Kitabı oku: «Luonnosta ja elämästä», sayfa 3

Jänis ja sen viholliset

Öisin hakevat jänikset ruokaansa. Metsäjänikset syövät puiden kuoria, peltojänikset laihoa ja ruohoa, ne taas, jotka asustavat talojen likehtäällä, syövät riihistä jyviä. Yöllä jättivät jänikset lumeen syviä näkyviä jälkiä.

Niiden vihamiehiä ovat ihmiset, koirat, sudet, ketut, korpit ja haukat. Jos jänis kulkisi yhtä suoraan, niin sen voisi aamuin löytää jäljistä ja ottaa kiini, mutta Jumala on luonut jäniksen araksi, ja tämä arkuus suojelee sitä.

Öillä kuleskelee jänis vainioilla ja metsissä pelkäämättä ja tekee suoria jälkiä, vaan kun aamu tulee, niin heräävät sen viholliset, jänis alkaa kuulla milloin koirien haukuntaa, milloin rekien ritinää, milloin ihmisten ääniä, milloin taas suden liikkeen metsässä ja alkaa pelosta hypellä paikasta toiseen. Kun se hyppää eteenpäin, niin säikähtää se jo jotakin ja juoksee takaisin entisiä jälkiään. Kuulee sitten vielä jotakin ja hyppää minkä käpälistä lähtee syrjään ja joutuu pois entisiltä jäljiltään. Taaskin risahtaa jokin ja jänis kääntyy taas takaisin ja hyppää taas syrjään. Kun päivä tulee, rupee se maata.

Aamulla alkavat jäniksen viholliset tarkastella sen jälkiä, eksyvät kaksoisjäljille ja pitkille sivu hyppäyksille ja ihmettelevät jäniksen kekseliäisyyttä. Mutta jänis ei edes ajattelekaan mitään petosta. Se vaan pelkää kaikkia.

Elefantti

Eräällä hindulla oli elefantti, jolle hän antoi huonoa ruokaa, vaan jolla hän teetti kovaa työtä.

Kerran raivostui elefantti ja polki jalkoihinsa haltiansa. Hindu kuoli. Hänen vaimonsa itki, vei lapsensa elefantin luo, pani ne sen jalkojen juureen ja sanoi: "Sinä olet tappanut heidän isänsä, tapa nyt heidätkin!"

Elefantti katseli lapsia, sitten otti se kärsällään vanhimman pojan ja nosti selkäänsä.

Siitä pitäen totteli elefantti poikaa ja teki työtä hänen hyväkseen.

Vanha hevonen

Kotona maalla asui luonamme vanha ukko, Pimen Timofeits. Hän oli yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän asui pojanpoikansa luona eikä tehnyt enää mitään. Hänen selkänsä oli kymärässä: hän käveli kepin avulla ja liikutti hitaasti jalkojaan. Hän oli ihan hampaaton ja hänen kasvonsa olivat täynnä ryppyjä. Hänen alahuulensa vapisi. Kun hän joko käveli tahi puhui, maiskutti hän huuliaan eikä kukaan voinut käsittää, mitä hän puhui.

Meitä oli neljä veljestä ja me olimme kaikki innokkaita ratsastajoita.

Mutta meillä ei ollut tasavaluontoisia ratsuhevosia meidän varalle. Me saimme ratsastaa ainoastaan yhdellä vanhalla hevosella. Sen nimi oli Woronok.

Kerran äiti laski meidät ratsastamaan ja me menimme kaikki talliin sen palvelian kanssa, joka oli meitä hoitamassa. Kuski satuloitsi meille Woronokin, ja vanhin veli läksi ensin ratsastamaan. Hän ratsasti kauvan. Ensin riihen luo ja sitten puutarhan ympäri. Kun hän ratsasti takaisin, niin me muut huusimme hänelle: "no, annapas nyt nelistää."

Vanhin veli alkoi kannustaa Woronokkia jaloillaan ja löi sitä piiskalla, ja Woronok laukkasi meidän ohitsemme.

Vanhimman veljen perästä nousi toinen veli, joka oli häntä nuorempi, hevosen selkään. Hänkin ratsasti kauvan ja löi Woronokkia piiskalla ja ajoi laukkaa pitkin mäen syrjää. Hän olisi vielä ratsastanut mielellään, vaan kolmas veli pyysi, että hän laskisi pikemmin hänet alkamaan.

