Kitabı oku: «Kreuzer-sonaatti», sayfa 5

XVII

"Niin me elimme. Välimme kävivät yhä vihamielisemmiksi, ja lopultajouduimme siihen, että erimielisyys ei herättänyt vihamielisyyttä,vaan vihamielisyytemme toisiamme kohtaan teki meidät erimielisiksi; sanoipa hän mitä tahansa, minä olin jo ennakolta eri mieltä, ja hänaivan samoin.

"Neljäntenä vuotena kävi meille kummallekin kuin itsestään selväksi, ettemme voineet ymmärtää toisiamme, olla keskenämme yhtä mieltä.Herkesimme yrittämästä puhua ajatuksiamme päähän saakka. Mitäyksinkertaisimmissa asioissa, erittäinkin mikä koski lapsia, pysyimmekumpikin järkähtämättömästi omalla kannallamme. Mielipiteet, joistapidin kiinni, eivät, kuten nyt muistelen, olleet minulle niinsuuriarvoisia, etten olisi voinut niistä tinkiä; mutta hän olitoista mieltä, ja sellainen tinkiminen olisi merkinnyt peräytymistähänen voitokseen, ja siihen en voinut myöntyä. Eikä hänkään omaltataholtaan. Hän oli luullakseni aina mielestään oikeassa minuunnähden; samoin olin minäkin omissa silmissäni aina puhdas hänenedessään. Kahdenkesken ollessamme olimme aina tuomitut joko olemaanvaiti tahi puhelemaan seuraavaan tapaan, jollaisia keskusteluja, kuten uskon, eläimillä voi olla keskenään: 'paljonko kello on? lieneeaika mennä nukkumaan. Mitä tänään on päivälliseksi? Mihin lähtisimme?Mitä on sanomalehdessä? Täytyy lähettää kutsumaan lääkäri. Mashallaon kurkku kipeä.' Tarvitsi vain hituisen verran poiketa tästämahdottomuuteen saakka kutistuneesta keskusteluaineistosta, niinjo oli kiista valmis. Sanasota ja kiukunpurkaus saattoi syntyäkahvista, pöytäliinasta, ajoneuvoista, epäonnistuneen kortinlyömisestä pelissä, – asioista, joilla ei voinut olla kummallekaanmitään suurta merkitystä. Ainakin minussa syttyi aina raivoisasuuttumus häntä kohtaan. Katselin toisinaan, kuinka hän kaasi teetä,kiikutteli jalkaansa, kohotti lusikkaa huulilleen, vaapotteli siinälientä ja imi sitä suuhunsa, ja vihastuin häneen sellaisesta kuinjostakin perin sopimattomasta teosta. En huomannut silloin, ettävihamielisyyden ajanjaksot syntyivät aivan säännöllisesti, ollen eripitkiä sen mukaan kuinka kiihkeitä olivat sen tunteen puuskat, jotasanoimme rakkaudeksi: rakkaudenpuuska – vihamielisyyden ajanjakso, kiihkeä rakkaudenpuuska – pitkä-aikainen vihamielisyys, heikompilemmenleimahdus – lyhyt vihamielisyydenaika. Emme ymmärtäneetsilloin, että tuo rakkaus ja vihamielisyys olivat aivan samaaeläimellistä tunnetta, että ne olivat vain saman tunteen kaksiäärimmäistä ilmenemismuotoa. Elämämme olisi ollut hirvittävä, josolisimme oikein oivaltaneet asemamme; mutta emme sitä oivaltaneetemmekä nähneet. Ihmisen onni ja onnettomuus on siinä, että häneläessään väärin voi sokaista silmänsä, niin ettei näe tilansakauheutta. Niin me teimme. Hän koetti etsiä unohdusta jännitetystä,aina kiireisestä askartelusta: huolehtimalla taloudesta, huoneidensisustamisesta, omista ja lasten vaatetuksesta, lasten luvuistaja terveydestä. Minulla oli samaten oma – raivoni: virkaan, metsästykseen, kortinpeluuseen. Olimme kumpikin alati toimessa.Tunsimme kumpikin, että mitä enemmän meillä on kaikenlaista hommaa, sitä ilkeämpiä voimme olla toisillemme. 'Hyvä sinun on virnistellä',ajattelin hänestä, 'koko yön olet kiusannut minua oikuillasi, jaminun on huomenna oltava istunnossa'. 'Kyllä sinulla on hyvä', sanoihän, eikä vain ajatellut, 'minä olen saanut valvoa koko yön lapsentähden'. Nuo uudet hypnotismi-, mielisairaus- ja hysteerisyysteoriatovat typeryyttä, eikä mitään joutavaa, vaan vahingollista, saastaistatyperyyttä. Vaimoni olisi Charcot [Charcot, Jean Martin, (1825-93), kuuluisa ranskalainen lääkäri, jonka hermosairaus- ja varsinkinhysteriateoriat aikoinaan herättivät suurta huomiota. Suom. muist.]varmasti selittänyt hysteeriseksi ja minut epänormaaliksi ja olisialkanut parannella. Eikä siinä kuitenkaan ollut mitään parannettavaa.

