Kitabı oku: «Viimevuotiset ystävämme», sayfa 9

10.
JON PÄIVÄKIRJA

New Yorkissa, marraskuussa

Rakas äiti ja Beth.

Nyt aion kirjoittaa teille kokonaisen kirjan, sillä minulla on hirveästi kerrottavaa, vaikka en olekaan Euroopassa matkusteleva hieno neiti. Kun isän vanhat rakkaat kasvot katosivat näkyvistäni, tunsin mieleni hieman apeaksi ja olisin vuodattanut pari kyynelkarpaloa, jollei suruani olisi häirinnyt muuan irlantilainen äiti, jonka kaikki neljä lasta huusivat täyttä kurkkua. Huvittelin heittämällä lapsille piparkakkuja joka kerta, kun he avasivat suunsa itkuun.

Pian aurinko tuli näkyviin. Pidin sitä hyvänä enteenä, mieleni kirkastui, ja sen jälkeen matka tuntui oikein hauskalta.

Rouva Kirke otti minut niin ystävällisesti vastaan, että olin heti kuin kotonani tässä suuressa talossa, joka on täynnä outoja ihmisiä. Sain huoneekseni pienen hauskan ullakkokamarin, sillä hänellä ei ollut antaa muuta. Mutta täällä on uuni, ja kirjoituspöytä on päivänpuoleisen ikkunan ääressä, niin että voin istua täällä kirjoittamassa milloin vain haluan. Hieno näköala ja vastapäinen kirkontorni korvaavat pitkät portaat, jotka tänne on noustava, ja minä ihastuin soppeeni heti. Lastenkamari, jossa minun on määrä opettaa ja ommella, on viihtyisä huone, aivan rouva Kirken oman huoneen vieressä. Pikku tytöt ovat herttaisia, vaikka kenties hiukan hemmoteltuja. Kerroin heille seitsemästä pahasta porsaasta ja sain heidät heti puolelleni. Olen varma, että minusta tulee mallikelpoinen kotiopettajatar.

Saan syödä lasten kanssa, jos se miellyttää minua enemmän kuin ateriat suuressa vieraspöydässä. Toistaiseksi se miellyttää, sillä minä olen ujo, vaikka kukaan ei sitä uskoisi.

– Ole kuin kotonasi, tyttöseni, sanoi rouva Kirke äidillisesti. – Minä olen puuhassa aamusta iltaan, kuten hyvin voi ymmärtää, kun minulla on näin suuri perhe, mutta suuri kivi vierähtää sydämeltäni, kun tiedän lasten olevan sinun hoidossasi. Voit tulla meille milloin haluat, ja sinun oman huoneesi koetan tehdä niin mukavaksi kuin voin. Iltaisin olet aina vapaa, ja täällä on paljon hauskoja ihmisiä, jos kaipaat seuraa. Tule minun luokseni, jos jokin on hullusti, ja koeta viihtyä täällä. Nyt soitetaan teelle, minun täytyy juosta vaihtamaan myssyäni. Hän riensi pois ja jätti minut järjestämään pientä pesääni.

Mennessäni vähän myöhemmin alakertaan näin herttaisen tapauksen. Talossa on hyvin korkeat portaat. Kun seisoin kolmannen kerroksen portaiden yläpäässä antaakseni pienen palvelustytön kömpiä ohitseni, näin erään herran tulevan hänen perässään, ottavan raskaan hiilikannun hänen kädestään ja kantavan sen portaiden yläpäähän asti. Laskettuaan sen sitten erään oven eteen hän jatkoi matkaansa nyökättyään ystävällisesti tytölle ja sanottuaan ulkomaalaisesti korostaen:

– Näin se käy paremmin. Teidän selkänne on liian hento tuommoisia taakkoja kantamaan.

Se oli hienosti tehty, eikö ollutkin? Pidän tuollaisesta, sillä kuten isä sanoo, pikkuasioista voi lukea ihmisen luonteen. Kun kerroin illalla tapauksen rouva Kirkelle, hän nauroi ja sanoi:

– Se oli varmaan professori Bhaer; tuo oli niin hänen kaltaistaan.

Rouva K. kertoi miehen olevan kotoisin Berliinistä; hän on hyvin viisas, mutta köyhä kuin kirkonrotta. Hän elättää tunteja antamalla itsensä ja kaksi pientä orpoa sisarenpoikaansa; sisar oli ollut naimisissa amerikkalaisen kanssa ja hänen toivomuksensa oli ollut, että pojat koulutettaisiin täällä. Professorin tarina ei siis ole erikoisen romanttinen, mutta minusta se on mielenkiintoinen. Ilokseni kuulin, että rouva Kirke luovuttaa hänelle olohuoneensa muutamien oppituntien ajaksi. Sen ja lastenkamarin välillä on lasiovi; aion kurkistaa miltä hän näyttää ja sitten kertoa teille. Hän on lähes neljänkymmenen niin että voit olla rauhassa, pikku äiti.

