Kitabı oku: «Luonnosta ja elämästä», sayfa 5

Sokea ja maito

Muuan, joka oli syntymästään saakka sokea, kysyi näkevältä:

– Minkä näköistä on maito?

Näkevä sanoi: – maidon väri on samallainen, kuin valkosen paperin.

Sokea kysyi: – onko se totta, että tämä väri kahisee käsissä niinkuin paperi?

Näkevä sanoi: – ei, se on valkea, kuin valkoset jauhot.

Sokea kysyi: – no onko se siis niin pehmeätä, ja kuivaa, kuin jauhot?

Näkevä sanoi: – ei, se on ilman muuta valkonen, niinkuin valkonen jänis.

Sokea kysyi: – onko se siis yhtä karvanen ja pehmeä, kuin jänis?

Näkevä vastasi: – ei, valkonen väri on juuri samallainen, kuin lumi.

Sokea kysyi: – se on sitten kylmä, kuin lumi.

Ja kuinka monta vertausta näkevä sanoikaan, niin ei sokea voinut käsittää, millainen on maidon valkonen väri.

Tunto ja näkö

Pane etusormesi ja keskisormesi ristiin toistensa päälle ja kosketa siten ristiin pannuilla sormillasi pientä palloa niin, että se vierähtää molempien näiden sormien väliin ja sulje itse silmäsi. Silloin tuntuu sinusta siltä, kuin siinä olisikin kaksi kuulaa. Kun avaat silmäsi, niin näet, ettei niitä olekaan kuin yksi. Sormesi pettivät, vaan silmäsi oikaisivat erehdyksen.

Katso – mieluimmin sivusta – hyvään puhtaaseen peiliin, niin sinusta näyttää siltä kuin se olisi akkuna eli ovi ja että sen takana vielä olisi jotakin. Kun jälleen koetat sitä sormellasi, niin tunnet, että se onkin peili. Silmäsi siis pettivät tässä tapauksessa, mutta sormet oikaisivat erehdyksen.

Haistin aisti

Ihminen näkee silmillään, kuulee korvillaan, haistaa nenällään, maistaa kielellään ja tuntee kädellään. Toiset näkevät silmillään paremmin, toiset huonommin. Toinen kuulee kaukaa, toinen on taas huonokuulonen. Toisella on parempi haistamiskyky ja hän tuntee jo kaukaa, miltä jokin haisee, vaan toinen taas ei tunne vaikka haistaisi mädännyttä munaa. Toiset tuntevat joka esineen pelkällä koittamisella, vaan toiset eivät taas pääse sillä keinoin mistään selville, eivätkä voi eroittaa puuta paperista. Joku on tuskin pistänyt jotakin suuhunsa, kun jo tuntee, mikä on makeata, mutta toinen nielee tuntematta, oliko se, mitä nieli, kitkerätä vai makeata.

Niinpä eläimilläkin on toisilla aistimet enemmän kehittyneet, kuin toisilla. Mutta kaikilla niillä on parempi haistamiskyky, kuin ihmisellä.

Ihminen, kun hän tahtoo saada selkoa jostakin esineestä, katselee sitä, kuuntelee, minkälaisia ääniä se antaa, joskus haistaa ja maistaa; mutta tunteakseen oikein esineen täytyy hänen sitä ennen kaikkia koetella.

Sitä vastoin tarvitsee melkein kaikkien eläinten ennen kaikkia haistaa esinettä. Hevonen, susi, koira, lehmä, karhu eivät tunne esinettä, jolleivät saa sitä haistaa.

Kun hevonen pelkää jotakin, niin se päristää sieramiaan, voidakseen paremmin haistaa, eikä herkene ennen pelkäämästä, kun on saanut nuuskia pelättyä esinettä.

Koira juoksee usein isäntänsä jälkiä, mutta kun näkee hänen, niin pelästyy, ei tunne häntä ja alkaa haukkua, kunnes pääsee häntä haistamaan ja tuntee, että se, mikä hänen silmissään näytti niin peloittavalta, onkin hänen oma isäntänsä.

Sattuu usein, että härät näkevät, kun toisia härkiä teurastetaan, kuulevat kuinka ne mölisevät teurastuspaikalla, vaan eivät kuitenkaan, käsitä, mitä siellä tehdään. Mutta kun lehmä tai härkä vaan tulevat paikalle, missä on härän verta, ja saavat haistaa sitä, niin ne heti käsittävät asian laidan, alkavat mölistä, polkea jaloillaan maata, ja niitä on vaikea saada pois siltä paikalta.