"Niin elimme alituisessa sumussa näkemättä sitä tilaa, missä olimme.Ja ellei olisi tapahtunut niinkuin tapahtui, olisin elänyt sitenvanhuuteen saakka, olisinpa kuollessani vielä ajatellut, ettäolen elänyt elämäni hyvin, en tosin kiitettävän hyvin, mutta enhuonostikaan elänyt, kuten kaikki elävät; en olisi havainnut sitäpohjatonta onnettomuuden ja saastaisen valheen allikkoa, jossa olinrypenyt.

"Mutta me olimme kaksi toinen toistaan vihaavaa vankia, jotka olikytketty kiinni toisiinsa, samalla kahleella, jotka myrkyttivättoistensa elämän ja koettivat olla sitä näkemättä. En vielä sillointiennyt, että sadasta avioliitosta on yhdeksänkymmentäyhdeksänsamanlaisia helvettejä kuin minunkin, ja ettei toisin voikaan olla.Silloin en vielä tiennyt sitä toisista enkä itsestäni".

* * * * *

"Ihmeellistä, millaisia yhtäläisyyksiä on oikealla ja väärälläkinelämällä! Sekin, että kun vanhemmat ovat tehneet elämän toisilleensietämättömäksi, käyvät kaupunkiolosuhteet välttämättömiksi lastenkasvattamiselle, ja silloin tulee tarve siirtyä asumaan kaupunkiin".

Hän vaikeni ja päästi pari kertaa omituisen äännähdyksensä, joka nytjo muistutti pidäteltyä nyyhkytystä. Tulimme asemalle.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

Katsoin; kello oli kaksi.

"Ettekö ole väsynyt?" kysyi hän.

"En, mutta te ehkä olette?"

"Minua ahdistaa. Kävelen hiukan, käyn juomassa vettä".

Hän meni horjuen vaunun lävitse. Minä istuin yksin, miettien kaikkea, mitä hän oli minulle kertonut, ja vaivuin ajatuksiini, niin ettenlainkaan huomannut, kun hän tuli takaisin toisesta ovesta.

XVIII

"Niin, minä aina kiihoitun", alotti hän. "Olen ajatellut paljon.Katsantokantani on moneen seikkaan nähden muuttunut, ja kaikentahtoisin kertoa. No niin, muutimme kaupunkiin. Kaupungissaonnettomien ihmisten on helpompi elää. Kaupungissa ihminen voi elääsatavuotiaaksi, eikä siellä huomata, että hän aikoja sitten onkuollut ja maatunut. Ei ole aikaa tutkistella itseään, aina on niinpaljon huolehtimista. Asiat, seuraelämä, terveys, taiteet, lastenterveys, niiden kasvatus. Milloin on otettava vastaan tämä tai tuovieras, mentävä tuon tai tämän luo, milloin käytävä katsomassa tätätai kuulemassa tuota. Sillä ainahan kaupungissa on joka hetkelläjoku kuuluisuus, toisinaan kaksi tai kolmekin yht'aikaa, joita eimillään ehdolla sovi jättää näkemättä tahi kuulematta. Milloin onparanneltava itseään, tätä tahi tuota, milloin on puuhaa opettajista,läksynvalmistajista, kotiopettajattarista, ja kuitenkin elämä ontyhjää tyhjempi. Sellaista elämää me vietimme – emmekä kärsineetniin paljon yhdyselämästämme. Sitäpaitsi oli ensi aikoina hauskaapuuhaa – sijoittuminen uuteen kaupunkiin, uuteen asuntoon, ja matkatkaupungista maalle ja maalta kaupunkiin.

