Kitabı oku: «Viimevuotiset ystävämme», sayfa 15

17.
VARJOJEN LAAKSO

Kun ensi järkytys oli voitettu, omaiset tyytyivät väistämättömään, koettivat kestää sen iloisina ja tukivat toisiaan rakkaudellaan, joka murheen päivinä yhdistää perheenjäseniä toisiinsa. He kätkivät surun ja kukin yritti parhaansa tehdäkseen viimeisen vuoden mahdollisimman onnelliseksi.

Talon viihtyisin huone annettiin Bethille ja sinne kerättiin kaikki, mistä hän piti: kukkia, tauluja, piano, hänen pieni työpöytänsä ja rakkaat kissanpojat. Isän parhaat kirjat löysivät tiensä sinne, samoin äidin nojatuoli, Jon kirjoituspöytä ja Amyn kauneimmat piirustukset. Joka päivä Meg toi lapsensa luomaan auringonpaistetta Beth-tädin huoneeseen. John varasi pienen rahasumman pitääkseen potilaan hedelmissä, joista tämä piti. Vanha Hanna valmisti kyynelet silmissä yhä uusia herkullisia ruokia houkutellakseen Bethille ruokahalua, ja meren takaa saapui pieniä lahjoja ja hauskoja kirjeitä kuin lämpöisiä tuulahduksia ainaisen kesän mailta.

Palvottuna kuin kodinhaltija Beth vietti päivänsä entiseen tapaansa rauhallisena ja ahkerana. Mikään ei kyennyt muuttamaan herttaista epäitsekästä luonnetta, ja vielä valmistautuessaan erkanemaan elämästä, hän koetti tehdä sen onnelliseksi jälkeen jääville. Hänen heikot sormensa eivät milloinkaan olleet joutilaina.

Bethin mielihuveja oli valmistaa pieniä yllätyksiä koululapsille, jotka joka päivä kulkivat ohi. Milloin putosi ikkunasta lapaset kylmänpunaisiin käsiin, milloin neulakirja pienelle nukkeäidille, milloin kynänpyyhin pikku miehelle, joka uurasti harakanvarpaiden parissa, milloin taas kuvakirja tai jokin muu hauska tavara. Opin ohdakkeisen tien taivaltajat alkoivat pitää ystävällistä antajaa hyvänä haltijattarena, jonka ikkunasta sirottelemat lahjat hämmästyttävästi vastasivat kunkin tarpeita ja toivomuksia. Bethin parhaana palkintona olivat säteilevät lapsenkasvot, jotka hymyilivät ja nyökkäsivät joka kerta ikkunaan päin, ja hänen saamansa pikku kirjeet, jotka olivat täynnä mustetahroja ja kiitollisuutta.

Ensimmäiset kuukaudet olivat hyvin onnellisia ja Beth katsoi usein ympärilleen sanoen – 'Miten kaunista täällä onkaan!' kun kaikki olivat kokoontuneet hänen aurinkoiseen huoneeseensa, lapset peuhasivat ja lepertelivät lattialla, äiti ja siskot ompelivat ja isä luki vanhaa kirjaa, jossa oli paljon hyviä ja lohdullisia ajatuksia, yhtä käyttökelpoisia nyt kuin vuosisatoja sitten. Huone oli kuin pieni kappeli, jossa isällinen paimen opetti laumalleen elämän vaikeita läksyjä ja koetti osoittaa, että toivo auttaa rakkautta ja usko tekee alistumisen mahdolliseksi. Hänen yksinkertaiset opetuksensa sattuivat suoraan sydämiin.

Oli hyvä, että he saivat tämän rauhallisen ajan, se oli kuin valmistusta tulevien vaikeiden hetkien varalle. Vähitellen Beth alkoi valittaa, että neula kävi "raskaaksi", ja vihdoin hän laski sen kädestään ainaiseksi. Puhuminen rasitti häntä, ihmisten kasvot vaivasivat häntä, kivut vaativat hänet omakseen ja järkyttivät hänen rauhaansa jäytäessään heikkoa ruumista.

Päivät olivat raskaita ja yöt pitkiä, pitkiä; hartaat rukoukset kohosivat sydämistä, kun läheisimmät näkivät laihojen käsien anovasti ojentuvan puoleensa ja kuulivat tuskaisen parahduksen kykenemättä auttamaan. Nuori elämä kävi ankaraa taistelua kuolemaa vastaan. Mutta vaikea aika oli armeliaan lyhyt ja kapinoinnin loputtua rauha palasi entistä kauniimpana. Mitä heikommaksi Bethin ruumis kävi, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänen sielunsa. Hän ei puhunut paljon, mutta kaikki tunsivat, että se jonka heistä piti ensimmäisenä lähteä, oli myös valmiimpi kuin kukaan toinen.

