Kitabı oku: «Kreuzer-sonaatti», sayfa 3

IX

"Tietäkää", alotti hän pistäessään teelehdet ja sokerin pussiinsa,"se naisvalta, joka on maailman vitsauksena, se saa alkunsa juuritästä lähteestä."

"Mikä naisvalta?" kysyin. "Oikeudethan, kaikki tärkeimmät oikeudethanovat miehillä."

"Niinpä niin, sitähän se juuri on", keskeytti hän minut. "Juurisehän se selittääkin sen ihmeellisen ilmiön, että, yhtäältä, nainentodella on painettu alennuksen syvimpään syvyyteen ja, toisaalta, että hän hallitsee. Aivan samoin kuin juutalaiset: samoinkuin herahavallallaan kostavat sorronalaisuutensa, samoin naisetkin. 'Vainiin, te tahdotte, että me olisimme ainoastaan kauppiaina, – hyvä:kauppiaina me laskemme teidät valtamme alle', sanovat juutalaiset.'Vai niin, te tahdotte, että me olisimme vain aistillisuudenesineinä, – hyvä: aistillisuuden esineinä me orjuutamme teidät',sanovat naiset. Naisen oikeudettomuus ei ole siinä, että hän ei saaäänestää eikä olla tuomarina, – sellaiset toimet eivät käsitä mitäänoikeuksia, – vaan hänen täytyisi saada sukupuoliseurustelussa ollasaman arvoinen miehen kanssa, hänellä täytyisi olla oikeus käyttäähyväkseen miestä ja pidättäytyä yhteydestä halunsa mukaan, oikeusmielensä mukaan valita mies ja olla itse olematta valittavana. Tesanotte, että sellainen olisi säädytöntä. Hyvä! Älköön silloinmiehelläkään olko niitä oikeuksia. Nyt naiselta on evättynätämä oikeus, mikä kyllä on miehellä. Ja saadakseen korvauksentästä oikeudesta nainen vaikuttaa miehen aistillisuuteen ja sitähyväkseenkäyttäen alistaa miehen valtaansa, niin että tämä valitseevain muodollisesti, mutta todellisuudessa on valitsijana hän, nainen.Ja kerran saatuaan käsiinsä tämän keinon hän käyttää sitä väärin jasaa hirvittävän vallan ihmiseen."

"Mutta missä tämä erikoinen valta ilmenee?" kysyin minä.

"Missäkö? Kaikkialla ja kaikessa. Katsokaa jokaisen suuren kaupunginmyymälöitä. Niissä on miljoonia, niissä olevia ihmistyön tuotteitaon mahdoton arvioida, mutta katsokaa, onko yhdeksässä myymälässäkymmenestä ainoatakaan miesten käyttämää esinettä? Kaiken elämänylellisyyden vaatijoina ja kannattajina ovat naiset.

"Lukekaa kaikki tehtaat. Suunnaton osa niistä valmistaa hyödyttömiäkoristuksia, ajoneuvoja, huonekaluja, leikkikaluja naisille.Miljoonia ihmisiä, kokonaisia raataja sukupolvia tuhoutuu orjantöissätehtaissa vain naisten mielihalujen tyydyttämiseksi. Naiset pitävätkuningattarien tavoin orjuudessa ja raskaan työn raadannassa yhdeksääkymmenettäosaa koko ihmiskunnasta. Ja kaikki tämä on seurauksenasiitä, että heidät on alennettu, heillä ei ole samoja oikeuksiakuin miehillä. Ja he kostavat vaikuttamalla aistillisuuteemme, pyydystämällä meidät verkkoonsa. Niin, siitä on kaikki johtunut.

