Kitabı oku: «Viimevuotiset ystävämme», sayfa 14

16.
LAISKA-LASSI

Laurie oli aikonut viipyä Nizzassa viikon, mutta jäikin sinne kuukaudeksi. Hän oli kyllästynyt yksin kiertelemään maita mantereita, ja Amyn seura tuntui kotoisalta. Hän kaipasi jo hemmottelua, johon oli tottunut, ja oli iloinen saadessaan taas hiukan tuntea sitä. Vieraiden imarteleva huomio ei ollut läheskään niin mieluisaa kuin tyttöjen kotona osoittama sisarellinen palvonta.

Amy ei tosin hemmotellut Laurieta niin kuin toiset, mutta oli todella iloinen nähdessään tutun Teddyn ja tarrautui häneen, koska hän tuntui edustavan kotiväkeä, jota Amy jo ikävöi enemmän kuin tahtoi myöntääkään. Kumpikin haki lohdutusta toisen seurasta ja he olivat usein yhdessä, ratsastivat, kävelivät, tanssivat tai laiskottelivat. Nizzassa näet ei voi tehdä työtä huvikauden aikana.

Mutta samalla kun he näyttivät huolettomasti huvittelevan, he tahattomasti tarkkailivat ja muodostivat mielipiteitä toisistaan. Amyn arvo nousi päivä päivältä ystävän silmissä, kun taas Laurien laski, ja molemmat tunsivat sen ennen kuin asiasta oli vaihdettu sanaakaan. Amy koetti olla mieliksi Laurielle ja onnistuikin, sillä hän oli kiitollinen Laurien tarjoamista hauskuuksista ja palkitsi hänet pikku palveluksilla, jotka hän osasi tehdä naisellisen viehättävästi.

Laurie taas ei välittänyt nähdä vaivaa mistään, vaan antoi kaiken mennä omaa latuaan ja piti luonnollisena, että toiset naiset olivat hänelle ystävällisiä, koska yksi oli ollut kylmä. Hänelle ei tuottanut vähintäkään vaivaa olla avokätinen, ja hän olisi lahjoittanut Amylle kaikki Nizzan kalleudet, jos tämä vain olisi ottanut vastaan. Mutta samalla Laurie tunsi, ettei voinut muuttaa käsitystä, jonka Amy hänestä oli muodostanut, ja hän melkein pelkäsi ankaria sinisilmiä, jotka tuntuivat tarkastelevan häntä puolittain surullisen, puolittain ivallisen hämmästyneinä.

– Toiset menivät täksi päiväksi Monacoon, mutta minä jäin mieluummin kirjoittamaan kirjeitä. Nyt ne on kirjoitettu ja minä aion lähteä Valrosaan piirtämään. Tuletko mukaan? kysyi Amy kerran, kun Laurie tapansa mukaan puolenpäivän maissa tuli käymään.

– Hm, miksikäs en! Mutta eikö nyt ole vähän liian kuuma kävelyilma? Laurie vastasi verkkaisesti, sillä viileä salonki näytti houkuttelevalta auringonpaahteen jälkeen.

– Otan pienet vaunut ja Baptiste voi ajaa, niin että sinulla ei ole muuta tehtävää kuin pitää päivänvarjoa ja suojella hansikkaitasi, sanoi Amy vilkaisten merkitsevästi tahrattomiin nahkakäsineisiin, jotka olivat Laurien heikko kohta.

– Siinä tapauksessa tulen mielelläni. Laurie ojensi kätensä ottaakseen Amyn luonnoslehtiön. Mutta tyttö työnsi sen omaan kainaloonsa ja tokaisi:

– Älä vaivaudu. Se ei häiritse minua, mutta sinua se rasittaisi.

Laurie kohautti kulmakarvojaan ja seurasi hätäilemättä Amya, joka juoksi alakertaan. Mutta vaunuihin istuuduttuaan Laurie tarttui omin käsin ohjaksiin ja jätti Baptisten ristissä käsin torkkumaan pukille.

He eivät sentään riidelleet – Amy oli liian hyvätapainen, Laurie taas liian laiska. Niinpä Laurie hetken kuluttua vilkaisi kysyvästi sivulleen, tyttö vastasi hymyllä ja matka jatkui sovinnollisen mielialan vallitessa.

