Kitabı oku: «Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus I», sayfa 9
XXVIII
VIIMEISET SURULLISET MUISTOT
Äitiä ei enää ollut mutta elämämme kulki kuitenkin entistä vanhaa latuaan: me panimme maata ja nousimme entisillä tunneilla ja entisissä huoneissa; aamu- ja iltatee, päivällinen, illallinen, – kaikki tapahtui entisellä ajalla: pöydät, tuolit seisoivat entisillä paikoillaan; ei mitään ollut muuttunut talossa eikä elämäntavassamme; ainoastaan että häntä ei ollut…
Minusta tuntui, että moisen onnettomuuden perästä kaiken olisi pitänyt muuttua; tavallinen elämänjärjestyksemme näytti minusta loukkaavan hänen muistoansa, ja muistutti liian elävästi hänen poissaoloa.
Ennen hautajaisia, päivällisen jälkeen minua rupesi nukuttamaan, ja minä läksin Natalia Savishnan huoneeseen heittäytyäkseni hänen vuoteelleen, pehmeälle höyhenalukselle, lämpimän tikatun peitteen alle. Huoneeseen tullessani Natalia Savishna makasi vuoteellansa ja arvattavasti nukkui; kuultuaan minun tulevan hän kohottautui, heitti pois villahuivin, jolla kärpäsien vuoksi oli päänsä peittänyt ja asetellen pitsimyssyänsä paikoilleen istuutui vuoteen laidalle.
Koska ennenkin oli jotenkin usein sattunut, että päivällisen jälkeen tulin hänen huoneeseensa nukkumaan, hän arvasi syyn tulooni ja sanoi vuoteelta nousten:
– Jaha, varmaan tulitte levähtämään, oma ystäväni, pankaa vaan pitkäksenne.
– Älkää toki, Natalia Savishna, sanoin minä; pidättäen häntä kädestä: – enhän minä siksi tullut… tulinpahan muuten vaan… pankaa te vaan maata.
– Eikö mitä, johan minä olen kyllikseni nukkunut, hän sanoi minulle (minä tiesin hänen valvoneen kolme vuorokautta silmiään ummistamatta). Ja eihän nyt unetakkaan, lisäsi hän syvästi huoahtaen.
Minua halutti jutella Natalia Savishnan kanssa onnettomuudestamme; tunsin hänen vilpittömyytensä ja rakkautensa, ja sentähden olisi hänen kanssaan itkeminen tehnyt minulle hyvää.
– Natalia Savishna, sanoin minä hetken vaiti oltuani ja vuoteelle istuutuen; – osasitteko tätä odottaa?
Vanhus katsahti minuun kummastuen ja uteliaasti, varmaankaan ymmärtämättä miksi häneltä semmoista kysyin.
– Kuka olisi tätä aavistanut? toistin minä.
– Voi, oma ystäväni, sanoi hän katsahtaen minuun mitä hellimmällä osanotolla: – ei ainoastaan niin että "aavistanut", vaan en edes nytkään vielä voi sitä ajatella. Johan minun ikäiseni eukon olisi kauan sitten ollut aika korjata vanhat luuni lepoon; mutta nyt sensijaan olen saanut haudata: vanhan herran, teidän äidinisänne – autuas olkoon hänen muistonsa – ruhtinas Nikolai Mihailovitshin, kaksi veljeä, sisar Annushkan, ja kaikki he olivat minua nuoremmat; ja nytpä vielä syntieni tähden olen saanut jäädä hänenkin jälkeensä elämään. Hänen pyhä tahtonsa tapahtukoon! Hän otti luokseen, koska näki hyväksi, mutta Hänelle ovat hyvät sielläkin tarpeen.
Tämä yksinkertainen ajatus hämmästytti ja ilahutti minua ja minä vetäydyin lähemmäksi Natalia Savishnaa. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja katsahti ylöspäin; hänen sisäänpainuneet kosteat silmänsä ilmaisivat suurta mutta rauhallista surua. Hän luotti lujasti siihen, ettei Jumala pitkäksi ajaksi ole erottanut häntä siitä olennosta, johon niin monien vuosien aikana hänen rakkautensa koko voima oli kohdistunut.