"Naiset ovat tehneet itsestään sellaisen aseen aistillisuudenkiihoittamiseksi, että mies ei voi rauhallisesti olla heidänseurassaan. Niin pian kuin mies tulee naisen läheisyyteen, joutuu hänhänen lumoihinsa ja tyhmistyy. Jo ennenkin tunsin vastenmielisyyttäja ahdistusta, aina kun näin koruissaan upeilevan, tanssiaispukuisennaisen, mutta nyt minua suorastaan kauhistuttaa, näen hänessä jotakinihmiselle vaarallista ja lainvastaista, ja mieleni tekee huutaapoliisia, turvaa vaaralta, vaatia, että vaarallinen esine vietäisiinpois lähettyviltä.

"Te nauratte!" ärjäsi hän minulle, "mutta tämä ei ole leikkiä. Olenvarma siitä, että tulee aika, tulee jo piankin, jolloin ihmisetoivaltavat tämän ja ihmettelevät, kuinka on voinut olla olemassayhteiskunta, jossa suvaittiin sellaisia yleistä turvallisuuttauhkaavia menettelytapoja, kuin tämä aistillisia himoja suoranaisestiherättävä ruumiinsa koristeleminen, joka meidän yhteiskunnassamme onnaisille sallittua. Sehän on aivan samaa kuin ansojen virittäminenkävelypaikoille ja poluille, – vielä pahempaa! Miksi on kiellettyuhkapeli, kun naisia ei ole kielletty esiintymästä himojaherättävissä puvuissaan? He ovat tuhat kertaa vaarallisempia!"

X

"Niinpä jouduin satimeen minäkin. Olin, kuten sanotaan, rakastunut.Ei ainoastaan hän ollut mielestäni täydellisyyden korkein saavutus, vaan pidin itseänikin sinä aikana, jona olin sulhasena, itsetäydellisyytenä. Sillä sellaista heittiötä ei ole, joka ei etsimälläetsien löytäisi heittiöitä, jotka jossakin suhteessa ovat häntäpahempia, ja joka senvuoksi ei löytäisi aihetta ylpeillä itsestään jaolla tyytyväinen itseensä. Niin minäkin: en mennyt naimisiin rahojasaadakseni – en siis ollut voitonhimoinen, – en kuten useimmattuttavani, jotka naivat rahojen tahi merkitsevien tuttavuussuhteidenvuoksi; minä olin rikas, hän köyhä. Siinä yksi seikka. Toinen, jostaolin ylpeä, oli että toiset menivät naimisiin aikoen vast'edeskinelää samanlaisessa moniavioisuudessa kuin ennen naimisiinmenoaankin: minulla sensijaan oli vakava aikomus pysyä häiden jälkeenyksiavioisena, ja siitäpä ennen kaikkea olin ylpeä. Olin inhottavasika, mutta uskoin olevani enkeli.

"Kihlausaika oli lyhyt. En voi häpeämättä nyt muistella tätäkihlausaikaani! Iljettävää! Rakkaudellahan ymmärretään jotakinsielullista eikä aistillista. Mutta jos rakkaus on sielullista, sielujen yhteyttä, niin sanoissa, keskusteluissa, jutteluissatäytyisi tuon sielujen yhteyden kuvastua. Mutta mitään sellaista eiollut. Puhelu oli työlästä kun olimme kahden. Se oli jonkinlaistaSisyfon työtä. Vain mietit, mitä sanoisit, sanot, vaikenet taaskeksiäksesi jotakin. Ei ollut mistä puhua. Kun kaikki, mitä saattoisanoa elämästä, joka meitä odotti, järjestelyistä, suunnitelmista, oli sanottu, niin mitä sitten? Jos olisimme olleet eläimiä, niinsilloinhan olisimme tienneet, ettei meidän ole sallittu puhua; muttanäin ollenhan oli puhuttava, eikä tiennyt mistä, sillä ajatuksetaskartelivat muissa asioissa, kuin mistä oli sallittua keskustella.Ja sen ohessa tuo inhottava tapa imeskellä konvehteja, täyttäävatsansa kaikenlaisilla imelillä ruoilla, kaikki nuo tympäiseväthäävalmistukset: neuvottelut asunnosta, makuuhuoneesta, vuoteista, aamunutuista, liinavaatteista, toalettitarpeista. Sillä teidän täytyykäsittää, että jos mennään naimisiin Huoneentaulun mukaisesti, kutentuo äskeinen ukko puhui, niin höyhenpatjat, myötäjäiset, vuoteet ovatvain yksityisseikkoja, jotka liittyvät syrjästä sakramenttiin. Muttameidän piirissämme, jossa kymmenestä naimisiin menevästä tuskin onyhtä, joka uskoisi, ellei juuri sakramenttiin, niin edes siihenkään, että avioliitto on jotakin velvoittavaa, kun sadasta miehestä tuskinon yhtä, joka ei sitä ennen olisi nainut ja viidestäkymmenestäehkä on yksi, joka ei jo ennakolta olisi valmis pettämään vaimoaanjokaisessa sopivassa tilaisuudessa, kun useimmat pitävät kirkkomatkaavain erityisenä määrätyn naisen omistamisen ehtona, – ajatelkaa, minkä hirveän merkityksen nämä yksityisseikat silloin saavat! Lopultaonkin kysymys yksinomaan niistä. Tuloksena on jonkinlainen kauppa.Irstailijalle myödään viaton tyttö, ja tämä kauppa järjestetäänmäärätyin muodollisuuksin."

