Kitabı oku: «Sevastopoli», sayfa 7

VIII

– Eiköhän tuo jo ole Sevastopoli? – kysyi nuorempi veli, kun heolivat päässeet mäen päälle.

Ja heidän eteensä aukeni meren lahti laivanmastoineen, meri kaukanasiintävine vihollislaivastoineen, valkeat rantapatterit, kasarmit, vesijohdot, laivatelakat ja kaupungin rakennukset ja valkeat, sinipunervat savupilvet, jotka lakkaamatta kohoilivat keltaisilta, kaupunkia ympäröiviltä vuorilta auringon kultaisissa säteissä, jokakirkkaana kuvastuen laski tumman meren etäisyyteen.

Volodja katseli pelottomasti tätä kauhun paikkaa, jota hän oliniin paljon ajatellut; hän tunsi päinvastoin esteettistä nautintoaja sankarillista itsetyytyväisyyttä ajatellessaan, että hänkin jopuolen tunnin perästä saa olla siellä, ja koko hänen huomionsa olikeskittynyt tuohon todellakin lumoavan omituiseen tauluun ainasiihen asti kuin he saapuivat Severnajaan hänen veljensä rykmentinkuormastolle, missä heidän oli otettava selkoa rykmentin ja patterinasemapaikoista.

Kuormastoa johtava upseeri asui teltassa lähellä niin kutsuttuauutta kaupunkia, jonka matruusien perheille rakennetut lautavajatmuodostivat. Teltta oli yhdistetty vihreistä, vielä hieman tuoreistatammenoksista rakennettuun suurenpuoleiseen lehtimajaan.

Veljekset tapasivat upseerin keltaisen likainen paita yllä laskemassaisolle helmitaululle suunnattoman suurta pankkisetelitukkua likaisenpöydän ääressä, jolla oli lasillinen kylmää teetä ja tarjotin, missäoli viinaa ja hiukkasen kuivaa kaviaaria ja leipää. Mutta ennenkuinpuhumme upseerin ulkonäöstä ja hänen keskustelustaan veljestenkanssa, meidän täytyy luoda silmäys lehtimajan sisustukseen jatutustua hieman hänen elämäntapoihinsa ja tehtäviinsä. Uusi lehtimajaoli niin suuri, vankasti punottu ja mukavasti rakennettu pieninepöytineen ja turpeesta kyhättyine penkkeineen, että sellaista ontapana rakentaa vain kenraaleille tahi rykmentin komentajille; jottalehdet eivät pääsisi varisemaan majaan, oli molemmille sivuilleja kattoon ripustettu kolme mattoa, jotka, vaikka näyttivätkinmuodottomilta, olivat uusia ja varmaankin kallisarvoisia. Paraimman, amatsoonin kuvalla kirjaillun maton alla olevassa rautasängyssä, jotapeitti heleänpunainen silkkipeite, oli likainen, rikkinäinen tyynyja kissannahkaturkit. Pöydällä oli hopeakehyksinen peili, hopeainen, kovin likainen pääharja, särkynyt luukampa, johon oli tarttunutrasvaisia hiuksia, hopeinen kynttilänjalka, likööripullo kultaisine, punaisine, suunnattoman suurine nimilippuineen, kultakello, johonoli kaiverrettu Pietari I: n kuva, kaksi kultaista kynänvartta, kotelo, jossa oli kapseleja, leivän kuori, hajalleen viskatut vanhatkortit sekä sängyn alla tyhjiä ja täysiä pulloja. Tämän upseerinjohdossa oli rykmentin kuormasto ja hevosten muonitus. Yhdessä hänenkanssaan asui hänen hyvä ystävänsä, asioitsija, jonka toimena olitarpeiden hankinta. Veljesten sisäänastuessa oli tämä nukkumassateltassa, kuormastoupseerin tehdessä tiliä kruunun rahoista näinennen kuun loppua. Kuormastoupseeri oli hyvin kaunis ja sotaisaulkomuodoltaan: tuuheaviiksinen, kookas ja muhkea. Vastenmielistä olivain kasvojen hikisyys ja pöhöttyneisyys, joka melkein peitti hänenpienet harmaat silmänsä (ikäänkuin hän olisi ollut täynnä portteria)ja tavaton likaisuus, aina ohuesta rasvaisesta tukasta suuriinpaljaisiin jalkoihin saakka, jotka olivat pistetyt eräänlaisiinkärpännahkatohveleihin.