Oli hauskaa ajella, kiemurtelevan tien varrella oli maalauksellisia näkymiä: vanha luostari, josta kuului munkkien juhlallinen veisuu; paljassäärinen, puukenkäinen paimen kivellä soittelemassa huiluaan karkea viitta toisella olkapäällä ja päässä suippolakki, vuohet hyppelemässä kallioilla tai makaamassa hänen jalkojensa juuressa. Sävyisät harmaat aasit kulkivat kantaen kahta puolen koreja, joiden vastaniitetyn heinän keskellä istui sievä tyttö, tai tiellä asteli värttinällä kehräävä mummo. Kivihökkeleistä juoksi ulos ruskeita, suurisilmäisiä lapsia kauppaamaan kukkakimppuja tai appelsiineja, jotka vielä olivat oksassa kiinni. Kukkuloita peitti ryhmyisten öljypuiden tiheä lehvistö, puutarhoissa riippui kullanvärisiä hedelmiä ja suuret, tulipunaiset vuokot reunustivat tietä. Vihreiden rinteiden ja kallionhuippujen takana kohosivat Merialpit terävinä ja valkoisina taivasta vasten.

Valrosa ansaitsi hyvin nimensä, sillä siellä ikuisessa kesässä ruusut kukkivat kaikkialla. Ne kurottuivat holvikäytävän ylle, työntyivät suuren portin pienojen välistä ja toivottivat iloisesti tervetuloa ohikulkijoille, reunustivat puistokatua ja kiertelivät pitkin sitruunapuita ja viuhkapalmuja aina kukkulalla sijaitsevalle huvilalle asti. Jokainen varjoisa nurkkaus, jossa kulkija saattoi levähtää oli suurena kukkakimppuna. Jokaisessa vilpoisessa luolassa oli marmorinymfi hymyilemässä kukkaharson takaa, ja jokaiseen suihkulähteeseen kuvastui punaisia, valkeita tai vaaleanpunaisia ruusuja, jotka kurottautuivat ihailemaan omaa kauneuttaan. Ruusut peittivät talojen seiniä, ne verhosivat reunuslistat, kiipesivät ylös pylväitä ja rönsyilivät pitkin kaiteita laajalla pengermällä, mistä näki aurinkoiselle Välimerelle ja valkomuuriseen kaupunkiin.

– Tämä on oikea paratiisi kuherruskuukautta viettäville, vai mitä? Oletko ikinä nähnyt tuollaisia ruusuja? kysyi Amy pysähtyen pengermälle ihailemaan näköalaa ja vastaan tulvahtavaa ylellistä tuoksua.

– En, enkä tällaisia piikkejä, vastasi Laurie peukalo suussa koetettuaan turhaan tavoittaa tulipunaista ruusua, joka kasvoi muita korkeammalla.

– Yritä alempaa ja poimi noita, joissa ei ole piikkejä, neuvoi Amy ja taittoi kolme hentoa, kellertävää kukkasta, jotka riippuivat muurilta. Hän kiinnitti ne Laurien napinläpeen rauhan merkiksi, ja Laurie jäi hetkeksi katsomaan niitä omituinen ilme kasvoillaan. Hänen luonteessaan oli häivähdys taikauskoa, ja nyt hän oli sellaisen raskasmielisyyden vallassa, joka saa nuoret keksimään pikkuasioista salaisia viittauksia ja kaikkialta romanssinaiheita.

Laurie oli ajatellut Jota tavoitellessaan punaista piikkiruusua – sillä voimakkaanväriset kukat pukivat Jota, ja tämän lempikukkia olivat heidän kasvihuoneensa kirkkaanpunaiset ruusut. Amyn antamat kalpeat ruusut olivat sellaisia, joita italialaiset panevat kuolleen käteen, mutta eivät missään tapauksessa morsiusseppeleeseen. Hetkisen hän mietti, tarkoittiko enne Jota vai häntä itseään, mutta samassa terve järki vei voiton tunteellisuudesta ja hän purskahti sydämelliseen nauruun.

– Kyllä se hyvä neuvo on, parasta sinun on noudattaa sitä ja säästää sormiasi, sanoi Amy, joka luuli Laurien nauravan hänen sanoilleen.

– Kiitos, mielelläni, hän vastasi piloillaan, mutta muutaman kuukauden kuluttua hän sanoi samoin – ja silloin se oli täyttä totta.

– Laurie, milloin sinä lähdet isoisäsi luo? kysyi Amy äkkiä istuutuessaan.

– Pikapuoliin.

– Noin sinä olet sanonut ainakin kymmenen kertaa viimeisten kolmen viikon aikana.

– Luultavasti; lyhyet vastaukset ovat vaivattomia.

– Hän odottaa sinua ja sinun pitäisi todellakin mennä.

– Sinäpä olet vieraanvarainen otus! Kyllä minä sen tiedän.

– Mikset sitten lähde?

– Luisumista kohti rappiota, luulisin.

– Velttoutta kai tarkoitat. Se on tosiaan kauheaa! Amy näytti ankaralta.

