Kitabı oku: «Viimevuotiset ystävämme», sayfa 18

22.
DAISY JA DEMI

Marchin suvun kallisarvoisimmat ja tärkeimmät jäsenet, Daisy ja Demi, olivat nyt päässeet valtansa huipulle. Kolmi- ja nelivuotiaina lapset näet alkavat ajaa oikeuksiaan ja onnistuvatkin useammin kuin monet vanhemmat. Jos mikään kaksospari on ollut vaarassa tulla perin juurin hemmotelluksi, niin ainakin Brooken pikku lörpöttelijät.

He olivat tietysti maailman ihmeellisimpiä lapsia: jo kahdeksan kuukauden ikäisinä he osasivat kävellä, puhuivat sujuvasti vuoden vanhoina ja kaksivuotiaina saivat paikkansa ruokapöydässä, jossa he käyttäytyivät niin sievästi, että se ihastutti suuresti katselijoita. Kolmivuotiaana Daisy pyysi neulaa ja lankaa ja tosiaan kyhäsi kukkaron neljällä pistolla. Niin ikään hän perusti oman taloutensa tarjoilupöydälle ja hoiteli niin taidokkaasti pikku liettään, että ylpeyden kyynelet kohosivat vanhan Hannan silmiin. Demi opetteli aakkosia isoisän johdolla, joka oli keksinyt uuden tavan opettaa kirjaimia antamalla pojan muodostaa ne käsivarsiensa ja jalkojensa avulla. Jo aikaisin pojassa ilmeni teknisiä taipumuksia. Se ilahdutti isää, mutta äiti oli aivan hämmennyksissään, kun poika sai lastenkamarin aivan sekaisin koneillaan. Hän rakensi 'ompelukoneen', joka oli salaperäisesti kyhätty kokoon nauhoista, tuoleista, nuppineuloista ja puolista, viimeksi mainittujen oli määrä korvata pyörät. Toisen kerran oli korkean tuolin selustalle ripustettu kori; Demi koetti turhaan hinata siinä ylös hyväuskoista sisartaan, joka nöyrästi salli pikku päätään kolhittavan, kunnes äiti tuli hänet pelastamaan. Nuori keksijä huomautti harmissaan, että hän oli vain yrittänyt kuljettaa siskoa hississä.

Lapset olivat luonteeltaan aivan erilaiset, mutta sopivat yhteen eivätkä juuri riidelleet enempää kuin kolmesti päivässä. Demi tietysti tyrannisoi Daisya, mutta puolusti häntä ritarillisesti toisten hyökkäyksiltä.

Daisy oli veljensä alhainen orja ja palvoi tätä maailman täydellisimpänä olentona. Tyttö oli punaposkinen, pullea ja päivänpaisteinen olento, joka löysi tien kaikkien sydämiin. Hän oli kuin luotu suudeltavaksi ja hyväiltäväksi, ja hänet tuotiin aina vieraiden ihailtavaksi. Suloisimmalta puoleltaan hän oli suorastaan enkelimäinen, mutta muutamat pienet ilkeydet tekivät hänestä ihastuttavan inhimillisen. Hänen pienessä maailmassaan paistoi aina aurinko. Aamuisin hän kömpi yöpaitasillaan ikkunaan:

– Voi, kaunis päivä, voi kaunis päivä!

Kaikki ihmiset olivat hänen ystäviään ja hän jakeli suukkoja niin luottavaisena vieraillekin, että piintyneinkin vanhapoika heltyi ja lapsirakkaat ihmiset joutuivat haltioihinsa.

– Daisy rakastaa kaikkia, hän kerran huudahti ja avasi sylinsä toisessa kädessä lusikka, toisessa muki, ikään kuin hän olisi ollut valmis syleilemään ja ruokkimaan koko maailmaa.

Kun tyttö kasvoi, hänen äitinsä alkoi tuntea Kyyhkyslakassa samanlaisen hellän ja iloisen olennon vaikutusta kuin ennen kotona Bethin eläessä. Ja hän rukoili, ettei joutuisi kokemaan samanlaista menetystä. Isoisä sanoi Daisya usein Bethiksi, ja isoäiti vartioi häntä väsymättä kuin korjatakseen jonkin laiminlyöntinsä.

Demi oli amerikkalaisittain tiedonhaluinen. Hän kyseli alituisesti ja oli toisinaan aivan onneton, kun ei saanut tyydyttäviä vastauksia loputtomiin tiedusteluihinsa.

Hänessä ilmeni isoisän suureksi iloksi taipumuksia myös filosofiaan. Tällä oli tapana käydä sokratesmaisia keskusteluja hänen kanssaan ja silloin tällöin varhaiskypsä oppilas pani opettajansa pussiin, mikä herätti peittelemätöntä tyytyväisyyttä naisväessä.