Jo ei hetkeksikään poistunut sairashuoneesta sen jälkeen, kun Beth oli sanonut tuntevansa itsensä voimakkaammaksi, jos hän oli siellä. Hän nukkui sohvalla ja heräsi tuon tuostakin kohentamaan tulta, syöttämään tai hoivaamaan kärsivällistä olentoa, joka harvoin pyysi mitään, ettei olisi vaivaksi. Kaiket päivät Jo oli vartiossa, ei olisi antanut kenenkään muun hoitaa Bethiä ja oli tämän valinnasta ylpeämpi kuin mistään muusta osakseen tulleesta kunniasta.

Tämä oli arvokas ja hyödyllinen aika Jolle, sillä hän sai silloin sen opin, joka oli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän oppi kärsivällisyyttä, lähimmäisenrakkautta, anteeksiantamisen ja unohtamisen taitoa, velvollisuudentuntoa, joka tekee raskaan työn kevyeksi, ja vilpitöntä uskoa, joka mitään pelkäämättä pysyy lujana luottamuksessaan.

Usein herätessään Jo näki Bethin lukevan pientä kulunutta Raamattuaan tai kuuli hänen hiljaa laulavan lyhentääkseen unetonta yötä. Joskus hän oli kätkenyt kasvot käsiinsä ja kyynelet vierivät hiljaa läpikuultavien sormien lomitse. Jo makasi hiljaa ja hänen mielessään liikkuivat ajatukset, jotka olivat liian syviä purkautuakseen kyyneliin. Hän käsitti, että Beth yksinkertaiseen, epäitsekkääseen tapaansa koetti vieroittua maallisesta elämästä, johon oli kiintynyt, ja valmistautua uuteen elämään pyhien lohdutuksen sanojen, hiljaisten rukousten ja rakastamansa musiikin avulla.

Tämän näkeminen vaikutti Johon syvemmin kuin hurskaat saarnat ja virret tai palavat rukoukset. Surun herkistämällä sydämellään hän tajusi sisaren elämän kauneuden. Se oli ollut rauhallista ja vaatimatonta, mutta sille olivat olleet ominaisia aidot hyveet ja uhrautuvaisuus.

Eräänä yönä Beth etsi yöpöydältään luettavaa voidakseen unohtaa kuolettavan väsymyksen, jota oli melkein yhtä vaikea kestää kuin tuskia. Hän selaili vanhaa lempikirjaansa "Kristityn vaellusta", ja löysi pienen paperinpalan, joka oli kirjoitettu täyteen Jon käsialalla. Otsikko sattui hänen silmiinsä ja rivien tuhruisuudesta hän päätteli, että paperille oli pudonnut kyyneliä.

– Jo raukka, hän nukkuu sikeästi enkä henno herättää häntä pyytääkseni lupaa. Hän näyttää minulle kaikki enkä usko hänellä olevan mitään sitä vastaan että luen tämän, mietti Beth katsahtaen sisareensa, joka nukkui uuninedusmatolla hiilipihdit vieressään valmiina heräämään heti, kun halot risahtaisivat.

OMA BETH

Tyynnä varjossa hän vuottaa kunnes koittaa valkeus. Hän, tuo kirkas, surevaisen kotimme on siunaus. Maiset ilot, tuskat, toiveet aallon lailla raukeaa rantaan tumman, pyhän virran, jolle hän nyt seisahtaa.

Rakas sisko, jättäessäs pyrkimykset ihmisten, jätä mulle hyvyytesi, anna voimas ihmeinen. Anna kärsiväisyys suuri, joka elos kaunisti, joka tuskan synkät hetket ilomielin kohtasi.

Anna rohkeutes tyyni – sitä, oi, ma tarvitsen! Sillä sait sa viheriöimään polun velvoituksien. Jätä mulle luontos hellä, joka enkelsydämin toisten virheet anteeks antoi. Rakas, anna minunkin!

Tuolla puolen virran tumman tästä lähtein nähdä saan hahmon rakkaan, joka vartoo mua rantaan onnen maan. Usko, toivo, lapset surun enkeleiksi mulle saa. Sisko ennen mua mennyt minut kotiin johdattaa.

Epäselvinä ja tahraisina, puutteellisina ja ontuvinakin säkeet toivat kuvaamattoman huojennuksen ilmeen Bethin kasvoille. Hänen surunsa oli ollut se, että hän oli toimittanut niin vähän, mutta nyt hän näki, ettei hänen elämänsä ollut kulunut hukkaan eikä kuolema toisi epätoivoa. Hänen istuessaan sängyssä paperi käsissään hiiltynyt halko paukahti poikki, Jo havahtui, kohensi valkeata ja hiipi sitten vuoteen luo toivoen Bethin nukkuvan.

– En saa unta, mutta olen niin onnellinen. Katso, löysin tämän ja luin sen, sillä tiesin ettet panisi vastaan. Olenko todella merkinnyt sinulle noin paljon, Jo? hän kysyi mietteliäänä ja nöyrän vakavana.

– Olet Beth, olet! Jon pää painui pielukselle siskon viereen.

