Kitabı oku: «Sevastopoli», sayfa 6

III

Kyytiasema oli täynnä väkeä kun Kozeljtsov ajoi pihalle. Ensimäinenhenkilö, jonka hän tapasi portailla, oli hintelä, hyvin nuori mies, katsastusmies, joka yhtämittaa riiteli kahden perässään käyvänupseerin kanssa.

– Kolmesta ei puhettakaan, kymmenen vuorokautta odottakaa!kenraalitkin odottavat, herra hyvä! – puheli katsastusmies, tahtoenpuhua pisteliäästi matkaa tekeville: – en minä ainakaan rupea teillevaljaisiin.

– Niinpä elköön sitten annettako hevosia kenellekään, jos kerranei ole!.. Mutta miksikäs annettiin sille eräälle lakeijallekin? – kiljui vanhempi upseereista, teelasi kädessä ja nähtävästi välttäenteitittelyä, vaan samalla tahtoen huomauttaa, että kävisi kylläpäinsä sanoa katsastusmiestä sinuksikin.

– Päättäkäähän nyt itsekin, herra katsastusmies, – puhelikangerrellen toinen, ihan nuori upseeri, – emme me oman huvimmevuoksi matkusta. Meitähän niinmuodoin tarvitaan, koska meidäton kutsuttu. Muuten tulen varmasti puhumaan tästä kenraalille.Sitäpaitsi, tämähän on… tarkotan – te ette kunnioitaupseerinkutsumusta.

– Aina te sotkette! – keskeytti hänet kiukkuisesti vanhempi: – te häiritsette vain minua; pitää osata puhua hänen kanssaan. Nythän on kadottanut kaiken kunnioituksensa. Hevosia heti paikalla! – kuulettekos?

– Varmasti, herra hyvä, vaan mistäs ottaa?.. Katsastusmies vaikenihieman, vaan sitten yhtäkkiä tulistui ja rupesi käsillään huitoenpuhumaan.

– Kyllä minä, herra hyvä, ymmärrän ja tiedän kaikki; vaan mitästeette! Antakaahan minun vain (upseerien kasvoilla kuvastuitoivoa)… antakaahan minun vain olla kuukauden loppuun – niin eiminua enää täällä nähdä. Ennemmin menen Malahovin hautakummulle kuinjään tänne, Jumal'auta! Tehkööt niinkuin tahtovat. Koko asemalla eiole yhtään ainoata lujaa vankkuria nyt, ja jo kolmeen päivään eiväthevoset ole heinän rivettäkään nähneet.

Ja katsastusmies katosi portista.

Kozeljtsov meni upseerien kanssa huoneeseen.

– Kas niin! – virkkoi vanhempi upseeri nuoremmalle ihan tyynesti, vaikka hetki sitten oli näyttänyt olevan vihan vimmassa: – olemme jomatkustaneet kolme kuukautta, varrotaanhan vielä vähän. Ei hätää – kyllä ennätämme perille.