XI

"Niin kaikki naivat, niin nain minäkin, ja alkoi ylistettykuherruskuukausi. Mikä typerä nimitys sekin", sähähti hänkiukustuneesti. "Kävin kerran Pariisissa ollessani katsomassa sennähtävyyksiä ja menin muutamaan paikkaan, jossa näytettiin partaistanaista ja merikoiraa, kuten ilmoituskilvessä mainittiin. Nämä eivätolleet muuta kuin mies avorintaisessa naisen puvussa ja mursunnahkaan vedetty koira, joka ui vesialtaassa. Kaikki oli perin vähänmielenkiintoista; mutta poistuessani opastaja kohteliaasti saattoiminut ovelle ja sanoi yleisölle, osoittaen minua: 'kysykääpä tältäherralta, eikö kannata tulla katsomaan. Käykää sisään, käykää sisään, frangi hengeltä!' Minua olisi hävettänyt sanoa, ettei kannatamennä katsomaan ja siihen esittäjä arvatenkin luotti. Samoin ontodennäköisesti laita niiden, jotka ovat kokeneet kuherruskuukaudenkaiken inhottavuuden eivätkä vapauta muita harhaluulosta. En minäkäänselittänyt kenellekään, mutta nyt en voi ymmärtää, miksi ei olisisanottava totuutta. Onpa mielestäni välttämätöntäkin ilmaista siitätotuus. Noloa, hävettävää, tympäisevää, surkeata ja erittäinkinikävää, mahdottoman ikävää! Koin jotakin samantapaista silloin kuinaloin tupakoida, kun minua kuvotti ja suuni tuli täyteen sylkeä,ja minä nieleskelin ja koetin näyttää tuntevani suurta nautintoa.Nautinto tupakoimisesta samoinkuin tästä toisestakin, jos tulee, tulee myöhemmin: aviopuolisoiden täytyy kasvattaa itsessään tätäpahetta, saadakseen siitä nautintoa".

"Mitenkä, pahetta?" kysyin minä. "Tehän puhutte luonnollisimmastainhimillisestä ominaisuudesta".

"Luonnollisesta?" vastasi hän. "Luonnollisestako? Ei, sanon teille, että olen päinvastoin saanut sen vakaumuksen, että se ei oleluonnollinen. Se on kerrassaan luonnonvastainen. Kysykää lapsilta, kysykää turmeltumattomalta tytöltä. Sisareni meni hyvin nuorenanaimisiin miehen kanssa, joka oli kaksi kertaa häntä itseään vanhempija irstailija. Muistan, kuinka hämmästyimme hääyönä, kun hän kalpeanaja itkien pakeni miehensä luota ja vavisten koko ruumiiltaan kertoi, ettei hän millään ehdolla voi edes sanoa, mitä mies oli häneltätahtonut.

