Kitabı oku: «Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus I», sayfa 7
XXI
ENNEN MASURKKAA
– Ohoo! tanssithan teillä näkyy tulevan, sanoi Serjozha tullen vierashuoneesta ja vetäen taskustaan esille uuden parin valkosia hansikkaita: – täytyypä tästä panna hansikkaat käteen.
"Mikäs nyt neuvoksi, – ajattelin minä, – eihän meillä hansikkaita olekkaan, – pitää lähteä ylös hakemaan."
Mutta vaikka käänsin ylösalasin kaikki komoodit en löytänyt muuta kuin toisessa viheriät matkalapasemme ja toisessa yhden parittoman valkosen hansikkaan, joka ei mitenkään saattanut minulle kelvata: ensiksikin koska se oli hyvin vanha ja likanen, toiseksi koska se oli minulle liian suuri, mutta erittäinkin siksi, että siitä puuttui keskisormi, jonka luultavasti hyvin kauan sitten Karl Ivanovitsh oli leikannut kipeää kättänsä varten. Minä kuitenkin vedin tämän hansikasrähjän käteeni ja rupesin tähystelemään sitä kohtaa omassa keskisormessani, joka nyt kuten aina oli musteeseen tahrattuna.
– Olisipa täällä Natalia Savishna, kyllä siltä varmaan löytyisi hansikkaatkin! Vieraiden joukkoon en tämmöisessä asussa voi mennä, sillä jos minulta kysytään miksi en tanssi, niin mitä vastaan? enkä voi tännekään jäädä, sillä tietysti minua ruvetaan kysymään. Mitä minun siis on tekeminen?
Volodja juoksi samassa sisään:
– Mitä sinä täällä toimitat? mene ja pyydä joku neiti tanssiin… kohta alotetaan.
– Volodja, sanoin minä hänelle, osottaen likasta hansikasta, ja ääneni ilmaisi, etten ollut kaukana itkusta: – Volodja, sinä et ole tätä asiaa varmaan muistanutkaan!
– Mitä asiaa? sanoi hän kiireissään. – Jaha! Hansikkaitako, lisäsi hän ihan välinpitämättömästi huomattuaan käteni: – eipä niitä taida ollakaan, täytyy kysyä mummolta. Ja sen enempää huolehtimatta koko asiasta hän juoksi alas.
Kylmäverisyys, jolla hän puhui tästä minun mielestäni tärkeästä asiasta, rauhotti minua ja minä kiiruhdin vierashuoneeseen kokonaan unohtaen vaivaisen hansikkaani, joka jäi vasempaan käteeni.
Varovaisesti lähestyin mummon nojatuolia ja kosketin vähän hänen mantiljiansa sekä kuiskasin hänen korvaansa:
– Mummo! mitä on tehtävä? meillä kun ei ole hansikkaita!
– Mitä, poikaseni?
– Meillä kun ei ole hansikkaita, toistin minä työntäytyen yhä lähemmäksi, ja panin molemmat käteni nojatuolin kädensijalle.
– Mikäs tuo sitten on, sanoi hän pian tarttuen vasempaan käteeni. – Voyez, ma chère, jatkoi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen: – voyez comme ce jeune homme s'est fait élégant pour danser avec votre fille.
Mummo piteli lujasti minun kädestäni, ja totisena, mutta samalla kysyvästi silmäili läsnäoleviin, kunnes kaikkien vieraiden uteliaisuus oli tyydytetty ja nauru oli muuttunut yleiseksi.
Olisin suuresti katkeroittunut, jos Serjozha olisi nähnyt minua sillä hetkellä, kun minä häpeästä vääntynein kasvoin turhaan riuhdoin kättäni irti, mutta Sonitshkan edessä, joka nauroi niin hillittömästi että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja kaikki kiharat hyppelivät hänen punastuneiden kasvojensa ympärillä, minua ei lainkaan hävettänyt. Ymmärsin että hänen naurunsa oli liian äänekäs ja luonnollinen ollakseen ivallinen, päinvastoin me nauroimme yhdessä, ja katsoessa toinen toiseemme tulin ikäänkuin häntä lähemmäksi. Tuo hansikasjuttu, joka kyllä olisi voinut päättyä huonosti, tuotti minulle sen hyödyn että teki minut vapaammaksi siinä piirissä, joka aina oli näyttänyt minusta kaikkein pelottavimmalta – nimittäin vierashuoneen piirissä; nyt en tuntenut enää vähintäkään ujoutta täällä.