– Niinpä niin, oma ystäväni, äsken, ihan äsken minä vielä häntä hoidin, käärin kapaloihin ja hän minua kutsui Nashaksi. Toisinaan juoksi luokseni, kävi pikku kätösillään kaulaani ja suudellen puhui minulle:
– Pikku oma Nashani, oma kulta muruseni. Ja minä siihen leikilläni sanoin:
– Älkää joutavia puhuko, ette te minua rakasta; annas kun kasvatte suureksi ja menette miehelään, niin kyllä Nasha pian unohtuu. – Hän vaipui ikäänkuin mietteisin. Ei, sanoi, en mene lainkaan miehelään, ellen saa ottaa Nashaa luokseni: en minä Nashaa milloinkaan jätä. Mutta jättipäs sittenkin eikä odottanut minua. Ja kyllä hän minua rakasti! Ketä hän ei olisi rakastanut, totta puhuen? Äitiänne ette saa unohtaa, oma ystäväni; hän ei ollut tavallinen ihminen, vaan taivaan enkeli. Kun hänen sielunsa tulee taivaan valtakuntaan, on hän sielläkin teitä rakastava ja sielläkin iloitseva teidän tähtenne.
– Miksi sanotte, Natalia Savishna, kun tulee taivaan valtakuntaan? kysyin minä: – onhan se jo nytkin luullakseni siellä.
– Ei, ystäväni, sanoi Natalia Savishna, alentaen ääntänsä ja istuutuen lähemmäksi minua, – nyt hänen sielunsa on täällä.
Ja hän osotti ylöspäin. Hän puhui melkein kuiskaamalla ja niin tuntehikkaalla vakaumuksella, että minä tahtomattanikin nostin silmäni ylöspäin, katselin kattoon ja hain sieltä jotakin. "Ennenkuin vanhurskaan sielu menee paratiisiin, on sen kulkeminen neljänkymmenen valheen läpi, ystäväni, ja se voi siis neljäkymmentä päivää vielä olla oman kodin sisäpuolella."
Kauan hän vielä puheli samanlaisia asioita sellaisella yksinkertaisuudella ja vakaumuksella kuin olisi kertonut kaikkein tavallisimpia seikkoja, joita itse oli nähnyt ja joita ei kukaan olisi voinut vähimmässäkään määrässä epäillä. Minä kuuntelin häntä henkeäni pidättäen ja vaikken kaikkea täysin ymmärtänytkään, uskoin kuitenkin lujasti kaikkeen.
– Niin, ystäväni, nyt hän on täällä, katselee meitä, ehkä myös kuuntelee mitä puhumme, sanoi Natalia Savishna; ja sitten vaikeni, pää painuksissa.
Hän tarvitsi nenäliinaa pyyhkiäksensä kyyneleitä, hän nousi, katsahti suoraan silmiini ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:
– Monta porrasta on Jumala tällä tuonut minut lähemmäksi itseänsä. – Mitä tekemistä minulla enää täällä on? ketä varten eläisin? ketä rakastaisin?
– Ettekö te siis meitä rakastakaan? sanoin minä moittien ja tuskin jaksaen itkuani hillitä.
– Jumala tietää kuinka teitä rakastan, mutta niinkuin häntä en ole ketään rakastanut enkä voikaan rakastaa.
Hän ei saattanut enempää puhua, kääntyi minusta pois ja rupesi ääneensä nyyhkyttämään.
En enää ajatellut nukkumista; puhumatta mitään me istuimme vastakkain ja itkimme.
Huoneeseen ilmestyi Foka; huomattuaan meidän tilamme hän, luultavasti tahtomatta häiritä meitä, pysähtyi ovelle arasti ympärilleen katsahtaen.
