Kitabı oku: «Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta», sayfa 3

Hindulainen huokasi syvään ja sanoi: "Ihminen on ihmisen pahin vihollinen, veli."

Baltasar oli hetkisen miettiväisenä vaiti.

"Minä vakavasti tutkiskelin syytä, miks'en minä ollut onnistunut", alkoi hän uudestaan. "Vähän matkaa ylempänä Niilin varrella, päivänmatkan päässä Aleksandriasta on kylä, jossa asuu karjan hoitajia ja puutarhan viljelijöitä. Minä vuokrasin veneen ja läksin sinne. Illan tullen kutsuin ihmiset kokoon, miehet ja naiset, köyhistäkin köyhimmät. Minä saarnasin heille samaa kuin Brukeionissa. He eivät nauraneet. Seuraavana iltana minä puhuin uudestaan, ja he uskoivat ja iloitsivat ja levittivät uutta sanomaa laajalti. Kolmantena iltana he kokoutuivat rukoilemaan. Palasin sitten kaupunkiin. Lipuessani jokea pitkin myötävirtaan tähtien valossa, jotka eivät olleet minusta koskaan näyttäneet niin kirkkailta eikä niin lähellä olevilta, sepitin itselleni tämän totuuden: Jos tahdot saada aikaan jotakin parannusta, älä mene ylhäisten äläkä rikkaiden luo; mene ennemmin niiden luo, joiden ilopikarit ovat tyhjinä, köyhäin ja alhaisten luo. Samalla tein myöskin työsuunnitelman ja pyhitin elämäni sen toimeen panemiseen. Ensinnä ryhdyin turvaamaan suurta omaisuuttani, niin että sen tulot olisivat varmassa tallessa ja aina valmiina kärsiväisten avuksi. Siitä päivästä saakka minä, hyvät veljet, matkustelin ylös alas pitkin Niiliä, saarnaellen sen varsilla asuville heimoille Jumalasta, hurskaasta elämästä ja taivaassa odottavasta palkinnosta. Olen tehnyt hyvää; minkä verran, minun ei sovi kertoa. Kuitenkin tiedän, että se maan seutu on valmiina ottamaan vastaan häntä, jota me nyt lähdemme etsimään."

Puhujan tummat kasvot hehkuivat mielenliikutusta, mutta hän rauhoittihe ja jatkoi:

"Tätä näin käytettyä aikaa, hyvät veljet, pimitti yksi ajatus, se nimittäin, mitenkähän käy sille asialle, jonka minä olen valmistanut, kun minä itse kerran joudun pois? Onkohan itse asiakin minun kanssani unhottuva? Minä olin nähnyt unta, että työni tuli täydelliseksi, kun se soviteltiin määrättyyn muotoon, ja minä, puhuakseni kaikki suoraan, olin tosin koettanutkin, mutta onnistumatta. Hyvät veljet, maailma on nyt siinä tilassa, että olojen parantajalla täytyy olla suurempi kuin inhimillinen kutsumus, ennen kuin hän voi uudistaa vanhan Mizraimin uskon; hänen tulonsa Jumalan nimessä ei yksistään auta, vaan hänellä pitää olla todistuksia, jotka soveltuvat hänen sanoihinsa; hänen täytyy todistaa kaikki puheensa, yksin Jumalakin. Järki on niin täynnä kaikenlaisia ennakkoluuloja, taruja ja järjestelmä, jumala-olennoita, jotka tungeksivat kaikkialla, ilmassa, pilvissä ja maan päällä, jotka ovat niin sulaneet yhteen kaikkien asiain ja olojen kanssa, että palaaminen alkuperäiseen uskontoon voi ainoastaan tapahtua verisiä polkuja myöten, ketojen poikki, joilla vainoojat piileskelevät, eli toisin sanoen siten, että kääntyneet ennemmin kuolevat kuin jälleen luopuvat. Ja kukapa muu kuin Jumala itse voi tähän aikaan kehittää ihmisen uskon niin korkealle? Lunastamaan ihmiskuntaa – minä en tarkoita hävittämään sitä, vaan lunastamaan täytyy hänen vielä kerran ilmestyä. Hänen täytyy tulla itsensä."

Harras liikutus valtasi nämä kolme miestä.

"Mehän olemme matkalla etsimään ja näkemään häntä!" riemuitsi kreikkalainen.