Kerran sairastui muuan eukko; hänen miehensä meni silloin lypsämään lehmää. Lehmä haisti ja tunsi, ettei lypsäjä ollutkaan hänen emäntänsä eikä antanut maitoaan. Vaimo käski silloin miehensä panemaan päällensä hänen turkkinsa ja hänen huivinsa päähänsä. Mies teki niin ja lehmä antoi maitonsa. Mutta ukko sattui aukasemaan turkkinsa, lehmä haistoi, ettei asian laita ollutkaan, niinkuin piti ja kätki taas maitonsa.

Kun jahtikoirat ajavat otusta, niin eivät ne juokse aivan jälkiä pitkin, vaan hiukan syrjässä niistä, noin kahdenkymmenen askeleen päässä. Kun kokematon metsästäjä tahtoo johtaa koiraa saaliin jälille painamalla sen turpaa juuri siihen kohtaan josta otus on juossut, niin hyppää koira aina hiukan sivuun. Sen nenään haisee jäljet niin väkevästi, ettei se voi eroittaa mitään kulkiessaan itse jälkiä myöten eikä tiedä, onko otus mennyt eteen vaiko taaksepäin. Se juoksee siitä ensin syrjään ja sitten vasta tuntee, miltä suunnalta tulee voimakkaampi haju, ja lähtee sitten vasta ajamaan saalista. Se tekee samalla tavalla, kuin me teemme silloin, kun joku puhuu liijan kovaa korvaamme. Me väistymme hiukan syrjään ja sitten vasta kauvempaa voimme eroittaa, mitä meille sanotaan. Eli jos se, jota katsomme, on liijan likellä, niin me samoin väistymme siitä hiukan etemmäksi ja voimme sitten vasta nähdä sen paremmin.

Koirat tuntevat toisensa hajusta ja antavat sen avulla merkkiä toisilleen.

Hyönteisillä on vieläkin hienompi hajuaisti. Mehiläinen lentää suoraan siihen kukkaan, jota se tarvitsee. Pieni matonen matelee ylös sitä lehteä syömään, joka on sen ruoka. Lude, kirppu ja itikka tuntevat hajusta ihmisen sadan tuhannen kirpun askeleen päähän.

Jos jo nekin osat, jotka erkanevat kappaleesta ja tulevat meidän nenäämme, ovat jo tavattoman pieniä, niin kuinka pieniä mahtanevatkaan olla ne osaset, jotka tulevat hyönteisten haistimiin.

Erään upseerin kertomuksia Kaukaasiassa

Minulla oli pieni verikoira, jonka nimi oli Pulkka. Se oli ihan musta, ainoastaan etukäpälien päät olivat valkoset. Kaikilla verikoirilla on alaleuka pitempi, kuin yläleuka, niin että ylähampaat jäävät alahampaiden taakse. Mutta Pulkan alaleuka ulottui niin pitkälle eteenpäin, että sormi mahtui ala- ja ylä hammasten väliin. Kuono oli sillä leveä ja silmät olivat mustat ja kirkkaat valkoset hampaat ja erittäinkin torahampaat olivat aina näkyvillä. Se oli ihan kuin neekeri. Pulkka oli rauhallinen eikä se pakkainnut pureksimaan mitään, vaikka se oli hyvin voimakas ja itsepäinen. Kun se kerran oli käynyt johonkin kiini, niin puri se hampaansa yhteen ja jäi sitten riippumaan siihen niinkuin jokin vaateriekale; ja sitä oli yhtä vaikea saada siitä irti, kuin iilimatoa.

Kerran päästettiin se karhun kimppuun ja se puri hampaansa karhun korvaan ja riippui siinä kuin iilimato. Karhu löi sitä käpälillään, puristi itseään vasten ja heilutti sinne tänne, vaan ei saanut sitä irti itsestään. Lopuksi heittäysi se maahan, tukehduttaakseen sen painamalla päällään sitä maata vasten. Mutta Pulkka ei hellittänyt ennenkun sen päälle alettiin heittää kylmää vettä.