– Onpas siinä rahaa! – sanoi Kozeljtsov I: nen tullessaanlehtimajaan samalla kuin hänen silmänsä ahnaasti kiintyivätsetelitukkuun: – etteköhän lainaisi minulle noista puolia, VasilijMihailitsh!

Kuormastoupseeri käännähti nähtyään vieraat ja kooten rahat tervehtinousematta istualtaan.

– Jospa olisivat omiani! Kruunun ne ovat, hyvä herra… Vaan kukateillä on mukananne? – kysyi hän pannen rahat lippaaseen, joka olihänen vieressään ja katsahtaen Volodjaan.

– Se on veljeni, tulee suoraan upseerikoulusta. Poikkesimme teiltätiedustelemaan missä rykmentti on.

– Istukaa, hyvät herrat, – sanoi hän nousten, ja kääntämättähuomiota vieraisiin lähti telttaan. – Haluatteko jotain juotavaa, portteria ehkä? – sanoi hän.

– Eipä haittaa, Vasilij Mihailitsh!

Volodja oli hämmästynyt kuormastoupseerin itsetietoisuudesta, hänenhuolimattomasta käytöksestään ja siitä kunnioituksesta, jota velihänelle osotti.

"Nähtävästi tuo on parhaimpia upseereja, jota kaikki kunnioittavat: varmaankin typerä, mutta vieraanvarainen ja urhoollinen", ajattelihän, istuen ujosti ja arkaillen sohvalle.

– Niin, missähän meidän rykmenttimme on? – kysyi vanhempi veli, korottaen äänensä telttaan kuuluvaksi.

– Mitä?

Hän toisti kysymyksensä.

– Tänään oli Seifert täällä: hän kertoi, että on siirryttyviidennelle vallinsarvelle.

– Todellako?

– Kun kerran sanon, niin on se totta; piru hänen muuten ties. Ei hänpaljon piittaa, vaikka laskisi valeitakin. Juotteko portteria? – sanoi kuormastoupseeri yhä teltasta.

– Olkoon menneeksi, juon kyllä, – sanoi Kozeljtsov.

– Entäs te, Osip Ignatjevitsh? – jatkoi teltasta kuuluva ääni,nähtävästi tarkottaen nukkuvaa asioitsijaa.

– Heretkää jo nukkumasta; kello käy viidettä.

– Mitä te minua kiusaatte! en minä nuku, – vastasi laiska, kimeäääni.

– No, nouskaa ylös: minun on ikävä ilman teitä! Ja kuormastoupseerituli takaisin vieraiden luo.

– Anna simferopolilaista portteria! – huusi hän. Palvelija, jonkakasvoilla Volodjan mielestä oli kopea ilme, tuli lehtimajaan jasysäten hieman Volodjaa otti portteria penkin alta.

Pullo portteria oli jo tyhjennetty ja keskustelu oli jatkunutjotenkin kauan samaan tapaan, kun teltan oviverhot aukenivat jasieltä astui lyhyenläntä, verevä mies sininen, tupsuilla koristettuyönuttu yllä ja punareunainen kokardilakki päässä. Tullessaan hänpunoi mustia viiksiään, ja luoden katseensa mattoon vastasi tuskinhuomattavalla olkapään liikkeellä upseerien tervehdykseen.

– Antakaapas minullekin lasillinen! – sanoi hän istuen pöydänääreen. – Pietaristako tulette, nuori mies? – sanoi hänystävällisesti puhutellen Volodjaa.

– Niin, ja olen menossa Sevastopoliin.

– Omastako pyynnöstänne?

– Niin.

– Kaikkea sitä päähän pälkähtää, hyvät herrat! minä en ymmärrä! – jatkoi asioitsija. – Minä olisin valmis vaikka jalkaisin lähtemäänPietariin, jos vain laskettaisiin. Kyllänsä saa, Jumal'auta, tästäkirotusta elämästä.

– Miksikä se teistä niin huonoa on? – kysyi vanhempi Kozeljtsovhäneltä; – mikäs teidän täällä on eläessä!

Asioitsija katsahti häneen ja kääntyi pois.