"Te ymmärrätte, miksi eivät onnistuneet minun kokeeni järjestää oppisuuntaani", sanoi egyptiläinen, kun innostus vähän tyyntyi: "minulla ei ollut jumalallista valtakirjaa. Ajatus, että minun työni menisi hukkaan, teki minut sanomattoman onnettomaksi. Minä vaivuin odottavaan rukoukseen ja, tehdäkseni huutoni oikein puhtaaksi ja palavaksi, kuten tekin, veljet, minä poikkesin tieltä, jota ensin olin astunut; etsin paikan, jossa ihmisjalka ei ollut vielä koskaan käynyt, jossa ainoastaan Jumala oleskeli. Viidennen kosken yläpuolelle, ylemmäksi Sennaa, jossa joet yhtyvät, ja Bar-el-Abiadia, kauas tuntemattomaan Afrikkaan minä asetuin. Vuori, sininen kuin taivaan kansi, levittää vilvasta varjoansa laajalti pitkin aavikkoa länteen päin ja pitää sulavilla lumikinoksillaan yllä laajaa järveä, joka huuhtelee sen juurta itäpuolelta. Se järvi on meidän suuren jokemme alkukohta. Toista vuotta oli se vuori minun asuntonani. Palmupuun hedelmät ravitsivat ruumistani, rukous sieluani. Eräänä yönä minä kävelin metsikössä järven rannalla. Minä rukoilin: 'Maailma on kuolemaisillansa. Milloin sinä tulet, Herra? Miks'en minä saa nähdä lunastuksen hetkeä, miksi, Jumalani?' Peilikirkkaasta vedenpinnasta näkyi toinen tähtitaivas kaikessa komeudessaan. Yksi niistä tähdenkuvista näytti nousevan vedenpinnan päälle ja saavan loiston, joka häikäsi silmää. Sitte se hitaasti liikkui minua kohti ja pysähtyi pääni päälle. Minä laskeuduin polvilleni maahan ja kätkin kasvoni. Yli-maailmallinen ääni sanoi: 'Sinun hyvät työsi ovat saavuttaneet voiton. Siunattu sinä, Mizraimin poika! Lunastus on tulossa. Sinä ynnä kaksi muuta, jotka tulevat maailman etäisimmistä seuduista, saatte nähdä vapahtajan ja teidän pitää todistaman hänestä. Nouse ylös huomisaamuna ja lähde tapaamaan niitä toisia. Ja kun kaikki tulette pyhään Jerusalemin kaupunkiin, kysykää kansalta: missä on äsken syntynyt Juudan kuningas? sillä me näimme hänen tähtensä idässä ja tulimme häntä palvomaan. Luota kokonaan siihen henkeen, joka johtaa sinua'."

"Ja huomatkaa, tähti tuli minulle sisälliseksi valistajaksi, hallitsijaksi ja oppaaksi. Se johdatti minut pitkin jokea alas Memfiisen, jossa minä varustauduin aavikko matkalle. Minä ostin kamelin ja matkustin viipymättä tänne Suetsin ja Kufilehin kautta sekä Moabin ja Ammonin maan kautta. Jumala on meidän kanssamme, hyvät veljet!"

Hän vaikeni. Ikään kuin sisällisen voiman vaikutuksesta nousivat nämä kolme miestä seisomaan ja katselivat toinen toistansa.

"Minä sanoin, että varma tarkoitus oli siinä, että me kukin niin tarkkaan kuvasimme omaa kansaamme ja omaa historiaamme", jatkoi egyptiläinen. "Häntä, jota me nyt lähdemme etsimään, sanottiin juutalaisten kuninkaaksi, ja sillä nimellä on meitä käsketty häntä kyselemään. Mutta täällä yhtymisestämme ja siitä, mitä nyt olemme toisiltamme kuulleet, voimme kyllä ymmärtää, että hän on maailman kaikkien kansain lunastaja eikä ainoastaan juutalaisten. Patriarkalla, joka jäi vedenpaisumuksessa eloon, oli jälellä kolme poikaa ja heidän perheensä, joiden kautta maailma jälleen tuli kansoitetuksi. Muinainen Arjana-Vaejo, paratiisin yrttitarha Aasian keskuksessa, oli se paikka, josta he muuanne levisivät. Intia ja etäisen Idän maat saivat vanhimman pojan jälkeläiset; nuorimman jälkeläiset levisivät pohjoista kohti Europpaan; keskimmäisen pojan perilliset levisivät Punaisen meren ympäri aavikoille ja tunkeutuivat Afrikkaan; ja vaikka näistä keskimmäisen pojan jälkeläisistä useimmat vielä paimentolaisina siirtelevät telttojansa paikasta paikkaan, niin osa heistä kuitenkin pysähtyi ainiaaksi asumaan Niilin varsille."

Ikäänkuin sisällisestä vaistosta ottivat he toinen toistansa kädestä.