– Ei niin pahaa kuin näyttää. Olisin vain kiusaksi hänelle jos menisin, niin että voin aivan hyvin pysyä täällä ja kiusata sinua, sillä sinä kestät paremmin. Niin, ja se taitaa tehdä sinulle oikein hyvää, sanoi Laurie ja lähti kävelemään pitkin leveätä kaidetta.

Amy pudisti päätään ja avasi alistuneen näköisenä luonnoslehtiönsä. Mutta hän oli päättänyt läksyttää poikaa ja hetken kuluttua hän aloitti uudelleen.

– Mitä sinä nyt teet?

– Katselen sisiliskoja.

– Ei, ei, mitä sinä aiot tehdä ja mitä tahtoisit tehdä, tarkoitan.

– Polttaa sikarin jos sallit.

– Sinä olet raivostuttava. En pidä sikareista ja annan luvan vain jos saan piirtää sinut. Tarvitsen tähän ihmishahmon.

– Mitä suurimmalla mielihyvällä. Piirrätkö minut kokonaan vai kolmeneljäsosapituisena? Seisonko päälläni vai jaloillani? Ehdottaisin kunnioittavimmin lepoasentoa. Piirrä sitten itsesikin mukaan ja anna kuvalle nimeksi "Suloinen joutilaisuus".

– Pysy siinä asennossa ja nuku vaikka, jos sinua haluttaa. Minä aion olla ahkera, sanoi Amy toimekkaana.

– Ilahduttavaa innostusta! Laurie nojautui peräti tyytyväisenä kiviseen uurnaan.

– Mitähän Jo sanoisi, jos näkisi sinut nyt? kysyi Amy kärsimättömästi; hän toivoi piristävänsä Laurieta mainitsemalla tarmokkaan sisarensa nimen.

– Hän sanoisi tapansa mukaan: "Mene tiehesi, Teddy, minulla on kiire!"

Laurie nauroi puhuessaan, mutta nauru oli väkinäistä ja hänen kasvonsa synkistyivät hetkeksi, sillä tutun nimen mainitseminen kosketti haavaa, joka ei vielä ollut parantunut. Äänensävy herätti Amyn huomiota, hän katsahti Laurieen ja huomasi hänen kasvoillaan oudon ilmeen, kovan ja katkeran, täynnä tyytymättömyyttä ja kaipausta. Ilme haihtui, ennen kuin Amy oli ehtinyt tarkemmin tutkia sitä, ja Laurie näytti taas välinpitämättömältä. Amy katseli häntä hetkisen tuntien esteettistä mielihyvää ja ajatteli, kuinka italialaisen näköinen Laurie oli lojuessaan siinä avopäin ja uneksiva katse silmissään. Hän näytti unohtaneen Amyn ja vaipuneen haaveiluun.

– Olet kuin hautapatsas, joka esittää nuorta ritaria nukkuvana, Amy sanoi ja piirsi huolellisesti hyvin muodostunutta profiilia, jonka taustana oli tumma kivi.

– Kunpa olisinkin!

– Tuo nyt on typerä toivomus, paitsi jos olet turmellut elämäsi. Olet niin muuttunut, että toisinaan ajattelen, että… Amy vaikeni silmissään ujo ja miettiväinen katse.

Laurie huomasi hänen levottomuutensa, jota toinen epäröi paljastaa, hän katsoi Amya suoraan silmiin ja sanoi niin kuin ennen rouva Marchille:

– Kaikki on hyvin, hyvä rouva.

Se rauhoitti Amya ja haihdutti epäilykset, jotka viime aikoina olivat alkaneet huolestuttaa häntä. Mutta se myös liikutti häntä ja hän osoitti sen sanomalla sydämellisesti:

– Sepä hauskaa, en minä nyt sinua kelvottomanakaan pitänyt, mutta kuvittelin, että olit tuhlannut rahasi Baden-Badenissa, rakastunut suin päin johonkin hurmaavaan ranskalaiseen aviovaimoon tai sotkeutunut hämäräperäisiin juttuihin, niin kuin nuoret miehet yleensä ulkomaanmatkoilla. Älä makaa enää auringossa. Käy lepäämään tähän ruohikolle ja "ollaan ystäviä" kuten Jon oli tapana sanoa, kun me istahdimme sohvan nurkkaan kertomaan salaisuuksia toisillemme.

Laurie heittäytyi tottelevaisesti nurmelle ja pisteli huvikseen päivänkakkaroita Amyn hatunnauhoihin.

– Olen valmis kuulemaan salaisuuksia. Hän katsahti Amyyn ilmeisen kiinnostuneena.

– Minulla ei ole mitään kerrottavaa; sinä saat aloittaa.