Juotuani ilta teen ja saatuani pikku tytöt nukkumaan kävin ison ompelukorin kimppuun ja vietin rauhallisen illan jutellen uuden ystäväni kanssa. Kirjoitan kirjettä joka päivä ja lähetän sen teille kerran viikossa. Hyvää yötä nyt, huomenna jatkan.

Tiistai-iltana

Minun luokassani oli tänä aamuna aika hälinä, sillä lapset peuhasivat hirveästi. Minä jo ajattelin antaa heille tupenrapinat, mutta samassa joku hyvä enkeli johdatti mieleeni voimistelun. Annoin lasten voimistella niin kauan, että he lopulta mielellään istuutuivat ja pysyivät paikoillaan. Lounaan jälkeen palvelustyttö vei lapset kävelemään ja minä ryhdyin ompelemaan. Kiitin juuri onneani, että olin oppinut ompelemaan kauniita napinreikiä, kun kuulin arkihuoneen oven käyvän ja jonkun hyräilevän kuin iso kimalainen: "Kennst du das Land…"

Nostin hiukan lasioven verhoa toisesta nurkasta ja kurkistin sisään. Tiedän että se oli hirveän sopimatonta, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Professori Bhaer oli huoneessa. Kun hän siinä järjesteli kirjojaan, ehdin tarkastaa häntä perin pohjin. Hän on täysverinen saksalainen – roteva, pörrötukkainen ja tuuheapartainen. Hänellä oli komea nenä ja niin ystävälliset silmät, etten ole nähnyt kenelläkään sellaisia. Ääni on miehekäs ja kaunissointuinen ja se on lepoa korvalle, joka on joutunut kuuntelemaan meikäläistä kimakkaa ja huolimatonta puhetta. Hänen vaatteensa ovat kauhtuneet, kädet isot, eikä hänen kasvoissaan ole oikeastaan mitään muuta kaunista kuin hampaat. Pidän hänestä kuitenkin, sillä hänellä on kaunismuotoinen pää. Paita oli hyvää pellavakangasta ja hän oli gentlemannin näköinen, vaikka takista puuttui kaksi nappia ja toinen kenkä oli paikattu. Hän oli totinen, vaikka hyräilikin. Vasta kun hän meni ikkunan luo, käänsi hyasintin nuput aurinkoon ja silitti kissaa, joka näkyi pitävän häntä vanhana ystävänä, hän hymyili. Kun ovelle koputettiin hän sanoi reippaasti ja kuuluvasti:

– Herein!

Aioin juuri juosta tieheni, kun näin pikkuruisen olennon, joka

kantoi suurta kirjaa. Jäin katsomaan mitä seuraisi.

– Tina tahtoo tetä Bhaerin luo, sanoi pienokainen, pudotti

kirjan käsistään ja juoksi hänen luokseen.

– Tule vain pikku Tina ja halaa setä Bhaeria oikein kunnolla, sanoi professori ja nosti tytön nauraen niin korkealle, että tämän täytyi kumartua voidakseen suudella häntä.

– Nyt Tinan täytyy lukea läksyt, jatkoi hauska pikku olento.

Bhaer nosti tytön pöydän ääreen, avasi suuren sanakirjan, jonka tämä oli tuonut mukanaan, ja antoi hänelle kynän ja paperia. Lapsi alkoi heti raapustaa paperille koukeroitaan, käänsi silloin tällöin lehteä ja seurasi pienellä pullealla sormellaan rivejä, ikään kuin olisi etsinyt jotakin sanaa. Hän oli niin tosissaan, että minun oli vaikea hillitä nauruani. Herra Bhaer seisoi hänen vieressään, silitti hänen sievää tukkaansa ja katseli häntä niin isällisesti kuin lapsi olisi ollut hänen omansa, vaikka se kyllä oli enemmän ranskalaisen kuin saksalaisen näköinen.

Kuului toinen koputus, ja kun ovelle ilmestyi kaksi nuorta neitosta, vetäydyin takaisin työni ääreen ja pysyin siinä uskollisesti välittämättä viereisestä huoneesta kuuluvasta hälinästä ja lörpötyksestä. Toinen tytöistä nauroi koko ajan teennäisesti ja sanoi keimailevasti: – Niin, herra professori! Toinen puhui saksaa niin kummallisesti korostaen, että professorin oli varmaan vaikeata pysyä vakavana sitä kuunnellessaan.