"Voiko mikään olla jumalallisemmin järjestetty?" jatkoi Baltasar. "Kun me olemme löytäneet Herran, niin meidän veljemme ja kaikki sukukunnat, jotka heidän jälkeensä tulevat, notkistavat samoin kuin me polviansa hänen edessään. Ja kun eroomme käymään kukin eri tietämme, on maailma jo saanut oppia uuden totuuden, ettei taivasta saavuteta miekalla eikä ihmisviisaudella, vaan uskolla, rakkaudella ja hyvillä töillä."

Äänettömyyttä sitte vähään aikaan keskeyttivät ainoastaan huokaukset ja kyynelet, jolla tavoin heidän rintaansa paisuttavan ilon täytyi päästä ilmi. Se oli sanomatonta iloa sieluissa, jotka olivat päässeet elämän virran rannoille ja siellä yhdessä lunastettujen kanssa virvoittivat itseään Jumalan kasvojen edessä.

Heidän kätensä erosivat, ja yhdessä he menivät ulos teltasta. Aavikko oli tyyni ja hiljainen kuten taivaskin. Aurinko vaipui nopeasti taivaan rantaa kohti. Kamelit makasivat.

Hetkisen kuluttua oli teltta jo pois korjattu ja samoin atrian jäännöksetkin sovitettu tavalliseen säilytyspaikkaan, kamelin selkään.

Ystävykset nousivat itsekin riipputuoleihinsa ja läksivät ratsastamaan aavikkoa, egyptiläinen edellä, länttä kohti ja kohti kylmää yötä. Kamelit riensivät tasaista juoksua, pysyen suorassa rivissä ja yhtä kaukana toisistaan niin tarkkaan, että molemmat jälkimmäiset näyttivät polkevan kumpikin edellisensä askelille. Ratsastajat eivät puhuneet sanaakaan.

Vähitellen kuu nousi. Kolme korkeata valkoista olentoa äänettömin askelin rientäessään eteenpäin kalpeassa kuun valossa näyttivät hengiltä, jotka pakenivat pois varjojen synkästä valtakunnasta. Äkisti leimahti liekki ilmassa heidän edellänsä ikään kuin matalaisella kunnaalla. Kun he sitä katselivat, niin ilmiö kokoontui häikäisevän loistavaksi tähdeksi. Ratsastajain sydämmet sykähtivät kovasti; heidän sielussansa tuntui pyhää vavistusta ja he huusivat yhteen ääneen: "Tähti, tähti! Jumala on meidän kanssamme!"

VI LUKU
Jaffan tori

Jerusalemin läntisen muurin aukossa oli tamminen portti, jota sanottiin Betlehemin eli Jaffan portiksi. Sen edusta on kaupungin merkillisimpiä paikkoja. Kauan ennen kuin David halusi valloittaa Sionia oli siellä linna. Kun Jessen poika viimein karkoitti jebusilaiset ja alkoi rakentaa, jäi linnan perustus uuden muurin luoteiseksi nurkaksi, jota puolusti paljon vahvempi torni kuin entinen. Portin paikkaa ei kuitenkaan muutettu, luultavasti siitä syystä, että teitä, jotka siinä yhtyivät tai ohitse kävivät, ei helposti sopinut muuttaa toiseen paikkaan, koska portin edusta muurin ulkopuolella oli tullut hyvin tutuksi markkinatoriksi. Salomonin aikana oli siellä vilkas liike, siinä kun egyptiläiset kauppiaat sekä Tyron ja Sidonin rikkaat kauppamiehet vaihtelivat tavaroitansa. Lähes 3,000 vuotta on kulunut, ja kuitenkin vielä se paikka pysyy jonkunlaisena kauppatorina. Pyhiinvaeltaja, joka tarvitsee jotakin: pistoolia, gurkkua tai kamelia, asuntoa tai hevosta, rahalainaa tai kasviksia, taateleja tai tulkkia, melooneja tai palvelijaa, kyyhkystä tai aasia, hän kysyy sitä ainoastaan Jaffan portilla. Välistä tuo taulu on melkoisen eloisa, ja silloin nousee mieleen ajatus: Millainenhan paikka tämä vanha tori onkaan ollut Herodeen, suuren rakennusmestarin aikana! Siihen aikaan ja tälle torille siirrämme nyt lukijan.