– Silloin en olekaan elänyt turhaan. En ole niin hyvä kuin sinä kuvaat, mutta olen koettanut tehdä oikein, ja nyt kun en voi enää ruveta paremmaksi, on lohdullista tietää, että joku rakastaa minua noin paljon ja että olen ollut hänelle avuksi.

– Sinä, Beth, olet auttanut minua enemmän kuin kukaan muu maailmassa. Ajattelin aluksi etten voisi luopua sinusta, mutta nyt alan ymmärtää etten menetäkään sinua. Sinä vaikutat minuun enemmän kuin milloinkaan ennen eikä kuolema voi erottaa meitä vaikka siltä näyttää.

– Tiedän ettei se voi, enkä pelkää enää kuolemaa, sillä olen varma, että saan olla edelleen Bethisi ja rakastaa ja auttaa sinua entistä enemmän. Jo, sinun täytyy täyttää minun paikkani ja auttaa kaikessa isää ja äitiä. He turvautuvat sinuun, älä petä heitä, ja jos sinusta tuntuu vaikealta, muista että minä en unohda sinua ja että siinä työssä olet onnellisempi kuin jos kirjoittaisit loistavia teoksia tai saisit nähdä kaikki maailman ihmeet, sillä rakkaus on ainoa, jonka voimme viedä täältä mukanamme, ja se tekee lähtemisenkin helpoksi.

– Minä koetan, Beth. Sinä hetkenä Bethin vuoteen ääressä Jo luopui entisistä haaveistaan ja omistautui uudelle paremmalle päämäärälle. Muut toiveet tuntuivat köyhiltä sen siunatun lohdutuksen rinnalla, jonka usko ikuiseen rakkauteen toi.

Niin tulivat kevätpäivät, taivas selkeni, maa muuttui vihreäksi, varhaiset kukat puhkesivat kauniina ja linnut palasivat etelästä parahiksi sanomaan hyvästit Bethille, joka väsyneen mutta luottavaisen lapsen tavoin jättäytyi niiden käsien turviin, jotka olivat ohjanneet häntä läpi elämän. Isä ja äiti johdattivat hänet hellästi varjojen laakson halki ja luovuttivat hänet taivaallisen isän huomaan.

Muualla kuin kirjoissa kuoleva harvoin lausuu mieleenpainuvia sanoja, näkee näkyjä tai eriää kirkastunein ilmein. Ne jotka ovat nähneet monen päättävän vaelluksensa, tietävät että kuolema tulee useimmiten luonnollisena ja yksinkertaisena kuin uni. Bethin elämä sammui hiljaa, niin kuin hän oli toivonutkin. Yön pimeimpänä hetkenä, ennen päivän koittoa, hän veti hiljaa viimeisen henkäyksensä äidin sylissä jäähyväisiä sanomatta, vain hellästi katsoen ja hiljaa huokaisten.

Kyynelin, rukouksin ja hellin käsin äiti ja siskot valmistivat hänet sitä pitkää unta varten, jota kipu ei enää häiritsisi. He olivat kiitollisia nähdessään että kärsivä ilme pian muuttui kauniin tyyneksi, ja kunnioittavan iloisia huomatessaan, että kuolema oli ollut Bethille armollinen enkeli eikä kauhistava aave.

Aamun koittaessa tuli oli moneen kuukauteen ensi kerran sammuksissa, Jon paikka oli tyhjänä ja huone hyvin hiljainen. Mutta lähistöllä lintu lauloi iloisesti hiirenkorvalla olevalla oksalla, lumikellot kukkivat ikkunan alla ja kevätaurinko tulvi kuin siunausta tuoden rauhallisille kasvoille, jotka lepäsivät pieluksella niin tyynen tuskattomina, että omaiset hymyilivät läpi kyynelten ja kiittivät Jumalaa, että Bethin vihdoinkin oli hyvä olla.

18.
UNOHTAMISTA OPPIMASSA

Amyn saarna teki hyvää Laurielle, vaikka hän ei tietenkään myöntänyt sitä ennen kuin aikojen kuluttua. Miehen tapaistahan on noudattaa naisen antamaa neuvoa vasta sitten, kun hän on vakuuttunut, että muutenkin aikoi tehdä juuri niin. Jos neuvo osoittautuu hyväksi, nainen saa puolet kunniasta, jos taas huonoksi, hänelle suodaan jalomielisesti se kokonaan. Laurie palasi isoisänsä luo ja pysyi tämän seurassa joitakin viikkoja niin uskollisesti, että vanha herra selitti Nizzan ilmanalan olleen ihmeen terveellistä ja kehotti Laurieta kokeilemaan sitä toistekin. Niin nuori mies olisi mielellään tehnytkin, mutta saamansa nuhdesaarnan jälkeen häntä ei olisi voitu kuljettaa sinne edes elefanttien voimalla.