– Mikä saa minun jalkani liikkumaan, ukki? kysyi nuori filosofi eräänä iltana tarkastellen ankaran telmimisen jälkeen miettiväisenä noita ruumiinsa liikkuvia osia.

– Sinun pieni tahtosi, Demi, vastasi viisas vanhus silitellen nöyränä pojan vaaleaa päätä.

– Mikä se pieni tahto on?

– Se on semmoinen, joka panee ruumiisi liikkeelle, niin kuin jousi saa minun kelloni rattaat pyörimään kuten äsken näit.

– Avaa minut! Minä tahdon nähdä mikä minussa pyörii.

– En minä osaa avata sinua, niin kuin et sinäkään kelloa. Jumala vetää sinut ja sinä käyt niin kauan kuin Hän tahtoo.

– Käynkö? Demin ruskeat silmät kävivät suuriksi ja iloisiksi kun hän omaksui tämän uuden ajatuksen. – Vedetäänkö minut niin kuin kello?

– Kyllä, mutta en voi näyttää sinulle miten se tapahtuu, sillä se toimitetaan silloin, kun me emme näe.

Demi tunnusteli selkäänsä päästäkseen selville, oliko se samanlainen kuin kellon tausta. Sitten hän sanoi vakavana.

– Jumala tekee sen kai silloin kun minä nukun.

Nyt seurasi tarkka selitys, jota poika kuunteli niin kiinnostuneena, että isoäiti huomautti levottomana:

– Hyvä ystävä, onko sinusta viisasta puhua tuollaista lapselle? Hän saa pian ryppyjä otsaansa ja rupeaa tekemään kysymyksiä, joihin on mahdotonta vastata.

– Jos hän on kyllin vanha tekemään kysymyksiä, hän on myös kyllin vanha saamaan niihin oikeat vastaukset. Minä en pane ajatuksia hänen päähänsä, vaan autan häntä omien ajatustensa selvittelemisessä. Lapset ovat viisaampia kuin me, ja minä olen varma, että poika on ymmärtänyt joka sanan, minkä olen sanonut. Kas niin, Demi, sano minulle missä sinun tahtosi on?

Jos poika olisi Alkibiadeen tavoin vastannut: Kautta jumalten, Sokrates, en tiedä, hänen isoisänsä ei olisi hämmästynyt. Mutta seistyään hetken toisella jalallaan kuin mietteliäs haikara poika vastasi tyynesti ja vakuuttavasti: – Minun pikku mahassani. Sen kuultuaan vanhan herran täytyi vain yhtyä isoäidin nauruun ja jättää metafysiikka rauhaan.

Äiti olisi voinut käydä levottomaksi, jollei Demi olisi selvästi osoittanut olevansa tavallinen poikalapsi huolimatta filosofisista harrastuksistaan. Usein sellaisten keskustelujen jälkeen, jotka saivat Hannan merkitsevästi nyökytellen ennustamaan, ettei poika eläisi kauan, Demi käänsi esille toisen puolen luonteestaan ja haihdutti hänen pelkonsa jollakin kujeellaan, joilla rakkaat likaiset, pahankuriset veijarit säikyttelevät ja riemastuttavat vanhempiaan.

Meg oli omaksunut joukon kasvatusperiaatteita, joita hän koetti noudattaa. Mutta milloin on äiti voinut vastustaa noiden pikkuihmisten ovelaa viekkautta, kekseliäitä verukkeita tai rauhallista häikäilemättömyyttä, jotka jo varhain osoittivat heidän kehittyneen taitaviksi petkuttajiksi.

– Nyt et saa enää rusinoita, Demi, muuten tulet kipeäksi, sanoo äiti pikkumiehelle, joka säännöllisesti tarjoaa apuaan kun valmistetaan rusinavanukasta.

– Minusta on kivaa olla kipeä.

– Mutta minä en halua sinun tulevan kipeäksi. Juoksehan nyt tiehesi ja mene vaikka auttamaan Daisya, joka leipoo piirakoita.

Poika tottelee vastahakoisesti, mutta hänen kärsimänsä vääryys jää kivistelemään mieleen, ja tilaisuuden tullen hän hankkii korvauksen tekemällä ovelan kaupan äidin kanssa.

– Nyt te olette kilttejä ja minä leikin teidän kanssanne mitä vain haluatte, lausuu Meg taluttaessaan keittiöapulaisiaan yläkertaan, kun vanukas on kaikella kunnialla saatu vuokaan hyytymään.

– Varmastiko, äiti? kysyy Demi, jonka päähän välähtää loistava keksintö.

– Aivan varmasti, ihan mitä haluatte, vastaa lyhytnäköinen äiti, joka valmistautuu laulamaan heille "Kolme pientä kissinpoikaa" kymmeneen kertaan tai viemään heidät sämpylöitä ostamaan. Mutta Demi paneekin hänet ahtaalle vastaamalla kylmäverisesti:

– Sitten mennään syömään kaikki rusinat.