Hebrealaisten ajanlaskun mukaan tapahtui edellisissä luvuissa kerrottu viisasten tietäjäin yhtyminen aavikolla iltapäivällä 25:nä vuoden kolmannessa kuukaudessa eli 25:nä päivänä joulukuuta. Ja se vuosi oli 193:nen Olympiaadin toinen vuosi eli 747:s vuosi Rooman perustamisesta, Herodes Suuren 67:s ikävuosi ja 35:s hallitusvuosi ja 4:s vuosi ennen kristittyjen ajanluvun alkua. Päivän hetket lasketaan juutalaisten tavan mukaan auringon noususta siten, että ensimmäinen hetki alkaa juuri siitä. Jaffan portin torilla oli siis mainitun päivän ensimmäisenä hetkenä täysi ja hyvin vilkas liike. Paksut tammiportit olivat olleet auki päivän koitosta asti. Kun Jerusalem on vuoristossa, oli aamuilma siellä melkoisen kylmä. Auringon säteet, vaikka kyllä lupailivat lämmintä, viipyivät vielä ikään kuin kiusaa tehden läheisten komeiden rakennusten torneissa ja katoilla, joista kuului kyyhkysten kuherrusta ja siivekästen joukkojen huminaa niiden lennellessä edes takaisin.

Koska edes vähäinen tutustuminen tämän pyhän kaupungin kansaan, sekä varsinaisiin asujamiin että vieraihin, on välttämätön, oikein ymmärtääksemme seuraavan kertomuksen eri kohtia, teemme viisaasti, jos pysähdymme portille ja annamme kirjavan elämän kulkea silmäimme ohitse. Eipä voisikaan olla parempaa tilaisuutta tarkastella ihmisjoukkoa, joka täst'edes alkaa eleskellä ihan toisenlaisella mielellä.

Taulu on erittäin sekava: toiminta, äänet, värit ja esineet, varsinkin kaduilla ja aukealla torilla, kaikki on ihmeellisen kirjavata. Maa on peitettynä leveillä, hakkaamattomilla kivillä, joita myöten kiitävien pyöräin narina ja kavioiden pauke sulaa epäselväksi pauhuksi, joka nousee paksujen muurien välitse ylös. Sekautukaamme siis ihmisjoukkoon ja tutustukaamme kauppaan ja elämään, sillä ainoastaan siten tulee mahdolliseksi oikein käsittää elämän kokonaiskuvaa.

Tuossa seisoo unelias aasi, selässä raskas koritaakka täynnä tuoreita kasviksia, papuja, sipuleja ja gurkkuja Galilean puutarhoista ja pengermiltä. Niiden isäntä tarjoilee äänellä, jota ainoastaan oloihin tutustunut ymmärtää, tavaroitansa, ell'ei hänellä juuri satu olemaan ostajia palveltavana. Ei mikään voi olla yksinkertaisempaa kuin hänen pukunsa, jona on vain sandaalit jalassa ja valkasematon, värjäämätön villakangaskappale olkapään ylitse heitettynä ja vyöllä keskeä kiinni vyötettynä. Ihan vieressä paljoa mahtavampana ja suurempana, vaikk'ei suinkaan niin tyynenä kuin aasi, on polvillaan paksujalkainen, pörhökarvainen, harmaa kameli, pitkä, takkuinen, punertava parta kurkun, kaulan ja ruumiin alla, selässä hyvin isossa satulassa suuri taakka merkillisesti järjestettyjä laatikoita ja koreja. Sen kaiken isäntä on pieni, notkea egyptiläinen, väriltään sellainen, kuin olisi hänen ihossaan paksulta teiden tomua ja aavikoiden hietaa. Pukuna on hänellä vaalennut tarbooshe, liehuva, hihaton ja vyöttämätön mantteli, joka ulottuu kaulasta polviin asti. Jalat ovat paljaat. Kameli, levottomana raskaan taakkansa alla, valittelee ja näyttää välistä valkoisia hampaitansa, mutta isäntä astuskelee vain huolettomasti edes takaisin, ajokeppi kädessä, koko ajan tarjoellen tuoreita Kidronin hedelmiänsä: viinirypäleitä, taateleja, viikunoita, omenia ja granaatteja.