Tytöt näyttivät panevan professorin kärsivällisyyden kovalle koetukselle, sillä monta kertaa kuulin hänen painokkaasti sanovan: – Ei, ei, tuo on väärin; ettekö kuulleet, mitä sanoin. Kerran kuulin kovan läimäyksen aivan kuin hän olisi paiskannut kirjan pöytään, ja sitä seurasi epätoivoinen huudahdus: – Huhhuh, tänään menee kaikki hullusti!

Mies parka, säälin häntä. Kun tytöt olivat lähteneet, kurkistin taas huoneeseen nähdäkseni, oliko hän selvinnyt hengissä. Hän oli heittäytynyt tuoliinsa lopen uupuneena ja istui siinä silmät kiinni, kunnes kello löi kaksi. Silloin hän hypähti pystyyn, pisti kirjat taskuunsa seuraavaa oppituntia varten, otti syliinsä pienen Tinan, joka oli nukahtanut sohvalle, ja kantoi hänet hiljaa pois. Hänen elämänsä on kai aika kovaa.

Rouva Kirke kysyi, enkö tahtoisi tulla alas syömään päivällistä muiden kanssa kello viideltä. Minulla oli vähän koti-ikävä ja päätin sen vuoksi mennä katsomaan, minkälaisia ihmisiä asui kanssani saman katon alla. Pukeuduin siis hienoksi ja koetin pujahtaa sisään rouva Kirken selän takana. Mutta hän on lyhyt, kun taas minä olen pitkä, eikä piilottautumisyritykseni onnistunut. Sain paikan rouva Kirken viereen, ja kun pahin puna oli haihtunut poskiltani, kokosin rohkeuteni ja katsoin ympärilleni.

Pitkä pöytä oli täynnä vieraita ja kaikki olivat syventyneet syömiseen, etenkin herrat, jotka suorastaan ahmivat ruokansa ja katosivat heti sen tehtyään. Siellä oli ryhmä nuoria miehiä jotka näyttivät ajattelevan vain itseään, nuoria pareja jotka olivat toisilleen kaikki kaikessa, äitejä jotka omistivat huomionsa lapsilleen, ja vanhoja herroja jotka puhuivat vain politiikasta. Tuskinpa haluan olla sen enempää tekemisissä kenenkään kanssa lukuun ottamatta erästä suloista nuorta tyttöä, jonka sisällä tuntuu olevan jotakin.

Pöydän alapäässä istui professori, vastaili kovalla äänellä vieressään istuvan kuuron vanhan herran kysymyksiin ja keskusteli filosofiasta erään ranskalaisen kanssa, jonka paikka oli hänen toisella puolellaan. Jos Amy olisi ollut täällä, hän olisi ikiajoiksi kääntänyt selkänsä professorille, jolla – ikävä kertoa – on niin hyvä ruokahalu, että hän mätti päivällisen sisäänsä tavalla, joka olisi kauhistuttanut Amya. Minä en välitä siitä, sillä minusta on hauskaa nähdä ihmisten syövän nälkäänsä, ja tuo miesparka tarvitsee varmasti ruokaa opetettuaan idiootteja koko päivän.

Mennessäni aterian jälkeen yläkertaan asetteli kaksi nuorta miestä eteissalin peilin edessä hattuja päähänsä. Kuulin toisen kysyvän hiljaa toveriltaan:

– Kuka tuo uusi on?

– Kotiopettajatar tai joku semmoinen.

– Mitä hittoa hän tekee meidän pöydässämme?

– Kuuluu olevan rouvan tuttavia.

– Hän on hauskan näköinen, mutta hänessä ei ole tyyliä.

– Ei tippaakaan. Anna tulta jo, lähdetään sitten.

Ensin minua suututti, mutta sitten en enää välittänyt, sillä kotiopettajatar on aivan yhtä hyvä kuin kirjanpitäjä, ja minulla on järkeä päässäni, vaikkei minussa olekaan 'tyyliä'. Kaikilla ei ole järkeäkään, päätellen niistä huomautuksista, joita mokomat hienot olennot lausuivat kolistellessaan matkoihinsa röyhyten kuin huonot savupiiput. Minä inhoan arkipäiväisiä ihmisiä!

Torstaina

Eilinen päivä kului rauhallisesti opettamiseen ja ompeluun sekä kirjoittamiseen pienessä huoneessani, joka on hyvin viihtyisä lampun valossa, kun tuli palaa uunissa. Sain kuulla hiukan asioita, ja minut esiteltiin professorille.