Jo-täti oli molempien paras leikkitoveri ja uskottu, ja kolmikko pani usein koko talon mullin mallin. Amy-tätiin he olivat vasta nyt tutustuneet, Beth-täti häipyi pian hämäräksi muistoksi, mutta Jo-täti oli heille elävää todellisuutta, ja lapset käyttivät häntä hyväkseen tädin itsensä suureksi iloksi. Mutta herra Bhaerin tultua Jo unohti leikkitoverinsa, joiden mielet valtasi tyrmistys ja lohduttomuus, Daisy joka oli tottunut kaupittelemaan suukkosia, menetti parhaan asiakkaansa. Tarkkanäköinen Demi huomasi pian, että Jo-täti leikki mieluummin 'partasedän' kanssa kuin hänen. Mutta vaikka hän olikin loukkaantunut, hän salasi surunsa, koska ei tahtonut suututtaa kilpailijaansa, jonka taskussa oli loppumaton suklaanappivarasto ja kello, jota sai pudistella mielin määrin.

Näitä hauskoja oikeuksia olisi voinut pitää lahjomisena, mutta Demi ei ottanut asiaa siltä kaimalta, vaan suosi 'partasetää' edelleen lämpimästi. Daisy puolestaan osoitti tälle hellyyttään jo kolmannella tapaamiskerralla ja piti hänen olkapäätään valtaistuimenaan, hänen käsivarttaan turvanaan ja hänen antimiaan kallisarvoisina aarteina.

Professorin asiat, mitä laatua ne sitten lienevät olleet, pidättivät häntä päivästä toiseen kaupungissa, ja kului tuskin iltaa, jolloin hän ei olisi tullut tervehtimään – niin, hän kysyi aina pastori Marchia, joten tämä kai veti häntä sinne. Siinä luulossa tämä verraton isä ainakin oli ja syventyi aina pitkiin keskusteluihin sukulaissielunsa kanssa, kunnes terävänäköisemmän tyttärenpojan satunnainen huomautus äkkiä paljasti hänelle asian oikean laidan.

Eräänä iltana herra Bhaer taloon tullessaan jäi seisomaan kirjaston kynnykselle hämmästyneenä näystä, jonka hän kohtasi. Pastori makasi pitkin pituuttaan lattialla tukevat sääret ilmassa ja hänen vieressään makasi Demi, joka koetti lyhyine punasukkaisine jalkoineen matkia isoisän asentoa. Molemmat olivat niin syventyneet puuhaansa, etteivät lainkaan huomanneet katselijaa, ennen kuin tämä puhkesi raikuvaan nauruun, jolloin Jo hätääntyneenä huudahti:

– Isä, isä, professori on täällä!

Mustat sääret painuivat lattialle, harmaa pää kohosi pystyyn ja opettaja sanoi tyynen arvokkaasti:

– Hyvää iltaa, herra Bhaer. Suokaa anteeksi, viivyn vielä hetken, oppituntimme loppuu aivan heti. Kas niin Demi, muodosta nyt kirjain ja sano mikä se on.

– Minä osaan sen! Muutaman kerran nytkähdeltyään punaiset sääret kohosivat ilmaan muodostaen kulman, ja etevä oppilas huusi voitonriemuisena: – Tämä on V, ukki, tämä on V!

– Isä on mainio koulumestari, nauroi Jo, kun vanha herra kömpi seisomaan ja tyttärenpoika koetti seisoa päällään osoittaakseen iloaan oppitunnin päättymisestä.

– Mitä sinä olet tänään puuhannut, Bübchen? kysyi herra Bhaer ja poimi voimistelijan polvelleen.

– Minä olin katsomassa pikku Meriä.

– Entä mitä teit siellä?

– Minä annoin sille suukon, tokaisi Demi peittelemättä.

– No mutta sinäpä alat varhain. Mitä pikku Meri siitä arveli? ripitti professori pientä rikollista, joka seisoi hänen polvellaan takintaskuja kaivellen.

– No se tykkäsi siitä ja se antoi minulle suukon ja se oli minusta kivaa. Eikös pikku pojat tykkää pikku tytöistä? jatkoi Demi suu täynnä suklaata ja naama tyytyväisyydestä loistaen.

– Sinä pikku kukonpoika! Mistä sinä sen sait päähäsi? kysyi Jo, jota nämä viattomat paljastukset huvittivat yhtä paljon kuin professoria.

– Ei se ole minun päässäni, se on minun suussani, vastasi Demi ja pisti esiin kielensä, jolla näkyi suklaanappi.