– Nämä vaarat, kieltäymykset, kun kaikki puuttuu – jatkoi hän,kääntyen Volodjan puoleen. – Kaikkea sitä päähän pälkähtää, entosiaankaan ymmärrä teitä, hyvät herrat! Olisi edes jotain hyötyä,niin sitten. Mutta onko hauskaa tulla teidän iällänne yht'äkkiäraajarikoksi koko elämäkseen?

– Toinen palvelee rahojen, toinen kunnian vuoksi! – puuttuivanhempi Kozeljtsov taas puheeseen harmistuneella äänellä.

– Mitä kunniasta, kun ei ole mitään syötävää! – sanoiylenkatseellisesti nauraen asioitsija kuormastoupseerille, jokatällöin myöskin rupesi nauramaan. – Virittäkääpäs tuo soittamaan"Luciaa": me kuuntelemme, – sanoi hän osottaen soittolaatikkoa: – siitä minä pidän.

– Onko hän kelpo mies, tuo Vasilij Mihailovitsh? – kysyi Volodjaveljeltään, kun he hämärissä tulivat lehtimajasta ja lähtivätjatkamaan matkaa Sevastopoliin.

– Ei muuta vikaa kuin että on hirmuisen saita! Mutta asioitsijaa envoi kärsiä, joskus hänet vielä pehmitän.

IX

Olematta oikeastaan alakuloinen Volodja tunsi kuitenkin ikäänkuinahdistavaa mielenraskautta ajaessaan yön jo tullen suurellemerenlahden yli vievälle sillalle. Kaikki mitä hän oli saanutnähdä ja kuulla oli niin erilaista verrattuna entisiin vielätuoreessa muistossa oleviin vaikutelmiin: suuri valoisa tutkintosaliparkettilattioineen, toverien nauru ja iloiset reippaat äänet, uusiunivormu, rakastettu tsaari, jota hän seitsemän vuoden kuluessaoli tottunut näkemään ja joka hyvästellessä kyyneleet silmissä olikutsunut heitä lapsikseen – kaikki tuo, mitä hän oli nähnyt, oliaivan toista kuin hänen kauniit, rusohohteiset, ylevät unelmansa.

– Kas niin, nyt ollaan perillä! – sanoi vanhempi veli, hypätenrattailta heidän saapuessaan Mihailovin patterille. – Jos meidätlasketaan sillan yli, lähdemme heti Nikolajevin kasarmeille! Sinäjäät sinne aamuun asti, mutta minä menen rykmenttiini – tiedustelen, missä on sinun patterisi, ja huomenna tulen sinua noutamaan.

– Miksi niin? mennään mieluummin yhdessä, – sanoi Volodja. —

Lähden kanssasi vallinsarvelle. Onhan se yhdentekevä: täytyy tottua.

Jos sinä menet, voin minäkin lähteä.

– On parempi, ettet mene.

– Ei, sallithan: saan ainakin tietää kuinka…

– Minun neuvoni on, ettet mene, vaan tee kuten tahdot…

Taivas oli pilvetön, mutta tumma. Tähdet ja lakkaamatta lentelevienpommien ja laukausten tulet loistivat kirkkaasti synkässä yössä.Patterin suuret valkeat rakennukset ja sillan pää häämöttivätpimeästä. Jokaikinen silmänräpäys tärähyttivät ilmaa tykin laukauksetja räjähdykset, nopeasti seuraten toinen toistaan tai yhtaikaa, yhävoimakkaammin ja säännöllisemmin jymähtäen. Keskellä tätä jyrinääkuului ikäänkuin säestyksenä merenlahden kumea ärjyntä. Tuuli puhalsimereltä, tuoden raakaa ilmaa tullessaan. Veljekset tulivat sillalle.Joku nostoväkeen kuuluva sotamies kolahutti heitä kömpelöstikiväärillä käteen ja huusi:

– Kuka siellä?

– Sotamies.

– On kielletty päästämästä!

– Kuinka niin? meidän täytyy päästä.

– Kysykää upseerilta.

Upseeri, joka torkkui ankkurilla istuen, nousi ylös ja käski päästäämenemään.

– Sinne pääsee, vaan takaisin ei. Mihin tuppaatte kaikki yhtaikaa! – huusi hän tarkottaen rykmentin korkeita vallikoppakuormia, joitaahtautui sillalle.