Laurie mietti miettimistään Amylta saamiaan nuhteita, ja hänen täytyi myöntää olleensa tosiaan itsekäs ja laiska, mutta kun miehellä on syvä suru, on toki ymmärrettävää, että hän vähän oikuttelee, kunnes pääsee kuivalle maalle. Laurie tunsi, että hänen tyhjiin valunut tunteensa oli nyt kuollut ja haudattu, mutta vaikka hän ei milloinkaan lakkaisi uskollisesti murehtimasta sitä, oli sentään aiheetonta kerskailla surupuvullaan.

Jo ei rakastaisi häntä, mutta Laurie voisi saada tämän ihailemaan ja kunnioittamaan häntä jos osoittaisi, ettei hänen elämänsä mennyt pilalle rukkasten takia. Olihan hän aikonutkin saada aikaan jotakin, joten Amyn neuvo oli ollut tarpeeton. Hän oli vain odottanut, kunnes saisi onnettoman rakkautensa kunnialla hautaan. Kun se nyt oli tapahtunut, hän tunsi voivansa kätkeä murtuneen sydämensä ja ponnistella eteenpäin.

Niin kuin Goethe teki ilostaan ja surustaan runoja, Laurie päätti palsamoida rakkaussurunsa musiikkiin ja säveltää sielumessun, joka murtaisi Jon sydämen ja saisi kuulijat kyyneliin. Kun Laurie alkoi taas käydä rauhattomaksi ja oikulliseksi, vanha herra määräsi hänet matkoille; hän lähti Wieniin, missä hänellä oli muusikkotuttavia, ja ryhtyi työhön totisesti vakain aikein.

Mutta ehkä suru oli liian syvä tullakseen ilmaistuksi sävelin tai musiikki liian yliaistillista kuvatakseen maallista murhetta. Laurie huomasi pian, etteivät hänen kykynsä riittäneet sielumessun säveltämiseen. Oli ilmeistä, ettei hän vielä oikein ollut työvireessä ja ajatusten täytyi saada selvitä, sillä usein, kesken valittavaa sointua, hän huomasi hyräilevänsä tanssisäveltä, joka elävästi toi mieleen Nizzan joulutanssiaiset ja varsinkin uljaan ranskalaisen. Sen vuoksi hän päättävästi jätti traagisen musiikin säveltämisen toistaiseksi.

Sitten hän koetti säveltää oopperaa, mutta odottamattomia vaikeuksia tuli hänen tielleen tälläkin alalla. Hän tahtoi tehdä Josta sävellyksensä sankarittaren ja koetti palauttaa mieleensä helliä muistoja ja romanttisia mielikuvia rakastetustaan.

Mutta muisti petti hänet. Oli kuin sillä olisi ollut tytön pahankurinen luonne, sillä se toi Laurien mieleen vain Jon omituisuudet, viat ja oikut ja näytti hänet aina arkisilta puoliltaan: toimittamassa mattoja huivi päässä, linnoittuneena sohvatyynyjen taakse tai kaatamassa kylmää vettä Laurien kuumille tunteille. Hillitön naurunpurskahdus särki hellän kuvan, jonka Laurie yritti hänestä luoda. Ei, Jo ei mistään hinnasta tahtonut joutua oopperasankarittareksi. Varjelkoon mikä kiusankappale hän onkaan, Laurie huudahti ja repi tukkaansa niin kuin epätoivoisin säveltäjä ainakin.

Kun hän rupesi etsimään toista naista, joka helpommin suostuisi sävelin ikuistettavaksi, hänen muististaan sukeltautui eräs, joka oli ilman muuta halukas. Ilmestyksen kasvonpiirteet olivat vähän epäselvät, mutta sillä oli kullankeltainen tukka, sitä ympäröi läpikuultava pilvi ja se leijaili hänen sielunsa silmien edessä ihanassa ruusujen, riikinkukkojen, valkeiden ponien ja sinisten nauhojen sekamelskassa. Hän ei antanut tälle herttaiselle aaveelle nimeä, mutta otti sen sankarittarekseen ja alkoi oikein pitää siitä, varusti sen kaikilla mahdollisilla lahjoilla ja ansioilla ja saattoi sen vahingoittumattomana koettelemusten läpi, jotka olisivat tuhonneet kenet tahansa kuolevaisen naisen.

Tämän innoituksen voimasta työ sujui jonkin aikaa kuin leikki, mutta vähitellen se kadotti viehätyksensä, säveltäminen unohtui, ja hän istui haaveissaan kynä kädessä tai harhaili ympäri iloista kaupunkia hankkimassa uusia ideoita tai virkistämässä mieltään, joka sinä talvena oli hiukan levottomassa tilassa. Hän ei tehnyt juuri mitään, mutta ajatteli paljon ja huomasi, että tahtomattaan oli muuttumassa jotenkin.

– Ehkäpä luomisvoimani kuohuu. Annan sen kuohua ja katson mitä siitä kehittyy, hän tuumi, mutta epäili salaa, että se ei ollutkaan luomisvoimaa vaan jotain paljon tavallisempaa. Tästä kuohumisesta oli kuitenkin hyötyä, sillä tarkoitukseton elämä alkoi yhä enemmän harmittaa Laurieta ja hän rupesi kaipaamaan kunnon työtä, johon voisi antautua sieluineen ruumiineen. Vihdoin hän päätyi myös siihen lopputulokseen, etteivät kaikki musiikin ystävät ole säveltäjiä.