Kadun ja torin nurkassa istuu muutamia naisia, nojaten selkäänsä harmaita muurikiviä vasten. Pukuna, josta heidät heti tuntee näiden seutujen alempaan väestöön kuuluviksi, on liinaviitta, ulottuva jalkoihin asti ja höllästi sidottu vyötäisiltä, sekä huntu, niin leveä, että peittää paitsi päätä myöskin hartiat. Heidän kauppatavaransa on saviastioissa, samanlaisissa kuin vielä nykyäänkin itämailla käytetään noutaessa vettä lähteistä; sitä paitsi on heillä muutamia nahkaleilejä. Niiden astiain ja leilien seassa mellastelee viisi kuusi puolialastonta lasta, leikitellen huolimatta kylmästä ja väen tungoksesta ja usein uhkaavasta tapaturman vaarasta. Heidän ruskea ihonsa, mustat silmänsä ja tumma tukkansa todistavat heidän kuuluvan Israelin kansaan. Äidit katsahtavat välistä huntujensa alta ja tarjoovat maansa kielellä tavaroitaan; leileissä näet on rypälehunajaa ja saviastioissa jonkinlaista päihdyttävää juomaa. Heidän yksitoikkoinen tavaransa ylisteleminen tavallisesti sotkeutuu yleiseen hälinään ja he riitelevät lukuisien kilpailijainsa kanssa; sillä näitä vahvajäntereisiä, paljasjalkaisia likamekkoja ja pitkäpartaisia veitikoita kävelee kaikkialla, saviastiat selässä, lakkaamatta huudellen: "hunaja-viiniä! En Gedin rypäleitä!" Kun joku pysähtyy heidän eteensä, pyöräyttävät he astian syrjälle ja nostavat peukalonsa pois piipun päältä, ja silloin tummanpunainen imelä rypäleen mehu kuohahtaa ostajan kuppiin.

Melkein yhtä meluavia ovat lintujen kaupitsijat, jotka myyskentelevät kyyhkysiä, ankkoja ja usein myöskin laulavia bulbul-lintuja eli satakieliä, mutta varsinkin kyyhkysiä. Ostajat ottaessaan niitä vastaan verkoista harvoin ovat ajattelematta linnunpyytäjäin vaarallista elämää, näitä rohkeita kiipeilijöitä, jotka milloin riippuvat käsin jaloin jyrkissä vuoren seinämissä, milloin hinautuvat syvälle alas vuorten rotkoihin sitä varten erittäin tehdyissä koreissa.

Siinä on korutavarain kauppiaita, neuvokkaita miehiä punaisen ja sinisen kirjavassa puvussa, tavattoman suuret valkoiset käärelakit päässä, täysin tietävinä, mikä lumousvoima on korealla nauhalla tai kiihdyttävällä kullan loistolla, levitköönpä se sitte ranne- tai kaularenkaista, sormuksista tai nenärenkaista; siinä on talouskalujen, vaatteiden ja hyvänhajuisten vesien ja voiteiden kaupittelijoita ja paljo muita, jotka myyvät sekä hyödyllistä että hyödytöntä tavaraa; ja sekaisin kaikkien näiden kanssa on aaseja, hevosia, vasikoita, lampaita, määkiviä karitsoja ja laiskoja kameleja, lyhyesti sanoen kaikenlaisia eläimiä, paitsi laissa saastaiseksi julistettua sikaa. Kaikkia näitä eläimiä näemme, eikä ainoastaan paikka paikoin, vielä vähemmin yhteen paikkaan koottuna, vaan ihan ylt'ympäri torin.

Jos lukija kääntää katseensa pois tästä katu- ja toritaulusta, kauppiaista ja heidän tavaroistaan, tulee hänen sen sijaan tarkastaa muuta yleisöä ja ostajia. Se tutkiminen käy paraiten portin edessä, jossa näyttämö on melkein yhtä kirjava ja vilkas, jopa vilkkaampikin, sillä kirjavuutta enentävät siellä teltat, markkinakojut ja pöydät, suurempi tila, isompi ihmisjoukko ja suurempi vapaus, se kaikki itämaisen auringon loistavassa valossa.

VII LUKU
Jerusalemin väestö

Pysähtykäämme kadun kulmaan, jossa ihmisiä virtailee edes takaisin, ja pitäkäämme silmämme ja korvamme auki.

Aika on juuri sovelias. Tuossa tulee kaksi miestä, jotka näyttävät kuuluvan huomattavimpaan luokkaan.

"Huh, miten kylmä!" sanoo toinen, jolla on voimakas vartalo, yllä sotapuku, päässä vaskikypärä, ryntäillä kiiltävä haarniska ja koko muu ruumis renkaista tehdyn rautapaidan peitossa. "Huh, miten kylmä! Muistatko, Kajus, holvia siellä kotona Komitiolla, josta papit sanovat käytävän lähtevän manalaan? Pluton kautta, minä tänä aamuna voisin totta tosiaan seisoa siellä, ainakin niin kauan, että jälleen lämpiäisin!"

Hänen kumppaninsa veti sotilasviittansa päähineen alas, niin että pää ja kasvot jäivät paljaiksi, ja vastasi ivallisesti hymyillen: "Niiden Iegionain kypärit, jotka voittivat Markus Antoniuksen, olivat täynnä Gallian lunta, mutta sinä, ystävä parka, olet juuri nyt tullut Egyptistä, jossa olet saanut vereesi kesän hehkua."