Savuinen, likainen huone oli niin täynnä upseereja ja matkalaukkuja, että Kozeljtsov hädin tuskin löysi paikan ikkunalla, mihinistuutui; tarkastellen kasvoja ja kuunnellen puhelua hän rupesitekemään paperossia. Oven oikealla puolella, vinon rasvaisen pöydänympärillä, jolla seisoi kaksi teekeittiötä paikkapaikoin vihertyneinkuparikyljin ja jolla oli levällään sokeria eri papereissa, istuipääryhmä: nuori, viiksetön upseeri, uusi tikattu kaukaasialainentakki yllä, täytti teekannua; nelisen samanlaista nuorta upseeriavirui huoneen eri nurkissa: muuan näistä nukkui turkki pään allasohvalla; toinen seisoi pöydän ääressä ja leikkasi lampaanpaistiakädettömälle upseerille, joka istui pöydän ääressä. Kaksi upseeria, toisella ajutantin sinelli, toisella ohut jalkaväen sinelli jalaukku olalla, istui pankon vieressä, ja pelkästään jo siitäkuinka he katselivat muita ja kuinka se, jolla oli laukku, polttisikariaan, näkyi selvästi, etteivät he olleet mitään rintamaankuuluvia jalkaväenupseereja ja että he olivat siihen tyytyväisiä. Eiheidän käytöksessään ilmennyt ylenkatsettakaan, vaan itsetyytyväinentyyneys, joka perustui osaksi rahoihin, osaksi heidän ja kenraalinläheisiin väleihin – tunto paremmuudesta, joka kasvoi aina senpeittelemisen haluksi. Vielä nuori, paksuhuulinen tohtori jasaksalais-piirteinen tykistösotilas istuivat melkein sohvallamakaavan nuoren upseerin jaloilla ja laskivat rahoja. Oli vielänelisen tensikkaa, joista toiset torkkuivat, toiset puuhailivatmatkalaukkuineen ja kääröineen lähellä ovea. Kozeljtsov ei löytänytkaikkien näiden henkilöjen joukossa ainoatakaan tuttua; mutta hänrupesi uteliaasti kuuntelemaan puhelua. Nuoret upseerit, jotka, kutenhän heti pelkän ulkonäön nojalla päätti, juuri olivat saapuneetupseerikoulusta, miellyttivät häntä ja ennen kaikkea muistuttivat, että hänen veljensä piti myöskin näinä päivinä saapua upseerikoulustaeräälle Sevastopolin patterille. Reppuselkäisessä upseerissataas, jonka kasvot hän oli nähnyt jossain, oli hänestä kaikkivastenmielistä ja julkeaa. Jopa hän ajatellen: "nolaan hänet, joshänen päähänsä vaan pälkähtää sanoa jotain", lähti ikkunalta ja istuipankolle. Yleensä hän pelkkänä rintamasoturina ja hyvänä upseerinaei pitänyt "esikuntalaisista", joihin hän ensi silmäyksellä lukimolemmat upseerit.

IV

– On se kuitenkin aika kiusallista, – puhui muuan nuoristaupseereista, – olla jo näin lähellä eikä päästä perille. Kukatiesnyt tulee taistelu emmekä me ole siellä.

Äänen vinkuvassa sävyssä ja täplikkäässä raikkaassa punassa, jokakarkasi tuon upseerin nuorekkaille kasvoille hänen puhuessaan, ilmenituo armas nuorekas arkuus, joka lakkaamatta pelkää, ettei sanansa osuoikein paikalleen.

Kädetön upseeri katseli häntä hymyillen.

– Kyllä vielä ennätätte, uskokaa minua, – virkkoi hän.

Nuori upseeri katseli kunnioituksella kädettömän laihoja kasvoja, joita odottamatta hymy kirkasti, oli ääneti ja ryhtyi uudelleenteen juontiin. Ja todellakin, kädettömän upseerin kasvoissa, hänenryhdissään ja varsinkin hänen tyhjässä sinellin hihassaan ilmenipaljon sitä tyyntä kylmäverisyyttä, jonka saattaa selittää niin, ettämitä hyvänsä tehtiinkin tai puheltiin hän näytti aivankuin sanovan: "kaikki tuo on hyvin kaunista, kaiken tuon tiedän ja kaiken tuon voinkyllä tehdä, jos vaan tahdon."

– Kuinkas nyt päätetään, – virkkoi taas nuori upseerikaukaasialaiseen takkiin puetulle toverilleen: – jäädäänkö tänneyöksi vai lähdetäänkö omalla hevosella?

Toveri kieltäytyi lähtemästä.

– Ajatelkaahan, kapteeni, – jatkoi teetä jakeleva, kääntyenkädettömän puoleen ja nostaen ylös veitsen, jonka tämä olipudottanut, – meille sanottiin, että hevoset ovat hirveän kalliitaSevastopolissa, ja me ostimme yhteisesti hevosen Simferopolista.

– Kalliinko, arvaan että teitä on nyletty?