Palattuaan eräänä iltana kuuntelemasta muuatta Mozartin suurta oopperaa, joka oli esitetty loistavasti kuninkaallisessa teatterissa, hän otti esiin oman tekeleensä, soitti sen parhaat kohdat ja jäi sitten tuijottamaan Mendelssohnin, Beethovenin ja Bachin rintakuvia, jotka hymyilivät suopeasti hänelle. Sitten hän äkkiä repi nuottilehdet kappaleiksi ja viimeisen leijaillessa hänen kädestään sanoi vakavana itsekseen:

– Hän on oikeassa! Lahjakkuus ei ole neroutta eikä voi siksi muuttua. Mozartin musiikki vei minusta turhamaisuuden niin kuin Rooma hänestä, enkä aio enää olla narri. Mutta mitä rupeaisin nyt tekemään?

Tuota kysymystä oli vaikea ratkaista ja Laurie alkoi toivoa, että hänen täytyisi itse ansaita leipänsä. Nyt jos koskaan oli mainio tilaisuus "mennä helvettiin" niin kuin hän oli joskus uhmakkaasti sanonut. Hänellä oli paljon rahaa eikä mitään tehtävää, ja paholainen keksii tunnetusti mielellään käyttöä lihavalle kukkarolle ja joutilaille käsille. Poikaparkaa ahdistivat sekä sisäiset että ulkonaiset kiusaukset, mutta hän kesti ne sangen hyvin. Hän rakasti vapautta, mutta vielä suuremman arvon hän antoi kunniallisuudelle ja luottamukselle. Hän pysyi oikealla tiellä, koska muisti isoisälle antamansa lupauksen ja tahtoi aina kyetä rehellisesti katsomaan silmiin niitä, jotka häntä rakastivat, ja vakuuttamaan, että kaikki on hyvin.

Suureksi hämmästyksekseen Laurie huomasi, että hänen oli päivä päivältä helpompaa unohtaa kärsimyksensä. Hän ei ensin tahtonut uskoa sitä, vaan suuttui itselleen eikä voinut lainkaan ymmärtää asiaa. Tämä käänne oli aivan odottamaton eikä hän ollut valmistautunut siihen. Hän oli närkästynyt itselleen ja ihmetteli omaa huikentelevaisuuttaan. Hän tunsi samalla kertaa pettymystä ja huojennusta pystyessään niin pian toipumaan saamastaan ankarasta kolauksesta. Huolellisesti hän kohenteli rakkautensa sammuvia kekäleitä, mutta ne eivät enää leimahtaneet liekkiin, levittivät vain miellyttävää lämpöä, joka tuntui hyvältä eikä tehnyt häntä kuumeiseksi. Tahtomattaan hänen täytyi myöntää, että lapsellisen kiihkeä rakkaus tyyntyi vähitellen rauhalliseksi tunteeksi. Se oli hyvin hellä ja vielä hiukan surumielinen ja katkera, mutta aikanaan sekin varmasti häviäisi ja jättäisi jälkeensä veljellisen kiintymyksen, joka kestäisi lujana elämän loppuun asti.

Kun sana 'veljellinen' käväisi hänen mielessään, hän hymyili itsekseen ja katsahti Mozartin kuvaa.

– Niin, hän oli suuri mies, ja kun hän ei saanut omakseen toista sisaruksista, hän otti toisen ja tuli onnelliseksi.

Laurie ei lausunut ääneen näitä sanoja, mutta hänen ajatuksensa kulkivat siihen suuntaan. Seuraavassa hetkessä hän jo katseli vanhaa sormusta ja sanoi:

– Ei, minä en tee niin! Minä en ole unohtanut enkä unohda koskaan.

Koetan taas, mutta jos nyt epäonnistun, niin ehkäpä…

Hän jätti lauseen kesken, tarttui kynään ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä Jolle, kertoi ettei osannut tarttua mihinkään niin kauan kuin oli vähänkin toivoa, että Jo muuttaisi mielensä. Eikö tämä sittenkin voisi ja tahtoisi antaa hänen palata kotiin ja tulla onnelliseksi?

Vastausta odottaessaan Laurie ei tehnyt mitään, mutta hän odotti tarmokkaasti ja kuumeisen kärsimättömänä. Vihdoin vastaus saapui ja ratkaisi asian lopullisesti. Jo ei todellakaan voinut eikä tahtonut. Hän oli kokonaan antautunut Bethille eikä enää milloinkaan halunnut kuulla sanaa 'rakkaus'. Hän uskoi että Laurie tulisi jonkun muun kanssa onnelliseksi, mutta toivoi että hänen sydämessään olisi aina varattuna pieni kolkka Jo-siskolle. Lopuksi hän pyysi Laurieta kertomaan Amylle, että Beth oli huonontunut. Amyn oli määrä palata keväällä kotiin eikä ollut syytä synkistää hänen viimeisiä kuukausiaan ulkomailla. Hän saisi kyllä aikanaan surra, mutta nyt Laurien piti hyvin usein kirjoittaa hänelle, jotta hän ei tuntisi itseänsä yksinäiseksi eikä kärsisi koti-ikävää ja levottomuutta.