– Mikä asiana, Foka kulta, kysyi Natalia Savishna pyyhkien kasvojaan nenäliinalla.
– Rusinoita puolitoista, sokeria neljä naulaa ja riissiryyniä kolme naulaa hautajaispuuroa varten.
– Heti paikalla, ystäväni, sanoi Natalia Savishna ja meni kiireisesti kirstunsa luokse. Viimeisetkin keskustelumme herättämät surun jäljet katosivat heti kun hän ryhtyi askareihinsa, joita piti perin tärkeinä.
– Ei tarvita neljää naulaa! puhui hän toruskellen, noutaessaan ja punnitessaan puntarilla sokeria: – riittää kolme ja puolikin.
Ja hän otti vaa'asta muutaman palan pois.
– Mitä pitää sanoa siitä, että vasta eilen annoin kahdeksan naulaa ryynejä ja tänään jo taas vaaditaan: – sano mitä sanot Foka, mutta ryynejä minä en anna. Onko moista kuultu – kahdeksan naulaa!
– Minkä sille mahtaa? kokki sanoo että kaikki on mennyt.
– No, ota sitten, tuossa, vie!
Minua kummastutti tämä ylimeno liikutuksen tunteesta toruilemiseen ja laskuihin. Jälestäpäin olen selittänyt itselleni asian niin, että sisällisestä surusta huolimatta hänellä oli kuitenkin kylläksi käytännöllistä tarmoa toimittaakseen tehtäviään, mutta totuttu tapa veti häntä jokapäiväisiin askareihin. Suru oli niin voimakkaasti häneen vaikuttanut, ettei hän katsonut tarpeelliseksi salata voivansa huolehtia myöskin syrjäseikoista; mitään semmoista ei voinut hänen mieleensä juolahtaakaan.
Turhamielisyys on tunne, joka ei lainkaan sovellu yhteen todellisen surun kanssa, ja kuitenkin se tunne on niin lujasti ihmisluontoon istutettu, että voimakkainkin suru ani harvoin karkottaa sitä tieltänsä. Surun aikana ilmestyvä turhamielisyys ilmenee haluna näyttäytyä joko epätoivoiselta, taikka onnettomalta, taikka lujalta; ja nämät alhaiset halut, joita emme tunnusta itsellämme olevan, mutta jotka sittenkin – suurimmassakin surussa – melkein eivät koskaan jätä meitä, nuo halut ottavat surultamme voiman, arvokkuuden ja vilpittömyyden. Natalia Savishna oli niin syvästi surunsa lyömä, ettei hänen sielussaan enää ollut jälkeäkään mistään turhamielisistä haluista, ja hän jatkoi elämää ainoastaan tottumuksesta. Annettuaan Fokalle vaaditut ruoka-aineet ja muistutettuaan hänelle piirakasta, joka oli valmistettava saattoväen kestittämiseksi, hän antoi Pokan mennä, otti sukankutimen ja istui jälleen viereeni.
Tuli puhe samasta aineesta, ja me vielä kerran itkimme ja vielä kerran kuivasimme kyyneleemme. Keskustelut Natalia Savishnan kanssa uudistuivat joka päivä; hänen hiljaiset kyyneleensä ja rauhaisat jumalalliset puheensa tuottivat minulle mielihyvää ja helpotusta.
Mutta pian meidän oli eroominen: kolmen päivän kuluttua hautajaisten jälkeen koko kotimme muutettiin Moskovaan, eikä kohtalo sallinut minun enää milloinkaan häntä nähdä.
