Kitabı oku: «Viimevuotiset ystävämme», sayfa 10
11.
YSTÄVÄ
Vaikka Jo viihtyi hyvin uudessa ympäristössään ja vaikka hän joutui tekemään ahkerasti työtä ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, hänellä oli silti aikaa myös kirjallisiin harrastuksiin. Hän oli asettanut itselleen tavoitteen, ja oli luonnollista, että köyhä ja kunnianhimoinen tyttö pyrki juuri sellaiseen päämäärään, mutta keinot, joilla hän pyrki tavoitteeseensa, eivät olleet kaikkein parhaat. Hän huomasi, että raha soi valtaa; rahaa ja valtaa hän sen vuoksi päätti tavoitella, mutta ei omaksi hyväkseen, vaan niiden hyödyksi, joita hän rakasti enemmän kuin itseään.
Jolla oli jo vuosia ollut rakas pilvilinnansa. Hänen unelmansa oli saada koti mukavaksi ja antaa Bethille mitä tämä ikinä halusi – talvisista mansikoista pienoisurkuihin saakka; hän itse tahtoi päästä ulkomaille ja omistaa niin paljon rahaa, että voisi nauttia antamisen ylellisyydestä. Menestyminen kilpakirjoituksessa näytti viitoittaneen tien, joka monien ponnistusten ja raskaan vaelluksen jälkeen viimein johtaisi toiveiden täyttymiseen. Mutta hänen romaaninsa kova kohtalo lamautti joksikin aikaa kaiken rohkeuden.
Jo antoi kirjallisten töittensä levätä ja aloitti sitten aikojen kuluttua toisesta päästä.
Hän ryhtyi kirjoittamaan seikkailukertomuksia, sillä noihin aikoihin luettiin paljon roskaa. Hän ei uskonut kenellekään suunnitelmiaan, vaan sepitti jännityskertomuksen ja vei sen rohkeasti herra Dashwoodille, joka toimitti "Tulivuori" – nimistä viikkolehteä.
Naisellinen vaisto sanoi Jolle että vaatteet tehoavat moniin ihmisiin enemmän kuin luonne ja tavat. Hän pukeutui sen vuoksi parhaimpiinsa ja koettaen vakuuttaa itselleen, ettei häntä yhtään jännittänyt eikä hermostuttanut, hän kiipesi likaisia ja pimeitä portaita toiseen kerrokseen ja joutui sotkuiseen huoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua. Siellä istui kolme miestä jalat pöydällä. Hattua he eivät viitsineet ottaa päästään Jon astuessa sisään. Hiukan hämmentyneenä moisesta vastaanotosta Jo pysähtyi epäröiden kynnykselle ja sopersi hämillään:
– Suokaa anteeksi, mutta etsin "Tulivuoren" toimitusta. Haluaisin tavata herra Dashwoodin.
Korkeimmalla törröttävä jalkapari tömähti lattiaan ja paksuimman savupilven keskeltä nousi seisomaan herrasmies. Pidellen varovasti sikaria sormiensa välissä hän astui Jon luo ja nyökkäsi uneliaan näköisenä. Jo ajatteli, että asiasta oli selviydyttävä millä keinoin hyvänsä, ojensi käsikirjoituksensa ja sai punastumistaan punastuen soperretuksi katkelmia puheesta, jonka oli tätä tilaisuutta varten huolellisesti valmistanut.
– Eräs ystäväni pyysi, että jättäisin tänne – hänen kertomuksensa – tahtoisi kuulla teidän mielipiteenne – kirjoittaa mielellään lisää, jos tämä kelpaa. Sillä aikaa kun Jo punasteli ja änkytti, herra Dashwood otti käsikirjoituksen ja käänteli sen lehtiä likaisilla sormillaan tarkastellen sen ulkoasua.
– Tämä ei näköjään ole ensimmäinen yritys, hän virkkoi huomattuaan, että liuskat oli numeroitu ja vain niiden toiselle puolelle kirjoitettu. Eikä arkkien ympärillä ollut silkkinauhaa.
– Ei, sir; hän on jo hiukan kokeillut ja saanut kerran palkinnon kertomuksesta "Viiri" – lehdessä.
– Vai niin, todellako? Herra Dashwood vilkaisi tyttöön nopeasti ja näytti panevan merkille kaiken hänen ulkoasussaan aina hatun ruusukkeesta kengännappeihin saakka.
– No niin, voitte jättää sen tänne, jos haluatte. Meillä on tällä hetkellä tämänkaltaista tavaraa enemmän kuin tarvitsemme; mutta voin kyllä silmäillä tätä ja antaa teille vastauksen ensi viikolla.