"Niin elimme yhden talven, ja toisena talvena sattui tapaus, kenellekään huomaamaton, joka näytti sangen mitättömältä, mutta jokalopuksi johti siihen, mitä sitten tapahtui.

"Vaimoni oli sairas, ja lääkärit kielsivät häneltä synnyttämisen janeuvoivat keinon. Minua se inhotti. Taistelin sitä vastaan, muttahän piti ajattelemattomalla itsepintaisuudella puoliaan, ja minämyönnyin; sian-elämän viimeinen puolustus – lapset – oli riistettymeiltä, ja elämä kävi entistä saastaisemmaksi.

"Mushikalle, työmiehelle, lapset ovat tarpeellisia; vaikkakin hänen onvaikea elättää niitä, niin ne ovat kuitenkin tarpeen, ja siksi hänenaviollisilla suhteillaan on puolustus. Mutta meille, 'ihmisille',joilla on lapsia, ovat enemmät lapset tarpeettomia, ne tietävät lisäähuolia, menoja, uusia kanssaperillisiä, ne ovat vaivaksi. Meidänsian-elämällemme ei ole minkäänlaista puolustusta. Me joko estämmekeinotekoisesti lasten sikiämisen tahi pidämme niitä onnettomuutena, varattomuuden seurauksena, mikä on vieläkin saastaisempaa.

"Puolustusta ei ole, mutta me olemme langenneet niin siivosti, ettemmevoi käsittää mitään puolustusta tarvittavan.

"Suurin osa nykyistä sivistyneistöä harjoittaa tätä siveettömyyttä,tuntematta mitään tunnonvaivoja.

"Eikähän tunnonvaivoja voinutkaan olla, koska meidän oloissamme eimitään omaatuntoa olekaan, paitsi, jos niin voi sanoa, yleisenmielipiteen ja rikoslain omaatuntoa. Mutta niitähän ei loukata, kumpaistakaan: yleisen mielipiteen vuoksi en tarvitse arkailla, kaikkihan niin tekevät – niin Maria Pavlovna kuin Ivan Saharitsh.Ja miksi saattaa maailmaan kerjäläisiä tahi riistää itseltäänmahdollisuus ottaa osaa seuraelämään? Ei myöskään ole mitään syytäarkailla rikoslain vuoksi tahi pelätä sitä. Raa'at rahvaantytötja sotamiesten vaimothan ne vain heittävät lapsia lammikkoihin jakaivoihin, heidät tietenkin on teljettävä tyrmään, mutta meillähänkaikki tapahtuu hyvissä ajoin ja siivolla tavalla.

"Niin elimme taas kaksi vuotta. Lääkäriheittiöiden neuvoma keinoalkoi nähtävästi vaikuttaa: vaimoni pulskistui ja kaunistui kuinkesän viimeinen kauneus. Hän tunsi sen ja huolehti itsestään. Häneentuli jonkinlaista uhmaavaa kauneutta, joka kiihdytti ihmisiä.Hän oli kolmikymmenvuotias, synnytyksestä vapaa, hyvinsyötettyja ärtynyt nainen täydessä voimassaan. Hänen olemuksensa saattoimiehet rauhattomiksi. Kun hän liikkui miesten joukossa, kiintyiväthäneen kaikkien katseet. Hän oli kauan aikaa paikoillaanseissyt, syötetty ajohevonen, joka on päästetty suitsista.Suitsia ei ollut minkäänlaisia, yhtä vähän kuin sellaisia onyhdeksälläkymmenelläyhdeksällä sadasta naisesta meidän piirissämme.Ja minä tunsin että minuakin pelotti."

XIX

Hän nousi yht'äkkiä ja siirtyi aivan ikkunan luo.

"Suokaa anteeksi", virkkoi hän ja istui pari kolme minuuttia mitäänpuhumatta, tuijottaen ikkunaan. Sitten hän huoahti raskaasti ja tulitaas istumaan vastapäätä minua. Hänen piirteensä olivat kokonaanmuuttuneet, katseensa oli surullinen, ja miltei kummallinen hymykarehti hänen huulillaan.