– Enpä tosiaankaan tiedä, kapteeni; maksoimme hevosesta ja kärryistäyhteensä yhdeksänkymmentä ruplaa. Oliko kovin paljon? – lisäsi hänkääntyen kaikkien sekä Kozeljtsovin puoleen, joka katseli häntä.

– Ei, jos hevonen on nuori, – sanoi Kozeljtsov.

– Niin, eikö totta? ja meille on vakuutettu, että se on kallis…tosin se ontuu hiukan, vaan se kyllä menee ohi. Meille sanottiin senolevan aika elukan.

– Mistä upseerikoulusta tulette? – kysyi Kozeljtsov, joka halusitietoja veljestään.

– Me tulemme nyt aatelisrykmentistä, meitä on kuusi miestä jame matkustamme kaikki Sevastopoliin omasta halustamme, – kertoipuhelias upseeri: – me emme vain tiedä missä meidän patterimme ovat: toiset sanovat Sevastopolissa, vaan nyt sanotaan, että ne ovatkinOdessassa.

– Eiköhän Simferopolissa olisi voinut tiedustella? – kysyi

Kozeljtsov.

– Eivät tiedä… Ajatelkaahan, toverimme kävi siellä kansliassaja sai suut silmät täyteen hävyttömyyksiä… ajatelkaahan kuinkaepämiellyttävää… Suvaitsetteko valmiin paperossin, – sanoihän samalla kädettömälle upseerille, joka aikoi ottaa esiinsikarikotelonsa.

Hän palveli tätä aivan matelevalla ihastuksella.

– Tulettehan tekin Sevastopolista? – jatkoi hän.

– Ah, Jumalani, kuinka ihmeellistä! Kuinka me kaikki Pietarissaajattelimme teitä, kaikkia sankareja! – sanoi hän, kääntyenKozeljtsovin puoleen kunnioittavasti ja hyväntahtoisen mielistelevästi.

– Vaan täytyykös teidän nyt matkustaa takaisin? – kysyi luutnantti.

– Sitäpä me juuri pelkäämme. Ajatelkaahan, me kun ostimme hevosenja hankimme kaikki mitä tarvitaan – spriillä kiehuvan kahvipannunsekä vielä kaikenlaisia välttämättömiä pikkukapineita, – niin meiltäon rahat ihan lopussa, – sanoi hän hiljaisella äänellä ja katsahtitoveriinsa: – niin että jos takaisin täytyy matkustaa, niin emmetiedä mitä on tehtävä.

– Ettekös saanet muuttorahoja? – kysyi Kozeljtsov.

– Emme, – vastasi hän kuiskaten: – meille kyllä luvattiin täälläantaa.

– Mutta onhan teillä todistus?

– Tiedän, että kaikkein tärkein on todistus, mutta minulle sanoiMoskovassa eräs senaattori – hän on minun setäni – kun olin hänenluonansa, että täällä annetaan: muuten olisi hän itse sen minulleantanut. Annetaan kai siis siellä?

– Kyllä varmaan annetaan.

– Niin minäkin luulen, että siellä annetaan, – virkkoi hän tavalla, joka todisti, että hän, kyseltyään kolmellakymmenellä asemalla samaaasiaa ja saatuaan joka paikassa erilaisen vastauksen, ei enää uskonutniin ketään.

V

– Kuka on tilannut juurikassoppaa? – toitotti jotakuinkin likainenemäntä, pyylevä, nelisenkymmenvuotias nainen, astuen huoneeseenliemimaljaa kantaen.

Puhelu taukosi samassa ja kaikkien huoneessa ohjain silmät kääntyivätravintolanemäntään. Muuan upseeri iski vielä silmääkin toiselle.

– Ah, sitä on Kozeljtsov pyytänyt, – virkkoi nuo upseeri: – täytyyhänet herättää. Nousehan päivälliselle, sanoi hän mennen sohvallanukkujan luo ja tyrkkäsi tätä olkapäähän.