– Minä kirjoitan heti. Pikku tyttö parka! Pelkään että hänen kotimatkastaan tulee hyvin surullinen.

Laurie avasi kirjoituslipaston, ikään kuin Amylle kirjoittaminen olisi ollut sopiva loppu lauseelle, joka pari viikkoa sitten oli jäänyt kesken.

Mutta hän ei kirjoittanutkaan sinä päivänä, sillä kun hän etsi parasta kirjepaperiaan, hänen mielensä äkkiä muuttui. Eräästä laatikosta laskujen, passien ja kuittien joukosta hän löysi pinkan Jon kirjeitä ja toisesta kolme Amyn lähettämää tervehdystä, jotka oli huolellisesti sidottu yhteen sinisellä nauhalla ja joissa tuoksui suloisesti kuihtuneet ruusut.

Surumielinen mutta samalla huvittunut ilme kasvoillaan Laurie keräsi kaikki Jon kirjeet, silitteli niitä, taittoi ne kokoon ja asetti sievästi pieneen lipastonlaatikkoon. Hetken aikaa hän käänteli pientä sormusta sormessaan, sitten hän veti sen hitaasti pois, laski kirjeiden viereen, lukitsi laatikon ja lähti kuulemaan juhlamessua Pyhän Tapanin tuomiokirkkoon. Hänestä tuntui kuin olisi ollut hautajaiset, ja vaikka suru ei ollutkaan murtanut hänen sydäntään, vaikutti sopivammalta viettää loppupäivä kirkossa kuin kirjoittamassa kirjeitä ihastuttaville nuorille naisille.

Mutta ennen pitkää kirje kuitenkin lähti, ja siihen tuli nopeasti vastaus, sillä Amylla tosiaankin oli koti-ikävä ja hän tunnusti sen Laurielle. Kirjeet kulkivat kumpaankin suuntaan järkkymättömän säännöllisesti koko kevään. Laurie myi säveltäjien kuvat, käytti oopperansa sytykkeiksi ja palasi Pariisiin toivoen, että joku saapuisi sinne pian. Hänen teki kovin mieli Nizzaan, mutta hän ei tahtonut lähteä sinne kutsutta. Mutta Amy ei nyt halunnut kutsua Laurieta, sillä hänellä oli omia asioitaan, joiden vuoksi hän halusi vältellä pojan hämmentäviä silmiä.

Fred Vaughan oli palannut ja tehnyt Amylle kysymyksen, johon tämä kerran oli päättänyt vastata: "Tahdon". Mutta nyt hän sanoikin: "En tahdo", ystävällisesti mutta päättäväisesti. Sillä hetken tullen hänen rohkeutensa petti ja hän tunsi, että rikkaus ja hyvä asema eivät riittäneet tyydyttämään uutta kaipausta, joka täytti hänen sydämensä aralla toivolla ja pelolla. Hänen korvissaan kaikuivat itsepintaisesti sanat: "Fred on kunnon poika, mutta en luullut häntä mieheksi, johon voisit rakastua", ja hän muisti Laurien ilmeen tämän sanoessa ne. Hän muisti myös vastanneensa katseellaan: "Minä menen naimisiin rahojen vuoksi."

Amy tunsi itsensä vaivautuneeksi muistaessaan tämän; hän ei tahtonut Laurien pitävän häntä sydämettömänä ja rahanahneena. Hän ei enää välittänyt päästä seurapiirien kuningattareksi, vaan halusi paljon mieluummin olla rakastava nainen. Hän oli iloinen ettei Laurie ollut suuttunut niistä hirveistä asioista, joita hän oli sanonut, vaan oli entistään ystävällisempi. Laurien kirjeet olivat suurena lohtuna Amylle, sillä kotiväki kirjoitti kovin epäsäännöllisesti. Amy piti velvollisuutenaankin vastata Laurien kirjeisiin, koska Jo itsepintaisesti pysyi kylmänä ja poikaparka tarvitsi hemmottelua. Jon olisi pitänyt koettaa rakastaa häntä. Se ei varmastikaan olisi ollut vaikeaa, sillä moni tyttö olisi ollut ylpeä Laurien kaltaisesta ihailijasta. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin olla erityisen ystävällinen Laurielle ja kohdella häntä kuin veljeä.