"Olen hiukan väsynyt, mutta jatkan. Aikaa on vielä, ei vieläsarasta. No, niin", alkoi hän taas, sytytettyään savukkeen. "Hänkävi täyteläisemmäksi siitä pitäin kuin lakkasi synnyttämästä, jahänen tautinsa – alituinen huoli lasten tähden – alkoi mennäohitse… ehkei juuri sitä, mutta hän ikäänkuin selvisi humalasta, tuli tajuihinsa ja näki ympärillään Jumalan maailman ja sen riemut, jotka hän oli unohtanut, mutta jossa hän ei ollut osannut elää, – Jumalan maailman, jota hän ei lainkaan käsittänyt. 'Kumpa vain enpäästäisi käsistäni! Aika rientää, eikä tule takaisin!' Minustatuntuu, että hän ajatteli tai pikemminkin tunsi niin, eikähän hänolisi voinut ajatella eikä tuntea toisin: hänet oli kasvatettusiihen ajatukseen, että maailmassa vain yksi on jonkin arvoista – rakkaus. Hän joutui naimisiin, sai jotakin tästä rakkaudesta, jokaei ainoastaan ollut kaukana siitä mitä oli luvattu, odotettu, muttajonka lisäksi tuli paljon pettymyksiä, kärsimyksiä ja vielä aivanodottamaton vaiva – sellainen lapsijoukko! Tämä vaiva näännyttihänet. Ja nyt hän saikin avuliailta lääkäreiltä tietää, että voi ollalapsia saamattakin. Hän ilostui, koetteli sitä ja alkoi taas eläävain sille, mitä tunsi – rakkaudelle. Mutta rakkaus turmeltuneen, mustasukkaisen ja aina ilkeän miehen kanssa ei enää ollut oikeaa.Hänelle alkoi häämöttää jonkinlainen toinen, puhdas, uusi rakkaus; niin ainakin arvelin hänestä. Hän alkoi katsella ympärilleen,ikäänkuin odottaen jotakin. Minä näin sen enkä voinut ollavapisematta.

"Sattui tuhkatiheään, että hän, kuten ainakin, keskustellessaankanssani toisten välityksellä, s.o. puhuen sivullisten kanssa, mutta kohdistaen sanansa minuun, mainitsi rohkeasti, lainkaanajattelematta, että hän tuntia aikaisemmin oli puhunut aivanpäinvastoin, mainitsi puolivakavasti, että äidin huoli on – petosta, ettei kannata uhrata elämäänsä lapsilleen, kun on nuoruutta javoi nauttia elämästä. Hän huolehti lapsistaan vähemmin, ei enääniin rajattomalla antaumuksella kuin ennen, mutta alkoi hoidellaitseään yhä enemmän, huolehti ulkonäöstään, vaikkakin salaillensitä, huvitella, vieläpä kehittää itseään. Hän kävi taas innokkaastikäsiksi pianonsoittoon, joka oli jäänyt häneltä aivan unohduksiin.Siitä saikin kaikki alkunsa."

Hän kääntyi taas ikkunaan päin, tuijottaen siihen väsynein katsein, mutta taas kohta, nähtävästi ponnistaen tahtoaan, jatkoi:

"No niin, sitten tuli tuo mies…"

Hän siirtelihen ja tuhautti pari kertaa nenäänsä omituisellatavallaan.

Näin, että hänen oli tuskallista mainita, muistella tuota miestä,puhua hänestä. Mutta hän pakotti itseään, ja ikäänkuin mursi sulun, joka oli hänen tiellään, ja jatkoi päättävästi:

"Hän oli kurja mies, minun silmissäni, minun arviointini mukaan. Eisuinkaan sen merkityksen tähden, mikä hänelle tuli minun elämässäni, mutta siksi, että hän todella oli sellainen. Se, että hän oli huonoihminen, todistaa vain, miten syyntakeeton vaimoni oli. Ellei tuomies, niin joku toinen, niin olisi ehdottomasti käynyt!"

Hän vaikeni taas hetkeksi.