"Te sanotte: luonnollinen!

"Luonnollista on syödä. Ja syöminen on alunpitäen hauskaa, helppoaja miellyttävää eikä lainkaan hävettävää, mutta tämä on inhottavaa,hävettävää ja tuskallista. Ei, se ei ole luonnollista! Jaturmeltumaton tyttö, se on vakaumukseni, vihaa sitä aina".

"Mutta millä tavoin", kysyin minä, "voisi ihmissuku jatkua?"

"Niin, kunpa vaan ei ihmissuku häviäisi", virkahti hän ilkeästi, ivallisesti, ikäänkuin odottaen tätä tuttua ja vilpillistähuomautusta. "Jumalista pidättäytymistä lastensiittämisestä, jottaenglantilaiset loordit aina voisivat ahmia itsensä kylläisiksi, sekäy päinsä. Julista pidättäytymistä, jotta elämä olisi hauskempaa, sekin käy laatuun; mutta hiiskahdakin, että ihmiset eivät siittäisilapsia siveellisyyden nimessä, – mikä melu siitä syntyy!.. Kun vaanihmissuku ei häviäisi, siksi että kymmenen, parikymmentä ihmistälakkaisi olemasta sikoja… Suokaa anteeksi, tuo valo vaivaa minua; voinko peittää?" kysäisi hän näyttäen lamppua.

Vastasin, että minusta on yhdentekevää, jolloin hän nopeasti, kutenaina mitä tahansa tehdessään, nousi seisomaan istuimelle ja vetivarjostimen lampun eteen.

"Mutta", sanoin, "jos kaikki ottaisivat tuon periaatteenelämänohjeekseen, niin ihmissuvun jatkuminen lakkaisi".

Hän ei heti vastannut.

"Kysytte: millä tavoin ihmissuku jatkuisi?" sanoi hän istuuduttuaanuudelleen minua vastapäätä, jalat levällään ja nojaten niihinkyynärpäillään "Miksi sen pitäisi jatkua, ihmissuvun?" kysyi hän.

"Miksikö? Muutoinhan ei meitä olisi".

"Mutta miksi meidän pitäisi olla olemassa?"

"Tietenkin elääksemme!"

"Ja miksi elämme? Ellei ole mitään päämäärää, jos elämä on annettumeille vain, jotta eläisimme, ei ole mitään syytä elää. Ja jos niinon, niin Schopenhauerit ja Hartmannit ja kaikki buddhalaiset ovattäysin oikeassa. Mutta jos elämällä on tarkoitus, niin onhan selvää,että elämän täytyy loppua, kun tarkoitus on saavutettu. Ja niinkäykin", jatkoi hän kiihkeästi, nähtävästi suuresti hellien tätäajatustaan. "Niin käykin. Pankaa merkille, jos ihmiskunnan päämääräon onni, hyvä, rakkaus, kuinka tahdotte, jos sen päämäärä on se, mikä on sanottu profeettain ennustuksissa, että kaikki ihmisetyhtyvät keskenään rakkaudessa, että peitset taotaan sirpeiksi janiin edelleen, niin mikä estää tämän päämäärän saavuttamista?Intohimot sitä estävät. Intohimoista voimakkain, pahin, itsepintaisinon aistillinen, lihallinen rakkaus; ja siksi, jos intohimothäviävät, myöskin viimeinen, voimakkain niistä, lihallinen rakkaus, niin ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään, ihmiskunta onpäässyt päämääräänsä eikä sen enää tarvitse elää. Mutta niin kauankuin ihmiskunta elää, on sillä edessään ihanne eikä tietenkäänkaniinien ja sikojen ihanne, mahdollisimman runsas sikiäminen, eimyöskään apinoiden tahi pariisilaisten, joiden ihanteena on tehdäsukupuolihimosta saatu nautinto mahdollisimman hienostutetuksi, vaanhyvän ihanne, joka saavutetaan pidättyväisyyden ja puhtauden avulla.Siihen ihmiset ovat aina pyrkineet ja yhä pyrkivät. Ja nähkää, mitätapahtuu.