Jo ei olisi nyt halunnutkaan jättää käsikirjoitustaan, sillä herra Dashwood ei miellyttänyt häntä vähääkään, mutta hän ei voinut kuin kumartaa ja lähteä matkoihinsa kopean ja arvokkaan näköisenä kuten aina kun oli suuttunut tai hämillään. Ja nyt hän oli kumpaakin, sillä hän huomasi puhuvista katseista, että miehet pitivät juttua 'ystävästä' vain pilana. Hän hämmentyi entistä enemmän, kun kuuli lähtiessään toisten nauravan jollekin toimittajan lausumalle hiljaiselle huomautukselle. Kotiin saapuessaan Jo oli melkein päättänyt olla enää palaamatta; hän ryhtyi vimmatusti ompelemaan esiliinoja haihduttaakseen suuttumustaan. Parin tunnin kuluttua hän saattoikin jo nauraa koko tapaukselle ja ruveta innokkaasti odottamaan seuraavaa viikkoa.
Mennessään uudestaan käymään hän tapasi herra Dashwoodin yksinään ja oli siitä hyvin iloinen. Herra Dashwood ei ollut nyt läheskään yhtä nukuksissa kuin edellisellä kerralla, ja hän käyttäytyi paljon paremmin. Toinen kohtaaminen oli siis paljon miellyttävämpi kuin ensimmäinen.
– Me otamme tämän (toimittajat eivät milloinkaan puhu yksikössä), jollette pane pahaksenne erinäisiä korjauksia. Kertomus on liian pitkä, mutta siitä tulee sopivan pituinen, kun poistetaan nämä merkityt kohdat, hän sanoi liikemiesmäisesti.
Jo tuskin tunsi omaa käsikirjoitustaan, niin tuhrittuja ja sotkettuja sen sivut ja luvut olivat. Hän katseli toimittajan merkitsemiä poistoja jokseenkin samanlaisin tuntein kuin äiti, jota pyydetään katkaisemaan pienokaisensa jalat, jotta se mahtuisi uuteen kehtoon. Ihmeekseen hän huomasi, että kaikki opettavaiset huomautukset, jotka hän oli pannut jännityksen ja tunteellisuuden vastapainoksi, oli karsittu.
– Mutta sir, eikö kertomuksessa aina pitäisi olla jokin opetus, sen vuoksi annoin muutamien rikollisteni tehdä parannuksen.
Herra Dashwoodin toimittajan vakavuus suli hymyyn, sillä Jo oli unohtanut 'ystävänsä' ja esiintynyt tekijänä.
– Katsokaahan, ihmiset tahtovat kertomuksesta huvia, he eivät pidä siveyssaarnoista. Ne eivät nykyään mene kaupaksi.
– Kelpaako tämä, kun nämä muutokset on tehty?
– Kelpaa; aihe on tuore ja hyvin esitetty – kieli sujuvaa ja niin poispäin, vastasi herra Dashwood kohteliaasti.
– Paljonko – tarkoitan, minkälaisen korvauksen… aloitti Jo tietämättä oikein miten esittäisi asiansa.
– Aivan niin, me maksamme tällaisista kaksikymmentäviisi-kolmekymmentä dollaria. Suoritamme maksun kertomuksen ilmestyttyä, vastasi herra Dashwood, ikään kuin tuollainen pikkuseikka olisi häneltä aivan unohtunut.
– No hyvä, saatte sen, virkkoi Jo ja ojensi takaisin käsikirjoituksensa tyytyväisen näköisenä, sillä kun on ansainnut yhden dollarin palstalta, tuntuu kahdenkymmenenviidenkin dollarin korvaus suurenmoiselta.
– Voinko kertoa ystävälleni, että otatte toisenkin, jos hänellä sattuisi olemaan parempia? kysyi Jo hyvän menestyksen rohkaisemana. Äskeistä lipsahdusta hän ei lainkaan huomannut.
– Voimmehan katsoa. Emme voi luvata mitään varmasti. Sanokaa että hänen on kirjoitettava lyhyesti ja mehevästi ja unohdettava moraali. Millä nimellä ystävänne haluaa julkaista kertomuksensa? kysyi toimittaja välinpitämättömällä äänellä.
– Mieluimmin nimettömänä. Hänellä ei ole kirjailijanimeä eikä hän tahdo saattaa omaa nimeään julkisuuteen, vastasi Jo punastuen tahtomattaan.
– Tehdään niin kuin hän haluaa. Kertomus julkaistaan ensi viikolla.
Tuletteko perimään maksun vai lähetänkö sen postitse? kysyi herra
Dashwood, joka tietenkin halusi päästä perille uuden avustajansa nimestä.
– Tulen perimään rahat täältä. Näkemiin, sir.
Jon mentyä herra Dashwood nosti taas jalkansa pöydälle ja huomautti hyväntahtoisesti itsekseen: – Köyhä ja ylpeä kuten tavallista, mutta hänessä on kuitenkin ainesta.
Seuraten herra Dashwoodin ohjeita ja pitäen rouva Northburya esikuvanaan Jo sukelsi seikkailutarinoiden kuohuiseen mereen. Mutta erään ystävän heittämän pelastusrenkaan ansiosta hän pääsi pinnalle ajoissa, ennen kuin tuo harharetki ehti tuottaa hänelle vahinkoa.