"Hän oli musiikkimies, viuluniekka; ei ammattilainen, muttapuoliammattilainen, puolijulkinen henkilö. Hänen isänsä,tilanomistaja, oli isäni naapuri. Isä menetti omaisuutensa, ja lapset – niitä oli kolme poikaa – etsivät itselleen toimen; yksi heistä,nuorin, juuri tämä, joutui ristiäitinsä hoiviin Pariisiin. Siellähänet pantiin konservatorioon musikaalisten lahjojensa tähden, ja hänpääsi sieltä viulutaiturina ja esiintyi konserteissa. Ihmisenä hänoli…" hän ei jatkanut lausettaan, nähtävästi jottei olisi sanonuthänestä pahaa, vaan sanoi nopeasti. "No niin, enhän tiedä, miten hänsen jälkeen eli, tiedän vain, että hän tänä vuonna ilmestyi Venäjälleja tuli minun luokseni.

"Mantelinmuotoiset, kosteat silmät, punaiset, hymyilevät huulet, vahatut pikkuviikset, tukka tuoreimman kuosin mukaisesti kammattu, puku kuosikas, kasvot typeränsievät – sellaiset, joista naisetsanovat: ei hullumpi – ruumiinrakenne heikko, vaan ei siltiepämuodostunut, istuinseutu sangen voimakkaasti kehittynyt, kuten naisilla, kuten hottentoteilla, sanotaan. Myöskinhottentottien sanotaan olevan musikaalisia. Tuttavallisuuksiinpyrkivä niin suuressa määrin kuin mahdollista, mutta tarkkavainuinenja aina valmis pysähtymään vähäisimmänkin esteen tiellä,ulkonaisen arvokkuuden vaatimuksia noudattava, nappikengissään, loistavan värisissä kaulahuiveissa ja kaikessa muussapariisilaisvivahdus, jonka ulkomaalaiset Pariisissa omaksuvat ja jokauutuuden-erikoisuudellaan aina vaikuttaa naisiin. Käyttäytymisessä japuhetavoissa teennäinen, ulkonainen hilpeys. Tuo tapa, tiedättehän, puhua kaikesta vihjauksin ja katkolausein, ikäänkuin toinenluonnollisestikin kaiken tietäisi, muistaisi ja voisi itse täydentää.

"Tämä mies se musiikkineen oli kaiken aiheena. Oikeudessa asiaesitettiin siten, että kaikki oli tapahtunut mustasukkaisuudesta.Ei ollut niin mitään, tahi eipä niinkään, ettei mitään ollut, muttaei siinä mielessä. Oikeudessa päätettiinkin, että minä olin petettyaviomies ja tein murhan puolustaessani loukattua kunniaani (niinhänse on heidän kielellään). Ja siitä syystä minut vapautettiin. Koetinoikeudessa selvittää syitäni, mutta he käsittivät sen siten, ettätahdoin puhdistaa vaimoni.

"Hänen suhteillaan tähän soittajaan, millaiset ne olivatkin, ei ollutminulle mitään varsinaista merkitystä, eikä hänelle itsellekään.Ratkaiseva merkitys oli sillä, mistä olen teille kertonut, minunsikamaisuudellani. Kaikki tapahtui siksi, että meidän välillämmeoli tuo kauhea kuilu, josta teille puhuin, tuo katkeamaisilleenjännitetty viha toisiamme kohtaan, jonka vallitessa ensimäinen aiheriitti aikaansaamaan lankeamisen. Riitamme olivat viime aikoinajotakin kerrassaan hirveätä ja koskivat erikoisen tuskallisesti, janiiden välillä purkautui eläimellinen intohimomme ilmoille aivanerikoisen kiihkeänä.

"Ellei tämä mies olisi tullut, niin joku toinen. Elleimustasukkaisuus, niin jokin toinen aihe. Minä vakuutan, että kaikkiaviomiehet, jotka elävät siten, kuin minä elin, rupeavat ehdottomastiirstailemaan tahi eroavat vaimoistaan tahi surmaavat itsensä taivaimonsa, kuten minä tein. Jos on joku, jonka ei ole niin käynyt,on se perin harvinainen poikkeustapaus. Minäkin, ennenkuin lopetinsiten, kuin lopetin, olin useita kertoja tekemäisilläni itsemurhan,ja vaimonikin otti useita kertoja myrkkyä".

XX

"Sellaista oli vähän ennen loppua.