Sitten he katoavat kadun suuhun. Vaikka he olivat puhuneet hiljaa, niin heidän aseensa ja ryhdikäs astuntansa kylliksi ilmaisi heidän olevan roomalaisia sotilaita.

Tungoksesta tulee sitte esiin laiha, leveähartiainen juutalainen, yllä huononlainen, ruskea hame; pitkää, kampaamatonta tukkaa riippuu silmillä, kasvoilla ja hartioilla. Hän on yksin. Vastaan tulijat nauravat hänelle vasten silmiä, ell'eivät tee ehkä pahempaakin, sillä hän on nasiiri, noita halveksittuja, jotka hylkäävät Mooseksen kirjat, tekevät inhottavia lupauksia ja pitävät tukkansa leikkaamatta niin kauan kuin lupaus kestää.

Sill'aikaa kuin katselemme hänen poistumistansa, syntyy äkisti liike väkijoukossa sen kiireesti hajotessa oikealle ja vasemmalle; samalla kuuluu kovaa ja hätäistä huudahtelemista. Tuossa tuo on hälinän syykin: mies, näöltään ja puvultaan hebrealainen. Lumivalkoinen liinamantteli, joka on sidottu keltaisilla silkkinauhoilla kiinni hänen päähänsä, liehuu irrallaan hartioilla; hame on runsaasti kirjailtu koruompeluksilla; punainen, keltarimpsuinen nauhavyö on moneen kertaan kierretty ympäri vyötäisten. Hänen käytöksensä on tyyni, jopa hän hymyileekin niille, jotka niin kiireesti tekevät tietä hänelle. Onko hän spitalinen? Ei, hän on vain samarialainen. Jos syrjään väistyvältä ihmisjoukolta kysyisimme sen käytöksen syytä, niin se vastaisi, että hän on sekasikiö, assyrialainen, joka saastuttaa yksinpä manttelinsa koskettamisellakin; siispä henkilö sellainen, jolta israelilainen ei saa edes kuoleman vaarassakaan ottaa mitään apua. Kun David pystytti valtaistuimensa tähän Sionille ainoastaan Juudan sukukunnan avulla, muuttivat muut kymmenen sukukuntaa Sikemiin, paljoa vanhempaan ja siihen aikaan pyhistä muistoista äärettömän paljoa rikkaampaan kaupunkiin. Sukukuntain viimein tapahtunut yhtyminen ei suinkaan lopettanut siten alkanutta riitaa. Samarialaiset pysyivät Garizimin tabernaklin puolustajina, väittäen sitä pyhemmäksi ja nauraen Jerusalemin vihaisille kirjanoppineille. Eikä aikakaan lievittänyt tätä kiihkoa. Herodeen aikana sai vaikka koko maailma kääntyä Mooseksen uskoon, mutta ei samarialaiset; he yksinään olivat ehdottomasti ja ainiaaksi erotetut juutalaisten yhteydestä.

Samarialaisen mentyä porttiholvin alle, kiintyy tahtomattammekin katseemme kolmeen samasta holvista juuri tulevaan mieheen. He ovat ihan toisenlaisia kuin muut tähän asti näkemämme. Heillä on tavaton ruumiinrakennus ja erittäin kehittyneet lihakset; silmät ovat siniset ja iho niin valkoinen, että sen läpi kuultaa sininen suoniverkko; tukka valkoinen ja lyhyt; pää pieni ja pyöreä, tanakasti kaulan päässä, joka on pyöreä ja suora kuin puunrunko. Edestä avonaiset, hihattomat villamekot, höllästi sidotut kiinni vyötäisiltä, jättävät paljaiksi sääret ja käsivarret, joiden jäntevyys johdattaa mieleemme kilpakentän. Jos lisäksi vielä huomaamme heidän huolettoman ja suruttoman ryhtinsä, niin jopa lakkaamme ihmettelemästä, minkä tähden ihmisjoukko väistyy heidän tieltänsä, kääntyypä vielä katselemaan heidän jälkeensäkin. Ne ovat miekkailijoita, painiskelijoita, kilpajuoksijoita, nyrkkitaistelijoita, sellaisia ammattilaisia, jotka ennen roomalaisten tuloa olivat Judeassa ihan tuntemattomat; veitikoita, jotka, milloin eivät ole harjoituksissa, joutilaina vetelehtivät kuninkaallisissa puistoissa tai istuskelevat vartiain luona palatsien porteilla; kenties he ovat myöskin vain täällä käymässä Kaisareasta, Sebastesta tai Jerikosta. Näihin kaupunkeihin näet Herodes, ollen enemmän kreikkalainen kuin juutalainen ja roomalaisten tapaan suuri veristen näytelmien suosija, oli rakennuttanut suuria teaattereja ja nyt pitää miekkailukoulua miehille, jotka tavallisesti ovat koottuja Gallian maakunnista tai slavilaisista heimoista Tonavan varsilta.