Kuten useimmat nuoret kirjoittajat Jokin sijoitti henkilöt ja tapahtumapaikat ulkomaille. Hän kuvaili rosvojen, kreivien, mustalaisten, nunnien ja herttuattarien luonteita ja elämänvaiheita niin vilkkaasti ja elävästi, ettei parempaa olisi voinut toivoa. Hänen lukijakuntansa ei kiinnittänyt huomiota sellaisiin sivuseikkoihin kuin kielioppiin, välimerkkeihin ja todenmukaisuuteen, ja herra Dashwood salli armollisesti hänen täyttää lehden palstat mahdollisimman vähäisestä korvauksesta. Hän ei pitänyt tarpeellisena kertoa Jolle suopeutensa varsinaista syytä, sitä että muuan hänen avustajistaan oli halpamaisesti jättänyt hänet pulaan saatuaan edullisemman tarjouksen.
Jo innostui pian työhönsä, sillä hänen laiha kukkaronsa paisui paisumistaan, ja se pieni määräraha, jota hän keräsi viedäkseen Bethin seuraavana kesänä vuoristoon, kasvoi hitaasti mutta varmasti sitä mukaa kuin viikot vierivät. Vain yksi asia häiritsi hänen iloaan: hän ei ollut kertonut puuhistaan mitään kotiväelle, sillä hänestä tuntui, etteivät isä ja äiti hyväksyisi niitä. Salaisuutta ei ollut vaikea säilyttää, sillä kertomukset julkaistiin nimettöminä. Herra Dashwood oli tietysti pian saanut selville hänen nimensä, mutta oli luvannut säilyttää sen omana tietonaan ja pitikin sanansa, ihme kyllä.
Jon mielestä asiassa ei ollut mitään pahaa, sillä hän ei tosiaankaan aikonut kirjoittaa mitään, jota hänen tarvitsisi hävetä. Hän tukahdutti tunnonvaivansa ajattelemalla edeltäkäsin sitä onnellista hetkeä, jolloin saisi tuoda esiin säästönsä ja nauraa makeasti, kun oli voinut niin kauan säilyttää salaisuutensa.
Mutta herra Dashwood ei välittänyt muista kuin kauhukertomuksista, ja kun kauhu saatiin aikaan vain järkyttämällä lukijoita, kirjoittajan täytyi aihepiirinsä takia hankkia historiallisia tietoja, tutustua luonnontieteisiin ja taiteisiin, vieläpä poliisipöytäkirjoihin ja mielisairaaloihin. Jo huomasi pian, että hänellä oli vain hämärä aavistus siitä traagisesta maailmasta, joka piili yhteiskunnan pohjalla.
Niinpä hän pätevyyttä hankkiakseen ryhtyi tarmokkaasti korjaamaan puutosta. Hän etsi innokkaasti aineksia kertomuksiinsa, sillä hän tahtoi saada ne juoneltaan omaperäisiksi, vaikkei kerronnasta ollutkaan väliä. Hän etsi lehdistä uutisia onnettomuuksista, oudoista tapauksista ja rikoksista, herätti epäluuloa kirjastonhoitajissa pyytämällä lainaksi kirjoja, joissa kerrottiin myrkyistä, tutki kadulla vastaantulijoiden kasvoja ja tarkkaili ihmistyyppejä, sekä hyviä ja huonoja että mitättömiä.
Hän penkoi menneisyyden pölystä tapauksia ja tarinoita, jotka olivat niin vanhoja että kävivät uusista. Hän tutustui mielipuolisuuteen, paheeseen ja kurjuuteen niin lavealti kuin hänellä suppeassa ympäristössään suinkin oli tilaisuutta. Hän luuli tätä edistykseksi, mutta oli tietämättään vaarassa turmella naisellisimmat ominaisuuteensa. Hän uppoutui kuvitelmissaan pahojen ihmisten maailmaan, ja se painoi leimansa häneen, sillä hän ruokki mieltään vaarallisella ja huonolla ravinnolla. Hän oli vähällä menettää viattoman raikkautensa tutustumalla liian varhain elämän varjopuoliin, jotka aikanaan kyllä kohtaavat meitä itse kutakin.
Vaikka Jo ei itse tiedostanut tätä, hän alkoi pian vaistomaisesti tajuta sen, sillä kuvitellessaan jatkuvasti toisten ihmisten tunteita ja intohimoja hän alkoi rakennella teorioja siitä, mitä hänessä itsessään piili. Se on sairaalloista huvittelua, jota terve nuori ihminen luonnostaan karttaa. Luonnon järjestyksestä poikkeaminen saa aina rangaistuksen, ja Jokin sai sen kokea juuri oikealla hetkellä.