– No, minulle ei ole siunaantunut ainuttakaan salaisuutta. Ajattelin että sinulla ehkä olisi uutisia kotoa.

– Sinä olet kuullut kaikki viime aikojen uutiset. Mutta etkö sinä tiedä mitään? Kuvittelin, että Jo kirjoittaa sinulle kokonaisia romaaneja.

– Hänellä on paljon työtä. Minä taas kiertelen ympäri maailmaa, niin että on vaikea säännöllisesti kirjoittaa. Milloin sinä aloitat suuren taideteoksesi? Laurie kysyi vaihtaen puheenaihetta pohdittuaan hetken, mahtoiko Amy tietää hänen salaisuutensa ja halusiko tämä kenties ottaa sen puheeksi.

– En milloinkaan, tyttö vastasi alakuloisesti mutta varmasti. – Roomassa haihtui turhamaisuuteni. Kun olin nähnyt sikäläiset ihmeet, tunsin itseni aivan mitättömäksi ja samoin kaikki tyhmät haaveeni.

– Miksi ihmeessä – vaikka olet noin tarmokas ja lahjakas?

– Siksi juuri. Lahjakkuus ei ole neroutta eikä suurinkaan tarmo voi sitä siksi muuttaa. Tahdon tulla suureksi taiteilijaksi tai sitten olla kokonaan maalaamatta. En tahdo olla keskinkertainen töhertäjä, ja siksi en aio enää yrittääkään.

– No mihin sinä nyt ryhdyt, jos saan kysyä?

– Aion kehittää muita taipumuksiani ja olla tilaisuuden tullen seurapiirin koristeena.

Se oli Amylle ominaista puhetta ja kuulosti uskaliaalta. Mutta rohkeus sopii nuorille ja Amyn tavoitteella oli vahva perusta. Laurie oli huvittunut, mutta piti tuosta elämänhalusta, joka sai Amyn haikailematta pyrkimään uuteen päämäärään, kun entinen petti.

– Hienoa! Ja tässä on varmaan Fred Vauhghanin aika astua näyttämölle.

Amy ei vastannut mitään, mutta hänen maahan luoduissa silmissään oli merkitsevä katse, joka sai Laurien nousemaan istualleen ja sanomaan vakavana:

– Nyt minä leikin, että olen sinun veljesi, ja kysyn sinulta jotakin. Saanko?

– En lupaa vastata.

– Mutta sinun kasvoistasi näkee vastauksen. Ei sinussa, ystäväiseni, ole vielä kylliksi maailmannaista niin että voisit peittää tunteesi. Kuulin viime vuonna huhuja Fredistä ja sinusta, ja oma yksityinen mielipiteeni on, että jollei hänen olisi äkkiä täytynyt palata kotiin ja viipyä siellä, olisi ehkä tapahtunut jotakin – mitä?

– En minä vain tiedä, vastasi Amy kainosti, mutta huulilla leikki hymy ja silmien välke paljasti, että hän tunsi valtansa ja nautti sen tunnosta.

– Toivottavasti et ole kihloissa? Laurien ilme muuttui äkkiä veljellisen huolehtivaksi.

– En.

– Mutta menet, jos hän palaa takaisin ja polvistuu asianmukaisesti sinun eteesi, niinkö?

– Sangen mahdollista.

– Sinä siis pidät Fredistä?

– Voisin pitää jos koettaisin.

– Mutta sinä et koeta ennen kuin aika tulee? Varjelkoon, mitä yliluonnollista varovaisuutta! Hän on kunnon poika, mutta en kuvitellut häntä mieheksi, johon sinä voisit rakastua.

– Hän on rikas, ritarillinen ja käyttäytyy hyvin, aloitti Amy koettaen pysyä aivan tyynenä ja arvokkaana, mutta oli vähän häpeissään suunnitelmiensa vilpittömyydestä huolimatta.

– Ymmärrän. Seuraelämän kuningatar ei tule toimeen ilman rahaa, niin että sinä aiot tehdä hyvän naimakaupan ja päästä siten alkuun, vai miten? Sehän on maailman tapa, mutta tuntuu oudolta kuulla sinun äitisi tyttären sanovan noin.

– Siitä huolimatta se on totta.

Noihin sanoihin sisältyvä tyyni päättäväisyys oli yllättävä vastakohta puhujan nuoruudelle. Laurie vaistosi sen ja heittäytyi jälleen pitkäkseen tuntien selittämätöntä pettymystä. Hänen äänettömyytensä ja samalla omat hiljaiset itsesyytökset hämmensivät Amya ja saivat hänet viipymättä aloittamaan aikomansa läksytyksen.

– Toivoisin että tekisit minulle mieliksi ja terästäytyisit vähän, hän sanoi ankarasti.