Ujojen ihmisten kärsimys syntyy epätietoisuudesta siitä, mikä ajatus muilla on heistä: heti kun tämä ajatus tulee selvästi ilmi – olkoon se muuten mikä tahansa – päättyy kärsimys.
Kuinka viehättävä olikaan Sonitshka Valahin, kun hän minua vastaan tanssi ranskalaista kadrillia kömpelön nuoren ruhtinaan kanssa! Kuinka ihanasti hän hymyili, kun "chaine'ssä" tarjosi minulle kättänsä! Kuinka viehättävästi hänen vaaleat kiharansa hyppelivät tahtiin hänen päässänsä, kuinka naiivisti hän teki "jeté-assemblé" pikku jalkasillaan! Viidennessä vuorossa, kun minun naiseni juoksi luotani toiselle puolelle ja minä alkamistahtia odotellen valmistuin soolotanssiin, pani Sonitshka totisena huulet yhteen ja alkoi katsella syrjään. Mutta suotta hän minun tähteni pelkäsi: minä suoritin aivan rohkeasti chassé en avant, chassé en arrière, glissade, ja lähestyessäni häntä osotin leikkisällä liikkeellä hänelle onnettoman hansikkaani. Hän rupesi taas hirveästi nauramaan ja vielä miellyttävämmin tepasteli jaloillaan parkettipermantoa myöten. Vieläkin muistan, kuinka hän tanssiessamme ringissä ja kaikkien otettua toinen toistaan käsistä kumarsi päänsä alas ja ottamatta kättään minun kädestäni hierasi vähän nenäänsä omaan hansikkaansa. Tämä kaikki on niinkuin nyt silmieni edessä, ja vielä nyt kuulen sen kadrillin säveleitä, jota soitettiin tämän tapauksen aikana.
Tuli sitten toinen kadrilli, jota tanssin Sonitshkan kanssa. Ruvettuamme istumaan vierekkäin minä aloin tuntea suurta kömpelyyttä enkä voinut ollenkaan keksiä mistä puhua hänen kanssansa. Kun äänettömyyteni alkoi tulla liian pitkäksi, rupesin pelkäämään, ettei hän vaan pitäisi minua tyhmyrinä, ja päätin hinnalla millä hyvänsä johdattaa hänet sellaisesta harhaluulosta. "Vous êtes une habitante de Moscou?" sanoin hänelle ja saatuani myöntävän vastauksen jatkoin, et moi, je n'ai encore jamais fréquenté la capitale, jossa lauseessa sanan "fréquenter" piti olla loistokohtana. Aavistin kuitenkin, että vaikka alku oli näin komea ja täydellisesti todisti minun suurta ranskankielentaitoani, en olisi pystynyt siinä hengessä pitemmältä keskustelua jatkamaan. Meidän tanssivuoromme ei ollut vielä aivan pian odotettavissa, mutta äänettömyys uudistui jälleen: minä katsahdin rauhattomasti häneen saadakseni tietää minkä vaikutuksen lauseeni oli tehnyt ja toivossa saada häneltä apua.
"Mistä olette tuommosen hassun hansikkaan löytänyt?" kysyi hän minulta äkkiä; ja tämä kysymys tuotti minulle suuren helpotuksen ja ilon. Selitin että hansikas kuului Karl Ivanovitshille, puhuinpa päälliseksi vähän ivallisesti itse Karl Ivanovitshista, siitä kuinka hän on naurettava, kun ottaa päästään punasen myssynsä, ja siitä kuinka hän kerran viheriäisessä turkissa putosi hevosen selästä suoraan lätäkköön j. n.e. Kadrilli kului ilman kompastuksia. Se oli kaikki sangen hyvä; mutta miksi olin ivallisesti puhunut Karl Ivanovitshistä?
Olisinko todellakin kadottanut Sonitshkan suosion, jos olisin kuvannut Karl Ivanovitshia sillä rakkaudella ja kunnioituksella, jota häntä kohtaan tunsin?
Kun kadrilli oli päättynyt, Sonitshka sanoi minulle "merci" semmoisella suloisella ilmeellä, kuin muka todella olisin ansainnut hänen kiitollisuutensa. Olin aivan haltioissani, suuren ilon vuoksi en muistanut itseäni enkä enää tuntenut mikä minä olinkaan: mistä olin saanut tuon rohkeuden, varmuuden, jopa röyhkeyden, jota nyt äkkiä tunsin? "Ei ole sitä asiaa, joka voisi saattaa minut hämilleni! ajattelin minä, huoletonna harhaillen salissa, – nyt uskaltaisin vaikka mitä!"