Seitsentoistavuotias, iloinen mustasilmäinen ja punaposkinennuorukainen hypähti reippaasti sohvalta ja silmiään hieroen pysähtyikeskelle lattiaa.

– Ai, suokaa anteeksi, olkaa niin hyvä, – sanoi hän tohtorille, jota ylösnoustessaan oli tyrkännyt.

Luutnantti Kozeljtsov tunsi samassa veljensä ja astui hänen luokseen.

– Etkö tunne? – sanoi hän hymyillen.

– A a-a! – huudahti nuorempi veli: – sepä ihmeellistä! – jarupesi suutelemaan veljeään.

He suutelivat kolme kertaa, vaan kolmannella kerralla katsoivathämmentyneinä toisiinsa, aivankuin kummallekin olisi pälkähtänytpäähän ajatus: miksi välttämättä juuri kolme kertaa?

– Kas niin, sepä oli hauska, – virkkoi vanhempi, tarkastellenveljeä. – Mennään portaille juttelemaan.

– Mennään, mennään. Minä en tahdo juurikaslientä… syö sinä,

Federson! – virkkoi hän toverilleen.

– Vaan tahdoithan sinä syödä.

– En tahdo mitään.

Kun he tulivat portaille, kyseli nuorempi yhä veljeltään: "No, mitä,kerro", ja yhä puhui kuinka hauskaa oli tavata, vaan itse ei kertonutmitään.

Kun oli kulunut viitisen minuuttia, jonka kuluessa oli ennättänytsyntyä äänettömyyttäkin, kysyi vanhempi veli minkävuoksi ei nuorempiollut mennyt kaartiin, niinkuin kaikki odottivat.

– Ennemmin halutti Sevastopoliin: täällähän, jos onnistaa, yleneevielä pikemmin kuin kaartissa: siellä kymmenen vuotta everstinä, vaantäällä Todtlebenkin kahdessa vuodessa kohosi everstiluutnantistakenraaliksi. No, ja jos taas kaatuu, niin minkäs sille voi!

– Oletpas sinä veitikka! – virkkoi veli hymyillen.

– Ja ennen kaikkea, tiedätkös, veli, – sanoi nuorempi hymyillenja punastuen, aivankuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain hyvinhävettävää: – kaikki tuo on vähäpätöistä; ennen kaikkea pyysinpäästä sen vuoksi, että sentään vähän kuin hävettää elää Pietarissa, kun täällä kuollaan isänmaan puolesta. Ja sitten minua halutti ollasinunkin kanssasi, – lisäsi hän vielä ujommin.

– Sinäpäs olet lystikäs, – sanoi vanhempi veli, ottaen esiinpaperossikotelon ja häneen katsomatta. – Vahinko vaan, ettemme saaolla yhdessä.

– Vaan sanoppas ihan toden perästä, onko vallinsarvilla kamalata? – kysäsi äkkiä nuorempi.

– Alussa on, vaan sitten kyllä tottuu, niin ettei tunnu miltään.

Itse tulet kokemaan.

– Mutta kuule, sanoppas vielä: kuinka luulet, vallotetaankohan

Sevastopoli? Minä luulen, ettei sitä valloteta millään hinnalla.

– Jumala ties.

– Se vaan on kiusallista… Ajatteleppas mikä paha onni: meiltävarastettiin tiellä kokonainen mytty tavaroita ja siinä oli minunhuopalakkini, niin että minä olen nyt vaikeassa asemassa, kun entiedä kuinka voin esiintyä.