Tina kuuluu olevan erään täällä asuvan ranskalaisen silittäjättären tytär. Lapsi on sydämestään kiintynyt herra Bhaeriin ja seuraa häntä kuin pieni koira, milloin hän vain on kotosalla. Professorista se on hauskaa, sillä hän pitää paljon lapsista, vaikka onkin vanhapoika. Kitty ja Minnie Kirke pitävät myös kovasti professorista. Hän keksii kaikenlaisia hauskoja leikkejä, tuo heille lahjoja ja kertoo jännittäviä satuja. Nuoret miehet pitävät näköjään häntä pilkkanaan, sanovat häntä vanhaksi Fritziksi, Oluttynnyriksi tai Maakarhuksi ja vääntelevät kaikin tavoin hänen nimeänsä. Mutta professorin mielestä se on vain hauskaa, väittää rouva Kirke, ja hän suhtautuu siihen niin hyväntahtoisesti, että kaikki pitävät hänestä hänen ulkomaalaisista tavoistaan huolimatta.

Se nuori tyttö on nimeltään Norton. Hän on rikas, sivistynyt ja ystävällinen. Hän puhutteli minua tänään päivällispöydässä (menin nimittäin taas suureen pöytään, ihmisiä on hauska katsella) ja kutsui minut omaan huoneeseensa. Hänellä on paljon hienoja kirjoja ja tauluja, hän tuntee mielenkiintoisia ihmisiä ja vaikuttaa ystävälliseltä. Sen vuoksi koetan olla herttainen, sillä minäkin tahdon päästä hyvään seurapiiriin, vaikken samanlaiseen kuin Amy.

Eilen illalla istuin olohuoneessa, kun herra Bhaer tuli tuomaan sanomalehtiä rouva Kirkelle. Tämä ei ollut paikalla, mutta Minnie, joka on hiukan pikkuvanha, esitteli minut professorille hyvin sievästi:

– Tässä on äidin ystävä, neiti March.

– Niin, ja hän on hauska ja me pidämme hänestä hurjasti, lisäsi

Kitty, joka on kauhea lapsi.

Me kumarsimme toisillemme ja sitten purskahdimme nauruun,

sillä muodollinen esittely ja suorasukainen lisäys muodostivat

hullunkurisen vastakohdan.

– Niin, niin, nuo veitikat taitavat kiusata teitä, neiti March.

Kutsukaa minut, kun tarvitsette apua! hän sanoi ja rypisti

otsaansa uhkaavasti, mikä huvitti pikku ilkiöitä.

Lupasin kutsua ja hän lähti. Mutta näyttää siltä, että kohtaloni on tavata häntä vähän väliä, sillä tänään kun kuljin hänen huoneensa ohi mennessäni kävelylle, kopautin vahingossa sateenvarjollani hänen oveaan. Se lennähti auki, ja edessäni seisoi itse professori aamutakissa, toisessa kädessä iso sininen sukka ja toisessa parsinneula. Hän ei tullut ensinkään hämilleen, sillä kun asian selitettyäni kiiruhdin eteenpäin, hän heilautti kättään sukkineen päivineen ja sanoi selvällä, iloisella äänellään: – Teillä on kaunis kävelyilma. Bon voyage, mademoiselle. Nauroin mennessäni alas portaita. Mutta on aika liikuttavaa, että tuon miesparan täytyy itse parsia ja paikata vaatteensa. Olen kyllä kuullut, että Saksassa herrat harrastavat koruompelua, mutta sukanparsiminen on sentään toista eikä näytä vallan hauskalta.

Lauantaina

Ei ole tapahtunut mitään muuta kirjoittamisen arvoista, kuin käynti neiti Nortonin luona. Hänen huoneensa on täynnä kauniita esineitä. Hän oli hyvin herttainen, näytti minulle aarteitaan ja kysyi tahtoisinko joskus tulla luennoille tai konsertteihin hänen seurakseen. Hän esitti asian ikään kuin tekisin sillä hänelle suuren palveluksen, mutta minä luulen, että rouva Kirke on kertonut hänelle meistä, ja hän tahtoi jotenkin osoittaa ystävällisyyttä minulle. Minä en tavallisesti halua olla kiitollisuudenvelassa kenellekään, mutta neiti Nortonin kaltaisen henkilön kutsu ei nöyryytä minua, ja siksi suostuin kiitollisena.

Tullessani takaisin lastenkamariin kuului olohuoneesta sellainen meteli, että minun täytyi kurkistaa sisään. Siellä oli herra Bhaer nelin kontin lattialla. Tina istui hänen selässään, Kitty kuljetti häntä talutusnuorasta ja Minnie syötti kuminakakkuja kahdelle pikku pojalle, jotka ulvoivat ja riehuivat tuoleista rakennetuissa häkeissä.