"Bakkuksen kautta!" sanoo yksi heistä, lyöden nyrkillään olkapäähänsä, "heidän kallonsa eivät ole munan kuorta paksummat."

Raakamainen katse, joka seuraa tuota hänen liikettänsä, inhottaa meitä ja onneksi me saamme toista miellyttävämpää katselemista.

Tuossa ihan vastapäätä on hedelmäkoju. Sen isäntä on kaljupäinen, pitkäkasvoinen ja hänellä on kotkannenä. Hän istuu maahan levitetyllä matolla, selkä muuria vasten; hänen päänsä päälle on pingoitettu lyhyt kangaskappale; käden yletyttävissä on joukko pikku tuoleja ja niillä olevissa pajukoreissa manteleja, rypäleitä, viikunoita ja granaatteja. Hänen luoksensa tulee nyt juuri henkilö, johon meidän huomiomme täytyy ehdottomasti kiintyä, vaikka toisella tavalla kuin miekkailijoihin: hän on todella kaunis mies, oikein kaunis kreikkalainen. Hänen ohimoitansa myöten suikertelee myrttikruunu, pitäen häilyvää tukkaa koossa, ja kiiltopintaisten lehtien seassa näkyy vielä vaalenneita kukkia ja puolikypsiä marjoja. Hänen tulipunainen tunikkansa on pehmeimmästä villasta; puhvelinnahkaisen vyön alta, jota eriskummallinen kultasolki etupuolella pitää kiinni, valahtaa hame alas polviin, runsailla kultaompeleilla koristetuissa poimuissa. Valkoisilla ja keltaisilla juovilla kirjailtu villamantteli verhoaa kaulaa ja helma viiltää takana maata; hänen käsivartensa ja säärensä, mikäli niitä näkyy, ovat valkoiset kuin elefantinluu ja niin kiiltävät, kuin ne kylvyllä, öljyllä, harjalla ja karvapihdeillä voidaan tehdä.

Hedelmäin kaupitsija kumartuu tuoliltaan nousematta eteenpäin ja nostaa kätensä, kunnes ne yhtyvät otsalla, selkäpuolet ulos päin ja sormet suorina.

"Mitä sinulla on tarjota tänään, Pafon poika?" sanoo nuori kreikkalainen, katsoen enemmän koreihin kuin kyprolaiseen. "Minulla on nälkä. Mitä sinulla on aamiaiseksi?"

"Pedion hedelmiä, hyvää tavaraa, juuri sellaista kuin Antiokian laulajat syövät aamusilla, selvittääkseen ääntänsä", vastaa hedelmäin myyjä ruikuttavalla nenä-äänellä.

"Anna viikuna, mutta älä paraimpiasi, jotka ovat Antiokian laulajia varten!" sanoo kreikkalainen. "Sinä olet Afroditen palvelija, kuten minäkin, niinkuin myrttiseppeleeni sinulle todistaa: minä sen tähden sanon, että minusta heidän äänensä on kylmän kolakka kuin Kaspianmeren tuuli. Huomaatko tätä vyötä? Se on mahtavan Salomen lahja…"

"Kuninkaan sisarenko!" ihmetteli kyprolainen, uudestaan tervehtien.

"Kuninkaallisen ja jumalallisen kaunoaistin mukaankin, luullakseni. Ja miksikä ei? Hän onkin kreikkalaisempi kuin kuningas. Mutta entä aamiaiseni! Tässä on rahaa, Kypron punaista kuparia. Anna minulle rypäleitä…"

"Etkö tahdo taatelejakin?"

"En, minä en ole arabialainen."

"Entä viikunoita?"

"Ne tekisivät minut juutalaiseksi. Ei, anna vain rypäleitä. Vesi ei sekaudu niin hyvin veteen kuin rypäleen veri kreikkalaisen vereen."