Päästyään ensimäiselle ponttoonille veljekset kohtasivat sotamiehiä,jotka kovalla äänellä puhellen tulivat sieltä.

– Kun hän vain saa varusrahat, niin on hänellä kyllä selvät tilit – se on varma.

– Hei pojat – sanoi toinen ääni: – kun pääset Severnajan puolelle, niin siellä taas maailma valkenee, Jumal'auta; toinen elämäkerrassaan.

– Puhut joutavia! – sanoi edellinen: – joku päivä sitten lensituohon pommi, kirottu: kahdelta matruusilta ruhjoi jalat, niin että…

Veljekset menivät ensimäisen ponttoonin yli, ja pysähtyivätkuormarattaiden ohi menoa odottamaan toiselle ponttoonille, jokapaikkapaikoin oli veden alla. Tuuli, joka kentällä oli tuntunutheikolta, oli täällä kova ja puuskainen; silta keinui, ja tukkejavastaan jyskien ja ankkureita ja köysiä repien huuhtoivat laineetsiltalautoja. Oikealla kohisi synkän uhkaavana yhä mustenevameri, jonka ääretön tasainen musta viiva erotti tähtikirkkaastasinisen harmaasta taivaanrannasta; jossain kaukana loistivatvihollislaivaston tulet; vasemmalla häämötti meikäläisen sotalaivanhämärät ääriviivat, aaltojen loiskiessa sen laitoja vasten; näkyihöyrylaiva, joka täyttä vauhtia ja jyskien tuli Severnajasta päin.Laivan vieressä räjähtävä pommi valaisi hetkeksi korkealle pinottujavallikoppia kannella, komentosillalla seisovaa kahta miestä jalaivan halkomia vihertäviä laineita, jotka valkeana vaahtonamurtuivat keulaa vasten. Sillan reunalla istui jalat vedessä eräsmies paitasillaan ja korjasi ponttoonia. Edessäpäin, Sevastopolinyläpuolella, kiitivät yhä samat tulet ja yhä kovemmin ja kovemminjymisten kuuluivat nuo kauhistavat äänet. Merestä syöksyvä aaltohuuhtoi sillan oikeata puolta ja kasteli Volodjan jalat; kaksisotamiestä, jalat loiskuen vedessä, kulki heidän ohitsensa. Äkkiäkuului pamaus, jokin valaisi sillan edestäpäin, sillalla kulkevatkuormarattaat ratsumiehineen, ja pommin pirstaleet putosivat vaahtoapärskähyttäen vinkuen veteen.

– Kas, Mihail Semenitsh! sanoi ratsumies, pysäyttäen hevosensavanhemman Kozeljtsovin eteen: – no, oletteko jo ihan toipunut?

– Kuten näette. Minne teillä on matka?

– Severnajaan, hakemaan patrooneja: olen nyt, nähkääs, rykmentinajutantti… odotamme rynnäkköä joka hetki.

– Mutta missä Martsov on?

– Eilen jalka ruhjoutui… kaupungissa, omassa huoneessaan nukkui…

Kuinka, tunnetteko hänet?

– Onko totta, että rykmenttini on viidennellä?

– On, tuli M: n rykmentin sijaan. Poiketkaa sitomispaikalle: sielläon meikäläisiä – neuvovat kyllä teitä.

– No entäs asuntoni Morskajalla, onko se vielä pystyssä?

– Voi miekkonen! pommit ovat sen jo aikaa sitten hajottaneet. Ettetunne enää Sevastopolia: naisia ei sieluakaan, ei ravintoloita, eimusiikkia; eilen lähti viimeinen saattue. Kauhean ikäväksi on nytkäynyt… Hyvästi!

Ja upseeri lähti ravia ajaen edelleen.

Volodjan valtasi äkkiä hirveä pelko: hän kuvitteli, että tykinkuulatai pommin pirstale nyt heti lentää ja iskee häntä suoraan päähän.Tuntui kuin synkkä pimeys ja kaikki nuo äänet, varsinkin aaltojenäkeä loiskina olisi sanonut hänelle, ettei hänen pidä mennä edemmäs, ettei häntä täällä odota mikään hyvä, että hänen jalkansa eivätkoskaan enää tallaa maata tuolla puolen merenlahden – että hänenpitää kääntyä heti takaisin ja juosta minkä jaksaa jonnekin, kauaspois tästä kauheasta kuoleman paikasta. "Mutta lienee jo myöhäistäkääntyä takaisin, kohtaloni on jo ratkaistu", ajatteli hän,säikähtyen, osaksi tästä ajatuksesta, osaksi siitä, että vesi tunkisaappaisiin ja kastoi hänen jalkansa.