– Terästä sinä minua, niin olet kiltti tyttö.

– Voisinkin ehkä, jos koettaisin, sanoi Amy sen näköisenä kuin olisi halunnut ryhtyä tuumasta toimeen.

– Koeta vain, minä annan luvan, vastasi Laurie, sillä hänen mielestään oli hauskaa pitkästä aikaa taas kiusata jotakuta.

– Sinä suutut heti.

– Ei sinuun voi suuttua. Tulen tekoon tarvitaan kaksi piikiveä, mutta sinä olet kylmä ja pehmeä kuin lumi.

– Et tiedäkään, mihin kykenen. Lumikin voi saada aikaan sekä hehkua että kirvelyä, jos sitä oikein käytetään. Sinun velttoutesi on melkein pelkkää teeskentelyä, jo pieni ärsytys osoittaisi sen.

– Ärsytä pois! Se ei koske minuun, mutta sinulle siitä on huvia, sanoi iso mies pienelle vaimolleen, kun tämä hutki häntä. Pidä sinä minua aviomiehenä tai lattiamattona ja piekse itsesi väsyksiin, jos kerran kaipaat moista voimistelua.

Amy oli todella ärtynyt ja olisi tahtonut nähdä Laurien ravistavan itsestään tylsyyden, joka oli täysin muuttanut hänet. Niinpä Amy teroitti sekä kielensä että kynänsä ja alkoi:

– Flo ja minä olemme keksineet sinulle uuden nimen. Se on

Laiska-Lassi. Mitä pidät siitä?

Amy luuli, että se harmittaisi Laurieta, mutta tämä vain taivutti kädet niskansa alle ja sanoi tyynesti:

– Ei hullumpi. Kiitos vain.

– Tahdotko kuulla suorin sanoin, mitä sinusta oikeastaan ajattelen?

– Olen pelkkänä korvana.

– No niin, minä halveksin sinua.

Jos hän olisi sanonut vaikka "minä vihaan sinua" nenäkkäästi tai keimailevasti, Laurie olisi nauranut huvittuneena. Mutta Amyn äänen vakava, melkein surullinen sävy, sai hänet avaamaan silmänsä ja kysymään kiireesti:

– Miksi, saanko tietää?

– Siksi, että sinä jos kukaan voisit olla hyvä, hyödyllinen ja onnellinen, ja kuitenkin olet kelvoton, laiska ja onneton.

– Vahvaa kieltä, hyvä neiti.

– Jos kerran pidät siitä, niin jatkan.

– Ole hyvä, tämä on tosiaan mielenkiintoista.

– Arvasin sen. Itsekkäät ihmiset puhuvat aina mielellään itsestään.

– Olenko minä itsekäs? Hämmästynyt kysymys lipsahti Laurien huulilta, sillä hän oli ollut ylpeä anteliaisuudestaan.

– Olet, hyvin itsekäs, jatkoi Amy kylmän rauhallisesti, ja se tehosi kaksin verroin paremmin kuin kiivaus. – Voin todistaa sen sinulle; minä näet olen pitänyt sinua silmällä enkä totisesti ole tyytyväinen sinuun. Olet nyt ollut ulkomailla lähes puoli vuotta etkä ole tehnyt muuta kuin tuhlannut aikaa ja rahaa ja tuottanut pettymystä ystävillesi.

– Eikö mies saisi muka vähän huvitella neljän vuoden raadannan jälkeen?

– Et näytä kovin rasittuneelta. Ainakaan et ole siitä tullut yhtään paremmaksi, mikäli minä huomaan. Kun tapasimme täällä ensi kerran, sanoin että sinä olit edistynyt. Peruutan nyt sanani, sillä et sinä ole läheskään niin mukava kuin lähtiessäni kotoa. Sinusta on tullut inhottavan laiska, sinä juoruilet ja tuhlaat aikasi joutavaan. Tyydyt siihen, että typerät ihmiset hemmottelevat ja ihailevat sinua, sen sijaan että koettaisit ansaita viisaiden kunnioituksen ja rakkauden. Sinä olet rikas, lahjakas, hyvässä asemassa, terve ja komea – niin, se imartelee sinua, mutta se on totta, siksi minä sen sanon. Sinä voisit käyttää hyödyksi hienoja ominaisuuksiasi ja olla onnellinen niistä, mutta et osaa muuta kuin vetelehtiä. Sen sijaan että olisit mies, niin kuin sinun pitäisi ja niin kuin voisitkin, olet vain… Amy keskeytti ja jäi katsomaan Laurieta samalla kertaa surullisena ja säälivästi.