Kolmas veli ratsasti myöskin riihen luo ja puutarhan ympäri, vieläpä läpi kylänkin sekä ajoi täyttä laukkaa pitkin mäen rinnettä tallin luokse. Kun hän pääsi meidän luoksemme, läähätti Woronok, ja sen kaula ja kupeet olivat märkinä hiestä.

Kun nyt tuli minun vuoroni, niin halusin minä hämmästyttää veljiäni ja näyttää heille, kuinka hyvin minä ratsastan, ja aloin hätyyttää minkä voin Woronokkia tallista lähtemään, vaan se ei tahtonut liikkua paikaltaan. Ja vaikka minä olisin lyönyt sitä kuinka paljon tahansa, niin ei se viitsinyt juosta, vaan näytti olevan kovin peloissaan ja pakkasi kääntymään takaisin. Minä suutuin hevoseen ja löin sitä voimani perästä piiskalla ja potkin sitä jaloillani. Minä koetin lyödä sitä oikein niihin paikkoihin, joihin luulin kipeimmin koskevan. Ruoska taittui poikki, mutta minä löin vielä varren tyngälläkin sitä päähän. Mutta Woronok ei sittenkään tahtonut juosta. Minä käännyin takaisin, ratsastin palvelian luokse ja pyysin hänen toimittamaan minulle vankemman ruoskan. Mutta palvelia vastasi:

"Te olette ratsastaneet kylliksi, nuori herraseni, laskeutukaa pois hevosen selästä! Mitä varten kiusaatte noin kovin hevos parkaa?"

Minä loukkaannuin siitä ja sanoin:

"Kuinka? Minä en ole vielä saanut ratsastaa! Saatpa nähdä, miten minä heti paikalla lähden sillä ajamaan laukkaa. Anna vaan minulle vankempi ruoska. Kyllä minä saan Woronokkiin eloa."

Silloin pudisti palvelija päätään ja sanoi:

"Oi, herraseni, teillä ei ole lainkaan sääliä. Kuinka te enää voitte saada siihen eloa? Se on jo kahdenkymmen vuoden vanha. Hevosparka on tyyten kiusattu, saa töin tuskin enää huovutuksi ja on sen lisäksi ikiloppu. Onhan se niin kovin vanha, ihan kuin Pimen Timofeits. Voisittehan yhtä hyvin istua ukko Timofeitsin hartioille ja lyödä häntä minkä jaksaisitte ruoskalla. Tokkohan teidän tulisi häntä sääli?"

Minä ajattelin Pimen vanhusta ja kuuntelin palvelian sanoja. Minä astuin alas hevosen selästä, ja kun sitten katselin sen hien peittämiä kylkiä ja näin, kuinka raskaasti se läähötti ja huiskutti sinne tänne häntäänsä, josta jo oli lähtenyt pois paljon jouhia, niin käsitin, kuinka vaikeata se kaikki oli ollut hevoselle. Ennen olin luullut, että sillä oli yhtä paljon huvia ratsastuksesta, kuin minullakin. Minun tuli niin sääli Woronokkia, että rupesin suutelemaan sen hikistä kaulaa ja pyytämään siltä anteeksi sitä, että olin lyönyt sitä. Tultuani aikamieheksi olen aina säälinyt hevosia, ja muistan aina Woronokkia ja Pimen Timofeitsiä, kun näen hevosia kiusattavan.

Keisarinna Si-lin-tsi

Kiinan keisarilla, Hoangtsilla, oli puoliso, jota hän hellästi rakasti.

Keisari toivoi, että koko kansa muistaisi hänen rakasta puolisotaan.

Sen vuoksi näytti keisari puolisolleen silkkimatoa ja sanoi: "otappas selko siitä, mihin tätä matoa voidaan käyttää ja miten sitä on hoidettava, niin kansa ei ole koskaan sinua unhottava."