Hovitapaan käyttäytyvä laulaja likaisella ja meluisella torilla on näky, joka ei aivan helposti haihdu katsojan mielestä. Mutta kohta tulee henkilö, joka kuitenkin vetää puoleensa koko meidän huomiomme ja saa meidät ihmettelemään. Hän astuu hitaasti eteen päin, katse maata kohti; välistä hän pysähtyy, panee kätensä ristiin ryntäilleen ja nostaa silmänsä ylös kohti taivasta, kuin olisi hän valmis rukoilemaan. Ei missään muualla kuin Jerusalemissa saada nähdä sellaista ilmiötä. Hänen otsallaan niihin nauhoihin kiinnitettynä, jotka pitävät manttelia paikoillaan, näkyy nelikulmainen nahkapala; samanlainen nahkatilkku on hihnalla kiinnitetty vasempaan käsivarteen; hänen hameensa liepeet ovat koristetut tummalla rimpsulla. Näistä merkeistä sekä puvun leveistä reunuksista ja koko olentoa verhoavan täydellisen pyhyyden tuoksusta tunnemme tämän ilmiön fariseukseksi, tuon uskonnollisen lahkon eli valtiollisen puolueen jäseneksi, jonka tekopyhyys ja mahtavuus kohta jälkeen päin saattoivat koko maan kurjuuden ja surun valtaan.

Pahin ahdinko portin ulkopuolella on sillä tiellä, joka vie Joppeen. Jos käännymme pois fariseuksesta, kiintyy huomiomme muutamiin henkilöihin, jotka näyttävät ihan toisenlaisilta kuin tuo muu kirjava joukko. Etevin heistä näkyy olevan jalomuotoinen mies, iho läpikuultava ja kukoistava, silmät kirkkaat, mustat, parta pitkä, aaltoileva ja runsaasti kostutettu hyvähajuisilla nesteillä. Kaunismuotoisen ruumiin mukainen on hänen kallis, vuodenaikaan soveltuva pukunsa. Kädessä on hänellä sauva ja kaulasta riippuu nauhassa suuri kultasinetti. Monta palvelijaa on hänen seurassansa, lyhyet miekat vyöhön pistettynä; jos he puhuttelevat häntä, niin se tapahtuu suurella kunnioituksella. Siinä seurassa on vielä kaksi arabialaista, oikean aavikkoheimon poikaa; laihat, jäntereiset, pronssinkarvaiset miehet, kasvot kulmikkaat ja silmissä melkein pirullinen loisto; päässä on heillä punaiset tarbooshet; aban päälle vasemman olkapään ja oikeanpuolisen vyötärön ympäri kierrettynä siten, että oikea käsivarsi on vapaana, riippuu haikeja eli villapeitteitä. Kova melu kuuluu tämän seurueen keskeltä, sillä arabialaiset taluttavat juuri esiin hevosia ja satuloivat niitä; innossaan he puhuvat kimakalla ja kovalla äänellä. Hovimies puolestaan antaa enimmäkseen palvelijain puhua; välistä hän hyvin arvokkaasti vastaa; nähtyään kyprolaisen hän pysähtyy ja ostaa muutamia viikunoita. Kun koko joukko ehtii pois portin ohitse aivan fariseuksen jälessä, ilmoittaa hedelmäkauppias meille, jos häneltä kysymme, että vieras on juutalainen, yksi kaupungin ruhtinaita, joka on ollut pitkällä matkalla tutkimassa tavallisten Syrian rypäleiden ja meren kosteudesta niin verrattomiksi tulevien Kypron rypäleiden erotusta.

Täten virtailee noin puolelle päivälle asti, välistä myöhempäänkin puuhailevia ihmisjoukkoja lakkaamatta edes takaisin Jopen portista, näyttäen suuren joukon eri luonteita, ihmisiä Israelin kaikista heimoista, kaikista lahkoista, joihin vanha jumalanpalvelus on paloiteltu ja hienosteltu; kaikista uskonnollisista ja yhteiskunnallisista puolueista; seikkailevia roistoja, jotka taiteilijoina ja ilvehtijöinä ylvästelevät Herodeen tuhlaavan anteliaisuuden avulla; jäseniä etenkin niistä Välimeren ympäristön kansoista, jotka keisarien ja heidän edeltäjäinsä aikana ovat joutuneet Rooman vallan alle. Toisin sanoen Jerusalem, rikas pyhistä muistoista ja vielä rikkaampi pyhistä ennustuksista, tämä Salomonin Jerusalemi, jossa hopeaa oli kuin kiviä ja sedripuita kuin viikunapuita laaksossa, oli tullut vain Rooman jäljittelijäksi, maallikko-elämän ja -kaupan keskukseksi, pakanallisen vallan pesäksi. Kerran oli juutalainen kuningas pukeutunut papin pukuun ja mennyt ensimmäisen temppelin kaikkein pyhimpään uhraamaan suitsutusuhria, mutta hän tuli jälleen ulos spitalisena; – tänä aikakautena astui Herodeen temppeliin ja samaan kaikkein pyhimpään Pompejus, ja tuli ulos vahingoittumatta, nähtyään siellä vain tyhjän kammarin eikä merkkiäkään Jumalan läsnäolosta.