– Pyhä Laurentius piinapenkissä, täydensi Laurie avuliaasti. Mutta läksytys alkoi tehota, sillä velttous oli poissa; hänen katseensa oli valpas ja ilme miltei vihainen ja loukkaantunut.

– Arvelinkin että suhtautuisit asiaan noin. Te miehet nimitätte meitä enkeleiksi ja sanotte, että me voimme tehdä teistä mitä hyvänsä, mutta annas olla kun sitten tosiaan tarkoitamme teidän parastanne, te vain nauratte ettekä tahdo kuunnella. Se osoittaa minkä arvoista teidän imartelunne on.

Amyn ääni oli katkera ja hän käänsi ärsyyntyneenä selkänsä maassa makaavalle marttyyrille.

Samassa laskeutui käsi lehtiölle niin että hän ei voinut piirtää, ja

Laurie sanoi matkien lystikkäästi anteeksi pyytävän lapsen ääntä.

– Minä olen kiltti jo, voi, minä olen kiltti jo!

Mutta Amy tarkoitti täyttä totta eikä nauranut. Hän näpäytti kynällään ojentunutta kättä ja sanoi ankarasti:

– Etkö häpeä, että sinulla on tuollainen käsi? Pehmeä ja valkoinen kuin neidin, sillä ei näy muuta virkaa olleenkaan kuin koreilla hienoissa hansikkaissa ja poimia kukkia naisille. Luojan kiitos, ettet sentään ole keikari! Saan olla onnellinen, kun et kanna sormissasi timantteja tai valtavia sinettisormuksia, vaan ainoastaan tuota pientä vanhaa sormusta, jonka Jo sinulle kauan sitten antoi. Jo kulta, toivoisin että hän olisi täällä apunani!

– Niin minäkin!

Käsi katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja Laurien toivomuksessa oli pontta riittämiin jo Amynkin mielestä. Amylle juolahti mieleen muuan ajatus, ja hän katsahti Laurieta, mutta tämä oli työntänyt lakin silmilleen muka suojaksi auringolta. Amy näki vain hänen rintansa nousevan ja laskevan ja käden, jossa sormus oli, hautautuneen syvälle ruohikkoon.

Samassa moni pikkuseikka ja vihje kirkastui Amylle ja paljasti asian, jota sisar ei ollut hänelle uskonut. Hän muisti nyt, että Laurie oli välttänyt puhumasta Josta. Hän palautti mieleensä varjon, joka oli laskeutunut Laurien kasvoille, muutoksen joka tässä oli tapahtunut, ja pienen sormuksen. Amy oli aavistellut, että rakkaussurut saattaisivat olla syynä Laurien muuttumiseen, ja nyt hän oli varma siitä. Hänen ankarat silmänsä kostuivat, ja kun hän taas puhui, ääni oli kauniin lempeä ja ystävällinen, niin kuin Amylla konsanaan saattoi.

– Tiedän ettei minulla ole oikeutta puhua sinulle näin, ja jollet olisi maailman hyväluontoisin mies, suuttuisit minuun silmittömästi. Mutta me pidämme sinusta paljon ja olemme ylpeitä sinusta enkä soisi, että kotiväki joutuisi pettymään sinun suhteesi niin kuin minä – tai ehkäpä he ymmärtäisivät muutoksen paremmin.

– Varmaankin, kuului hatun alta katkerasti, ja se oli yhtä liikuttavaa kuin jos sanat olisi lausuttu murtuneella äänellä.

– Heidän olisi toki täytynyt kirjoittaa minulle; nyt olen puhunut tyhmyyksiä ja motkottanut, kun minun päinvastoin olisi pitänyt olla kärsivällisempi ja ystävällisempi kuin milloinkaan. En ole koskaan pitänyt neiti Randalista, ja nyt vihaan häntä! sanoi Amy viekkaasti tahtoen saada tällä kertaa varmuuden asiasta.

– Hiiteen neiti Randal! Laurie keikautti hatun silmiltään ja kasvot paljastivat selvästi hänen tunteensa mainittua nuorta naista kohtaan.

– Anteeksi! Luulin ihan… Valtioviisaasti Amy vaikeni.

– Etpäs luullut. Tiesit varsin hyvin, etten koskaan ole välittänyt kenestäkään muusta kuin Josta. Laurie puhui entiseen kiivaaseen sävyynsä katsoen poispäin Amysta.

– Niin minä arvelinkin, mutta kun kotona ei koskaan puhuttu siitä ja kun sinä sitten matkustit, luulin erehtyneeni. Eikö Jo ollut hyvä sinulle? Kumma, mutta minä olin varma, että hän rakastaa sinua sydämestään.