Serjozha ehdotteli, että olisimme hänen kanssaan vis-à-vis. "Hyvä on, sanoin minä: – eihän minulla kyllä ole naista, mutta tottapa saadaan." Katsahdin varmasti ja mahtavasti yli salin. Huomasin kaikki naiset jo otetuiksi, paitsi yhtä suurta neitiä, joka seisoi vierashuoneen ovella. Mutta hänenkin luokseen oli juuri tulossa eräs pitkä poika nähtävästi aikeessa pyytää häntä parikseen; se herra oli neidistä ainoastaan jonkun askeleen päässä, minä taas olin salin vastaisessa päässä. Siinä tuokiossa viskausin salin yli, taidokkaasti liukuen pitkin parkettia, ja olin samassa neidin edessä sekä harpaten jaloillani pyysin häntä vakavalla äänellä tanssiin. Suuri neiti antoi suojelevasti hymyillen minulle kätensä, mutta nuorukainen jäi kuin jäikin ilman naista.
Minulla oli sellainen varmuus omista voimistani, etten edes huomannut sen herran kiukkua, mutta perästäpäin sain kyllä kuulla hänen kyselleen, kuka se pörröpää poika oli, joka oli töytännyt hänen ohitsensa ja vienyt naisen hänen nokkansa edestä.
XXII
MASURKKA
Nuorukainen, jonka olin lyönyt laudalta, tanssi sittemmin masurkkaa ensimäisenä parina. Hän hyppäsi paikaltaan pitäen naistaan kädestä, ja sensijaan kuin olisi tehnyt "Pas de Basques", joita Mimmi oli meille opettanut, juoksi yksinkertaisesti vaan eteenpäin; päästyään nurkkaan asti hän pysähtyi, hajotti jalkansa, lyödä kopahutti kantapäänsä yhteen, kääntyi ja hypähdellen läksi taas juoksemaan.
Koska minulla ei ollut naista masurkkaan, olin asettunut istumaan mummon korkean nojatuolin taakse tähystelemään.
"Mitä hittoa se mies tekee? juttelin minä itsekseni. – Eihän Mimmi mitään tuon tapaistakaan ole meille opettanut: hän on aina sanonut, että masurkkaa kaikki tanssivat varpaillaan, tehden sulavia ja pyöreitä jalanliikkeitä; mutta eivätpä nuo näy niin tanssivan. Yhtä hullusti ne Iivinitkin ja Etienne ja kaikki muut näkyvät tanssivan, mutta 'pas de Basques' ei kukaan tee; Volodjakin näyttää jo omistaneen uuden tavan. Ei ole hullumpaa!.. Entäs Sonitshka sitten, se kullanmuru! tuolla, tuolla se menee… Minun oli perin hauska olla."
Masurkka oli päättymässä, muutamat iäkkäät miehet ja naiset jo nousivat jättelemään hyvästi mummolle ja tekivät lähtöä; tanssivia vältellen kuljettelivat lakeijat varovasti pukineita takahuoneisiin; mummo näytti väsyneeltä, puhui haluttomasti ja hyvin sanoja venytellen: soittajat alottivat kolmannenkymmenennen kerran laiskasti yhä samaa tanssisäveltä. Suuri neiti, jonka kanssa olin tanssinut, huomasi tanssiessaan minut, hymähti salakavalasti, ja luultavasti tahtoen olla mummon mieleen johdatti minun luokseni Sonitshkan ja vielä yhden noista lukemattomista ruhtinattarista. "Rose ou hortie" sanoi hän minulle.
– Vai täälläkö sinä olet! sanoi mummo käännähtäen nojatuolissansa: – menehän nyt ystäväni, mene.
Vaikka minä tällä hetkellä olisin mieluummin piiloutunut mummon nojatuolin alle, kuin lähtenyt sen takaa, niin eihän käynyt kieltäminen. – Minä nousin, sanoin "rose" ja katsahdin arasti Sonitshkaan. En ehtinyt vielä toipua, ennenkuin jonkun hansikoittu käsi ilmestyi minun käteeni, ja pikku ruhtinatar imelästi hymyillen alkoi juosta eteenpäin, yhtään aavistamatta, etten minä laisinkaan tietänyt mitä minun oli jaloillani suorittaminen.