Si-lin-tsi rupesikin tarkastelemaan näitä matoja ja huomasi, että niiden ympärillä oli jotakin hämähäkin verkon tapaista kudosta, silloin kun ne menivät tainnoksiin. Hän purki tämän kudoksen, kehräsi siitä lankaa ja kutoi jo yhden silkkihuivin. Sitten hän huomasi vielä, että nämä madot viihtyvät mulperipuissa. Hän rupesi kokoamaan mulperipuiden lehtiä ja ruokki niillä silkkimatojaan. Sillä tavalla kasvatti hän niitä suuren joukon ja opetti kansaa niitä hoitamaan.

Siitä ajasta on jo kulunut viisi tuhatta vuotta, mutta kiinalaiset muistavat vieläkin keisarinna Si-lin-tsiä ja pitävät juhlia hänen kunniakseen.

Silkkimato

Minulla oli puutarhassani muutamia vanhoja mulperipuita. Ne oli jo isän isäni istuttanut.

Kerran sain syksyllä muutamia grammeja silkkimadon munia ja minua neuvottiin, miten minun oli hoidettava silkkimatoja, saadakseni niistä silkkiä. Nämä munat olivat mustanruskeita ja niin pieniä, että nuissa muutamissa grammeissa, jotka olin saanut, laskin niitä olevan 5,835 kappaletta. Ne ovat pienempiä, kuin pieninkin silmäneulan pää ja muuten ei niissä voinut huomata mitään elonmerkkejä. Ainoastaan silloin, kun niitä satuttiin puristamaan niin kovasti, että ne menivät rikki, ne narahtivat hiukan.

Nämä munat kuleksivat pöydälläni pitkät ajat minun niitä huomaamattani ja minä olin jo tyyten ne unhottaa.

Mutta kerran satuin sitten keväällä menemään puutarhaan ja huomasin, että mulperipuissa jo näkyi urpia ja että päivän puolella jo oli lehtiäkin. Silloin muistin silkkimadon munani, ja tultuani kotiin aloin niitä tarkastella ja hajottelin ne hiukan laajemmalle tilalle. Suuri osa munista ei ollut enää mustanharmaita, kuten ennen, vaan toiset olivat vaaleanharmaita, toiset melkein kokonaan vaaleita, maidon karvaisia.

Seuraavana aamuna nousin varhain näitä munia katselemaan ja näin, että toisista oli jo tullut ulos pieniä matoja, toiset taas olivat turvonneet ja täyttyneet sisäpuolelta jollakin nesteellä. Ne tunsivat nähtävästi kuorissaan, että niiden ruoka oli valmistunut syötäväksi.

Nuo pikku madot olivat mustia, karvaisia ja niin pieniä, että oli vaikea niitä nähdäkään. Minä katsoin niitä suurennuslasilla ja näin, että ne munassa ollessaan ovat ympyriäisen kuoren peitossa, ja sieltä ulos tullessaan oikaisevat itsensä suoriksi. Minä menin puutarhaan ja taitoin sieltä kolme kahmalon täyttä mulperipuun lehtiä, panin ne pöydälleni ja rupesin tekemään madoille olopaikkaa, sillä tavalla, kuin minua oli neuvottu.

Sillaikaa, kun laittelin paperia, johon niitä panisin, tunsivat madot hajusta ruokansa ja läksivät matelemaan sen luokse. Minä työnsin lehdet vähän syrjään ja rupesin houkuttelemaan matoja niiden luo, ja ne matelivat lehtien perästä, niinkuin koira lihapalan, pitkin veralla päällystettyä pöytää lyijykynien, saksien ja paperin ylitse lehtiin päin.

Silloin minä leikkasin kappaleen paperia, pistelin siihen reikiä pienellä pännäveitsellä, asetin sitten paperin päälle mulperipuun lehtiä ja panin ne sekä paperin matojen päälle. Nämä tunkeusivat silloin noihin paperissa löytyviin pikku reikiin ja rupesivat heti syömään lehtiä. Kaikki madot kullakin eri paperilehdellä kokoutuivat yhteen ja alkoivat syödä mulperipuun lehtiä, reunasta lähtien.

Minä pidin matoja hyllyllä huoneessani, ja kun niillä ei ollut mulperipuun lehtiä syötävänä, niin matelivat ne pitkin hyllyä, tulivat aivan reunaan saakka, vaan eivät koskaan pudonneet siitä alas vaikka olivat sokeita. Heti kun joku mato oli päässyt hyllyn reunalle, niin se laski suustaan lankaa, jonka se kiinnitti reunaan, ennenkun rupesi laskeutumaan sitä myöten alas. Tässä langassa se sitten riippui, katseli ympärilleen ja, jos sitä halutti laskeutua alammaksi, niin se laskeutui tämän hienon langan nojassa, ja vetäytyi taas takaisin, milloin halusi samaa lankaa myöten.