Jos kaikki veljet saisivat osakseen yhtä hyvän kohtelun kuin Laurie, he olisivat huomattavasti onnellisempia olentoja. Amy ei enää saarnannut, vaan kysyi aina Laurien mielipidettä, hän oli kiinnostunut kaikesta mitä tämä puuhasi, teki hänelle pieniä, ihastuttavia lahjoja ja lähetti kahdesti viikossa kirjeen täynnä piristäviä juoruja ja sisarellisia salaisuuksia. Vain harvojen veljien kirjeitä kunnioitetaan niin paljon, että sisar kantaisi niitä taskussaan, lukisi ehtimiseen ja säilyttäisi kalliina aarteina, joten tuskin Amykaan käyttäytyi noin hassusti. Mutta hän kävi kyllä hiukan kalpeaksi ja mietteliääksi sinä keväänä eikä enää paljon piitannut seuraelämästä vaan kulki usein yksinään piirtelemässä. Palatessaan hänellä ei ollut paljon näytettävää. Hän kai vain tutki luontoa istuessaan tuntikausia Valrosan pengermällä kädet helmassa tai piirrellessään hajamielisesti mielikuviaan. Paperille syntyi tavallisesti hautakiveen veistetty urhea ritari tai nuori mies, joka makasi ruohikossa hattu silmillä.

Carrolin täti luuli Amyn katuvan vastaustaan Fredille, ja tämä antoi hänen pysyä luulossaan, koska huomasi selittelyt mahdottomiksi ja vastaväitteet hyödyttömiksi. Hän piti vain huolta siitä, että Laurie sai tietää Fredin lähteneen Egyptiin. Muuta hän ei kertonut, mutta Laurie ymmärsi tästäkin ja sanoi itsekseen huojentuneen näköisenä:

– Olin varma, että hän ajattelisi tarkemmin asiaa. Poika parka! Otan osaa hänen suruunsa, sillä tiedän miltä se tuntuu.

Laurie päästi syvän huokauksen. Sitten, ikään kuin olisi tällä täyttänyt velvollisuutensa, hän nosti jalat sohvalle ja ryhtyi nauttimaan Amyn kirjeestä.

Sillä aikaa kun ulkomailla tapahtui tällaisia muutoksia, suru oli löytänyt tiensä kotiin. Mutta Amy ei milloinkaan saanut kirjettä, joka kertoi Bethin huononevan, ja kun seuraava tieto hänet saavutti, nurmi viheriöi jo sisaren haudalla. Hän sai surullisen sanoman Veveyyn, sillä he olivat kuumuuden takia lähteneet Nizzasta jo toukokuussa ja olivat verkalleen matkustaneet Sveitsiä kohti Genovan ja Italian alppijärvien kautta. Amy kesti surun ja alistui tyynesti perheen päätökseen, ettei hänen pitänyt keskeyttää matkaa. Hän ei enää voinut sanoa jäähyväisiä Bethille, ja siksi oli viisainta antaa surun lieventyä ennen kuin hän palaisi kotiin. Mutta Amyn sydän oli hyvin raskas, hänellä oli ikävä kotiin, ja joka päivä hän loi kaipaavan katseen järven toiselle rannalle odottaen, että Laurie tulisi häntä lohduttamaan.

Tämä tulikin pian, sillä sama posti toi hänellekin surusanoman, vaikka se ehtikin hiukan myöhemmin Saksaan. Luettuaan kirjeen hän heti pakkasi reppunsa, jätti jäähyväiset retkitovereilleen ja riensi täyttämään lupauksensa sydämessään ilo ja suru, toivo ja epävarmuus.

Vevey oli vanhastaan tuttu hänelle, ja niin pian kuin vene oli törmännyt pieneen laituriin, hän kiiruhti rantatietä La Tour – hotelliin, jossa Carrolit olivat täysihoidossa. Vahtimestari valitti pahoilla mielin, että koko perhe oli mennyt järvelle soutelemaan. Mutta ei, vaaleatukkainen mademoiselle taisi sittenkin olla puutarhassa. Jos monsieur vaivautuisi hetkeksi odottamaan, hän saapuisi paikalle tuossa tuokiossa. Mutta monsieur ei malttanut odottaa tuokiotakaan, ja kesken vahtimestarin puhetulvan hän lähti itse etsimään mademoisellea.

Viehättävä vanha puisto oli kauniin järven partaalla. Kastanjapuut suhisivat pään yläpuolella, muratti kierteli puiden oksilla, ja vanhan tornin synkkä varjo lankesi kauas aurinkoiselle järvelle. Pitkän matalan muurin nurkkauksessa oli penkki, ja sinne Amy usein tuli lukemaan, piirtämään tai hakemaan lohtua suruunsa ympäröivästä kauneudesta. Siellä hän nytkin istui pää käden varassa, sydän täynnä koti-ikävää, ajatellen Bethiä, ihmetellen missä Laurie viipyi.

Tyttö ei kuullut Laurien kulkevan pihan poikki eikä huomannut, kun tämä pysähtyi holvikäytävään, joka johti puutarhaan. Laurie seisoi hetken katsellen tyttöä uusin silmin ja sai nähdä sen, mitä kukaan muu ei vielä ollut nähnyt – Amyn luonteen hellän puolen. Kaikki hänen ympärillään kertoi rakkaudesta ja surusta – kyynelten kostuttamat kirjeet hänen helmassaan, tukkaan solmittu musta nauha ja kasvoilla kuvastuva ikävä. Tytön kaulassa riippuva pieni eebenpuuristikin oli Laurien mielestä liikuttava, sillä hän oli sen itse lahjoittanut Amylle, eikä tällä ollut nyt muita koruja.