– Säästä toki muutama suklaanappi pienelle ystävättärellesi. Suloista suloiselle, pikku mies. Herra Bhaer tarjosi Jollekin niin kauniisti hymyillen, että tästä tuntui kuin hänelle olisi tarjottu jumalten nektaria. Demikin näki hymyn, pani sen merkille ja kysäisi epähienosti:

– Tykkäävätkö isot pojat isoista tytöistä, setä?

Herra Bhaer ei osannut valehdella. Hän vastasi sen vuoksi epämääräisesti, että he taisivat toisinaan pitääkin. Ääni, jolla selitys annettiin, sai pastori Marchin laskemaan vaateharjan kädestään, istahtamaan nojatuoliin sen näköisenä, kuin 'pikku kukonpoika' olisi saanut hänen päähänsä ajatuksen, joka oli sekä suloinen että katkera.

Miksi Jo-täti tavatessaan Demin hetkeä myöhemmin astiakaapilla melkein rutisti hänet hengiltä, vaikka poika oli luullut saavansa toruja, ja miksi hän jatkoi tätä uutta kasvatustapaa antamalla odottamatta pojalle suuren marmeladileivän, jäi Demille arvoitukseksi.

23.
SATEENVARJON ALLA

Sillä aikaa kuin Laurie ja Amy astelivat plyyssimatoilla järjestellessään kotiaan ja rakennellessaan hauskoja tulevaisuuden suunnitelmia, herra Bhaer ja Jo nauttivat aivan toisenlaisista kävelyretkistä pitkin kuraisia teitä ja savisia peltoja.

– Minulla on aina ollut tapana käydä iltaisin kävelemässä enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi luopua siitä vain sen vuoksi, että usein satun tapaamaan professorin jaloittelemassa, tuumi Jo kohdattuaan tämän jo kolmisen kertaa ulkona.

Megin luo johti kaksi tietä, mutta valitsipa Jo niistä kumman hyvänsä aina hän tapasi professorin joko meno- tai tulomatkalla. Hän käveli aina kiireesti eikä näyttänyt huomaavan Jota ennen kuin tämä oli aivan hänen edessään. Silloin hän oli hämmästyvinään ikään kuin hän likinäköisyytensä vuoksi ei olisi aikaisemmin tuntenut tulijaa. Jos Jo oli menossa Megin luo, professorilla oli aina jotakin lapsille vietäväksi, jos taas tyttö oli kotimatkalla, herra Bhaer oli ollut kävelemässä joen rannalla ja oli juuri aikeissa tulla tervehtimään Marcheja mikäli nämä eivät olleet kyllästyneet hänen alituisiin vierailuihinsa.

Asiain näin ollen Jo ei voinut muuta kuin kohteliaasti tervehtiä häntä ja toivottaa hänet tervetulleeksi. Jos hän oli kyllästynyt professorin käynteihin, hän salasi erinomaisen taitavasti ikävystymisensä, ja piti aina huolta, että illallisella tarjottiin kahvia, "koska Friedrich – tarkoitan herra Bhaer – ei pidä teestä".

Jo toisella viikolla kaikki olivat huomanneet mitä oli tekeillä, mutta kukaan ei ollut näkevinään muutosta, joka Jon olemuksessa oli tapahtunut. He eivät kyselleet miksi hän lauleli työtä tehdessään, järjesti tukkansa kolmesti päivässä ja palasi niin säteilevänä iltakävelyiltään. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan, että professori Bhaer pastorin kanssa filosofoidessaan antoi hänen tyttärelleen rakkauden oppitunteja.

Jo ei edes osannut rakastua säädyllisesti, vaan koetti ankarasti hillitä tunteitaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, ja siksi tyttö oli jokseenkin levottomassa mielentilassa. Hän pelkäsi kuollakseen, että hänelle naurettaisiin, kun hän luopui kiihkeästi julistamistaan riippumattomuusperiaatteista. Laurie oli kaikkein suurin pelonaihe. Mutta Laurien uusi hallitsijatar sai miehensä käyttäytymään moitteettomasti eikä hän milloinkaan julkisesti nimittänyt herra Bhaeria hauskaksi vanhaksi kaveriksi, ei vihjaillut Jon kaunistuneeseen ulkomuotoon eikä osoittanut lainkaan hämmästyvänsä, vaikka näki professorin hatun melkein joka ilta Marchin naulakossa. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän riemuitsi ja toivoi, että pian koittaisi aika, jolloin hän voisi lahjoittaa Jolle sopivaksi vaakunaksi lautasen, jota koristi ryhmysauvaa kantava karhu.

Parin viikon ajan professori kävi talossa säännöllisesti kuin ainakin sulhasmies. Mutta sitten häntä ei näkynyt kolmeen päivään. Se sai kaikki totisiksi ja Jon ensin miettiväiseksi, mutta sitten – voi niitä tunteita – vihaiseksi.