Mahtoiko syventyminen Shakespearen teoksiin opettaa häntä tuntemaan ihmisluonteita vai johdattiko häntä vain naisellinen vaisto, joka herkästi näkee sen, mikä on rehellistä, urheata ja voimakasta, joka tapauksessa kävi niin, että luodessaan loistavan täydellisiä mielikuvitussankareitaan Jo keksi todellisuudesta sankarin, joka inhimillisistä puutteistaan huolimatta kiinnosti häntä. Heidän kerran keskustellessaan herra Bhaer oli kehottanut Jota tarkkailemaan yksinkertaisia, uskollisia ja ystävällisiä ihmisiä, missä ikinä heitä kohtasi, se oli näet kirjailijalle hyödyksi. Jo otti neuvosta varteen ja alkoi empimättä tutkia häntä itseään. Se olisi varmaan aika lailla hämmästyttänyt professoria, joka ei luullut liikoja itsestään.
Aluksi Jo pohdiskeli, miksi kaikki pitivät professorista. Hän ei ollut rikas eikä ylhäinen, ei nuori eikä komea, häntä ei voinut sanoa ihastuttavaksi eikä hän ollut loistava tai lumoava, mutta siitä huolimatta hän veti ihmisiä puoleensa kuin lämmin liesi. Hän oli köyhä, mutta häneltä riitti aina apua tarvitseville; hän oli muualta tullut, mutta silti kaikkien ystävä; hän ei ollut enää nuori, mutta silti huoleton kuin poika. Kaikki pitivät hänen kasvoistaan, vaikka hänen piirteensä olivat säännöttömät ja erikoiset, eikä kukaan pannut pahakseen hänen omalaatuisia tapojaan.
Usein Jo tarkasteli häntä ja koetti päästä selville, mikä hänessä miellytti, ja totesi vihdoin, että ihmeen sai aikaan professorin hyvä sydän. Jos häntä painoi suru, hän kätki sen kuin lintu päänsä siipeen ja näytti maailmalle vain aurinkoiset puolensa. Hänen otsallaan näkyi uurteita, mutta muuten aika oli kohdellut häntä hellävaroen, kai muistaen miten ystävällinen hän oli ollut muita kohtaan. Lystikkäät juonteet suupielissä kertoivat ystävällisistä sanoista ja sydämellisestä naurusta. Hänen katseensa ei ollut milloinkaan kova eikä kylmä, ja hänen suuren kätensä lämmin ja voimakas ote kykeni puhumaan paremmin kuin sanat.
Hänen vaatteensakin näyttivät tavallaan tulkitsevan hyväntahtoisuutta. Ne ikään kuin tahtoivat kaikin tavoin tehdä hänen olonsa mukavaksi. Saattoi arvata, että hänen väljien liiviensä alla sykki avara sydän, hänen kauhtunut takkinsa teki seurallisen vaikutuksen ja pullottavat taskut kertoivat, että moni pieni käsi sukelsi niihin tyhjänä ja tuli esiin täynnä jotakin mieluista tavaraa. Kengätkin olivat hyväntahtoisen näköiset, eikä professorin kaulus törröttänyt milloinkaan jäykkänä kuten muiden miesten.
– Nytpä tiedän, virkkoi Jo itsekseen, kun hän vähitellen huomasi, että todellinen hyväntahtoisuus lähimmäisiä kohtaan saattaa kaunistaa ruman saksalaisen opettajan, joka ahmii ruokansa, parsii itse sukkansa ja on lisäksi saanut taakakseen nimen Bhaer – karhu.
Jo piti hyvyyttä suuressa arvossa, mutta tosi naisen tavoin hän kunnioitti myös älykkyyttä, ja muuan seikka, jonka hän sai tietää professorista, kohotti hänen silmissään suuresti tämän arvoa. Professori ei milloinkaan puhunut itsestään eikä kukaan tiennyt, että hän oli kotimaassaan suuressa maineessa etevänä ja lahjomattomana tiedemiehenä. Mutta keskustellessaan neiti Nortonin kanssa muuan hänen maanmiehensä paljasti asian, ja Jo oli ylpeä tietäessään, että hänen ystävänsä oli arvossapidetty berliiniläinen professori, vaikka nyt ansaitsikin niukan leipänsä opettamalla kieltä Amerikassa. Hänen raskas, vaatimaton elämänsä sai tästä tiedosta erityisen kauniin hohdon.
Aivan odottamatta hänessä ilmautui älyäkin parempi ominaisuus. Neiti Norton seurusteli kirjallisissa piireissä, joihin Jolla ei olisi ollut pääsyä ilman häntä. Yksinäinen nainen tunsi mielenkiintoa kunnianhimoista tyttöä kohtaan, ja ystävällisyydessään hän järjesti sekä Jolle että professorille monta hauskaa hetkeä.
Eräänä iltana hän pyysi heidät mukaansa illanviettoon, joka pidettiin muutamien kuuluisuuksien kunniaksi.
Jo oli valmistautunut nöyrästi palvomaan suuruuksia, joita hän nuoruutensa innolla oli etäältä ihaillut. Mutta sinä iltana hänen kunnioituksensa neroutta kohtaan sai kovan kolauksen, ja kesti kauan ennen kuin hän toipui pettymyksestä nähtyään, että nuo korkeat olennot olivatkin loppujen lopuksi vain ihmisiä.