Tiesinhän minä että "pas de Basques" eivät sovi, jopa voivat suorastaan saattaa minut häpeään mutta masurkan tutut säveleet kuitenkin johonkin määrin auttoivat minua hyppelemään tanssintapaisesti; jalkani rupesivat omin päin ja kaikkien suureksi ihmeeksi tekemään onnettomia, pyöreitä ja sulavia askeleita varpailla. Niin kauan kuin liikuimme suoraan eteenpäin, sujui asia vielä jotakuinkin, mutta käänteessä huomasin varmasti joutuvani edelle, ellen heti keksi jotakin keinoa. Siinä tarkotuksessa minä pysähdyin ja aijoin tehdä samallaisen tempun, jonka tuo äskeinen herra oli niin kauniisti tehnyt. Mutta juuri sinä hetkenä, kun minä hajotin jalkani ja olin tekemäisilläni hyppäyksen, juoksi ruhtinatar yhtäkkiä edelleni ja katsahti äimistyneellä uteliaisuudella ja kummastuksella jalkoihini. Tämä katse tappoi minut. Minä jouduin niin kokonaan suunniltani, että tanssin asemesta aloin polkea jalkojani samalla paikalla mitä kummallisimmalla tavalla, ottamatta lukuun mitään tahtia, ja vihdoin ei auttanut muu kuin kokonaan pysähtyminen. Kaikki katselivat minuun: yksi kummastuksella, toinen uteliaisuudella, kolmas ivalla, neljäs säälillä: ainoastaan mummo katsoi täydellisesti välinpitämättömänä.
– Il ne fallait pas danser, si vous ne savez pas! sanoi isän suuttunut ääni korvani yläpuolella, ja sysäisten minut syrjään hän otti naiseni käden, lopetti hänen kanssaan vuoron vanhaan tapaan, äänekkäiden hyväksymishuutojen kaikuessa katsojain puolelta ja saattoi hänet paikalle. Masurkka päättyi heti.
– Jumalani! miksi olet minua niin kauheasti rangaissut!
*****
Kaikki nyt ylönkatsovat minua ja tulevat aina sitä tekemään… minulta on tie joka suunnalle suljettu: ystävyyteen, rakkauteen, kunniaan… kaikki on menetetty!! Miksi Volodja tekikään minulle merkkejä, joita kaikki huomasivat ja jotka eivät kuitenkaan olisi voineet minua auttaa? miksi tuo inhottava ruhtinatar katsoi tuolla tavalla minun jalkoihini? miksi Sonitshka… hän on suloinen; mutta miksi hänkin hymyili tanssini aikana? miksi isä punastui ja tarttui minun käteeni? Häpesikö siis hänkin minun tähteni? Voi, se on hirmuista! Olisipa mamma ollut täällä, eipä hän olisi punastunut Nikolenkansa tähden… Ja mielikuvitukseni vei minut kauas äidin ihanan kuvan luokse. Minä muistin talomme edessä olevan pellon, puutarhan korkeat lehmukset, puhtaan puron, jonka päällä pääskyset kiitelevät, sinisen taivaan ja sen pysähtyneet valkoiset hattarat, vastaniitetyn heinän, tuoksuavat ruvot, ja vielä monta muuta rauhallista vesikaarenväristä muistoa väikkyi herkistyneessä mielikuvituksessani.
XXIII
MASURKAN JÄLKEEN
Illallista syödessä se sama ensimäisen parin tanssija istui meidän, lasten pöytään ja käänsi erikoisen huomionsa minuun, mikä seikka olisi muutoin kyllä itserakkauttani kutkuttanut, mutta nyt sen onnettomuuden jälkeen, joka oli tapahtunut, en pystynyt tuntemaan niin mitään. Nuori herra näytti kuitenkin tahtovan hinnalla millä hyvänsä saada minua iloselle tuulelle: hän teki kaikellaista kuria minun huvikseni, sanoi minua aika pojaksi, ja kun vaan ei kukaan suurista nähnyt, kaateli minun lasiini viiniä eri pulloista, väkisinkin tahtoen juomaan. Kun illallisen päättyessä ylikyyppari kaasi minun maljaani ainoastaan neljänneksi osaksi samppanjaa serviettiin kääritystä pullosta, ja kun nuori herra vaati hänen kaatamaan täyteen ja pakotti minut juomaan pysähtymättä, aloin minä tuntea miellyttävää lämpimyyttä koko ruumiissani, erikoista ystävyyttä iloista suojelijaani kohtaan ja rupesin jostakin syystä kohtikulkkua nauramaan.