– Me leikimme eläintarhaa, selitti Kitty.

– Tämä on minun evelanttini! lisäsi Tina pitäen kiinni professorin tukasta.

– Äiti antaa meidän aina tehdä mitä vain lauantai-iltapäivisin, kun Franz ja Emil tulevat tänne, eikö niin, herra Bhaer, sanoi Minnie.

"Evelantti" nousi istumaan, näytti olevan yhtä tosissaan kuin

lapset ja sanoi vakavana minulle:

– Vakuutan kunniasanallani, että asia on niin. Jos pidämme liian

kovaa melua, komentakaa vain, niin koetamme olla hiljempää.

Lupasin komentaa, mutta jätin oven auki ja nautin ilosta yhtä paljon kuin hekin. En milloinkaan ole nähnyt niin riemukasta leikkiä. He olivat hippasilla, marssivat, lauloivat ja tanssivat, ja kun huoneessa alkoi hämärtyä, he kerääntyivät professorin ympärille sohvaan kuuntelemaan ihmeellisiä satuja uuninpiipulla istuvista haikaroista ja pienistä tontuista, jotka ratsastavat lumihiutaleilla maahan. Olisivatpa amerikkalaiset yhtä yksinkertaisia ja luonnollisia kuin saksalaiset!

Olen niin innostunut kirjoittamiseen, että jatkaisin tätä vaikka kuinka kauan, jolleivät taloudelliset seikat saisi minua nyt lopettamaan. Sillä vaikka olen käyttänyt ohutta paperia ja kirjoittanut tiheään, minä vapisen ajatellessani miten paljon postimerkkejä tähän kirjeeseen tarvitaan. Lähettäkää minulle Amyn kirjeitä niin pian kuin voitte. Minun pikku uutiseni tuntuvat kovin köyhiltä hänen loistavien kuvaustensa rinnalla, mutta tiedän, että luette niitä mielellänne. Opiskeleeko Teddy niin ahkerasti, ettei lainkaan ehdi kirjoittaa ystävilleen? Pidä hänestä hyvää huolta, Beth; kertokaa minulle miten Megin lapset voivat ja viekää tuhannet terveiset kaikille uskolliselta Joltanne.

P.S. Kirjeeni näkyi olevan melkein täynnä Bhaeria. Mutta minä olen kiinnostunut erikoisista ihmisistä enkä tosiaan tiedä mistä muusta voisin teille kirjoittaa. Voikaa hyvin!

Joulukuussa

Rakkahin Betsy!

Koska tästä tulee nyt lörpöttelykirje, osoitan sen sinulle, sillä luulen, että se huvittaa sinua ja sinä saat siitä jonkinlaisen käsityksen, miten elämäni nykyään sujuu. Vaikka se on aika rauhallista, minulla on hyvin hauskaa, niin että voit olla iloinen.

Herkulesmaisten (kuten Amy sanoisi) ponnistusteni jälkeen alkaa kylvötyöni henkisellä alalla kantaa hedelmää ja pienet taimeni kehittyvät haluamaani suuntaan. He eivät minusta ole niin mielenkiintoisia kuin Tina ja pojat, mutta hoidan velvollisuuteni heihin nähden ja he ovat kiintyneet minuun.

Franz ja Emil ovat hauskoja pojannaskaleita, aivan minun mieleisiäni. He ovat aina kuin käymistilassa; se johtuu kai siitä, että heissä virtaa sekaisin amerikkalaista ja saksalaista verta. Lauantai-iltapäivät ovat hurjia, oltiinpa sitten sisällä tai ulkona. Kauniilla säällä menemme kaikki kävelemään kuten koululuokka ainakin, professori ja minä pidämme komentoa. Ja voi sitä iloa!

Olemme jo hyvät ystävät, ja minä olen alkanut ottaa tunteja professorilta. En tosiaan voinut sille mitään että niin kävi. Se tapahtui niin hassulla tavalla, etten malta olla kertomatta sitä. Kaikki alkoi siitä, että eräänä päivänä rouva Kirke kutsui minut luokseen, kun kuljin professorin huoneen ohi, josta hän oli etsimässä jotakin.

– Oletko, hyvä ystävä, milloinkaan nähnyt tällaista luolaa? Tule auttamaan minua, että saan nämä kirjat järjestykseen, sillä olen kääntänyt kaikki nurin etsiessäni kuutta nenäliinaa, jotka äskettäin annoin hänelle.