Voi hyvin kuvitella millaisen iskun Jo koki, kun hän luodessaan salaa ujon, ihailevan katseen runoilijaan joka säkeistään päätellen eli 'innoituksesta ja päivänpaisteesta', näki tämän ahmivan illallistaan sellaisella innolla, että se nostatti punan henkeville kasvoille. Jo käänsi katseensa särkyneestä ihanteesta ja teki uusia havaintoja, jotka karkottivat hänen romanttiset harhaluulonsa.
Suuri kirjailija istui kahden viinikarahvin välissä ja liikutteli niitä tahdissa kuin kello heiluriaan. Tunnettu teologi hakkaili häpeämättömästi erästä kirjallisen salongin emäntää. Tämä puolestaan heitti tuikeita silmäyksiä toiseen naiseen, joka lempeästi ivaili häntä voitettuaan kilpailun erään syvällisen filosofin suosiosta; tavoiteltu tyytyi kaikessa rauhassa juomaan teetä ja oli valmis nukahtamaan minä hetkenä hyvänsä, daamin puhetulva kun teki keskustelun mahdottomaksi. Kuuluisat luonnontutkijat unohtivat alkueläimensä ja jääkautensa juorutessaan taiteesta samalla kun harrastivat ostereita ja jäätelöä. Nuori muusikko, joka uuden Orfeuksen tavoin lumosi kaupungin asukkaita, puhui hevosista; ja englantilaisen ylhäisön edustaja oli koko seurueen mitättömimmän näköinen mies.
Ilta oli tuskin ehtinyt puoleen, kun Josta alkoi tuntua, että hänen kaikki ihanteensa olivat romahtaneet, ja hän vetäytyi yksinäiseen nurkkaan toipumaan. Pian tuli herra Bhaer hänen luokseen, hänkin näytti tuntevan olonsa oudoksi. Kohta paikalle saapui joukko filosofeja pitämään älyllisiä turnajaisia, kukin ratsastaen omalla keppihevosellaan.
Keskustelu liikkui korkealla Jon käsityskyvyn yläpuolella, mutta hän kuunteli sitä mielellään. Kun kaikki oli lopussa, oli ankara päänsärky ainoa asia, jonka hänen 'sisäinen käsityskykynsä' sai aikaan. Vähitellen hän ymmärsi, että maailma oli hajoamassa ja että se rakennettaisiin uudestaan, puhujien mielestä ehdottomasti entistä paremmalle perustalle. Uskonto todistettaisiin pätemättömäksi ja järjestä tulisi ainoa jumala. Filosofia ja metafysiikka olivat Jolle aivan uutta, ja kuunnellessaan keskustelua hän joutui oudon, puoleksi miellyttävän, puoleksi tuskaisen kiihtymyksen valtaan, ja hänestä tuntui, että hän ajelehti ajassa ja avaruudessa kuin karkuun päässyt ilmapallo.
Jo katsahti sivulleen nähdäkseen mitä professori piti näistä mielipiteistä. Jo ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin ankarana. Hän pudisti päätään ja viittasi tyttöä lähtemään, mutta Jo kuunteli parhaillaan ihastuksissaan esitystä spekulatiivisesta filosofiasta ja jäi paikoilleen saadakseen tietää, mitä nuo viisaat miehet asettaisivat maailman perustaksi hävitettyään kaiken vanhan.
Professori Bhaer oli ujo eikä mielellään tyrkyttänyt omia mielipiteitään, sillä ne olivat liian vakavia, jotta niistä olisi voinut keskustella kevyesti. Katsahtaessaan Josta muutamiin toisiin nuoriin, jotka filosofien loistava ilotulitus oli houkutellut paikalle, hän rypisti otsaansa ja tunsi tarvetta puhua, sillä hän pelkäsi, että loistavat raketit saattaisivat johtaa harhaan jonkun helposti syttyvän mielen, joka toden tullen saisi huomata, että jäljellä oli vain paljas tikku tai kärventynyt käsi.
Hän pysyi ääneti niin kauan kuin saattoi, mutta kun kysyttiin hänen mielipidettään, hän ei enää voinut hillitä vilpitöntä paheksumistaan, vaan ryhtyi puolustamaan uskontoa vakaumuksella. Kaunopuheisuus sai hänen murteellisen englantinsa sointuvaksi ja loi kauniin hohteen hänen rumille kasvoilleen. Hän joutui kovaan taisteluun, sillä asiansa tuntevat miehet olivat taitavia väittelijöitä, mutta professori ei edes huomannut iskuja, vaan puolustautui urheasti. Kuinka ollakaan, hänen puhuessaan Jo saavutti jälleen tasapainonsa; vanha usko, joka oli vallinnut maailmassa vuosisatoja, tuntui uutta paremmalta; Jumala ei ollut sokea voima eikä sielun kuolemattomuus kaunis satu vaan siunattu tosiasia. Jo tunsi taas seisovansa varmalla pohjalla, ja kun professori lopetti taistelun väsyneenä mutta yhä yksin omalla puolellaan, Jo olisi tahtonut taputtaa käsiään ja kiittää häntä.