"Välillämme vallitsee jonkinlainen aselepo, eikä ole mitään syytä sitärikkoa; satun mainitsemaan, että jokin koira on näyttelyssä saanutmitalin. Vaimoni väittää: ei mitalia, vaan kiitoslauseen. Riitaalkaa. Tarraudumme asiasta toiseen, syydämme soimauksia: 'tiesihäntuon, aina sama juttu', 'minä siis valehtelen!..' Tunnen että taasalkaa kauhea riita, jolloin tekisi mieli tappaa itsensä tahi hänet.Tiedän, että se heti alkaa, ja pelkään sitä kuin tulta, ja siksitahtoisin hillitä itseni, mutta kiukku valtaa koko olemuksen. Hän – samassa, vieläkin pahemmassa tilassa, sinkauttaa takaisin jokaisensanani, antaen niille valheellisen merkityksen; jokainen hänensanansa huokuu myrkkyä; mihin hän tietää kipeimmin koskevan, sinnehän survaisee. Jatkuu – kiihtyy. Huudan: 'vaikene!' tahi jotakinsentapaista. Hän ryntää ulos huoneesta, juoksee lastenhuoneeseen.Minä koetan pidättää häntä sanoakseni sanottavani loppuun ja tartunhänen käsivarteensa. Hän teeskentelee tuntevansa kipua ja huutaa:'lapset, isänne lyö minua!' Minä huudan: 'älä valehtele!' – 'Eikätämä ole ensimäinen kerta!' huutaa hän tahi jotakin samantapaista.Lapset juoksevat hänen luokseen. Hän rauhoittaa heitä. Minä sanon:'älä teeskentele!' Hän: 'sinä näet kaikessa vain teeskentelyä; sinätapat ihmisen ja sanot sitten että hän teeskentelee. Nyt ymmärränsinut. Sitä sinä vain tahdotkin!' – 'Kunpa läkähtyisit siihenpaikkaan!' huudan minä. Muistan vielä, kuinka kauhistuin sanottuaninuo hirveät sanat. En olisi voinut ajatellakkaan voivani päästääsuustani niin kauheita, raakoja sanoja, ja ihmettelen, kuinka tulinne sanoneeksi. Sanoin ja juoksin työhuoneeseeni, heittäydyin sohvalleja aloin polttaa. Kuulen hänen menevän eteiseen ja valmistautuvanuloslähtöön. Kysyn: 'minne menet?' Hän ei vastaa. 'Menköön vaikkahiiteen', sanon itsekseni, palatessani työhuoneeseen, menen taasenpitkäkseni ja sytytän savukkeen. Mieleeni tulee tuhansia erilaisiasuunnitelmia, miten kostaa hänelle, miten päästä hänestä, ja kuinkasovittaa kaiken ja järjestää, kuten mitään ei olisi tapahtunut.Ajattelen, poltan, poltan. Ajattelen lähteä pois hänen luotaan, paeta, matkustaa Amerikkaan! Joudun niin pitkälle, että ajattelen, kuinka pääsen hänestä eroon ja kuinka ihanalta se tuntuu, kuinka otantoisen, kauniin naisen, aivan uuden. Pääsen siten, että hän kuolee, tahi siten, että otan avioeron, ja mietin, kuinka sen tekisin. Näen, että kuljen harhapoluilla, että ajattelen muuta kuin mitä pitäisiajatella, mutta, jotten näkisi ajattelevani tarpeettomia, siksipoltan.

"Mutta kodissa kulkee elämä rataansa. Luokseni tulee kotiopettajatar, kysyy: 'missä rouva on? milloin tulee?' Palvelija kysyy: 'onkokatettava teepöytä?' Menen ruokasaliin; lapset, varsinkin vanhimmat,Lisa, joka jo ymmärtää asioita, katsovat minuun kysyvästi, pahansuovasti. Juomme teen vaitiollen. Häntä ei vielä kuulu. Niinkuluu koko ilta – hän ei ole tullut, ja kaksi tunnetta vuorotteleesielussani: suuttumus häneen siitä, että hän kiusaa minua ja lapsiapoissaolollaan, joka päättyy siihen, että hän kuitenkin taas palaa,ja pelko siitä, että hän ei tulekaan ja tekee jotakin itselleen.Tahtoisin mennä etsimään häntä. Mutta mistä? Hänen sisarensa luotako?Mutta olisihan tyhmää mennä kysymään. Olkoon Herran huomassa. Jos häntahtoo kiusata, niin kiusaantukoon itsekin. Hän kai vain odottaakin, että tulisin häntä hakemaan. Ja seuraavalla kerralla on vieläkinpahempaa. Mutta ellei hän olekaan sisarensa luona, vaan tekee tahi joon tehnyt jotakin itselleen!.. Kello lyö yksitoista, kaksitoista.En mene makuuhuoneeseen – tyhmäähän olisi yksin maata ja odottaa – vaan paneudun pitkäkseni siihen, niissä olen. Tahdon tehdä jotakin, kirjoittaa kirjeen, lukea, mutta en voi mitään. Istun yksinänityöhuoneessani, kiusaudun, suututtelen, kuuntelen. Kolme, neljä – hän on yhä poissa. Aamupuolella nukahdan. Herään – hän ei ole tullut.