Samassa kuului salista lähtötanssin säveleet ja vieraat alkoivat nousta pöydästä. Ystävyytemme nuoren herran kanssa ei kestänyt sen kauempaa: hän läksi aikaihmisten joukkoon, mutta minä uskaltamatta seurata häntä siirryin uteliaisuudella kuuntelemaan mitä rouva Valahin puhui tyttärensä kanssa.
– Vielä puolen tunnin verran, pyysi Sonitshka hartaasti,
– Ei, ei armaani, se ei käy päinsä.
– Suostukaa nyt sentään minun tähteni, pyysi hän hyväellen äitiänsä.
– No onko sinun huomenna hauska, jos olen kipeänä? sanoi rouva Valahin ja, varomattomasti kyllä, hymähti.
– Jaha, lupasit! jäämmekö siis? puhui Sonitshka hypähdellen ilosta.
– Minkä sinulle taitaa! Tanssihan sitten vielä… tuossapa on sinulle kavaljeerikin, sanoi hän osottaen minua.
Sonitshka tarjosi minulle kätensä ja me juoksimme saliin.
Juomani viini, Sonitshkan läsnäolo ja iloisuus saivat minut kokonaan unohtamaan onnettoman masurkan. Jalkani kieppuivat mitä hullunkurisimmissa liikkeissä: milloin hevosta matkien ravasin ylpeästi koukistellen ja kohotellen jalkojani, milloin tömistelin niitä paikallani kuin pässi, joka on suuttunut koiralle, ja tätä tehdessäni nauroin sydämmeni pohjasta lainkaan välittämättä siitä minkä vaikutuksen tein katsojiin. Sonitshka myöskin nauroi herkeämättä: hän nauroi sille, että me toinen toistemme kädestä pidellen pyörimme väkkärää, nauroi myös jollekin vanhalle herralle, joka hitaasti nostaen jalkojansa astui huivin yli, ja samassa teki naaman niinkuin tuo temppu olisi ollut hänelle hyvin vaikeata, ja oli aivan kuolla naurusta, kun minä sukkeluuteni osottamiseksi hyppäsin melkein kattoon asti.
Kulkiessani mummon työhuoneen läpi katsahdin peiliin: kasvoni olivat hiestyneet, tukka oli aivan sekasin, tupsut töröttivät päässä pahemmin kuin koskaan; mutta yleensä oli kasvojeni ilme niin ilonen, hyvä ja terve, että miellytin itseänikin.
"Jos aina olisin sellainen kuin nyt, ajattelin minä, niin ehkä voisin muitakin miellyttää".
Mutta kun sitten jälleen näin naiseni suloiset pikku kasvot, niin niissä oli paitsi samaa ilon, huolettomuuden ja terveyden ilmettä, mikä oli miellyttänyt minua omissa kasvoissani, niin paljon komeata ja hienoa kauneutta, että suorastaan harmistuin omaan itseeni: ymmärsin kuinka tyhmä oli toivoni saada joskus semmoinen ihana olento huomaamaan itseäni.
En voinut toivoa vastarakkautta, enkä edes sitä ajatellutkaan: ilmankin oli sieluni täynnä onnea. Minä en ymmärtänyt, että rakkauden tunteen edestä, joka oli täyttänyt sieluni ilolla, olisi voinut vaatia vielä enempää onnea ja haluta vielä jotakin muuta kuin vaan sitä, ettei tämä tunne koskaan päättyisi. Minun oli ilmankin hyvä olla. Sydämmeni pyristeli kuin aristunut kyyhkynen, veri syöksyi lakkaamatta siihen, ja minun teki mieli itkeä.
Kun me käytävässä kuljimme pimeän, rappusten alla olevan kopukan ohitse katsahdin minä siihen ja ajattelin: mikä ääretön onni olisikaan, jos voisi koko ikänsä asua hänen kanssaan tuossa pimeässä kopukassa! ja ettei kukaan, ei kukaan tietäisi, että me siellä asumme.