Hän ei tehnyt kumpaakaan, mutta tapaus jäi hänen mieleensä ja hän kunnioitti professoria kaikesta sydämestään, sillä hän tiesi, että tämä oli saanut taistella ankaran taistelun, ennen kuin oli noudattanut omantuntonsa ääntä ja ryhtynyt puhumaan. Jo alkoi ymmärtää, että luonteen lujuus on suurempi aarre kuin raha, arvonimi, älykkyys tai kauneus. Ja hän käsitti, että jos suuruus on 'totuudellisuutta, kunnioitusta ja hyvää tahtoa' niin kuin joku viisas on väittänyt, silloin hänen ystävänsä Friedrich Bhaer ei ollut ainoastaan hyvä vaan myös suuri.
Päivä päivältä tämä vakaumus vahvistui. Jo antoi arvoa professorin mielipiteille, koetti saavuttaa hänen kunnioituksensa ja tulla hänen ystävyytensä arvoiseksi. Mutta juuri kun hän sitä hartaimmin toivoi, hän oli vähällä kadottaa kaiken.
Eräänä iltana professori tuli antamaan Jolle saksan tuntia. Hän oli unohtanut päähänsä paperisen kolmikolkkahatun, jolla Tina oli hänet koristanut. Näkee että hän ei katso peiliin lähtiessään huoneestaan, ajatteli Jo hymyillen, kun professori toivotti hyvää iltaa ja istuutui vakavana tietämättä lainkaan, minkä naurettavan vastakohdan hänen päähineensä muodosti heidän sen iltaiselle aiheelleen. Hän aikoi näet ryhtyä lukemaan "Wallensteinin kuolemaa".
Jo ei sanonut aluksi mitään, sillä hän halusi kuulla professorin purskahtavan äänekkääseen, sydämelliseen nauruunsa. Jo jätti asian sen tähden professorin itsensä keksittäväksi, ja hetkeksi hän unohti sen kokonaan, sillä on todella mielenkiintoista kuulla saksalaisen lukevan Schilleriä. Lukemisen jälkeen seurasi oppitunti, josta tuli aika hilpeä, sillä Jo oli sinä iltana vallattomalla tuulella ja kolmikolkkahattu sai hänen silmänsä loistamaan veitikkamaisuudesta. Professori ei tiennyt, mitä tehdä tytölle, ja lopulta hän keskeytti opetuksen kysyäkseen vastustamattoman hämmästyneenä.
– Miten voitte nauraa opettajallenne päin silmiä? Ettekö tunne minkäänlaista kunnioitusta minua kohtaan?
– Minun on vaikeata käyttäytyä kovin kunnioittavasti, kun teillä on tuo hattu päässänne, sanoi Jo.
Hajamielinen professori tapaili päätään ja sai paperihatun käsiinsä. Hän katseli sitä hetkisen, heitti sitten päänsä taakse ja alkoi nauraa kuin iloinen bassoviulu.
– Kaikkea sitä näkeekin! Se Tina mokoma on pukenut minut narriksi. No, ei se mitään; mutta kuulkaahan, jos tämä tunti ei mene hyvin, te saatte hatun päähänne.
Mutta oppitunti keskeytyi vähäksi aikaa kokonaan, kun herra Bhaerin silmiin sattui hatussa näkyvä kuva.
– Toivoisin ettei tällaisia lehtiä tulisi taloon. Ne eivät kelpaa lasten katseltaviksi eivätkä nuorten luettaviksi. Se on pahasta, enkä voi antaa anteeksi niille, jotka toimittavat mokomaa roskaa.
Jo vilkaisi lehteä ja näki piirroksen, johon oli kuvattu mielipuoli, ruumis, ryöväri ja kyykäärme. Se ei miellyttänyt häntä. Hän käänsi lehden, mutta ei inhosta vaan pelosta, sillä hän luuli hetken lehteä "Tulivuoreksi". Se se ei kuitenkaan ollut, ja hän rauhoittui pian muistaessaan, että salaisuus ei olisi missään tapauksessa tullut ilmi, koska hänen kertomuksensa olivat nimettömiä. Mutta kuinka ollakaan, Jon ilmeestä ja punastumisesta professori oli jo aavistanut totuuden, sillä hajamielisyydessäänkin hän huomasi enemmän kuin arveltiin.
Professori tiesi Jon kirjoittelevan ja oli monesti tavannut hänet sanomalehtitoimistossa. Mutta kun tyttö ei itse milloinkaan puhunut puuhistaan, ei hänkään niistä kysellyt, vaikka olisi mielellään lukenut Jon kirjoitelmia. Nyt hänelle juolahti mieleen, että tyttö häpesi omia kirjoituksiaan, ja se huolestutti häntä. Hän ei ajatellut kuten moni muu: – Tuo ei kuulu minuun; minulla ei ole oikeutta huomauttaa siitä hänelle. Hän muisti vain, että Jo oli nuori ja köyhä, etäällä isän ja äidin huolenpidon ulottuvilta. Hetkessä tuo kaikki välähti hänen mieleensä, mutta hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään.