"Käy niin, että lihallinen rakkaus on – varaventtiili. Elleinykyinen sukupolvi ole päässyt päämäärään, on siihen syynä se, että sillä on intohimoja, ja niistä voimakkain sukupuolihimo. Jakun on sukupuolihimo, on uusi sukupolvikin, ja niin ollen myösmahdollisuus saavuttaa päämäärä seuraavan sukupolven eläessä. Elleisekään sitä saavuta, – niin taas seuraava, ja niin edelleen kunnespäämäärä saavutetaan, ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään.Mutta miten kävisi muutoin? Jos oletamme, että Jumala loi ihmisetmäärättyä tarkoitusta varten, niin olisi hän luonut heidät jokosukupuolihimoa puuttuviksi kuolevaisiksi tahi kuolemattomiksi. Joshe olisivat olleet kuolevaisia, mutta vailla sukupuolihimoa, mitäsiitä olisi seurannut? Se, että he olisivat eläneet aikansa jakuolleet, ennenkuin olisivat päässeet päämääräänsä, ja tarkoituksensaavuttamiseksi olisi Jumalan ollut pakko luoda uusia ihmisiä. Jostaas he olisivat kuolemattomia, niin voisimme ajatella (vaikka onkinvaikeampi samoille ihmisille kuin uusille sukupolville korjatatehtyjä erehdyksiä ja lähetä täydellisyyttä), voimme ajatella, ettähe olisivat päässeet päämääräänsä moniaan vuosituhannen kuluttua, mutta mitä heistä sitten olisi? Mihin heidät panisi? Parasta kaikestaon niinkuin on… Mutta teitä ehkä ei miellytä tämä esitysmuoto, olette ehkä kehitysopin kannattaja. Siinäkin tapauksessa tulos onoleva sama. Korkeimman eläinlajin – ihmisten – täytyy säilyäkseentaistelussa muiden eläinten kanssa supistuen ryhmittyä yhteen kutenmehiläisparven eivätkä saa laakkaamattomasti si'itä; heidän täytyymehiläisten tavoin kasvattaa sukupuolettomia, toisin sanoin taaskinpyrkiä ei suinkaan himon kiihoittamiseen, vaan pidättyväisyyteenjohon meidän elämämme koko rakenne on suuntautunut."

Hän vaikeni hetkeksi.

"Ihmissuku lakkaa olemasta? Voiko sitten kukaan, millainen hänenmaailmankatsomuksensa lieneekin, sitä epäillä? Sehän on yhtäepäilemätöntä kuin kuolema. Tuleehan kaikkien kirkon opetustenmukaan maailman loppu, ja kaikkien tieteen tutkimusten mukaan käyvälttämättömästi samoin. Mitä ihmeellistä siis olisi siinä, ettäsiveysopin mukaan tapahtuu aivan samoin?"

Sen sanottuaan hän oli kauan vaiti, poltti loppuun savukkeensa jaotti pussistaan uusia, pannen ne vanhaan tahraiseen savukekoteloonsa.

"Kyllä käsitän ajatuksenne", sanoin minä. "Jotakin sellaista väittääeräs kveekarilahko."

"Aivan niin, ja he ovat oikeassa", vastasi hän. "Sukupuolihimo, esiintyköön se missä puitteissa tahansa, on paha, kauhea paha, jota vastaan on taisteltava, vaan jota ei ole kannustettava, kutenmeillä tehdään. Evankeliumin sanat siitä, että se, joka himoitenkatsoo naista, jo on sillä tehnyt huorin hänen kanssaan, eivättarkoita ainoastaan toisten miesten vaimoja, vaan nimenomaan – japääasiallisesti – omaa vaimoa".