Minä otin sen jo pentuna ja ruokin sitä itse. Kun minä sitten matkustin Kaukaasiaan, niin en olisi halunnut ottaa sitä mukaani ja läksin sen huomaamatta kotoani ja käskin panemaan sen kiini siksi aikaa. Mutta tuskin olin ehtinyt seuraavaan majataloon ja olin juuri muuttamaisillani toisiin kärryihin, kun yhtäkkiä huomasin jotakin mustaa ja loistavata. Se oli Pulkka messinkinen kaulapanta kaulassaan. Se juoksi minkä käpälistä lähti majataloa kohden. Oitis hyppäsi se minua vasten, nuoleskeli kättäni ja asettausi sitten kulkemaan syrjään kärryjen varjoon. Sen kieli riippui vaaksan pituudelta suusta ulkona. Väliin veti se sen takaisin ja nieleskeli kuolaansa, väliin taas pisti ulos yhtä pitkälle kuin ennenkin. Yhä oli sillä kiire, se ei tahtonut ennättää hengittää, ja kyljet oikein vapisivat. Se muutteli sivulta toiselle ja löi hännällään maahan.

Sittemmin sain tietää, että se oli minun pois lähtöni jälkeen särkenyt akkunan ruudun ja hypännyt siitä ulos ja sitten juossut suoraa päätä minun jälkeeni ja sillä tavalla kulkenut kahdenkymmen kilometrin matkan pahimmassa kuumuudessa.

Milton ja Pulkka

Fasaanien ampumista varten olin minä hankkinut itselleni lintukoiran. Sen nimi oli Milton. Se oli korkeakasvuinen, laiha, harmaantäplikäs ja pitkä karvanen; hyvin vankka ja viisas. Se ja Pulkka eivät tapelleet koskaan. Ei ainoakaan koira ollut koskaan tapellut Pulkan kanssa. Sen ei tarvinnut muuta, kuin kerran näyttää hampaitaan, niin toiset koirat menivät pois sen luota häntä koipien välissä.

Kerran läksin sitten fasaania ampumaan ja otin Miltonin mukaani. Yhtäkkiä juoksi Pulkka luokseni metsään. Minä olisin ajanut mielelläni sen pois, vaan en saanut sitä lähtemään ja kotiin oli niin pitkältä, etten viitsenyt lähteä varta vasten sitä sinne viemään. Minä ajattelin, ettei se ehkä tulisi olemaan häiriöksi minulle ja jatkoin matkaani eteenpäin. Mutta juuri kun Milton ehti saada heinikossa vainun fasaanista ja alkoi etsiä sitä, niin juoksi Pulkka sen eteen ja rupesi haukkumaan joka suunnalle. Se koetti löytää fasaania ennenkun Milton, oli kuuntelevinaan jotakin heinikossa, hyppeli ja käänteliihe edes takaisin. Mutta sillä oli huono vainu eikä se voinut yksin löytää jälkiä, vaan katsoi aina Miltoniin ja juoksi sinne, minne sekin. Tuskin oli Milton löytänyt fasaanin jäljet, kun Pulkka jo hyppää sen tielle. Minä kutsuin pois Pulkkaa ja löinkin sitä, vaan en voinut sille mitään. Joka kerta kun Milton löysi jäljet, niin tuli Pulkka sitä häiritsemään.

Olin jo aikeessa lähteä pois ja luulin koko metsästysmatkani menneen hukkaan, mutta silloin keksikin Milton paremman keinon kuin minä pettää Pulkan. Se teki näin: heti kun Pulkka tuli sen tielle, niin läksi Milton pois jäljiltä, kääntyi toiselle suunnalle ja oli yhä etsivinään. Pulkka juoksi silloin taas sinne, minne Miltonin näki menevän, ja Milton katsoi minuun, huiskutti häntäänsä ja juoksi taas oikeille jälille. Pulkka juoksi taas Miltonin luo ja asettui sen eteen etsimään, ja taas hyppäsi Milton nopeasti kymmenen askelta syrjään, petti Pulkan ja vei minut uudestaan oikeille jälille. Sillä tavalla petti se Pulkan koko jahdin aikana eikä sallinut sen tulla enää häiritsemään itseään.

Kilpikonna

Kerran läksin taas Miltonin kanssa metsälle. Lähellä metsää se alkoi hakea, huiskutti häntäänsä, nosti korvansa ja rupesi nuuskimaan. Minä laitoin pyssyni ampumakuntoon ja menin sen perässä. Minä luulin sen etsivän metsäkanaa, fasaania tai jänistä.