– Aivan niin, hyvä ettette tahdo lukea tuollaista. Minusta ei ole hauskaa, että nuoret tytöt tutustuvat tuollaisiin asioihin. Minä antaisin poikieni käsiin mieluummin ruutia kuin tuollaista roskaa.
– Ei se kaikki ole pahaa, vaikka onkin tyhjänpäiväistä, ja jos kerran ihmiset haluavat lukea sellaista, ei kai ole haitaksi, että sitä on saatavissa. Monet kunnialliset ihmiset ansaitsevat rehellisesti elatuksensa kirjoittamalla jännityskertomuksia, sanoi Jo järjestellen ompeleensa ryppyjä niin ponnekkaasti, että neula jätti kankaaseen rivin pieniä repeämiä.
– Jos nuo kunnialliset ihmiset tietäisivät miten paljon pahaa he saavat aikaan, he eivät varmaan pitäisi leipäänsä aivan rehellisesti ansaittuna. Heillä ei ole oikeutta kätkeä myrkkyä makeisiin ja antaa niitä sitten syötäväksi. Ei, heidän pitäisi hiukan ajatella ja ruveta ennemmin vaikka kadunlakaisijoiksi kuin ryhtyä tuollaiseen.
Professori puhui lämpimästi. Hän astui uunin luo rutistellen lehteä käsissään. Jo istui hiljaa, mutta hänestä tuntui kuin tuli olisi tarttunut häneen, sillä kun kolmikolkkahattu oli jo kohonnut savuna ilmaan, Jon posket hehkuivat vielä kauan tulipunaisina.
– Tahtoisin polttaa tuolla lailla kaiken muunkin roskan, mutisi professori palatessaan keventyneenä uunin luota.
Jo ajatteli miten mahtava rovio syntyisikään kaikista hänen kirjoituksistaan, ja vaivalla ansaitut rahat painoivat sillä hetkellä raskaasti hänen omaatuntoaan. Mutta hän puolustautui ajattelemalla, etteivät hänen omat kirjoituksensa myrkyttäneet ketään. Ne olivat tyhjänpäiväisiä, mutta vaarattomia, eikä hänen tarvinnut tuskailla niiden takia. Hän tarttui kirjaansa ja sanoi innokkaan näköisenä:
– Jatkammeko? Minä olen nyt oikein ahkera ja käyttäydyn kunnolla.
– Toivon sitä, vastasi professori, mutta hän tarkoitti sillä enemmän kuin Jo aavistikaan. Kohdatessaan opettajan vakavan, ystävällisen katseen Josta tuntui kuin hänen otsalleen olisi painettu suurin kirjaimin "Viikkolehti Tulivuori".
Heti omaan huoneeseensa päästyään Jo veti esiin juttunsa ja luki uudelleen jokaisen alusta loppuun. Herra Bhaer käytti toisinaan silmälaseja ja Jo oli kerran koettanut niitä ja nauranut nähdessään, miten ne suurensivat kirjan pienet kirjaimet. Nyt hän näytti saaneen professorin henkiset ja siveellisetkin silmälasit, sillä hänen kertomusparkojensa virheet paljastuivat hänelle niin räikeinä että inhotti.
– Ne ovat roskaa, ja jos jatkan tähän tapaan, päädyn pahempaan kuin roskaan, sillä jokainen juttu on edellistä kehnompi. Olen ollut sokea ja vahingoittanut ympäristöäni ja itseäni rahan tähden. Tiedän että asia on niin, sillä en voi lukea tätä hölynpölyä häpeämättä sitä suunnattomasti. Entä jos perhe näkisi nämä tai herra Bhaer saisi ne käsiinsä?
Jo punastui pelkästä ajatuksesta, ja työnsi koko pinkan uuniin rovioksi, joka oli saada aikaan nokivalkean.
– Kas niin, se on juuri omiaan mokomalle roskalle. Luulen että olisi parempi polttaa koko talo kuin antaa ihmisten käsiin tätä minun ruutiani, mietti Jo katsellessaan, miten "Juran paholainen" hiiltyi tulisilmäiseksi kekäleeksi.
Mutta kun kolmen kuukauden työstä ei ollut jäljellä kuin tuhkakasa ja joukko kolikoita hänen sylissään, Jo tuli totiseksi, ja siinä lattialla istuessaan hän pohti mitä tekisi rahoillaan.