Volodja huokasi syvään ja siirtyi hieman veljensä luota.

"Hyvä Jumala! kaadunkohan minä – minä? Hyvä Jumala, armahda minua!"sanoi hän kuiskaten ja teki ristinmerkin.

– No, mennään, Volodja! – sanoi vanhempi veli, kun kuormarattaatolivat ajaneet sillalle. – Näitkö pommin?

Sillalla veljekset kohtasivat rattaita, joissa oli haavottuneitaja vallikoppia sekä huonekalukuorman, jota ajoi nainen. Toisellapuolella ei kukaan heitä pidättänyt.

Vaistomaisesti seuraten Nikolajevin patterin muuria ja äänetikuunnellen päittensä päällä räjähteleviä pommeja ja putoilevienpirstaleiden viuhinaa, veljekset tulivat vihdoin sille paikallepatteria, missä oli pyhimyksen kuva. Täällä he saivat tietää,että viides, kevyt patteri, johon Volodja oli määrätty, oliKorabeljnajassa, ja päättivät vaarasta huolimatta yhdessä mennäyöksi vanhemman veljen asuntoon viidennelle vallinsarvelle ja sieltähuomenna patterille. Käännyttyään erääseen käytävään ja harpattuaanpitkin patterin muuria loikovien sotamiesten yli, he tulivat vihdoin sitomispaikalle.

X

Kun he astuivat ensimäiseen huoneeseen, jossa ylt'ympäri sijotetuillatelttavuoteilla makasi haavottuneita, ja joka oli täynnäkamalan inhottavaa sairaalan löyhkää, tuli heitä vastaan kaksilaupeudensisarta.

Toinen naisista, joka oli noin viisikymmen-vuotias, mustasilmäinen jaankarannäköinen, kantoi sylissään siteitä ja liinannukkaa ja antoikäskyjä perässään tulevalle nuorelle pojalle, välskärille. Toinenoli hyvin sievä, parinkymmenen vuoden ikäinen vaaleatukkainen tyttö,jonka kalpeat, vienot kasvot katselivat niin herttaisen avuttomastivalkean päähineen alta. Kädet esiliinan taskuissa hän kulki vanhemmanrinnalla ja näytti ikäänkuin pelkäävän, että toinen hänet jättäisi.

Kozeljtsov kääntyi heidän puoleensa kysyen, tiesivätkö he missä

Martsov on, jonka jalka eilen oli ruhjoutunut.

– Hän on kai P: n rykmentistä? kysyi vanhempi. – Onko hän teidänsukulaisenne?

– Ei, vaan toverini.

– Saattakaa te heitä, – sanoi hän nuorelle sisarelle ranskaksi: – tänne näin – ja astui itse välskärin kanssa haavottuneen luo.

– Mennään… mitä sinä katselet! – sanoi Kozeljtsov Volodjalle, joka kohotetuin kulmin, kärsivä ilme kasvoilla, tuijottihaavottuneihin, voimatta irrottaa heistä katsettaan. – Mennään.

Volodja lähti veljensä mukana, mutta katseli yhä ympärilleen jatoisti lakkaamatta:

– Voi hyvä Jumala! Voi hyvä Jumala!

– Hän ei varmaankaan ole kauan ollut täällä, – virkkoi sisarKozeljtsoville, osottaen Volodjaa, joka voihkien ja huokaillen astuiheidän perässään pitkin käytävää.

– Vastikään on tullut.

Sievä sisar katsahti Volodjaan ja rupesi äkkiä itkemään. "HyväJumala, hyvä Jumala! milloin tämä kaikki loppuu!" sanoi hänepätoivoisella äänellä. He tulivat upseerien telttaan. Martsov makasiselällään, kyynäspäitä myöten paljaat suoniset käsivarret päänsäalla, ja hänen keltaisilla kasvoillaan oli sellainen ilme kuin silläjoka hammasta purren koettaa tukahuttaa tuskan huutonsa. Terve jalkapistihe näkyviin peitteen alta, ja vaikka sukka oli jalassa, niinnäkyi kuinka varpaat suonenvedon tapaisesti vavahtelivat.