– Kyllä hän oli hyvä minulle, mutta ei niin kuin olisin halunnut. Onnekseen hän ei rakastanut minua, jos kerran olen tuollainen tyhjäntoimittaja kuin sinä sanoit. Se on kuitenkin hänen syynsä, sen voit kertoa hänelle.

Kova, katkera ilme palasi taas Laurien kasvoille ja se huolestutti

Amya, sillä hän ei tiennyt mitä lääkettä olisi käytettävä.

– Olin väärässä, minä en tiennyt asiasta. Olen pahoillani, että olin niin tyly, mutta minusta sinun olisi koetettava kestää surusi hiukan paremmin, rakas Teddy.

– Älä, sitä nimeä ei saa käyttää kukaan muu kuin hän! Laurie kohotti kätensä kuin pysäyttääkseen sanat, jotka Amy oli lausunut Jon ystävällisen nuhtelevaan tapaan. – Odota kunnes itse olet kokenut samaa, hän lisäsi hiljaa nyhtäen maasta ruohoa kourallisittain.

– Kantaisin suruni miehekkäästi ja koettaisin ansaita hänen kunnioituksensa, jos en voisi saada rakkautta, sanoi Amy varmasti kuin kokematon konsanaan.

Laurie oli luullut kantaneensa surunsa harvinaisen hyvin: valittamatta, pyytämättä kenenkään myötätuntoa hän oli kätkenyt huolensa ja käynyt taisteluun yksinään. Amyn läksytys saattoi asian uuteen valoon, ja ensi kerran Lauriesta tuntui raukkamaiselta ja itsekkäältä ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa murtua ja vajota synkkään velttouteen. Tuntui kuin hänet olisi ravistettu hereille unesta, johon olisi mahdotonta enää uudelleen nukahtaa. Hän nousi istumaan ja kysyi epäröiden:

– Luuletko, että Jokin halveksii minua niin kuin sinä?

– Varmasti, jos näkisi sinut tuollaisena. Hän inhoaa laiskoja ihmisiä. Tee jotakin suurta ja pakota hänet rakastamaan itseäsi!

– Kyllähän minä yritin parhaani, mutta siitä ei ollut hyötyä.

– Onnistuit tutkinnossa, sitäkö tarkoitat? Et sinä muuta olisi voinut isoisäsikään takia. Olisi ollut häpeä epäonnistua, kun olit kuluttanut niin paljon aikaa ja rahaa ja kaikki tiesivät, että sinä kyllä pystyt suoriutumaan loistavasti.

– Minä epäonnistuin, sano mitä sanot, sillä Jo ei rakastanut minua, aloitti Laurie nojaten toivottoman näköisenä päätään käteensä.

– Etkä epäonnistunut, lopulta myönnät sen itsekin, sillä se teki sinulle hyvää ja näytti mihin kelpaat. Jos nyt rupeaisit johonkin muuhun työhön, sinusta tulisi kohta taas iloinen ja reipas ja unohtaisit surusi.

– Mahdotonta.

– Koeta, niin saat nähdä. Ei sinun kannata kohautella olkapäitäsi ja ajatella: "Mitähän tuokin näistä asioista tietää." En väitä olevani viisas, mutta minä katselen ympärilleni ja näen enemmän kuin aavistatkaan. Minua kiinnostavat ihmisten kokemukset ja erehdykset, ne jäävät mieleeni ja minä käytän niitä sitten omaksi hyödykseni. Rakasta Jota koko lopun elämääsi jos haluat, mutta älä anna sen lannistaa itseäsi, sillä on typerää jättää käyttämättä hyviä lahjoja vain sen vuoksi, ettei voi saada sitä, jonka haluaa. Kas niin, nyt en enää saarnaa, sillä tiedän että piristyt ja olet mies tuosta kovasydämisestä tytöstä huolimatta.

Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan. Laurie käänteli pientä sormusta sormessaan ja Amy viimeisteli piirrostaan. Sitten hän laski sen Laurien polvelle ja kysyi:

– Mitäs pidät?

Laurie katsahti siihen eikä voinut olla hymyilemättä, sillä työ oli erinomainen: pitkä, veltto olento ruohikossa silmät puoliummessa, kasvot ilmeettöminä, kädessä sikari, josta kiertyi kevyt savukiekura uneksijan pään ympärille.

– Sinähän piirrät hyvin! hän sanoi todella hämmästyneenä ja ihastuneena Amyn taidosta ja lisäsi sitten naurahtaen: – Tosiaan, minä se olen.

– Niin olet ja tällainen olit ennen, Amy laski toisen luonnoksen rinnalle.

Se ei ollut läheskään yhtä hyvin piirretty, mutta siinä oli elämää ja henkeä, joka korvasi monet puutteet ja toi mieleen entiset ajat niin selvästi, että nuoren miehen ilme muuttui nopeasti sitä katsellessa.