Jos Laurie oli ollut epävarma, millaisen vastaanoton saisi, hän rauhoittui heti kun Amy nosti katseensa ja huomasi hänet. Tyttö riensi Laurieta vastaan antaen kirjeiden pudota maahan ja huudahti:

– Voi Laurie, Laurie, tiesinhän että sinä tulet!

Sinä hetkenä kaikki selveni heidän välillään, sillä kun he seisoivat siinä hetkisen aivan hiljaa tumma pää kumartuneena suojelevasti vaaleiden kiharoiden yli, Amy tunsi ettei kukaan osannut tukea ja lohduttaa häntä niin kuin Laurie, ja Laurielle selvisi, että Amy oli ainoa nainen, joka kykeni täyttämään Jon paikan ja tekemään hänet onnelliseksi. Hän ei vielä sanonut mitään, mutta Amy ei ollut lainkaan pettynyt, sillä molemmat ymmärsivät kuinka asia oli, tyytyivät siihen ja unohtivat toistaiseksi muun.

Amy palasi pian paikalleen, ja hänen kuivaillessaan kyyneleitään Laurie keräsi maahan pudonneet paperiarkit. Nuhruisiksi luetut kirjeet ja paljon puhuvat piirrokset olivat hänen mielestään hyviä enteitä vastaisen varalle. Kun Laurie istuutui penkille, Amya alkoi taas ujostuttaa ja hän punastui muistaessaan välittömän tervehdyksensä.

– En voinut sille mitään, tunsin oloni kovin yksinäiseksi ja surulliseksi ja ilahduin niin kovin nähdessäni sinut, hän selitti koettaen turhaan puhua luonnollisesti.

– Tulin heti kun kuulin asiasta. Toivoisin voivani sanoa sinulle jotakin lohduttavaa nyt kun rakas pikku Beth on mennyt pois, mutta minä vain tunnen ja… Laurie ei osannut jatkaa, vaan muuttui äkkiä ujoksi hänkin eikä tiennyt mitä sanoa. Hän olisi tahtonut painaa Amyn pään olkaansa vastaan ja kehottaa tätä itkemään kyllikseen, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan hän tarttui tytön käteen ja puristi sitä myötätuntoisesti, ja se tuntui paremmalta kuin sanat.

– Sinun ei tarvitse sanoa mitään, sillä tässä on kylliksi lohdutusta, Amy sanoi hiljaa. – Bethin on hyvä olla ja hän on onnellinen, enkä saa toivoa häntä takaisin, mutta minä pelkään kotiintuloa, vaikka kaipaankin kovin heitä kaikkia. Ei puhuta siitä nyt, sillä se saa minut itkemään ja tahtoisin voida iloita sinun täälläolostasi. Ethän lähde pois, ethän?

– En lähde, jos sinä tarvitset minua, ystäväiseni.

– Tarvitsen toki. Täti ja Flo ovat hyvin ystävällisiä minulle, mutta sinä olet kuin meidän perhettä, ja tuntuisi niin kotoisalta, jos olisit vähän aikaa minun luonani.

Amy oli puhuessaan kuin lapsi, jolla on koti-ikävä. Laurie unohti kohta ujoutensa ja kohteli Amya niin kuin juuri sillä hetkellä pitikin: hyväili häntä hiljaa ja aloitti iloisen keskustelun.

– Pikku raukka, tuntuu kuin olisit sairastumaisillasi surusta. Minä otan sinut nyt hoiviini, älä itke enää vaan lähde kävelemään kanssani. Sinä vilustut, jos istut paikoillasi, hän sanoi samalla kertaa hyväilevään ja käskevään sävyyn, josta Amy piti. Hän solmi tytön hatun nauhat, veti tämän käden kainaloonsa, ja he alkoivat kävellä edestakaisin aurinkoista puistokäytävää vastapuhjenneitten kastanjanlehvien keskellä. Lauriesta tuntui mukavammalta kävellä ja Amy huomasi, että oli hauskaa nojata voimakkaaseen käsivarteen, nähdä tuttujen kasvojen hymyilevän ja kuulla ystävällisen äänen puhuvan vain hänelle.

Pitkän aikaa Amy ja Laurie kävelivät vanhassa puutarhassa ja iloitsivat sen suloisesta tunnelmasta, ja kun arkinen päivälliskello komensi heidät sisään, Amysta tuntui kuin hän olisi vapautunut yksinäisyyden ja surun taakasta.

Huomatessaan tytön muuttuneen ilmeen rouva Carrol sai uuden ajatuksen ja huudahti itsekseen:

– Nyt minä ymmärrän kaiken – se lapsi on ikävöinyt nuorta