– No, miten on laitanne? – kysyi sisar, kohottaen ohuilla, hennoilla käsillään – sormessa Volodja huomasi kultasormuksen – hänen hieman kaljua päätään, ja korjasi vuodetta. – Toverinnetulivat teitä tervehtimään.

– Tuskia on tietysti – sanoi hän kiukkuisesti. – Antaa olla, nyton hyvä, – varpaat sukassa liikkuivat entistä nopeammin. – Päivää!Mikä on nimenne? Suokaa anteeksi… – virkkoi hän Kozeljtsoville. – Ah, niin! anteeksi! täällä kaikki unohtuu, – sanoi hän, kun tämäoli sanonut nimensä. – Mehän olemme asuneet yhdessä, – lisäsi hän,vähääkään ilostumatta ja katseli kysyvästi Volodjaa.

– Tämä on veljeni, on juuri tullut Pietarista.

– Hm! No nythän minäkin olen palvellut itselleni täyden eläkkeen – sanoi hän, otsa rypyssä. – Voi, kuinka tuskallista!.. Parempiolisi, että loppu tulisi mitä pikimmin.

Hän tempasi jalkansa koukkuun ja yhä nopeammin liikuttaen varpaitaanpeitti kasvonsa käsillään.

– Hänet täytyy jättää rauhaan, – kuiskasi sisar kyynelsilmin: – hänen tilansa on hyvin huono.

Jo Severnajassa veljekset olivat päättäneet mennä viidennellevallinsarvelle; mutta lähdettyään Nikolajevin patterilta he ikäänkuinyhteisestä sopimuksesta, etteivät antaudu turhanpäiten vaaraan, vaanvirkkamatta mitään toisilleen, päättivät mennä kumpikin taholleen.

– En tiedä mutta osaatko sinne, Volodja, – sanoi vanhempi. – Vaanvoihan Nikolajev saattaa sinut Korabeljnajaan, minä menen yksin jatulen huomenna luoksesi.

Muuta ei puhuttu tällä veljesten viimeisellä hyvästijättöhetkellä.

XI

Tykkien jyske jatkui entisellä voimallaan, mutta Katariinan katu, jota pitkin Volodja vaiteliaan Nikolajevin seuraamana kulki, oliautio ja hiljainen. Pimeässä häämötti vain leveä katu, suurettalot valkeine, monin paikoin luhistuneine seinineen ja kivinenkatukäytävä, jota hän kulki; silloin tällöin tuli vastaan sotamiehiäja upseereja. Tullessaan amiraliteettitalon vasemmalle puolelle, hännäki kirkkaan muurin takana palavan tulen valossa pitkin katuviertäistutetut akaasiat vihreine tukineen ja surkastuneine, pölyisinelehtineen. Hän kuuli selvään omat sekä takanaan kulkevan raskaastihengittävän Nikolajevin askeleet. Hän ei ajatellut mitään: sievälaupeudensisar, Martsovin jalka sukassa liikkuville varpaineen, pimeä, pommit ja kuoleman eri muodot risteilivät sekavina hänenmielikuvituksessaan. Koko hänen nuorta herkkää sieluaan painoija ahdisti yksinäisyyden tunto ja yleinen välinpitämättömyysvaaranalaisesta kohtalosta. "Kaadun, saan kitua, kärsiä, eikä kukaanminua itke!" Ja kaikki tuo sen tarmokkaan ja uhrautuvan sankarielämänsijaan, josta hän oli niin ilmielävästi uneksinut. Pommit räjähtivätja viuhuivat yhä lähempänä, Nikolajev huokasi yhä useammin, keskeyttämättä äänettömyyttä. Kuljettuaan Korabeljnajaan vievänsillan yli, hän näki kuinka jokin vinhuen lensi aivan hänen lähelläänmerenlahteen, sekunniksi valaisi purppuranpunaisella hohteellaorvokinsiniset laineet, katosi ja vettä roiskien kohosi taas näkyviin.

– Kas kun ei sammunut! – sanoi Nikolajev käheästi.

– Niin – vastasi Volodja tahtomattaan omituisen ohuella, surkeallaäänellä, joka häntä itseään hämmästytti.