– Eikö totta, että nyt on hyvin hauska? sanoin minä hiljaisella, vapisevalla äänellä, mutta lisäsin vauhtia, koska pelästyin mitä olin sanonut ja vielä enemmän mitä olin aikonut sanoa.
– On… hyvin! vastasi hän kääntäen päänsä minuun päin, ja hänen kasvonsa olivat niin vilpittömän hyvät, että minä lakkasin pelkäämästä.
– Erittäinkin illallisen jälkeen… Mutta jos tietäisitte kuinka ikävä (aijoin sanoa surullista vaan en uskaltanut), on että te pian lähdette ja me emme enää näe toisiamme.
– Miksi emme näe? sanoi hän tarkasti tähystellen puolikenkäistensä päitä ja samalla vetäen etusormeansa pitkin sermin säleitä, jonka ohi kuljimme: – joka tiistai ja perjantai me mamman kanssa ajamme Tverskoin bulevardille. Ettekö te ajelekaan?
– Ihan varmaan pyydämme päästä tiistaina, ja jos minua ei päästetä, niin juoksen yksin – ilman lakkia. Kyllä minä sinne osaan.
– Tiedättekö mitä? sanoi Sonitshka yhtäkkiä: – minä sanon aina sinäeräille pojille, jotka käyvät meillä; ruvetaan mekin sanomaan keskenämme sinä. Tahdotko? lisäsi hän nyykäyttäen päätänsä ja katsahtaen minua suoraan silmiin.
Olimme juuri tulossa saliin, ja alkamassa oli toinen elävämpi osa loppusoitosta.
– Ruvetaan vaan, sanoin minä hetkenä, jolloin soitto melkein kokonaan saattoi sanani kuulumattomaksi.
Sonitshka nauroi ja sinutteli minua.
Soitto päättyi, mutta minä en ollut ehtinyt käyttää yhtäkään lausetta, jossa olisin päässyt häntä sinuttelemaan, vaikka herkeämättä koetin keksiä semmoisia, joissa tämä pronomeni olisi ollut vaikka useampiakin kertoja. Minulla ei ollut siihen rohkeutta. "Tahdotko?" kaikui korvissani ja sai minut jonkinlaiseen huumeeseen: en mitään enkä ketään nähnyt paitsi Sonitshkaa. Näin kuinka hänen hiussuortuvansa koottiin, pujotettiin korvain taa, niin että otsan ja ohimoin osat, joita en tähän asti ollut nähnyt, tulivat esiin; näin, kuinka hän jälleen kokonaan käärittiin suureen viheliäiseen huiviin, niin tiukasti, että näkyi ainoastaan hänen nenänsä pää; huomasin, että ellei hän olisi ruusunpunasilla sormenpäillään tehnyt pientä aukkoa suun kohdalle, niin hän olisi varmaankin tukehtunut, ja näin kuinka hän, jo laskeutuessaan äitinensä rappusista, äkisti kääntyi meihin päin, nyykäytti päätänsä, ja katosi sitten oven taa.
Volodja, Iivinit, nuori ruhtinas, minä, me kaikki olimme rakastuneet Sonitshkaan, ja seisten rappusilla, silmillämme seuraten saatoimme häntä. Kelle tuo päännyökäytys oli erikoisesti tarkotettu, en minä tiedä, mutta sinä hetkenä olin lujasti vakuutettu, että se oli aijottu minulle.
Hyvästellessäni Iivineitä keskustelin hyvin vapaasti jopa hiukan kylmästikin Serjozhan kanssa ja annoin hänelle kättä. Jos hän oli ymmärtänyt, että tästä päivästä alkaen hän oli kadottanut rakkauteni ja valtansa minun ylitseni, niin hän varmaan sitä pahotteli, vaikka yrittelikin teeskennellä täydellistä välinpitämättömyyttä.
Ensi kerran eläessäni minä olin uskoton rakkaudessa ja ensi kerran tunsin tämän uskottomuuden suloutta. Minun teki hyvää vaihtaa tuo kulunut ja vanhaksi käynyt alttiuden tunto tuoreeseen rakkauden tunteeseen, joka oli täynnänsä salaperäisyyksiä ja aavistuksia. Paitsi sitä, samaan aikaan lakata rakastamasta ja rakastua on yhtä kuin rakastua kahta kertaa voimakkaammin kuin ennen.