Mummo sai surusanoman vasta meidän tultuamme ja hänen surussaan oli jotakin tavatonta. Meitä ei päästetty hänen luokseen, sillä hän makasi koko viikon tiedotonna, lääkärit pelkäsivät hänen kuolevan, erittäinkin kun hän ei suostunut ottamaan vastaan mitään lääkkeitä; hän ei edes puhunut kenenkään kanssa, ei nukkunut, eikä huolinut mistään ruuasta. Istuessaan joskus yksin huoneessaan, omassa nojatuolissaan, hän yhtäkkiä alkoi nauraa, sitten nyyhkyttää ilman kyyneleitä, hän sai suonenvetoja ja huusi luonnottomalla äänellä järjettömiä tai hirveitä sanoja. Tämä oli ensimäinen suuri suru, joka oli häntä kohdannut, ja se suru oli saattaa hänet epätoivon partaalle. Hänen täytyi väkisinkin saada syyttää jotakin onnettomuudestansa, ja hän puhui kauhistuttavia sanoja, tavattomalla voimalla uhkasi jotakin, hypähteli nojatuolista, kuljeskeli nopein suurin askelin pitkin huonetta, kunnes tunnottomana kaatui.
Kerrankin minä tulin hänen huoneeseensa; hän istui tavallisuuden mukaan omassa nojatuolissaan ja näytti päältäpäin rauhalliselta; mutta minua hämmästytti hänen katseensa. Hänen silmänsä olivat selko selällään, ja kuitenkin hän katsoi epämääräisesti ja tylsästi: hän katsoi suoraan minuun, mutta arvattavasti ei nähnyt eteensä. Huulet alkoivat vähitellen hymyillä, ja hän sanoi liikuttavalla hellällä äänellä: "tulehan tänne luokseni, ystäväni, tule enkelini". Luulin hänen kääntyvän minun puoleen ja tulin lähemmäksi, mutta ei hän katsellutkaan minuun. "Voi, kunpa olisit tiennyt, rakkaani, kuinka minä olen kärsinyt ja kuinka iloinen nyt olen siitä, että olet saapunut…" Nyt ymmärsin hänen kuvailevan näkevänsä äitiä, ja pysähdyin. – "Ja minulle kun sanottiin, ettei sinua enää ole", jatkoi hän synkistyen, – "mikä valhe! Olisiko mahdollista että sinä kuolisit ennen minua!" ja hän sai kauhistuttavan hysteerillisen naurukohtauksen.
Ainoastaan ihmiset, jotka kykenevät voimakkaasti rakastamaan, voivat kokea myös voimakasta murhetta; mutta sama rakastamisen tarve on heillä surun vastavaikuttimena ja parantaa heitä. Siitä syystä on ihmisen siveellinen luonto vielä ruumiillista luontoakin sitkeähenkisempi. Suru ei milloinkaan tapa.
Viikon kuluttua mummo jo osasi itkeä ja hänen tuli helpompi olla. Hänen ensimäinen huolensa, kun hän palasi tuntoihinsa, olimme me, ja rakkaus meihin suureni hänessä. Me pysyttelimme koko ajan hänen nojatuolinsa luona; hän itki hiljaa, puhui äidistä ja hyväili meitä hellästi.
Ei olisi kukaan nähdessään mummon surua voinut tulla ajatelleeksikaan hänen sitä liiotelleen; mutta en tiedä miksi mieleni oli sittenkin kiintynyt enemmän Natalia Savishnaan, ja tähän päivään asti pysyn siinä vakaumuksessa, ettei yksikään muu ihminen rakastanut äitiä niin vilpittömästi ja puhtaasti kuin tämä yksinkertainen, hellä olento.
Äidin kuolemaan päättyi lapsuuteni onnellinen kausi ja alkoi uusi kehitys joka kuuluu poikaikään; mutta koska muistot Natalia Savishnasta, jota en enää saanut nähdä ja jolla oli niin voimakas ja. hyvä vaikutus tunne-elämäni kehitykseen, kuuluvat ensimäiseen kauteen, niin kerron vielä vähän hänestä ja hänen kuolemastaan.