– En kai minä vielä ole ehtinyt saada varsin paljon pahaa aikaan, niin että voin pitää nämä rahat korvauksen ajasta, hän virkkoi pitkän tuumailun jälkeen. Sitten hän lisäsi kärsimättömästi: – Jospa ihmisellä ei olisi lainkaan omaatuntoa, se on niin kovin vaivalloinen. Selviäisin loistavasti, jollen pitäisi niin tarkkaa lukua oikeasta ja väärästä. Toisinaan toivon, että isä ja äiti eivät olisi olleet niin vaativaisia siinä suhteessa.
Jo ei enää kirjoittanut jännityskertomuksia. Sen sijaan hän meni nyt toiseen äärimmäisyyteen niin kuin hänenlaisensa usein ja kirjoitti kertomuksen, jota pikemminkin olisi voinut nimittää saarnaksi, niin täynnä moraalia se oli. Hän itse epäili alusta lähtien sen onnistumista, sillä hänen vilkas mielikuvituksensa ja tyttömäinen romanttisuutensa eivät päässeet oikeuksiinsa tällä uudella alalla. Tämä opettavainen taidonnäyte kävi useilla kustantajilla, mutta sitä ei julkaistu ja Jo oli jo taipuvainen yhtymään herra Dashwoodin mielipiteeseen, että siveyssaarnat eivät mene kaupaksi.
Tämän jälkeen hän yritti kirjoittaa lapsille ja olisi sillä alalla menestynytkin, ellei olisi ollut niin ahne, että vaati kunnon palkkioita. Ainoa henkilö, joka tarjoutui maksamaan kyllin suuren korvauksen lasten kertomuksista, oli muuan kunnioitettava herra, joka katsoi tehtäväkseen käännyttää koko maailman omaan yksityiseen uskoonsa.
Jo kirjoitti mielellään lapsille, mutta hän ei voinut suostua lähettämään kertomuksissaan karhujen suuhun tai härkien puskettaviksi poikia vain siksi, että he eivät käyneet tiettyä pyhäkoulua, eikä jakamaan tuon pyhäkoulun kilteille oppilaille kaikkea mahdollista siunausta koristelluista piparkakuista enkeleihin asti, jotka saattaisivat heitä kun he virsiä ja rukouksia sopertaen erosivat tästä maailmasta. Niinpä siitäkään ei tullut mitään, ja silloin Jo painoi korkin mustepullonsa suulle ja sanoi nöyrästi:
– En minä osaa mitään. Odotan kunnes opin ja siihen saakka lakaisen vaikka katuja, jollen löydä parempaa työtä. Se on ainakin kunniallinen ammatti. Tämä päätös todisti, että vastoinkäymiset olivat olleet Jolle hyväksi.
Näiden sisäisten mullistusten tapahtuessa Jon ulkonainen elämä oli yhtä kiireistä ja yksitoikkoista kuin tavallisesti. Vain professori Bhaer huomasi, että hän toisinaan näytti vakavalta ja hiukan surulliselta.
Professori teki huomioita kaikessa hiljaisuudessa, eikä Jo aavistanut, että tämä tarkkasi häntä nähdäkseen oliko tyttö ottanut varteen huomautukset. Jo näytti ottaneen, ja professori oli tyytyväinen. Hän tiesi että tyttö oli lakannut kirjoittamasta, vaikka asiasta ei puhuttu sanaakaan. Jon etusormi ei ollut enää musteessa; hän vietti iltansa alakerrassa ja opiskeli kärsivällisesti. Hän tahtoi ilmeisesti käyttää aikansa johonkin hyödylliseen, vaikka siitä ei olisikaan hänelle huvia.
Professori auttoi häntä monin tavoin ja osoittautui tosi ystäväksi. Jo oli tyytyväinen, sillä nyt kun hänen kynänsä oli joutilaana, hän oppi paljon muutakin kuin saksaa ja laski perustuksen oman elämänsä jännityskertomukselle.
Talvi oli hauska ja oleskelu venyi pitkäksi, sillä Jo lähti Kirken perheestä vasta kesäkuussa. Kaikki näyttivät olevan pahoilla mielin, kun lähtöpäivä läheni. Lapset olivat aivan lohduttomia, ja herra Bhaerin tukka pörrötti pystyssä päälaella, hänen oli näet tapana pörröttää sitä raivokkaasti, kun hänen mielenrauhansa oli järkkynyt.
– Kotiin! Voi teitä onnellista, jolla on koti mihin mennä, hän sanoi, kun Jo kertoi matkustavansa. Hän istui ääneti nurkassaan ja siveli partaansa Jon pitäessä jäähyväiskestejä viimeisenä iltana.
Jon oli määrä lähteä aikaisin aamulla ja hän hyvästeli sen vuoksi jo illalla. Kun professorin vuoro tuli, Jo sanoi lämpimästi:
– Ettehän unohda tulla meitä tervehtimään, jos joskus käytte sielläpäin? En milloinkaan anna anteeksi jos unohdatte, sillä minä tahtoisin, että kaikki omaiseni tutustuisivat ystävääni.
– Ihanko totta? Saanko tulla? kysyi professori ja katsoi Jota kasvoillaan innostunut ilme, jota tyttö ei huomannut.
