi vähitellen ja olisi viidentoista, ehkä kymmenenkin minuutin kuluttua hänen kohdallaan, paistaen suoraan hänen kasvoihinsa.

Hikipisarat kierähtelivät hänen kasvoiltaan hänen vapiseville käsilleen. Hänen tuskansa oli niin tukala, että hän oli vähällä nousta ja rynnätä pakoon… Mutta muistaessaan, että Valméras oli mukana, hän etsi tätä katseillaan ja ällistyi nähdessään eli oikeastaan uumoillessaan, että toinen ryömi pimeässä eteenpäin ruukkukasvien ja kuvapatsaiden suojassa. Hän ehti jo portaiden alapäähän, muutaman askeleen päähän miehestä.

Mitä aikoo hän tehdä? Pujahtaako miehen ohitse? Yksinäänkö yrittää vangin vapauttamista? Mutta voiko hän sivuuttaa vartijaa?

Beautrelet ei enää nähnyt häntä, ja hän tunsi, että jotakin tapahtuisi, jotakin mitä itse hiljaisuuskin tuntui aavistelevan, sillä se oli käynyt vielä syvemmäksi ja kaameammaksi.

Äkkiä ponnahti varjo miehen kimppuun, lamppu sammui, kuului kamppailun jytyä… Beautrelet hyökkäsi paikalle. Miehet kieriskelivät permannolla. Hän yritti tunkeutua esille. Mutta silloin hän kuuli voihkivan huoahduksen, ja toinen taistelijoista nousi ylös, tarttuen hänen käsivarteensa.

"Pian… eteenpäin!"

Puhuja oli Valméras.

He astuivat kahdet portaat ja saapuivat mattojen verhoamaan käytävään.

"Oikealle", kuiskasi Valméras… "neljäs huone vasemmalla".

He löysivät pian tämän huoneen oven. Vanki oli teljetty, kuten he olivat odottaneetkin. Heidän täytyi hiljalleen ahertaa puolisen tuntia ennen kuin saivat suoriutuneiksi lukosta. Vihdoin he pääsivät sisälle.

Beautrelet hiipi vuoteen ääreen. Hänen isänsä nukkui.

Hän herätti vanhuksen varovasti.

"Minä se olen, Isidore… ja eräs ystävä… älä pelkää… nousehan… ei sanaakaan…"

Isä pukeutui, mutta juuri heidän lähtiessään hän huomautti matalalla äänellä:

"Minä en ole yksinäni linnassa…"

"Ahaa! Keitä muita? Ganimard? Holmes?"

"Ei… ainakaan en minä ole heitä nähnyt."

"Ken siis?"

"Eräs nuori tyttö."

"Epäilemättä neiti de Saint-Véran."

"En tiedä… olen monena kertana kaukaa nähnyt hänet puistossa… ja kumartuessani ulos ikkunasta näen hänen ikkunansa. Hän on tehnyt minulle merkkejä."

"Tiedätkö, missä hänen kamarinsa on?"

"Kyllä, käytävässä, kolmas vasemmalla."

"Sininen kamari", jupisi Valméras. "Siinä on kaksipuolinen ovi, se on helpompi saada auki."

Toinen ovipuolisko myötäsi todellakin heti. Vanha Beautrelet otti toimekseen ilmoittaa nuorelle tytölle.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän tuli ulos tytön kanssa ja sanoi pojalleen:

"Olit oikeassa… Se on neiti de Saint-Véran."

Kaikki neljä astuivat alas. Porraskäytävän alipäässä Valméras pysähtyi, kumartuen miehen yli. Sitten heidän ehtiessään kuistille hän selitti:

"Hän ei ole kuollut ja jää henkiin."

"Hyvä!" virkahti Beautrelet huojentuneesti.

"Veitseni terä sujahti onneksi sivutse… isku ei ole kuolettava. Eivätpä muuten nuo roistot ole säälin arvoisia."

Ulkona olivat vastassa molemmat koirat, seuraten heitä pienelle portille asti. Siellä Beautrelet tapasi molemmat ystävänsä. Pikku seurue lähti puistosta. Kello oli kolme aamulla.

Beautrelet ei tyytynyt ensimmäiseen voittoonsa. Niin pian kun oli saanut majoitetuksi isän ja nuoren tytön, alkoi hän kysellä heiltä ihmisistä, jotka asuivat linnassa, ja erityisesti Arsène Lupinin tavoista. Hän sai siten tietää, että Lupin kävi siellä ainoastaan joka kolmas tai neljäs päivä; hän saapui sinne illalla autolla ja lähti pois aamulla. Jokaisella sellaisella käynnillään hän tuli vankien luokse, jotka olivat aivan yksimieliset kiitellessään hänen hienotunteisuuttaan ja sujuvaa kohteliaisuuttaan. Nykyään hän luultavasti ei ollut linnassa.

Paitsi häntä he olivat nähneet ainoastaan vanhan eukon, joka hoiti keittiötä ja taloutta, ja kaksi miestä, jotka vuorotellen vartioitsivat heitä, mutta eivät milloinkaan puhuneet sanaakaan, nähtävästi kaksi palvelijaa, heidän tavoistaan ja ulkonäöstään päättäen.