Lähtömme jälkeen, kuten minulle sittemmin kertoivat maalle jääneet palvelijamme, hän oli hyvin ikävöinyt työttömyyden tähden. Vaikka tosin kaikki kirstut edelleen jäivät hänen käsiinsä ja hän yhä lakkaamatta kaiveli niitä, asetteli niiden sisällyksen milloin ulos milloin jälleen pakkasi sisään, niin hän kuitenkin kaipasi herrasväen elämään kuuluvaa melua ja puuhaa, johon oli lapsuudesta asti tottunut. Suru, elämäntavan muutos ja puuhien loppuminen kehittivät hänessä pian erään vanhuuden vaivan, johon hänellä jo ennestäänkin oli ollut taipumus. Tasaan vuoden kuluttua äidin kuolemasta hän sai vesitaudin ja tuli vuoteen omaksi.
Raskasta oli luullakseni Natalia Savishnan elää ja vielä raskaampi kuolla yksin, suuressa tyhjässä Petrovskin kartanossa, ilman omaisia, ilman ystäviä. Kaikki talon väki rakasti ja kunnioitti Natalia Savishnaa; vaan hänpä ei pitänyt ketään erikois-ystävänään ja ylpeili siitä. Hän arveli, että hänen asemansa taloudenhoitajana, joka nautti herrasväkensä luottamusta ja jonka hallussa oli niin paljon tavaraa sisältäviä kirstuja, ehdottomasti piti antaa aihetta mielistelyihin muiden puolelta ja rikokselliseen anteliaisuuteen hänen omasta puolestaan; senpä vuoksi tai ehkä myöskin siksi, ettei hänellä ollut mitään todellista yhteyttä muiden palvelijain kanssa, hän pysyi loitolla kaikista heistä ja sanoi, ettei hänellä ole tässä talossa kummeja eikä lankoja ja ettei hän herrasväen tavaralla aijo ketään suosia.
Hän haki ja löysi lohdutusta huoliensa uskomisesta Jumalalle lämpimässä rukouksessa; mutta joskus heikkoina hetkinään, joiden alaisina me kyllä kaikki olemme, kun ihminen parhaimpana lohdutuksenaan pitää kyyneleitä ja toisen elävän olennon osanottoa, hän nosti vuoteelleen pienen mopsikoiransa (jolla oli tapana nuolla hänen käsiään ja katsoa häneen keltasilla silmillään), puheli sen kanssa ja hiljaa itki sitä hyväellen. Kun koiranen alkoi ulvoa, alkoi hän sitä rauhotella ja puhui: "vaikene jo, vaikene, ilmankin kyllä tiedän kohta kuolevani".
Kuukautta ennen kuolemaansa hän kaivoi kirstustaan esille kalikoo-vaatetta, valkosta musliinia ja ruusunpunasia nauhoja; apulaisensa avulla hän ompeli itselleen valkosen puvun, pitsimyssyn, ja piti huolen kaikista pienimmistäkin seikoista, mitkä tarvittiin hänen hautaamiseksensa. Myöskin hän erotteli kaikki herrasväen kirstujen sisällykset ja mitä suurimmalla tarkkuudella, luettelon mukaan, antoi sen pehtoorskalle: sitten otti esiin kaksi silkkihametta, iänikuisen huivin, jonka hänelle mummo joskus oli lahjottanut, äidinisän kullalla kirjaillun sotilaspuvun, joka myöskin oli annettu hänelle kokonaan omaksi. Hänen huolenpitonsa vuoksi olivat tämän puvun neulomukset ja kalunat vielä aivan eheät ja kangas koilta säilynyt.
Ennen kuolinhetkeänsä hän ilmotti toivomuksenaan, että yksi näistä puvuista – ruusunpunanen – oli annettava Volodjalle alus- tai yönutuksi, toinen – ruudullinen – minulle, samaa tarkotusta varten; ja huivi – Ljubotshkalle. Sotilaspuvun hän testamenttasi sille meistä, joka ensiksi tulee upseeriksi. Kaiken muun omaisuutensa ja rahat, paitsi 40 ruplaa, jotka hän erotti sielumessun ja hautajaisten menoihin, hän määräsi veljellensä. Hänen veljensä oli jo kauan sitten orjuudesta vapautettu, asui jossakin kaukaisessa maakunnassa ja vietti sangen huonoa elämää, jonka vuoksi Natalia Savishna eläessään ei pitänyt mitään yhteyttä hänen kanssaan.