Hän on tietystikin kyllästynyt meihin ja lähtenyt kotiin yhtä äkkiä kuin ilmestyikin. Eihän se minua liikuta, mutta olisin luullut, että hän olisi herrasmiehen lailla käynyt jättämässä jäähyväiset, mietti Jo katsellen epätoivoisen näköisenä portille pukeutuessaan eräänä synkkänä iltapäivänä tavanmukaiselle kävelylleen.

– On parasta ottaa mukaasi sateensuoja; näyttää tulevan sade, sanoi rouva March, joka huomasi, että Jolla oli päässään uusi hattunsa, mutta ei puhunut siitä mitään.

– Niin, äiti. Tarvitsetko jotakin kaupungilta? Minun on mentävä ostamaan paperia, vastasi Jo ja solmi peilin ääressä hattunsa rusettia, ettei hänen tarvinnut katsoa äitiin.

– Tarvitsen vähän neliniitistä palttinaa, kirjeen yhdeksännumeroisia silmäneuloja ja kaksi metriä kapeaa vihreätä nauhaa. Onko sinulla tukevat kengät jalassa ja jotakin lämmintä viitan alla?

– Kyllä kai, Jo vastasi hajamielisenä.

– Jos satut tapaamaan herra Bhaerin, niin tuo hänet mukanasi teelle.

Alan jo kaivata tuota kunnon miestä, lisäsi rouva March.

Sen Jo kuuli, mutta ei vastannut, suuteli vain hellästi äitiään ja lähti kiireesti. Huolimatta sydänsurustaan hän tunsi lämmintä kiitollisuutta.

– Miten hyvä äiti onkaan minulle! En ymmärrä miten ne tytöt tulevat toimeen, joilla ei ole äitiä huolia huojentamassa.

Kangaskaupat eivät sijainneet samassa kaupunginosassa kuin virastot, pankit ja tukkuvarastot, missä herrat yleensä asioivat. Mutta Jo huomasi harhailevansa sillä suunnalla, vaikka ei vielä ollut toimittanut ainoatakaan asiaansa. Hän kulki hitaasti kuin jotakuta odotellen, tarkasteli epänaisellisen kiinnostuneena eräässä ikkunassa näkyviä koneita ja toisessa olevia villanäytteitä. Hän kompasteli tynnyreihin ja väisteli laskeutuvia villapaaleja. Kiireiset työmiehet töykkivät häntä ja näyttivät ajattelevan: – Mitä hiidessä tuo nainen täältä hakee?

Poskelle putoava sadepisara palautti Jon ajatukset pettyneistä toiveista kastuviin hatunnauhoihin. Pisaroita tippui yhä tiheämmin ja naisena, vaikkapa rakastuneenakin, Jo tuli ajatelleeksi että hattu oli vielä pelastettavissa vaikka sydän olikin mennyttä. Hän muisti sateensuojan, jonka lähtöinnossaan oli unohtanut kotiin. Murehtimisesta ei ollut hyötyä, ei ollut siis muuta neuvoa kuin lainata sateensuoja tai kastua läpimäräksi.

Jo katsahti synkälle taivaalle ja sitten punaisiin hatunnauhoihinsa, joissa jo näkyi mustia tahroja. Sitten hän katsoi edessään olevaa kuraista katua ja epäröiden nokista varastoa, jonka oven päällä luki "Hoffman, Schwartz & Co.", ja mietti ankaran moittivasti:

Tämä on juuri parahiksi minulle. Kuka minun käski pukeutua parhaisiini ja tulla tänne haikailemaan siltä varalta, että tapaisin professorin. Jo, minä häpeän sinun takiasi! Ei, sinä et mene lainaamaan sateenvarjoa eli siis tiedustelemaan hänen ystäviltään, missä hän on. Tallustele vain sateessa ja toimita asiasi. Jos tulet kuolemansairaaksi ja turmelet hattusi, olet sen tosiaan ansainnut. Kas niin, eteenpäin!

Näin sanoen Jo ryntäsi kadun poikki niin kiivaasti, että oli vähällä joutua suurten vaunujen alle ja syöksyi erään arvokkaan, vanhan herrasmiehen syliin, mistä tämä näkyi kovin pahastuvan. Hiukan säikähtyneenä Jo ryhdistäytyi, levitti nenäliinan tuhoon tuomittujen hatunnauhojensa suojaksi ja kiiruhti eteenpäin jalkojen kastuessa yhä pahemmin ja sateensuojien törmäillessä hänen yläpuolellaan toisiinsa.

Hänen huomionsa kiintyi siihen, että muuan kulunut, sininen sateenvarjo pysytteli jatkuvasti hänen turvattoman hattunsa suojana, ja nostaessaan katseensa hän näki vierellään herra Bhaerin.

– Taidan tuntea tämän tarmokkaan neitosen, joka pujottelee pelkäämättä hevosenturpien lomitse ja kulkee urhoollisesti rapakoiden halki. Mitä teette täällä, ystäväiseni?