Mutta Milton ei mennytkään metsään, vaan jäi aukealle. Minä seurasin edelleen sen perässä ja katselin huolellisesti eteeni. Yhtäkkiä näin, mitä se etsi. Sen edellä juoksi pieni kilpikonna, joka oli noin hatun kokonen. Paljas, mustanharmaa pää riippui pitkän kaulan nenässä, niinkuin naaran koukku. Kun se liikkui eteenpäin, niin työnsi se pitkälle ulospäin paljaat jalkansa, vaan selkänsä piti se kuoren peitossa.

Kun se huomasi koiran, niin kätki se jalkansa ja päänsä ja heittäysi heinikkoon, niin että ainoastaan kuori jäi näkymään. Milton kävi siihen kiini ja rupesi sitä pureksimaan, vaan ei voinut sitä kuitenkaan purra rikki, sillä kilpikonnalla on vatsansa päällä yhtä vahva kuori kuin selkäpuolellakin, ainoastaan etu- ja takapuolella sekä sivuilla löytyy siinä aukkoja, joista se pistää ulos päänsä, jalkansa ja häntänsä.

Minä otin kilpikonnan pois Miltonilta ja katselin sen pilkukasta selkää ja kuorta ja miten se sinne kätkeytyi. Kun pitää sellaista kilpikonnaa käsissään ja vilkasee kuoren alle, niin voi ainoastaan sisäpuolella niinkuin kellarissa nähdä liikkuvan jotakin mustaa.

Minä panin kilpikonnan takaisin heinikkoon ja läksin menemään eteenpäin, vaan Milton ei tahtonut jättää sitä, vaan kantoi sitä hampaidensa välissä juostessaan minun perässäni. Mutta yhtäkkiä Milton vinkasi ja heitti sen suustaan. Kilpikonna oli työntänyt koiran suussa ollessaan ulos käpälänsä ja raapinut sillä koiran suuta. Milton suuttui siitä niin kilpikonnaan, että rupesi haukkumaan ja sieppasi sen uudestaan suuhunsa ja kantoi minun perässäni. Minä käskin uudestaan koiraa heittämään sitä pois, vaan se ei totellut minua. Silloin minä otin kilpikonnan siltä ja viskasin sen taas pois. Vaan Milton ei vielä sittenkään jättänyt sitä. Se rupesi kiireesti kaivamaan käpälillään kuoppaa sen viereen. Ja kun kuoppa oli valmis, niin vieritti se käpälillään kilpikonnan kuoppaan ja peitti sen mullalla.

Kilpikonnat elävät maassa ja vedessä, niinkuin käärmeet ja sammakot. Ne sikiävät munasta, ja munivat maalle, vaan eivät haudo niitä, vaan munat aukeavat itsestään, kuin kalan mäti, ja kehittyvät kilpikonniksi. Löytyy sekä pieniä kilpikonnia, jotka eivät ole suurempia, kuin teevati, että suuria, kahden meetrin pituisia, jotka painavat yli kolme sataa kilogrammaa. Isot kilpikonnat elävät merissä.

Yksi ainoa kilpikonna tekee aina keväässä satamääriä munia. Kylkiluut ovat kilpikonnalla kehittyneet kuoreksi. Ihmisellä ja muilla selkärankoisilla ovat ne erillään toisistaan, mutta kilpikonnalla ne ovat kasvettuneet yhteen kuoreksi. Vielä suurempi eroavaisuus on se, että selkärankaisilla eläimillä on kylkiluut ruumiin sisällä, lihan alla, vaan kilpikonnilla ovat ne ulkopuolella, niin että ne peittävät ruumista.

Pulkka ja susi

Siihen aikaan kun minä matkustin pois Kaukaasiasta, oli siellä vielä sota, ja öisin oli vaarallista olla liikkeellä ilman vartiastoa.

Minä halusin päästä lähtemään matkalle niin aikaseen kuin mahdollista aamulla enkä sen vuoksi lainkaan pannut maata.

Eräs ystäväni tuli minua saattamaan ja me istuimme yhdessä koko illan ja koko yön kylätiellä minun asuntoni edessä.

Se oli usvainen kuudanyö, mutta kuitenkin oli niin kirkasta, että voi lukea, vaikkei kuuta ollutkaan näkyvissä.

Keskellä yötä me kuulimme yhtäkkiä pienen porsaan vinkasevan vastapäätä tien toisella puolella olevan talon pihalla.

Toinen meistä huudahti silloin: "se on susi, joka koettaa tukeuttaa sian porsasta!"

Minä juoksin kiireesti huoneeseeni, sieppasin ladatun pyssyn ja riensin ulos.