XII

"Mutta meidän piirissämme on aivan päinvastoin: jos mies vieläajatteli pidättymistä ollessaan nuorimies, niin naimisiin mentyäänjokainen arvelee, että pidättyminen ei sitten enää ole tarpeen.Sillä eiväthän nuo kahdenkeskeiset matkat häiden jälkeen, joillevastanaineet vanhempien suostumuksella lähtevät, ole mitään muutakuin lupa irstailun harjoittamiseen. Mutta siveyslaki kostaa itsepuolestaan, kun sitä rikotaan. Kuinka yritinkin järjestää itsellenioikeaa kuherruskuukautta, ei siitä syntynyt mitään. Kaiken aikaaoli ilkeätä, hävettävää ja ikävää. Mutta sangen pian kävi kaikkisuorastaan tuskallisen raskaaksi. Se alkoi hyvin pian. Kolmantenatai neljäntenä päivänä tapasin vaimoni ikävissään, aloin kysellä,mistä se johtui, syleilin häntä, mikä mielestäni oli kaikki, mitähän saattoi toivoa, mutta hän työnsi käteni syrjään ja purskahtiitkemään. Miksi? Hän ei osannut sanoa syytä. Mutta hän tunsimasennusta, painostusta. Rupesin kyselemään, hän puhui jotakinsentapaista, että hänen oli ikävä, kun äiti ei ollut hänen luonaan.Se ei tuntunut minusta todelta. Tyynnyttelin häntä, puhumattamitään äidistä. Käsitin, että hänen mieltään muutoin vain painostija että äiti oli vain keksitty selitys. Mutta hän pahastui hetisiitä, etten puhunut äidistä, ikäänkuin en olisi uskonut häntä.Hän sanoi näkevänsä, etten rakastanut häntä. Nuhtelin häntä hänenoikkuilustaan, ja silloin hänen piirteensä äkkiä kokonaan muuttuivat, mielipahan sijaan niissä kuvastui suuttumusta, ja hän alkoi perätiilkein sanoin soimata minua itsekkyydestä ja kovasydämisyydestä.Katsahdin häneen. Hänen kasvonsa kuvastivat jäätävää kylmyyttä javastenmielisyyttä, miltei vihaa minua kohtaan. Muistan, kuinkasäikähdin sen nähdessäni. – Kuinka? Mitä? – ajattelin minä. – Rakkaus, sielujen liitto, ja sensijaan tällaista! Mahdotonta, se eivoi olla hän! Koetin hellyttää häntä, mutta eteeni kohosi sellainenylipääsemätön kylmän, purevan vihamielisyyden muuri, etten ennättänytajattelemaankaan, ennenkuin itsekin ärryin, ja me syydimme molemmatkoko joukon pahoja sanoja toisillemme. Tämä ensimäinen riitamme tekimieleeni kauhean vaikutuksen. Sanoin sitä riidaksi, mutta se ei ollutmikään riita, vaan sen kuilun paljastaminen, joka todellisuudessaoli meidän välillämme. Aistillisuuden tyydyttäminen oli haihduttanutrakastuneisuuden, ja meille paljastui todellinen suhteemme toisiimme,s. o. kahden toisilleen aivan oudon egoistin, jotka halusivat hankkiaitselleen toisen avulla mahdollisimman paljon huvia. Sanoin riidaksisitä, mitä välillämme tapahtui, mutta riita se ei ollut; se olivain todellinen suhteemme, joka näyttäytyi nyt, kun aistillisuusoli saanut omansa. En ymmärtänyt että tämä kylmä ja vihamielinensuhde oli meidän normaalisuhteemme, en ymmärtänyt siksi, että senensi aikoina taas sangen pian peitti meiltä uudelleen herääväaistillisuuden puuska, s.o. rakastuminen.