– Olen ostoksilla.

Herra Bhaer hymyili vilkaistessaan kadun toisella puolella olevasta etikkatehtaasta vastapäiseen nahka- ja vuotakauppaan, mutta hän sanoi vain kohteliaasti:

– Teillä ei ole sateensuojaa. Saanko tulla kantamaan teidän pakettejanne.

– Kiitos.

Jon posket olivat yhtä punaiset kuin hänen hattunsa nauhat ja hän ihmetteli, mitä professori mahtoi hänestä ajatella. Mutta sillä ei ollut enää väliä, kun hän huomasi astelevansa professorinsa käsipuolessa. Hänestä tuntui kuin aurinko olisi äkkiä alkanut paistaa tavattoman kirkkaasti, koko maailma hymyili taas, ja läpeensä onnellinen nainen kahlasi nyt kuran halki.

– Me luulimme teidän jo matkustaneen, sanoi Jo nopeasti, koska hän tiesi professorin katsovan häntä. Hattu ei peittänyt hänen kasvojaan ja hän pelkäsi professorin pitävän hänen iloisuuttaan sopimattomana.

– Luulitteko että lähtisin täältä sanomatta hyvästejä niille ihmisille, jotka ovat olleet minulle niin äärettömän ystävällisiä? Bhaer kysyi niin moittivasti, että Jo luuli loukanneensa häntä ja vastasi sydämellisesti.

– Ei, en minä. Tiesin että teillä on paljon tekemistä omissa asioissanne. Mutta meillä oli oikein ikävä teitä, varsinkin isällä ja äidillä.

– Entä teillä?

– Minusta on aina hauskaa tavata teitä, sir.

Koettaessaan pysyttää äänensä rauhallisena Jo tuli lausuneeksi nuo sanat kylmäkiskoisesti, ja virallinen puhuttelusana masensi professorin, hymy haihtui hänen huuliltaan ja hän virkkoi vakavana:

– Kiitoksia. Tulen käymään vielä kerran ennen kuin matkustan.

– Te siis todella aiotte lähteä?

– Minulla ei ole enää mitään tehtävää täällä. Olen toimittanut asiani.

– Toivottavasti ne ovat menneet hyvin, lausui Jo kuullessaan vastauksesta professorin pettymyksen.

– Kyllä oikeastaan, sillä olen saanut hyvän viran, jonka avulla voin ansaita elatukseni ja huolehtia pojista.

– Kertokaa siitä! Minusta olisi hauskaa kuulla kaikki – pojista, sanoi Jo innokkaasti.

– Te olette kovin ystävällinen; kerron mielelläni. Ystävieni avulla olen päässyt opettajaksi korkeakouluun ja ansaitsen tarpeeksi voidakseni kouluttaa Franzin ja Emilin. Saan olla kiitollinen siitä, eikö totta?

– Tietysti. Miten hauskaa, että saatte mieleisenne toimen ja että saamme usein tavata teidät ja pojat! huudahti Jo ottaen pojat selvästi näkyvän riemunsa tekosyyksi.

– Voi, mutta pelkäänpä ettemme tapaa usein. Tuo paikka on näet lännessä.

– Niin kaukana! ja Jo antoi hameen helman pudota maahan ikään kuin enää ei olisi ollut väliä sillä miten hänen vaatteittensa tai hänen itsensä kävi.

Herra Bhaer osasi monia kieliä, mutta naista hän ei ollut vielä oppinut ymmärtämään. Hän oli kuvitellut tuntevansa Jon jotakuinkin hyvin, mutta tänään hän joutui ymmälle tämän äänen ja käytöksen muuttuessa yhtenään. Kohdatessaan professorin Jo oli hämmästynyt, vaikka näytti ilmeiseltä, että hän oli juuri siksi tullut kävelemään. Kun professori tarjosi käsivartensa, tyttö tarttui siihen tavalla, joka sai seuralaisen ilahtumaan, mutta kysyessään oliko Jo kaivannut häntä hän sai niin kylmän ja muodollisen vastauksen, että hänet valtasi epätoivo. Kuullessaan hänen menestyksestään tyttö melkein taputti käsiään – oliko tämä niin iloinen vain poikien vuoksi? Saatuaan sitten tietää, mihin hän sijoittuisi asumaan, Jo oli sanonut: "Niin kaukana!" niin murheellisesti, että professori tunsi saavansa uutta toivoa. Mutta seuraavassa hetkessä hän oli taas arjessa, kun Jo virkkoi niin kuin ei olisi mitään muuta ajatellutkaan:

– Tässä kaupassa minun on käytävä, tuletteko mukaan? En viivy kauan.