Kozeljtsov toinen, Vladimir, oli hyvin veljensä Mihailin näköinen, muistuttaen tätä kuin puhkeava ruusupensas loppuunkukkinuttaorjantappuraa. Tukka oli hänelläkin vaalea, vaan tuuhea jasuortuvissa ohimoilla. Valkeassa, pehmeässä niskassa oli hänellävaalea hiustupsu – onnen merkki, kuten lapsenhoitajat sanovat.Hienossa valkeassa hipiässä väri vaihteli, ja poskilla väreilisielunliikkeet ilmaisten verevä, nuorekas puna. Samat silmät kuinveljellä, mutta avonaisemmat ja kirkkaammat, mikä näkyi varsinkinsiitä, että niitä usein verhosi kevyt kosteus. Vaaleita haiveniarupesi nousemaan poskille ja yläpuolelle punaisten huulten, jotkausein asettuivat ujoon hymyyn paljastaen valkeat, välkkyvät hampaat.Seisoen veljensä edessä solakkana, hartiakkaana, sinelli levällään, jonka alta näkyi vinokauluksinen punainen paita, paperossi kädessä,nojaten portaan kaiteeseen, lapsellinen ilo kasvoissaan ja ryhdissäänoli hän niin miellyttävä ja herttainen nuorukainen, ettei saattanuthäntä kyllikseen katsella. Hän iloitsi suuresti veljestään, katselihäntä kunnioituksella ja ylpeydellä, kuvitellen hänet sankariksi; mutta muutamissa suhteissa, nimittäin mitä hienoon sivistykseen, ranskankielentaitoon, seurusteluun huomattavien henkilöiden kanssa, tanssimiseen y.m. tulee, hän hieman häpesi hänen puolestaan, tunsiparemmuutensa, jopa toivoi voivansa, jos vain kävisi laatuun, sivistääkin veljeänsä. Kaikki hänen vaikutelmansa olivat näihin astivain Pietarista, erään rouvan talosta, joka piti sievistä pojista jaoli kutsunut hänet juhlapäiviksi luokseen, sekä senaattorin talostaMoskovassa, missä hän kerran oli tanssinut suurissa tanssiaisissa.

VI

Puheltuaan kyllikseen ja saatuaan lopulta kokea, että on niin vähänyhteistä, vaikka kumpikin pitää toisesta, olivat veljekset kauanaikaa ääneti.

– Otahan sitten kapineesi, niin lähdetään heti, – virkkoi vanhempi.

Nuorempi punastui äkkiä ja hämmentyi.

– Suoraanko Sevastopoliin mennään? – kysyi hän hetken vaiti oltuaan.

– Niin tietysti. Sinullahan on vähän kapineita, ne pannaan kaikokoon.

– Mainiota! lähdetään heti paikalla, – virkkoi nuorempi huoaten jameni sisään.

Vaan ovea avaamatta hän pysähtyi eteiseen pää surullisesti painuneenaja rupesi miettimään:

"Heti suoraan Sevastopoliin, pommisateeseen… kauheata! Vaansamantekevä, kerranhan sen kuitenkin olisi täytynyt tapahtua. Nythänon edes veli kanssani…"

Asia oli niin, että vasta nyt, ajatellessaan, että kun hän istuukärryihin, hän yhtä kyytiä ajaa Sevastopoliin saakka eikä mikäänsattuma enää voi tulla väliin, hänen mieleensä kuvastui selvästivaara, jota hän oli etsinyt, ja pelkkä ajatus, että vaara olilähellä, sai hänet ymmälle. Koettaen jotenkuten rauhoittua hän menisisään; vaan kului neljännestunti eikä häntä kuulunut takaisin, niin että veli vihdoin avasi oven kutsuakseen hänet ulos. NuorempiKozeljtsov puheli kuin pahaa tehnyt koulupoika jostain upseeri P: nkanssa. Kun veli avasi oven, joutui hän aivan ymmälle.

– Heti, heti tulen! – virkkoi hän, viitaten kädellään veljelle. —

Varrohan siellä hieman, ole hyvä.

Minuutin kuluttua hän todellakin tuli ulos ja astui syvään huoatenveljensä luo.

– Ajatteleppas nyt, kun minä en voikaan lähteä kanssasi, veli, sanoihän.

– Mitä loruja! Mikset?

– Sanon sinulle koko totuuden, Misha! Ei kellään meistä ole rahaaja me olemme kaikki velkaa tuolle alikapteenille, jonka tuolla näit.Kovin häpeällistä!