Päiväkausiin eivät madot tehneet muuta kuin söivät. Ja niille täytyi antaa yhä enemmän lehtiä. Kun niille tuotiin tuores lehti, ja ne olivat madelleet sen päälle, niin syntyi siitä liike, joka muistutti sadepisarain putoamista lehdelle. Tämä ääni syntyi siitä, että madot alkoivat syödä lehteä.

Siten elivät vanhimmat madot viisi vuorokautta. Ne kasvoivat siinä ajassa jo paljon ja söivät kymmenen kertaa enemmän kuin ennen. Minä tiesin, että ne menevät tainnoksiin viidentenä päivänä, ja odotin koko ajan, milloin se tapahtuisi. Ja aivan oikein takertuikin iltapuoleen viidentenä päivänä yksi vanhimmista madoista kiini paperiin ja herkesi syömästä ja liikkumasta. Seuraavina päivinä pidin minä kauvan sitä silmällä. Minä tiesin, että nämä madot luovat muutamia kertoja nahkansa, sentähden että kasvavat ja niille tulee sen vuoksi ahdas entisessä nahassaan, ja ne saavat uuden.

Minä ja kumppanini vartioimme sitä vuorotellen. Eräänä iltana huudahti kumppanini: "nyt se alkaa luoda nahkaansa, tulkaa pian katsomaan!" Minä riensin paikalle ja näin, että mato todellakin tarttui vanhasta nahastaan kiini paperiin, puhkasi suunsa kohdalle reijän, pisti sieltä ulos päänsä, ponnisteli siinä ja väänteliihe päästäkseen ulos, mutta vanha peite ei tahtonut irtautua pois ruumiista. Minä katselin kauvan, kuinka se teki työtä, pääsemättä kuitenkaan irti ja halusin auttaa sitä jollakin tavalla. Minä kohotin nahkaa hyvin vähän kynnelläni, vaan huomasin oitis, että olin tehnyt hullusti. Kynteeni oli jäänyt jotakin nestemäistä ainetta ja mato meni tainnoksiin. Minä luulin tuota nestettä ensin vereksi, vaan sitten huomasinkin, että madolla on nahan alla vetelätä nestettä sitä varten, että se sen avulla voisi helpommin luoda päältään peitteensä. Minä olin rikkonut auttaessani kynnelläni uuden nahan, sillä mato kuoli vaikka se pääsikin irti vanhasta peitteestään.

Muihin matoihin minä en enää koskenut, ja ne irtausivat samalla tavalla vanhasta nahastaan. Ainoastaan muutamat eivät siinä onnistuneet, vaan useimmat pääsivät siitä erilleen, vaikka se näyttikin niitä kovasti rasittavan.

Kun madot olivat saaneet uuden nahan, rupesivat ne syömään kovemmin ja lehtiä kului nyt enemmän.

Neljän päivän kuluttua ne taas menivät tainnoksiin ja alkoivat uudestaan luoda peitettään. Nyt kului vieläkin enemmän lehtiä ja madot olivat jo noin puolen sentimetrin pituisia. Sitten ne taas menivät kuuden päivän perästä tainnoksiin ja tunkeusivat ulos vanhoista nahoistaan uuden peittäminä, ja olivat jo hyvin suuria ja paksuja ja me ennätimme tuskin tuoda niille riittävästi lehtiä.

Yhdeksäntenä päivänä lakkasivat vanhimmat madot tyyten syömästä ja matelivat ylöspäin hyllyillä ja tuepuita myöten. Minä kokosin niitä yhteen ja panin tuoresta lehteä niille syötäväksi, mutta ne käänsivät pois päänsä lehdestä ja matelivat poispäin. Minä muistin silloin, että madot, kun ne valmistautuvat sulkeutumaan koteloonsa, lakkaavat kokonaan syömästä ja matelevat ylöspäin.