Jo ylpeili kaupantekotaidostaan ja tahtoi nyt tehdä vaikutuksen seuralaiseensa toimittamalla asiansa nopeasti ja näppärästi. Mutta hän oli niin kiihtynyt, että kaikki kävikin hullusti. Hän kaatoi neularasian, muisti että palttinan tuli olla neliniitistä vasta kun se oli leikattu, antoi väärin rahaa maksuksi ja saattoi itsensä häpeään pyytämällä silkkinauhaa pumpulikangasosastolta. Herra Bhaer seisoi vieressä ja seurasi hänen punasteluaan ja kömmähdyksiään. Sitä katsellessaan hänen oma hämmennyksensä hävisi, sillä hän alkoi ymmärtää, että erinäisissä tilanteissa naiset, samoin kuin unet, tietävät päinvastaista kuin näyttää.

Heidän tullessaan kadulle professori pisti käärön kainaloonsa jo iloisemman näköisenä ja porskutteli lätäköiden halki, kuin se olisi ollut suorastaan hauskaa.

– Eikö osteta jotakin lapsille ja pidetä pienet jäähyväiskekkerit, kun tulen viimeistä kertaa teidän herttaiseen kotiinne? hän kysyi pysähtyen hedelmäkaupan ikkunan eteen.

– Mitä ostettaisiin? kysyi Jo nuuhkien muka ihastuneena kaupan tuoksuja niin kuin ei olisi ensinkään huomannut professorin viimeisiä sanoja.

– Syövätkö he appelsiineja ja viikunoita? kysyi professori isällisesti.

– Milloin vain saavat.

– Pidättekö pähkinöistä.

– Yhtä paljon kuin orava.

– Tuossa on hampurilaista rypäleviiniä. Sitä meidän on juotava isänmaan onneksi.

Jo rypisti kulmiaan moiselle tuhlaavaisuudelle ja huomautti, että professori voisi saman tien ostaa korillisen taateleita, rusinatynnyrin ja mantelisäkin. Sen kuullessaan professori takavarikoi Jon kukkaron, veti esiin omansa ja teki lopun kaupanhieronnasta ostamalla monta naulaa rypäleitä, kauniin hunajapurkin ja kimpun vaaleanpunaisia tuhatkaunoja. Hän tunki kääröt taskuunsa, ojensi kukat Jolle, ja niin jatkettiin matkaa sateensuojan alla.

– Neiti March, pyytäisin teiltä suosionosoitusta, aloitti professori heidän käveltyään puolen korttelin matkan kurassa.

– Niin, sir. Jon sydän alkoi lyödä niin kiivaasti, että hän pelkäsi professorinkin kuulevan sen.

– Rohkenen esittää pyyntöni sateesta huolimatta, koska aikani on täpärällä.

– Niin, sir, sanoi Jo ja oli vähällä rutistaa kukat piloille.

– Ostaisin mekon pikku Tinalleni, mutta en ymmärrä lainkaan sellaisia asioita. Tahtoisitteko olla ystävällinen ja auttaa minua valitsemaan?

– Kyllä, sir. Josta tuntui kuin hän äkkiä olisi vajonnut jääkellariin.

– Ostaisin myös hartiahuivin Tinan äidille, hän on niin köyhä ja sairas ja miehestä on vain vaivaa. Niin, lämmin, pehmeä hartiahuivi olisi varmaan tervetullut pienelle äitiraukalle.

– Autan teitä mielelläni, herra Bhaer, vastasi Jo ja ryhtyi pontevasti kaupantekoon.

Herra Bhaer jätti sen Jon huoleksi, ja niinpä hän valitsi pienen sievän mekon Tinalle ja pyysi sen jälkeen hartiahuiveja nähtäväksi. Myyjä joka oli itse perheenisä, osoitti mielenkiintoa pariskuntaa kohtaan luullen heidän suorittavan omia perheostoksiaan.

– Vaimonne pitää varmaan tästä. Se on hyvää laatua, kauniin värinen ja yksinkertainen ja arvokas, hän sanoi levittäen pehmeän, harmaan huivin Jon hartioille.

– Miellyttääkö tämä teitä, herra Bhaer? kysyi Jo ja kääntyi ympäri mielissään, kun sai kätkeä kasvonsa.

– Erinomaisesti, me otamme sen, vastasi professori ja hymyili itsekseen maksaessaan samalla kun Jo kulki tarkastamassa tavaroita kuin tottunut ostaja ainakin.

– Lähdemmekö nyt kotiin? kysyi professori ikään kuin nämä sanat olisivat olleet hänestä kovin mieluisat.