He kohtasivat paareilla lepääviä haavottuneita ja taas rykmentinvallikoppakuormia; Korabeljnajassa tuli eräs rykmentti vastaan; ratsumiehiä ajoi heidän ohitseen. Jokunen niistä oli kasakkaupseeri.Hän ratsasti täyttä karkua, mutta pysähytti Volodjan nähtyäänhevosensa hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti kasvoihin, kääntyija ajaa karahutti tiehensä lyöden hevostaan ruoskalla. "Yksin, yksin; kaikille on aivan yhdentekevä, onko minua olemassa vai eikö",ajatteli nuorukainen, ja häntä halutti todenteolla itkeä.

Noustuaan mäelle korkean valkean muurin ohi hän tuli kadulle, jonka varrella oli rikkiammuttuja, pieniä hökkeleitä, joita pommitlakkaamatta valaisivat. Juopunut, repaleisiin puettu nainen, jokatuli eräästä sivuportista merimiehen seurassa, törmäsi häntä vastaan.

– Niinpä, jos hän on kunnon mies – mutisi akka, – pardon, teidänjalosukuisuutenne upseeri.

Poikaparan sydäntä rupesi yhä enemmän ahdistamaan; mustallataivaanrannalla välähtelivät salamat yhä taajemmin ja taajemmin jayhä useammin viuhuivat ja räjähtelivät pommit hänen ympärillään.Nikolajev huokasi ja alkoi puhua Volodjan mielestä pelästyneenhiljaisella äänellä.

– Kylläpä olikin kiire lähtemään. Lähteä vain piti ja lähteä.

Mokomaankin paikkaan vielä kiire.

– No mitäs sitten, kun veli oli jo terve, – vastasi Volodja, toivoen keskustelun edes karkottavan tuon kauhean tunteen, joka hänetoli vallannut.

– Terve! Millaista se terveys on, kun on ihan kipeä! Senkin, jokaon vallan terve, on paljon parempi maata sairashuoneessa tällaisinaaikoina. Kovinkohan on täällä lysti? Jalka tai käsi murskaksi, eimuuta! Pian se onnettomuus sattuu! Eihän meillä täällä kaupungissasellaista ole kuin vallinsarvella, vaan kylläpä on täälläkin hirmua.Ennenkuin uskallat vallinsarvelle mennä – saat lukea kaikkirukoukset. Katsoppas petoa kun aivan vierestä lentää paukahti – lisäsi hän, kääntäen Volodjan huomion lähellä surisevaan pomminpirstaleeseen. – Sellaista se on, – jatkoi Nikolajev – on käskettysaattamaan teidän jalosukuisuutenne. Meidän asiamme on tietenkintotella käskyä: mitä käsketään se pitää tehdä; vaan nyt jäivätajopelit sen muutaman sotamiehen huostaan ja myttykin on sitomatta…Mene sinne, mene tänne; mutta jos omaisuudesta hukkuu jotain, niinNikolajev saa siitä vastata.

Kuljettuaan vielä muutaman askeleen he tulivat torille. Nikolajev oliääneti ja huokaili.

– Kas tuolla on teidän tykistönne, teidän jalosukuisuutenne! – sanoi hän äkkiä: – kysykää vahtisotamieheltä, hän neuvoo.

Ja kun Volodja oli kulkenut muutaman askeleen, ei hän enää kuulluttakanaan Nikolajevin huokauksia.

Hän tunsi äkkiä olevansa kokonaan lopullisesti yksin. Tämäyksinäisyyden tunto, kuoleman uhka silmäin edessä, kuten hänestätuntui, painoi raskaana, kylmänä kivenä hänen sydäntään. Hän pysähtyikeskelle toria, katseli ympärilleen huomaisiko häntä kukaan, tarttuipäähänsä ja puhui ja ajatteli kauhulla: "Hyvä Jumala, olenkohantodellakin pelkuri, viheliäinen, kurja pelkuri… tällaistako onkinkuolema isänmaan, tsaarin puolesta, josta vielä äsken niin suurellanautinnolla uneksin. Ei, minä olen onneton, kurja olento." Jatodellinen epätoivon tunne sydämessään ja vapautuneena äskeisestälumouksestaan, Volodja kysyi vahtisotamieheltä patterin päällikönasuntoa ja lähti menemään osotettuun suuntaan.