Menin sisään ja siinä järjestellessämme katselin huonetta. Se oli todella luola. Kaikkialla näkyi papereita ja kirjoja. Uuninreunustalla oli rikkinäinen merenvahapiippu ja vanha huilu perin hylättynä. Toisella ikkunalaudalla sirkutteli pörröinen lintu, jolla ei ollut pyrstöä, ja toista koristi laatikko, jossa asui valkoisia hiiriä. Käsikirjoitusten joukossa lojui keskentekoisia veneitä ja langanpätkiä ja uunin edessä oli pieni likainen kenkäpari kuivumassa. Kaikkialla huomasi jälkiä rakkaista pojista, joiden uskollinen orja professori on.

Kauan pengottuamme löysimme kolme kadonneista nenäliinoista – yksi oli lintuhäkin peitteenä, toinen musteessa ja kolmas ruskeaksi palanut, sitä oli näköjään käytetty patalappuna.

– Voi mikä mies! nauroi hyväluontoinen rouva Kirke pannessaan nuo kalleudet riepupussiinsa. – Muut hän kai on repinyt laivan purjeiksi, haavasiteiksi tai leijanpyrstöiksi. Tämä on hirveätä, mutta en voi torua häntä. Hän on niin hajamielinen ja hyvänahkainen, että tekee mitä tahansa poikien mieliksi. Sovimme, että pesen ja korjaan hänen vaatteensa, mutta hän unohtaa antaa ne minulle, ja kun minäkään en muista tarkastaa niitä, hän joutuu usein pulaan.

– Antakaa minun korjata ne, minä sanoin. – Voin varsin hyvin tehdä sen, eikä hänen tarvitse tietää siitä mitään. Tekisin sen mielelläni, sillä hän on hyvin ystävällinen minulle, pitää huolta postistani ja lainaa minulle kirjoja.

Niinpä olen pannut hänen tavaransa kuntoon ja neulonut kantapäät kahteen sukkapariin – ne olivat näet kokonaan kadottaneet muotonsa hänen ihmeellisen parsimisensa takia. Hänelle itselleen ei puhuttu mitään, ja toivoin ettei hän keksisi asiaa.

Mutta eräänä päivänä viime viikolla hän sai minut kiinni itse teosta. Kuunnellessani hänen opetustaan olin innostunut niin, että sain päähäni opetella itse saksaa. Tina näet kulkee vähän väliä ovessa ja jättää sen aina auki, joten minä voin hyvin seurata opetusta. Istuin taas oven vieressä, lopettelin viimeistä kantapäätä ja koetin ymmärtää, mitä hän puhui eräälle vasta-alkajalle, joka on yhtä tyhmä kuin minä. Tyttö lähti sitten kotiinsa ja minä luulin professorinkin jo menneen, kun oli niin hiljaista. Laskettelin innoissani erään verbin taivutusta ja keinuin hurjasti, kun lapsen ääni sai minut katsahtamaan ylös. Herra Bhaer katseli minua ja nauroi hiljaa, samalla kun hän varoitteli Tinaa antamasta häntä ilmi.

– Sillä lailla! hän sanoi, kun minä lopetin tuijottaen häntä kuin ankka. – Te kurkistelette minua ja minä teitä, eikä siinä ole mitään pahaa; mutta kuulkaahan, nyt en laske leikkiä kun kysyn: tahtoisitteko oppia saksaa?

– Tahtoisin, mutta teillä on liian paljon työtä ja minä olen liian kovapäinen, sopersin punaisena kuin pioni.

– Pötyä! Me järjestämme ajan ja järkeä teillä on riittämiin. Iltaisin opetan teitä mielelläni, sillä, neiti March, minullahan on velka maksettavana, näin sanoen hän osoitti työtäni. – Te ystävälliset naisihmiset puhutte keskenänne näin: "Hän on typerä vanhapoika, hän ei näe mitä me teemme. Hän ei ensinkään huomaa, ettei sukkiin enää tule reikiä ja hän uskoo, että napit ja nauhat kasvavat itsestään hänen vaatteisiinsa." Mutta minullapa onkin silmät, joilla näen yhtä ja toista, ja minulla on sydän, joka tuntee kiitollisuutta. Siispä lyhyt oppitunti silloin tällöin tai sitten ei minkäänlaisia ihmetöitä minun tavaroitteni hyväksi.