XXIV
VUOTEELLA
"Kuinka saatoinkaan niin kauan ja niin intohimoisesti rakastaa Serjozhaa?" mietiskelin vuoteessani maaten. Ei! hän ei ole koskaan ymmärtänyt eikä osannut arvostella minun rakkauttani… entä Sonitshka? mikä ihana olento hän on! "Tahdotko?" "ala sinä ensin".
Minä hypähdin istuville, elävästi kuvaillen mieleeni hänen pikku kasvojansa, sitten taas sukelsin kokonaan peitteen sisäpuolelle, pistin sen joka puolelta alleni ja makasin niin, tuntien suloista lämpimyyttä sekä vajoutuen ihaniin haaveihin ja muistelmiin. Minä näin hänet yhtä selvästi edessäni nyt kuin tunti sitten; kuvailin puhuvani hänen kanssaan ja vaikkei puheessamme ollut mitään ajatusta, tuotti se minulle sanomatonta nautintoa, sillä sinä, sinulle, sinulta, sinun uudistuivat yhtämittaa.
Nämä kuvailut olivat niin eläviä, etten voinut nukkua ihanan kiihotuksen takia, ja teki niin mieli saada puhua onnestani vielä jonkun muun kanssa.
– Ihana olento! sanoin minä melkein ääneen ja käännähdin samassa toiselle kyljelleni. – Volodja! nukutko sinä?
– En, vastasi hän unisella äänellä: – kuinka niin?
– Minä olen rakastunut, Volodja! auttamattomasti rakastunut
– No, entäs sitten? vastasi hän venytellen jäseniään.
– Voi, sinä Volodja! et aavista mitä minun kanssani tapahtuu… äsken tässä makasin peitteeseeni kääriytyneenä ja niin selvästi, niin selvästi näin hänet edessäni, puhelin hänen kanssaan, että oli ihan kumma. Ja tiedätkö vielä mitä? kun makaan ja ajattelen häntä, niin jumalaties miksi tulee niin surulliseksi ja hirveästi tekisi mieli itkeä.
Volodja liikahti.
– Yhtä ainoata minä toivoisin, jatkoin minä: – se on, että aina saisin olla hänen kanssaan, aina saisin häntä nähdä, ei mitään muuta. Entä sinä, oletko sinä rakastunut? tunnusta vaan, Volodja, – Volodja!
Merkillistä kyllä, minä olisin tahtonut, että kaikki olisivat olleet rakastuneet Sonitshkaan ja kaikki olisivat vaan siitä puhuneet.
– Mitä se sinuun kuuluu? sanoi Volodja kääntyen minuun päin: – ehkä olenkin.
– Ei sinua nukuta, sinä teeskentelet! huusin minä hänen kiiltävistä silmistään huomattuani, ettei hän ollut lainkaan nukkumista ajatellutkaan, ja oli viskannut peitteen luotaan. – Ruvetaan ennen puhumaan hänestä. Hän on ihana, eikö totta?.. niin ihana, että jos hän sanoisi minulle: "Nikolenka, hyppää ulos ikkunasta!" taikka: "juokse tuleen!" niin, – sen vannon tässä paikassa! – sanoin minä: – heti hyppäisin, vieläpä suurella ilolla. Voi, mikä ihanuus! lisäsin minä, taas elävästi ajatellen hänen olentoansa, ja rauhassa nauttiakseni hänen kuvastaan muutin taas äkkiä toiselle kyljelleni, sekä pistin pääni tyynyjen alle. – Itkettää kauheasti, Volodja.
– Hölmö! sanoi hän hymyillen, ja sitten, hetken vaiti oltuaan: – minä taas ihan toisella tavalla kuin sinä: minusta tuntuu, – jos vaan kävisi laatuun, – tahtoisin ensin istua hänen viereensä ja puhella…
– Jaha! sinä siis olet kuin oletkin rakastunut! keskeytin minä häntä.
– Sitte, jatkoi Volodja hellästi hymyillen: – sitten suutelisin hänen sormiensa päitä, silmiä, huulia, pikku nenää, pikku jalkoja – koko hänen ruumistansa…
– Joutavia! huusin minä tyynyjen alta.
– Et sinä mitään ymmärrä, sanoi Volodja halveksivasti.
– Ei, minä ymmärrän, mutta sinä juuri et ymmärrä ja puhut tyhmyyksiä, sanoin minä itkien.
– Itkeä ei ainakaan kannattaisi. Ihan kuin mikäkin tyttö!