Vanhempi veli rypisti otsaansa eikä pitkään aikaan virkkanutsanaakaan.

– Paljonko olet velkaa? – kysyi hän tähystellen kulmainsa altaveljeään.

– Paljonko… ei, ei kovin paljon; vaan hävettää kauheasti. Hän onkolmella asemalla maksanut minun edestäni ja sokerikin on ollut ainahänen… niin etten tiedä… ja preferanssiakin olemme pelanneet…minä jäin hänelle vähän velkaa.

– Se on inhottavaa, Volodja! Mitä olisit tehnyt, jos et olisi minuatavannut? – sanoi ankarasti ja veljeensä katsomatta vanhempi.

– Ajattelin veliseni, että kun saan ne muuttorahat Sevastopolissa, niin maksan. Käyhän se päinsä; ja parasta on että tulen hänenkanssaan huomenna.

Vanhempi veli otti kukkaron taskustaan ja kaivoi siitä vähänvapisevin sormin kaksi kymmenen ja yhden kolmen ruplan setelin.

– Tuossa on minun rahani, – sanoi hän. – Paljonko olet velkaa?

Sanoessaan siinä olevan kaikki rahansa Kozeljtsov ei puhunut aivantotta: hänellä oli vielä neljä kultarahaa neulottuna sattuman varaltahihankäänteeseen, vaan niihin hän oli päättänyt olla mistään hinnastakajoamatta.

Selville kävi, että Kozeljtsov sekä preferanssista että sokeristayhteensä oli velkaa vain kahdeksan ruplaa. Vanhempi veli antoi nehänelle, huomauttaen ainoastaan, ettei sillä tavalla saa vielä pelatapreferanssia, kun ei rahaa ole.

– Millä sinä pelasit?

Nuorempi ei vastannut sanaakaan. Veljen kysymys tuntui hänestä hänenrehellisyytensä epäilemiseltä. Suuttumus omaan itseensä, häpeäteon vuoksi, joka saattoi antaa aihetta sellaisiin epäluuloihin jaloukkaus veljen puolelta, josta hän niin paljon piti, synnyttivätherkkätunteisessa mielessä niin kiihkeän tuskallisen tunteen, etteihän mitään vastannut. Tuntien, ettei voinut pidättää nyyhkytystä,joka nousi kurkkuun, hän katsomatta otti rahat ja meni toveriensa luo.

VII

Vahvistettuaan itseään Duvankassa parilla ryypyllä, jotka oli ostanutsillalla myyskentelevältä sotamieheltä, Nikolajev nykäisi ohjaksista, rattaat hypähtelivät kivisellä, paikkapaikoin varjoisalla tiellä,joka vei Beljbekin vartta pitkin Sevastopoliin, mutta veljekset, vaikkakin joka hetki ajattelivat toisiaan, istuivat itsepäisestiäänettöminä, jalkojen sattuessa toisiinsa.