Tein siis kaupat ja niin aloitimme. Pidimme neljä oppituntia, mutta silloin kielioppi teki tenän. Professori oli hyvin kärsivällinen, mutta se mahtoi olla aikamoista kidutusta hänelle, ja silloin tällöin hän loi minuun lempeän epätoivoisen katseen, niin etten tiennyt pitikö minun nauraa vai itkeä. Koetin kumpaakin, mutta kun siitä syntyi oikein surkea ja ärsyttävä tuhina, hän paiskasi kieliopin lattialle ja lähti huoneesta. Luulin joutuneeni ikuisiksi ajoiksi epäsuosioon, mutta en paheksunut häntä ollenkaan, vaan rupesin keräämään papereitani ja aioin rientää omaan huoneeseeni sättimään itseäni, kun hän tuli takaisin iloisena ja myhäilevänä aivan kuin minä olisin kunnostautunut.

– Nyt yritämme toista keinoa. Me luemme yhdessä näitä hauskoja pieniä satuja emmekä enää tutki tuota kuivaa kirjaa, joka joutaa nurkkaan.

Hän puhui ystävällisesti ja avasi Andersenin sadut niin houkuttelevina eteeni, että minua hävetti ja ryhdyin työhön tarmolla, joka huvitti häntä suunnattomasti. Unohdin arkuuteni ja aloin paukuttaa tekstiä kaikin voimin. Kompastelin pitkien sanojen yli ja äänsin sen mukaan, mikä minusta kulloinkin tuntui parhaalta. Kun olin lukenut ensimmäisen sivun ja pysähdyin hengähtämään, hän taputti käsiään ja huudahti sydämelliseen tapaansa:

– Das ist gut! Tämähän käy mainiosti! Nyt on minun vuoroni. Luen nyt teille niin kuin saksalainen, kuunnelkaa tarkkaan.

Ja sitten hän luki, lasketteli sanoja sellaisella voimalla ja innolla, että sitä kelpasi sekä nähdä että kuulla. Onneksi kertomus oli "Uskollinen tinasotamies", joka on hauska, kuten muistatte. Saatoin sen vuoksi hyvin nauraa – ja kyllä minä nauroinkin, vaikka en ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä hän luki. En voinut hillitä itseäni, kun hän oli niin tosissaan, minä niin hermostunut ja koko juttu niin hullunkurinen.

Tämän jälkeen edistyimme paremmin ja nyt minä osaan läksyni aika hyvin. Tällainen opiskelutapa sopii minulle, sillä kun kielioppi tulee esiin saduissa ja runoissa, se luistaa helposti kuin lääkepilleri hillon seassa. Olen hyvin innostunut, eikä professorikaan tunnu kyllästyneen. Eikö hän ole kiltti? Aion valmistaa hänelle jonkin joululahjan, sillä en ilkeä tarjota rahaa. Sano, pikku äiti, mitä voisin antaa hänelle?

On hauskaa, että Laurie vaikuttaa onnelliselta ja ahkeralta ja on lakannut tupakoimasta ja antaa tukkansa kasvaa. Näettehän nyt, että Beth on taitavampi käsittelemään häntä kuin minä. En ole ensinkään mustasukkainen, rakkaani.

Yritä parhaasi mutta älä tee hänestä pyhimystä. Pelkään etten voisi pitää hänestä, jollei hänessä ole edes vähän inhimillistä ilkeyttä. Lukekaa hänelle kirjeitäni. En ehdi kirjoittaa paljon ja se ajaa kyllä saman asian. Suurenmoista, että Beth on edelleen hyvissä voimissa.

Tammikuussa

Onnellista uutta vuotta koko perheelle, siihen luettuna herra Laurence ja muuan nuori herra nimeltä Teddy. En osaa kuvata miten ihastunut olin teidän joululahjastanne. Sain sen vasta illalla, kun jo olin menettänyt kaiken toivoni. Kirje tuli jo aamulla, mutta siinä ette maininneet mitään paketista; olitte kai tarkoittaneet sen yllätykseksi. Olin vähän pettynyt, sillä minusta oli tuntunut, että muistaisitte minua.

Olin aika surkea istuessani teen jälkeen huoneessani. Mutta kun suuri, nuhruinen ja kolhiintunut paketti tuotiin minulle, hypähdin pystyyn, rutistin sitä rintaani vasten ja tanssin ympäri huonetta. Se tuntui niin kotoiselta ja piristävältä, että istahdin lattialle, luin, katselin ja söin ja nauroin ja itkin yhtaikaa kuin hassu.

Kaikki tavarat tulivat tarpeeseen ja ne ovat sitä mieluisampia, kun te olette ne itse tehneet. Bethin uusi kynänpyyhin on erinomainen ja Hannan piparkakkulähetys on suorastaan aarre. Saat olla varma, pikku äiti, että käytän lähettämääsi kaunista villapukua, ja isän valitsemat kirjat lupaan lukea tarkasti läpi. Monet, monet kiitokset teille kaikille!