"Kaksi rikostoveria kaikessa tapauksessa", sanoi Beautrelet, "tai oikeammin eukon kanssa kolme. Se on saalis, jota ei voi halveksia. Ja jos emme menetä aikaa…"

Hän nousi pyörälleen ja läksi Eguzonin kauppalaan, herätti santarmikunnan, pani kaikki ihmiset liikkeelle ja tuli takaisin Crozantiin kello kahdeksan, mukanaan korpraali ja kahdeksan santarmia. Kaksi heistä vartioitsi mustalaisvankkurien luona. Kaksi muuta asettui pikku muuriportille. Loput neljä korpraalinsa komentamina ja Beautreletin ja Valmérasin seuraamina menivät linnan pääkäytävälle.

Liian myöhään. Portti oli sepo selällään. Eräs talonpoika sanoi heille tunti takaperin nähneensä auton vierivän ulos linnasta.

Tutkimus ei todellakaan tuottanut mitään tuloksia. Joukkue luultavasti oli asustellut siellä vain liikkuvalla jalalla pysyen. Löydettiin joitakuita vaatekappaleita, talouskapineita eikä mitään muuta.

Vielä enemmän ihmetytti Beautreletia ja Valmérasia haavoittuneen katoaminen. He eivät voineet havaita pienintäkään jälkeä taistelusta, eivät edes ainoatakaan veripisaraa pylväikön kivipermannolla.

Ei ylipäätään ollut mitään näkyvää todistusta siitä, että Lupin oli oleillut Aiguillen linnassa, ja olisi voitu vastustaa Beautreletin ja hänen isänsä, Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin väitteitä, ellei olisi nuoren tytön kamarin viereisestä huoneesta lopulta löydetty puolikymmentä komeata kukkavihkoa, joissa riippui Arsène Lupinin nimikortti. Hänen hylkimiänsä kukkavihkoja, kuihtuneita ja unohtuneita… Yksi niistä sisälsi nimikortin ohella kirjeen, jota Raymonde ei ollut nähnyt. Kun tutkintotuomari sen ehtoopäivällä avasi, havaittiin sen sisältävän kymmenen sivua rukouksia, lupauksia, uhkauksia, epätoivon purkauksia – halveksimista ja kylmyyttä osakseen saaneen kiihkeän rakkauden ilmauksia.

Kirje päättyi seuraavasti: "Minä tulen tiistai-iltana, Raymonde. Ajatelkaa tarkoin siihen asti. Minä puolestani en suostu odottamaan kauempaa. Olen valmis kaikkeen."

Tiistai-iltana… saman päivän ilta, jona Beautrelet oli vapauttanut neiti de Saint-Véranin.

Vereksessä muistissa on vielä, millainen suunnaton hämmästyksen ja ihastuksen kohu pauhasi koko maailmassa, kun tuli tietoon odottamaton ratkaisu: että neiti de Saint-Véran oli vapaa! Neitonen, jota Lupin rakasti, jonka takia hän oli punonut mitä viekkaimpia juonia, oli riistetty hänen vallastaan! Vapaa oli myöskin Beautreletin isä, jonka Lupin oli valinnut lunnaaksi vimmatussa kiihkossaan aselepoa aikaansaamaan, mitä hänen tunteittensa tulisuus välttämättömästi kaipasi. Molemmat vangit olivat vapaat ja Neulan salaisuus tiedossa, julkinen, yli koko maailman levinnyt!

Suurella yleisöllä oli todellakin hauskaa. Voitetusta seikkailijasta sepitettiin lauluja.

"Lupinin lemmenseikkailu!" "Arsènen huokailut!" "Rakastunut voro!" "Taskuvarkaan valitus!" huudeltiin bulevardeilla ja hyräiltiin työpajoissa.

Kysymyksien sadellessa sanomalehtimiesten liudassa, Raymonde vastaili mitä varovaisimmin. Mutta löytyihän kirje ja kukkavihot ja koko surkea pöty! Naurettuna ja pilkattuna kuukertui Lupin jalustaltaan alas.

Ja Beautreletista tuli epäjumala. Hän oli nähnyt kaikki, ennustanut kaikki, valaissut kaikki. Neiti de Saint-Véranin tutkintotuomarille antama todistus vahvisti pienimpiäkin piirteitä myöten nuoren miehen harkitseman oletuksen. Todellisuus tuntui joka kohdassa mukautuvan hänen ennakolta miettimäänsä järjestelmään. Lupin oli löytänyt herransa.

Beautrelet tahtoi, että hänen isänsä ennen Savoijin vuoristoon palaamistansa levähtäisi moniaita kuukausia päiväpaisteisilla seuduilla, ja vei itse sekä hänet että neiti de Saint-Véranin Nizzan tienoolle, minne kreivi de Gesvres niinikään oli tyttärinensä talveksi asettunut. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Valméras äitinsä seurassa uusien ystäviensä luokse, ja he muodostivat siten pikku siirtokunnan Gesvresin huvilan ympäristölle, yötä päivää vartionansa puoli tusinaa kreivin palkkaamaa miestä.