Se oli karkea luonnos Lauriesta varsaa opettamassa. Takki ja lakki oli heitetty päältä ja voimakkaan vartalon, päättäväisten kasvojen ja käskevän asennon jokainen piirre uhosi tarmoa ja tahdonlujuutta. Uljas eläin, joka juuri oli taltutettu, seisoi kaula kaarella Laurien pitäessä lujasti ohjaksista ja se kuopi kärsimättömänä maata korvat hörössä ikään kuin kuunnellen ääntä, joka sen oli voittanut. Sekainen harja, ratsastajan pörröinen tukka ja pysty asento osoittivat kuin lennosta temmattua liikettä, voimaa, rohkeutta ja nuorekasta eloisuutta, se oli jyrkkä vastakohta "suloisen joutilaisuuden" veltolle sulavuudelle. Laurie ei sanonut mitään, mutta Amy näki hänen punastuvan ja puristavan huulensa tiukasti yhteen ikään kuin hän olisi ymmärtänyt opetuksen. Amy oli tyytyväinen, ja odottamatta Laurien puhuvan hän sanoi vilkkaaseen tapaansa:

– Muistatko kun opetit Puckia ja me olimme katsomassa? Meg ja Beth pelkäsivät, mutta Jo taputti ja hyppi innoissaan ja minä istuin aidalla piirtämässä sinua. Löysin pari päivää sitten tuon piirustuksen salkustani, korjailin sitä ja panin talteen näyttääkseni sen sinulle.

– Tuhannet kiitokset! Olet suunnattomasti edistynyt, onnittelen. Uskallanko minä täällä 'kuherruskuukausiparatiisissa' muistuttaa, että hotellissasi syödään päivällistä kello viideltä?

Laurie nousi, ojensi hymyillen ja kumartaen kuvat Amylle ja vilkaisi kelloonsa ikään kuin muistuttaen, että moraalisaarnatkin on joskus lopetettava. Hän koetti saada kasvoilleen välinpitämättömän ilmeensä, mutta nyt se todellakin oli teeskentelyä, sillä ravistelu oli tehonnut paremmin kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Amy huomasi hänen käytöksensä jäähtyneen ja tuumi itsekseen:

– Nyt olen loukannut häntä. No niin, jos se on hänelle hyväksi, olen iloinen, mutta pahoillani jos hän suuttuu minuun. Olkoon miten on, en voi peruuttaa sanaakaan.

Koko kotimatkan he nauroivat ja laskivat leikkiä ja pikku Baptiste takaistuimellaan luuli, että monsieur ja mademoiselle olivat loistavalla tuulella. Mutta kumpikin oli vaivaantunut. Ystävien välinen vilpittömyys oli häiriintynyt, aurinko oli mennyt pilveen ja näennäisen ilon alla piili tyytymättömyys.

– Saammeko nähdä sinut tänä iltana, mon frère? kysyi Amy kun he erosivat tädin ovella.

– Ikävä kyllä minun täytyy mennä muualle. Au revoir, mademoiselle, ja Laurie kumartui suutelemaan Amyn kättä. Mutta jokin hänen kasvoissaan sai Amyn äkkiä lausumaan lämpimästi:

– Ei, ole oma itsesi, Laurie, ja erotaan vanhaan hyvään tapaan. Pidän enemmän sydämellisestä englantilaisesta kädenpuristuksesta kuin kaikista ranskalaisten hellistä tervehdyksistä.

– Hyvästi, hyvä ystävä. Laurie lausui sanat niin kuin Amy oli toivonut ja lähti puristettuaan hänen kättään niin sydämellisesti, että se melkein teki kipeää.

Seuraavana aamuna Amy sai vastaanottaa vierailun asemesta kirjelipun, joka sai hänet aluksi hymyilemään ja lopuksi huokaamaan:

"Rakas kasvattajani!

Sanotko puolestani hyvästit tädillesi. Ja juhli itse voittoasi, sillä 'Laiska-Lassi' on lähtenyt isoisänsä luo niin kuin kiltti poika ainakin. Toivotan hauskaa talvea, ja suokoot jumalat sinulle ihanan kuherruskuukauden Valrosassa! Luulen, että Fredillekin tekisi ravistelu hyvää. Sano se hänelle ja vie perille onnitteluni.

Kiitollinen

Telemakhoksesi."

– Kunnon poika! Olen iloinen että hän lähti, tuumi Amy hymyillen hyväksyvästi. Hetken perästä hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän katseli ympärilleen tyhjässä huoneessa, ja hän jatkoi tahtomattaan huokaisten:

– Niin, olen iloinen, mutta ikävä minulle häntä tulee!