Minä jätin ne rauhaan ja rupesin katselemaan, mitä ne nyt tekisivät. Vanhimmat matelivat ylös kattoon, hajaantuivat sinne tänne, kiertelivät sillä tavalla hiukan ja rupesivat sitten kukin eri suunnillaan kehräämään lankojaan, laskien yhden langan aina kerrallaan.

Minä pidin yhtä niistä tarkemmin silmällä. Se meni nurkkaan, laski kuusi lankaa noin viiden sentimetrin päähän toisistaan, keinui niiden nojassa, taivutti itsensä kahteen osaan niin, että tuli hevosen kengän muotoiseksi ja rupesi sitten kääntelemään päätään ja laskemaan silkkilankaa niin, että se kiertyi sen ympärille. Illalla oli jo sen ympärillä pilven tapainen kudos, niin että sitä enää näkyi vaan hiukan ja aamulla sitä ei enää lainkaan voinut eroittaa kudoksen sisältä. Se oli jo kokonaan kääriytynyt silkin sisään ja yhä se vaan vielä laski lankaa.

Kolmen päivän perästä lakkasi se kutomasta koteloaan ja meni tainnoksiin. Sittemmin sain kuulla, kuinka pitkältä yksi silkkimato ehtii kolmena päivänä kehrätä lankaa. Kun puretaan koko tuo kudos, niin se on enemmän kuin kilometriä pitkä, harvoin lyhempi. Ja jos lasketaan, montako kertaa madon tarvitsee kiepauttaa päätään, näinä kolmena päivänä kehrätäkseen niin pitkän langan, niin nähdään, että se näinä kolmena päivänä on kiertänyt ympäriinsä 300,000 kertaa. Siitä näkyy että se joka sekunttina keskeymättä pyörähtää kerran.

Mutta kun me otimme joitakuita koteloita ja särimme ne, niin näimme, että madot tämän työn perästä olivat koteloissaan ihan kuivettuneet ja käyneet vaaleiksi, vaksinkaltaisiksi.

Minä tiesin, että näistä koteloista, joiden sisällä oli nuo vaaleat vaksin kaltaiset elottomat ruumiit, lähtee ulos myöhemmin perhoset. Mutta katsellessani niitä en voinut sitä uskoa. Kuitenkin katsoin kahdentenakymmenentenä päivänä, miten niitten koteloiden oli käyvä, jotka olin jättänyt jäljelle.

Minä tiesin, että muutoksen piti tapahtua kahdentenakymmenentenä päivänä. Mitään ei näkynyt vielä ja minä jo alain ajatella, että jokin kohta oli joutunut epäjärjestykseen, kun yhtäkkiä huomasinkin, että yhden kotelon pää oli käynyt mustaksi ja kosteaksi. Minä luulin jo, että se oli turmeltunut ja yritin heittää sen pois. Vaan sitten ajattelin taas, että kenties muutos alkaakin tällä tavalla ja minä päätin katsoa vielä, miten lopuksi oli käyvä. Ja todellakin alkoi kotelon kosteaksi käyneessä päässä tuntua jotakin liikettä. Minä en voinut isoon aikaan päästä perille siitä, mikä tuon liikkeen sai aikaan. Mutta sitten tuli näkyviin jotakin pään tapaista, jossa oli tuntosarvet. Tuntosarvet liikkuivat. Sitten huomasin, että jalka pisti esiin reijästä ja sen perästä toinen, ja jalat tarttuivat kiini ja työntäytyivät ulos kotelosta. Jotakin tuli yhä sieltä esiin ja lopuksi voin jo eroittaa, että se oli märkä perhonen. Kun kaikki kuus jalkaa olivat tulleet ulos, niin luiskahti takapuoli helposti irti ja nyt oli koko perhonen tullut esiin ja oli siinä näkyvillä. Sittenkun se oli ehtinyt kuivaa, näytti se valkoselta, levitti siipensä, lenteli kierrellen ympäri huonetta ja istui akkunalle.

Kahden päivän kuluessa oli perhonen jo ehtinyt munia akkunalaudalle rivin munia ja kiinnittää ne siihen. Munat olivat keltasia. Kaksikymmentä viisi perhosta tekivät munia. Ja minä kokosin 5,000 pientä munaa.

Seuraavana vuonna minä ruokin vielä enemmän matoja ja sain vielä enemmän silkkiä.