"Kaikki kotona käy tavallista kulkuaan, mutta kaikki ovat neuvottominaja katsovat minuun kysyvästi ja moittivasti, arvellen kaikenjohtuneen minusta. Ja minussa taistelevat keskenään suuttumus siitä,että hän kiusaa minua, ja levottomuus hänen tähtensä.

"Kello yhdentoista tienoissa aamulla tulee hänen sisarensa hänenlähettämänään. Alkaa tavallinen laulu: 'hän on kauheassa tilassa.Mitä tämä oikeastaan on? Mutta eihän mitään ole tapahtunut!' Puhunhänen mahdottomasta luonteestaan ja vakuutan, etten ole tehnyt mitään.

"'Mutta eihän asia voi näilleenkään jäädä', sanoo sisar.

"'Hänen asiansa, eikä minun', selitän. 'Minä en astu ensimäistäaskelta. Jos tuli ero, niin erotaan.'

"Kälyni poistuu toimittamattomin asioin. Olin urheasti sanonut, ettenastu ensimäistä askelta; mutta kun hän oli mennyt ja minä tulinhuoneestani ja näin lapset surkeina, peloissaan, olin jo valmisastumaan ensimäisen askeleen. Tekisin sen mielellänikin, mutta entiedä miten. Taas kävelen, tupakoin, juon aamiaispöydässä viinaa javiiniä – ja pääsen siihen, mihin itsetiedottomasti pyrin: en näeasemani typeryyttä, mielettömyyttä.

"Kello kolmen tienoissa hän tulee. Ei puhu mitään nähdessään minut.Ajattelen, että hän on leppynyt, alan puhua, että kiihdyin hänensoimauksistaan. Hänen ilmeensä on yhä jäykkä ja hirveän kiusaantunut,ja hän sanoo, ettei tullut selityksille, vaan ottamaan lapsetmukaansa, ja ettemme voi elää yhdessä. Sanon, etten minä olesyyllinen, vaan että hän saattoi minut raivoihini. Hän luo minuunankaran, ylpeän katseen ja sanoo: 'Älä puhu enempää, sinä kadut.'Sanon hänelle, etten kärsi ilveilyä. Silloin hän kirkaisee jotakin, josta en saa mitään selvää, ja juoksee omaan huoneeseensa. Avainkilahtaa: hän on lukinnut oven. Kolkutan – ei vastausta, ja poistunkiukuissani. Puolen tunnin kuluttua Lisa syöksyy itkien luokseni.'Mitä? Onko tapahtunut jotakin?' – 'Äidin huoneesta ei kuulu mitään.'Menemme. Tempaisen ovesta kaikin voimin. Salpa oli työnnetty huonostikiinni, ja molemmat ovenpuoliskot lentävät auki. Menen vuoteen luo.Vaimoni makaa hervottomana, alushameisillaan ja pitkävartiset kengätjalassa. Pöydällä oli tyhjä opiumipullo. Saamme hänet virkoamaan.Kyyneliä ja taas sovinto. Ei sovintoa: kummankin sielussa on yhäentinen viha toistaan kohtaan ja lisänä tämän viimeisen synnyttämäkatkeruus, jonka kumpikin panemme toisemme tiliin. Mutta täytyyhäntämä jotenkuten lopettaa, ja niin jatkuu elämä taas entiseentapaansa. Ja sellaisia ja sitäkin pahempia riitoja oli lakkaamatta, joskus kerran viikossa, toisinaan kerran kuussa, väliin joka päivä.Yhä samanlaista. Kerran otin jo ulkomaanpassin – riitaa oli kestänytkaksi päivää. Mutta sitten taas puolinainen selittely, puolinainensovinto – ja minä jäin."