"Miksikä hän loukkasi minua – ajatteli nuorempi, – eikö hän olisivoinut olla puhumatta siitä? Ikäänkuin olisi ajatellut, että minäolen varas, ja nytkin vielä näyttää olevan vihoissaan, niin ettäkyllä maar' ikipäiviksi jäämme eripuraisiksi. Ja kuinka meidän kahdenolisi ollut mainio Sevastopolissa! Kaksi veljestä, sovussa keskenään, molemmat taistelevat vihollista vastaan: toinen jo vanhempi, eikovin sivistynyt, mutta urhoollinen sotilas, ja toinen nuori…myöskin reipas poika… Viikon perästä olisin kaikille voinuttodistaa, etten enää ole kovin nuori! Lakkaan punastumasta, kasvotkäyvät miehekkäiksi, viikset ovat kyllä pienet, mutta ehtivät josiihen mennessä melkolailla kasvaa, – ja hän nipisti ylähuulestaanesiinpistävää haiventa. – Ehkä jo tänään pääsemme perille ja hetijoudumme taisteluun, veljeni ja minä. Ja hän on varmaan itsepäinen jahyvin urhoollinen, sellainen, ettei puhu paljon, mutta tekee paremminkuin muut. Haluaisinpa tietää – jatkoi hän, – tunkeeko hän minuttahallaan aivan rattaiden reunaa vasten. Arvatenkin hän tuntee ettäminun on epämukava, mutta ei vaan ole huomaavinaan. Tänään tulemmeperille, – mietiskeli hän edelleen, likistyneenä rattaiden laitaavasten ja varoen liikahtamasta, jottei veli huomaisi hänen epämukavaaasentoaan, – ja suoraa päätä vallinsarvelle, minä tykkien luo, velikomppanioineen, yhdessä mennään. Vaan äkkiä karkaavat ranskalaisetkimppuumme. Minä ammun, ammun: tapan aika monta; mutta kuitenkinne juoksevat suoraan päälleni. En voi enää ampua, eikä minulla olepelastuksen mahdollisuutta; mutta äkkiä syöksyy veli eteenpäin miekkakädessä, minäkin tartun kivääriin ja yhdessä me sotamiesten kanssarupeamme juoksemaan. Ranskalaiset juoksevat veljen kimppuun. Juoksenväliin, tapan yhden ranskalaisen, toisenkin ja pelastan veljeni.Saan haavan toiseen käteeni, otan kiväärin toiseen ja yhä juoksen.Luoti tappaa veljeni aivan vieressäni; pysähdyn hetkeksi, katselenhäntä surumielin, nousen ja huudan: 'Seuratkaa minua! kostakaamme!Rakastin veljeäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, – sanon, – ja nyt olen kadottanut hänet. Kostakaamme, tuhotkaamme vihollinentai kuolkaamme kaikki yhdessä!' Kaikki alkavat huutaa, syöksyvätjälkeeni. Siellä on koko ranskalainen sotajoukko meitä vastassa, itsePelissier'kin. Me surmaamme joka miehen, mutta lopulta tulen toisenkerran haavotetuksi, kolmannen kerran, ja kaadun kuolevana maahan.Silloin kaikki juoksevat luokseni. Gortshakov saapuu ja kysyy mitätahdon. Sanon, etten tahdo mitään, – kunhan minut vain viedäänveljeni luo – että tahdon kuolla hänen kanssaan. Minut kannetaan jaasetetaan veljeni verisen ruumiin viereen. Kohottaudun ja sanon vain:'te ette osanneet antaa arvoa miehille, jotka todellisesti rakastivatisänmaataan; nyt he molemmat ovat kaatuneet… Jumala teille anteeksiantakoon!' ja kuolen."

Kuka tietää missä määrin nämä unelmat toteutuvat.

– Kuule, oletko koskaan ollut käsikähmässä? – kysyi hän äkkiäveljeltään, kokonaan unohtaen, ettei tahtonut puhua hänen kanssaan.

– En ole, en kertaakaan, – vastasi vanhempi, – meidänrykmentistämme kaatui kaksituhatta miestä, kaikki työssä ollessaan, minäkin tulin haavotetuksi myöskin työssä ollessani. Sota ei oleollenkaan sellaista kuin sinä kuvittelet, Volodja!

Sana "Volodja" liikutti nuorempaa veljeä: hän halusi selvittää välitveljensä kanssa, joka ei ollenkaan luullut loukanneensa Volodjaa.

– Ethän ole vihainen minulle, Misha? – sanoi hän hetken vaitiolonjälkeen.

– Mistä?

– Ei mistään, niin… siitä mitä oli… ei mitään.

– En ollenkaan, – vastasi vanhempi, kääntyen häneen päin ja lyödenhäntä polveen.

– Suothan minulle anteeksi, Misha, jos olen sinua loukannut.

Ja nuorempi veli kääntyi salatakseen kyyneleet, jotka äkkiä olivatnousseet hänen silmiinsä.