"Ajattelin, että olimme riitaantuneet ja leppyneet ja ettei sellaistaenää vasta satu. Mutta tämän ensimäisen kuherruskuukauden aikanatuli taas hyvin pian kyllästymiskausi, taas lakkasimme olemastatoisillemme tarpeellisia, ja taas puhkesi riita. Tämä toinen riitakoski minuun vielä kipeämmin kuin ensimäinen. – Ensimäinen ei siisehkä ollutkaan mikään satunnaisuus, vaan näin tulee olla ja näin onoleva – , ajattelin. Toinen riita koski minuun sitäkin kovemmin, kun se johtui aivan mahdottomasta asiasta. Syynä olivat jollakintavoin rahat, joita en milloinkaan säälinyt enkä mitenkään voinutkaansääliä vaimoni vuoksi. Muistan vain, että hän jotenkin väänsi asian, että joku huomautukseni näytti minun taholtani halulta vallitahäntä rahojeni avulla, joihin minä muka olin väittänyt itselläniolevan yksinoikeuden; jotakin mahdotonta, typerää, alhaista, mikäei ollut minulle eikä hänelle ominaista. Suutuin, soimasin häntäepäkohteliaisuudesta, hän minua vuorostaan, – ja riita oli valmis.Hänen sanoissaan, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan näin taassaman tylyn, kylmän vihamielisyyden, joka kerran ennen oli niinoudostuttanut minua. Muistan riitaantuneeni veljeni, ystävien, isänikanssa, mutta meidän välillämme ei milloinkaan ollut tuollaistaerikoista, purevaa ilkeyttä. Mutta kului jokunen aika ja taastämä molemminpuolinen vihamielisyys hävisi rakastuneisuuden, s.o.aistillisuuden varjoon, ja minä lohduttauduin vielä kerran silläajatuksella, että nämä molemmat riidat olivat erehdyksiä, jotkasaattoi korjata. Mutta pian tuli kolmas, neljäs riitaantuminen, jaminä tajusin, ettei se ollutkaan satunnaista, vaan että niin täytyiolla, että niin oli aina oleva, ja kauhistuin elämää, joka odottiminua. Sen lisäksi minua kidutti hirveä ajatus, että ainoastaanminä elän niin pahoin vaimoni kanssa, niin eri tavalla kuin olinodottanut, kun muissa avioliitoissa sensijaan ei sellaista tapahdu.En vielä silloin tiennyt, että se on aivan yleistä, mutta ettäkaikki, samoinkuin minäkin, luulevat sen olevan heidän yksinomaisenonnettomuutensa ja salaavat tämän hävettävän onnettomuutensa eiainoastaan muilta vaan itseltäänkin, eivät rohkene tunnustaa sitäitselleenkään.

"Se alkoi ensimäisinä päivinä ja jatkui koko ajan, käyden yhäkiihkeämmäksi ja katkerammaksi. Sieluni sisimmässä tunsin joensimäisinä viikkoina, että olin mennyt mies, että oli käynyttoisin kuin olin odottanut, että avioliitto, paitsi sitä ettei seollutkaan mikään onni, oli jotakin hyvin raskasta; mutta minä kutenkaikkikin en tahtonut tunnustaa sitä itselleni (en tunnustaisinytkään, ellei kaikki olisi lopussa) ja salasin sen sekä muiltaettä itseltänikin. Nyt minua ihmetyttää etten nähnyt todellistatilaani. Sen olisi voinut tajuta jo siitäkin, että riidat syntyivätsellaisista seikoista, että myöhemmin, lepyttyämme, oli useinmahdoton muistaa, mistä olimme riitaantuneet. Järki ei ennättänytväärentää alituisesti vallitsevalle keskinäiselle vihamielisyydellekylliksi aiheita. Mutta sitäkin hämmästyttävämpää oli leppymisensyiden riittämättömyys. Toisinaan oli sanoja, selityksiä,vieläpä kyyneleitäkin, mutta joskus … oh! nyt inhoittaa senmuisteleminenkin – soimattuamme toisiamme mitä ilkeimmin sanoin, yht'äkkiä sanaton silmäys, hymyily, suuteloita, syleilyjä… Kuinkaruokotonta! Kuinka saatoin olla silloin näkemättä tuon kaiken saastaisuutta…"