Kun veli ilmestyi perintöä vastaanottamaan, ja vainajan omaisuutta olikin ainoastaan 25 ruplaa, niin hän ei ottanut sitä uskoakseen ja väitti mahdottomaksi, että muka vanha eukko, joka oli 60 vuotta elänyt rikkaassa talossa, pitänyt kaikkea taloutta käsissään, elänyt aina säästäväisesti päästämättä pienintäkään riepua käsistään, ei muka olisi mitään jälkeensä jättänyt.
Natalia Savishna kärsi tuskia kahden kuukauden aikana ja kesti niitä todellisen kristillisellä kärsivällisyydellä: ei äkäillyt, ei valitellut, vaan ainoastaan tapansa mukaan lakkaamatta muisteli Jumalaa. Tuntia ennen kuolemaansa hän hiljaisella ilolla teki rippitunnustuksen, otti vastaan ehtoollisen ja päänvoitelun.
Kaikilta kotolaisilta hän pyysi anteeksi väärinteot, joita mahdollisesti oli heille saattanut ja pyysi rippi-isäänsä, isä Vasiljia, sanomaan meille kaikille ei tietävänsä kuinka kiittää meitä kaikesta meidän hyvyydestämme ja pyytämään meiltä anteeksi, jos oli tyhmyydessään ketä loukannut; mutta "varkaana" ei sanonut milloinkaan olleensa eikä pienimmällä rihmasellakaan herrasväen omaisuudesta itseään rikastuttaneensa. Tämä oli eräs ominaisuus, jota hän piti suuressa arvossa.
Puettuaan ylleen edeltäpäin valmistamansa kapotin ja pitsimyssyn ja laskeuduttuaan tyynyjen varaan hän viime hetkeen saakka puheli papin kanssa, muisti, ettei ollut köyhille mitään antanut, otti esille 10 ruplaa ja pyysi jakamaan pitäjän vaivaisille; ja siunattuaan paneutui pitkäkseen ja viimeisen kerran huokasi, ilohymyllä mainiten Jumalan nimen.
Hän oli jättänyt elämän kaipauksetta, ei ollut pelännyt kuolemaa, vaan ottanut sen vastaan niinkuin onnen. Usein tämmöistä kerrotaan kuolevista, mutta kuinka harvoin on asian laita semmoinen todellisuudessa! Natalia Savishna saattoi näin olla kuolemaa pelkäämättä, sillä hän oli kuollut horjumattomassa uskossa ja täyttänyt evankeliumin lain. Koko hänen elämänsä oli ollut puhdasta rakkautta ja altistumista.
Olkoonpa, että hänen uskonsa olisi voinut olla ylevämpää, hänen elämänsä suunnattu korkeempiin tarkotuksiin: olisiko tämä puhdas sielu siltä vähemmässä määrässä rakkauden ja ihailun arvoinen?
Hän oli tässä elämässä suorittanut parhaimman ja suurimman työn – oli kuollut nurkumatta ja pelkäämättä.
Hänen omaa toivomustansa seuraten hän haudattiin sen rukouskappelin läheisyyteen, joka seisoo äidin haudalla. Nokkosten ja takkiaisten vallassa oleva kumpu, jonka alla hän lepää, on mustalla aitauksella ympäröity, enkä unohda koskaan rukouskappelista poiketa tämänkin aitauksen luo.
Joskus vaieten pysähdyn rukouskappelin ja mustan aitauksen välille. Sielussani herää raskaat muistot. Rupean ajattelemaan: lieneekö sallimus yhdistänyt minua näihin kahteen olentoon ainoastaan käskeäkseen ikuisesti heitä suremaan?..