Kirjoista puheenollen – sitä tavaraa alkaa kertyä minulle oikein runsaasti. Herra Bhaerilta näet sain hienon Shakespeare-laitoksen uudenvuodenlahjaksi. Hän pitää sitä itse suuressa arvossa ja säilytti sitä kunniapaikalla saksalaisen Raamatun, Platonin, Homeroksen ja Miltonin teosten rinnalla. Voitte siis kuvitella, miltä tuntui, kun hän laski sen eteeni avattuna, jolloin näin siinä nimeni sekä vielä "ystävältänne Friedrich Bhaerilta".

– Olette usein sanonut, että haluaisitte kirjaston. Tässä saatte sellaisen, sillä näiden kansien sisään on sidottu monta kirjaa. Jos luette tätä tarkoin, siitä on teille paljon hyötyä, sillä kun tutkitte tämän kirjan henkilöitä, opitte tuntemaan eläviä ihmisiä ja kuvaamaan niitä omalla kynällänne.

Kiitin häntä niin kauniisti kuin taisin ja nyt puhun 'kirjastostani' aivan kuin minulla olisi sata kirjaa. En ole aavistanutkaan, että Shakespearesta löytyisi niin paljon, mutta minuahan ei ole aikaisemmin ollutkaan Bhaer opastamassa. Olen iloinen, että pidätte siitä mitä olen hänestä kertonut ja toivon, että joskus saatte tutustua häneen. Äiti ihailisi hänen hyvyyttään ja isä hänen viisauttaan. Minä ihailen kumpaakin ja tunnen olevani rikas, kun minulla on Friedrich Bhaerin kaltainen ystävä.

Kun minulla oli vähän rahaa enkä tiennyt, mistä hän pitäisi, ostin kaikenlaisia pikku esineitä, ja asettelin ne sinne tänne hänen huoneeseensa, jotta hän löytäisi ne odottamatta. Niitä oli hyödyllisiä, sieviä ja lystikkäitä.

Ostin hänen pöydälleen uuden mustetolpon ja pienen kukkamaljakon – hänellä on aina kukkanen tai oksa lasissa mieltä ilahduttamassa; ompelin pannulapun, jolla hän saa tarttua pelteihin, niin ettei hänen tarvitse polttaa nenäliinoja. Tein samanlaisen kuin Beth, suuren, lihavan perhosen, jolla on mustan ja keltaisen kirjavat siivet, tuntosarvet villalangasta ja lasihelmet silminä. Hän ihastui siihen kovasti ja pani sen uunin reunukselle kuin minkäkin taide-esineen, niin että juttu meni oikeastaan vähän vinoon. Vaikka hän on köyhä, hän muisti jokaista lasta ja palvelijaa joululahjalla. Eikä kukaan, ranskalaisesta silittäjästä aina neiti Nortoniin asti, unohtanut häntä. Siitä olin hyvin iloinen.

Täällä pidettiin hauskat uudenvuoden naamiaiset. En ensin aikonut ottaa niihin osaa, koska minulla ei ollut pukua. Mutta viime hetkessä rouva Kirke muisti, että hänellä oli jokin vanha brokadipuku, ja neiti Norton lainasi minulle pitsejä ja höyheniä; ja niin pukeuduin Sheridanin "Kilpakosijoiden" rouva Malapropiksi ja purjehdin sisään naamio kasvoillani.

Kukaan ei tuntenut minua, sillä muutin ääntäni, eikä kukaan voinut kuvitella, että hiljainen, ylpeän näköinen neiti March osasi tanssia, naamioitua ja leikitellä sanoilla. Minulla oli kovin hauskaa, ja kun naamiot otettiin pois, oli huvittavaa nähdä, miten he tuijottivat minua.

Kuulin erään nuoren miehen selittävän toverilleen, että minä varmasti olen näyttelijätär. Hän oli muistavinaan, että oli nähnyt minut jossakin pikku teatterissa. Megiä tämä juttu huvittaa. Herra Bhaer esiintyi Nick Bottomina ja Tina oli Titania, täydellinen pieni keijukainen hänen sylissään. Oli oikein kaunis näky, kun he tanssivat yhdessä.

Minulla oli siis loppujen lopuksi oikein hauska uusivuosi. Kun huoneessani mietin kaikkea, mitä oli tapahtunut, minusta alkoi tuntua, että olen kaikista kömmähdyksistäni huolimatta sittenkin vähän edistynyt. Olen nykyään aina hyvällä tuulella, teen työni mielelläni ja ajattelen enemmän kuin ennen muita ihmisiä ja se tuottaa tyydytystä. Voikaa kaikki oikein hyvin! Teitä rakastava

Jo.