Väkeä oli kerääntynyt jo sen talon portin luokse, jossa porsas oli vinkaissut. He huusivat minulle: "tänne, tänne!" Milton läksi minun perääni, varmaankin luullen minun menevän metsälle, kun näki minulla pyssyn; Pulkka nosti myöskin pystyyn lyhyet korvansa ja hypähteli edes ja takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, kehen hänen nyt käsketään tarttumaan. Kun olin ehtinyt aidan luokse, niin näin, että sieltä päin juoksi suoraan minua kohden jokin eläin. Se oli susi ja se juoksi aidan luo ja hyppäsi sen päälle. Minä väistäysin hiukan syrjään ja pidin pyssyä varalla. Heti kun susi hyppäsi aidalta sille puolelle, jossa minä seisoin, ojensin pyssyni suun sutta kohden, joka oli melkein sen edessä ja vedin liipasimesta, mutta pyssy naksahti vaan hiukan eikä lauennut. Susi ei pysähtynyt ja juoksi tien toiselle puolelle.

Milton ja Pulkka läksivät sen jälkeen. Milton oli hyvin likellä sutta, vaan pelkäsi nähtävästi eikä uskaltanut tarttua siihen kiini, mutta Pulkka vaikka juoksi minkä jaksoi, ei voinut lyhysillä jaloillaan tavoittaa sutta. Me juoksimme, minkä voimme suden perästä, vaan susi ja koirat katosivat näkyvistämme. Ainoastaan kylän laidalta, vallihaudan luota, kuului sekanaista haukuntaa ja vinkumista ja sumuisen ilman läpi näkyi kuun valossa, että siellä nousi pöly maasta ja että koirat tappelivat suden kanssa. Kun me ehdimme vallihaudan luokse, niin ei sutta enää näkynyt ja molemmat koirat palasivat meidän luoksemme harjat pystyssä ja vihasen näkösinä. Pulkka näytti olevan kovasti pahoillaan ja tuuppi minua päällään. Se tahtoi nähtävästi kertoa jotakin, vaan ei voinut.

Me tarkastelimme koiria ja huomasimme, että Pulkalla oli pieni haava päässä. Se oli nähtävästi tavannut suden ennenkun se oli ehtinyt vallihaudan luo, vaan ei ennättänyt pureutua siihen kiini ennenkun susi jo oli ehtinyt purra sitä ja mennä tiehensä. Haava oli niin pieni, ettei ollut mitään vaaraa peljättävänä.

Me palasimme takaisin asunnolleni, istuimme ja juttelimme siitä, mitä oli tapahtunut. Minä olin suutuksissani siitä, ettei pyssyni lauvennut, ja yhä mietin sitä, että susi olisi kaatunut juuri siihen paikkaan, jos ei pyssy olisi tehnyt petosta. Ystäväni ihmetteli sitä, miten susi oli voinut päästä hyppäämään pihan sisään. Muuan vanha kasakka sanoi, ettei siinä ollut mitään ihmeteltävää ja luuli, ettei se ollutkaan susi vaan noita-akka ja hän se oli muka lumonnut pyssynikin. Niin istuimme me ja juttelimme.

Yhtäkkiä hypähtivät koirat ylös ja me näimme taas ihan keskellä tietä saman suden; mutta tällä kertaa läksi se meidän huudostamme niin pian pakoon, etteivät koirat sitä enää voineet saavuttaa.

Vanha kasakka tuli tämän jälkeen ihan täydellisesti vakuutetuksi siitä, että se ei ollut susi, vaan noitavaimo. Vaan minusta tuntui siltä, kuin tuo susi olisi ollut raivostunut, sillä en ollut koskaan nähnyt enkä kuullut, että susi olisi vielä sen jälkeen, kun se on tullut karkotetuksi, uudestaan hyökännyt väkijoukkoon.

Joka tapauksen varalle panin minä Pulkan haavaan ruutia ja sytytin sen.

Ruuti syttyi ja poltti haavan kohdan.

Minä tein tämän polttaakseni pois haavasta raivostuneen suden kuolaa, jollei se jo ollut ehtinyt mennä vereen. Minä näet tiesin, että jos sellaista kuolaa olisi tullut kerran haavaan ja siten päässyt vereen painumaan, niin olisi se veren mukana levinnyt ympäri koko ruumista ja silloin olisi enää ollut mahdoton parantaa tautia.