– Lähdetään, on jo myöhäistä ja minua väsyttää. Jon ääni kuulosti surullisemmalta kuin hän itse aavisti. Aurinko tuntui peittyneen yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, maailma muuttui taas kurjaksi ja kuraiseksi, ja hän huomasi äkkiä, että hänen jalkojaan palelsi, päätä pakotti ja sydäntä vilutti ja särki vielä enemmän. Herra Bhaer oli lähdössä pois. Jo oli hänelle vain ystävä. Kaikki oli ollut erehdystä, mitä pikemmin koko juttu oli ohi, sitä parempi. Näissä mietteissä Jo viittoili lähestyvää raitiovaunua pysähtymään niin kiivaasti, että tuhatkaunot putosivat kadulle ja turmeltuivat pahoin.

– Tämä ei ole meidän vaunumme, sanoi professori, antoi vaunulle merkin jatkaa matkaa ja kumartui poimimaan maasta kukkaparat.

– Anteeksi, en erottanut nimeä. No ei se mitään, kyllä minä jaksan kävelläkin. Olen tottunut rämpimään rapakoissa, vastasi Jo räpytellen silmiään, sillä hän ei mistään hinnasta halunnut pyyhkiä niitä professorin nähden.

Herra Bhaer huomasi kyynelet hänen poskillaan, vaikka tyttö käänsi päänsä pois. Näky liikutti häntä syvästi, hän kumartui tytön puoleen ja kysyi äänellä, johon sisältyi paljon:

– Ystävä kulta, miksi te itkette?

Jollei Jo olisi ollut tottumaton tällaisiin tilanteisiin, hän olisi sanonut, ettei itkenyt vaan hänellä oli nuha, tai keksinyt jonkin muun naisellisen hätävalheen. Mutta tämä kaikkea muuta kuin arvokas olento vastasi nyyhkäisten:

– Siksi, että te lähdette pois.

– Luojan kiitos! huudahti herra Bhaer ja onnistui lyömään käsiään yhteen sateensuojasta ja paketeista huolimatta. – Jo, en voi tarjota teille muuta kuin rakkautta, paljon rakkautta. Tulin tänne nähdäkseni, välitättekö siitä, olenko minä teille muutakin kuin ystävä. Olenko? Onko teidän sydämessänne pieni sija vanhalle Fritzille? hän jatkoi samaan hengenvetoon.

– On, on, sanoi Jo. Professori oli tyytyväinen, sillä Jo tarttui molemmin käsin hänen käsivarteensa ja loi häneen katseen, jolla ilmaisi olevansa onnellinen saadessaan vaeltaa koko elämänsä hänen rinnallaan, vaikka ei saisi päänsä päälle muuta suojaa kuin vanhan sateenvarjon. Kaikki oli hyvin, kun 'vanha Fritz' sitä kantoi.

Kosinta tapahtui todella hankalissa olosuhteissa, sillä vaikka herra Bhaer olisi tahtonut laskeutua polvilleen Jon eteen, ei hän kuran tähden voinut; hän ei liioin voinut tarjota tytölle kättään kuin kuvaannollisesti, koska molemmat olivat täynnä tavaraa, eikä toki käynyt päinsä osoittaa hellyyttä keskellä katua, vaikka Bhaer oli kyllä vähällä tehdä niin. Hän ilmaisi siis ihastuksensa vain katsomalla tyttöön kasvoillaan niin säteilevä ilme, että hänen parrassaan olevat sadepisaratkin näyttivät kimaltelevan sateenkaaren väreissä. Jollei hän jo olisi rakastanut Jota, hän tuskin olisi silloin ihastunut tähän, sillä tyttö ei ollut ensinkään rakastettavan näköinen; hameenliepeet olivat surkeassa tilassa, päällyskengät kurassa nilkkoihin saakka ja hattu pilalla, mutta hän oli herra Bhaerin mielestä maailman kaunein nainen. Jon mielestä professori oli puolestaan jumalaisempi kuin koskaan ennen huolimatta siitä, että hänen hatunlierinsä lerpattivat ja valuivat vettä (hän näet piti koko ajan sateensuojaa Jon yllä), ja jokainen hansikkaansormi kaipasi neulaa ja lankaa.

Ohikulkijat varmaan luulivat heitä hiukan hassahtaneiksi, sillä he eivät välittäneet pysäyttää raitiovaunua, vaan astelivat hitaasti edelleen kiinnittämättä huomiota yhä sakenevaan pimeyteen ja usvaan. Eivät he piitanneet mitä ihmiset ajattelivat, sillä he nauttivat siitä onnellisesta hetkestä, joka harvalle ihmiselle suodaan useammin kuin kerran. Tämä ihmeellinen hetki tekee vanhan nuoreksi, köyhän rikkaaksi ja ruman kauniiksi. Professori oli sen näköinen kuin olisi vallannut kuningaskunnan eikä elämä tuntunut enää voivan tarjota suurempaa onnea. Jo asteli hänen rinnallaan kuin hänen paikkansa olisi aina ollut siinä eikä hän ymmärtänyt, kuinka hän koskaan olisi saattanut valita toisen osan. Jo tietysti aloitti keskustelun:

– Friedrich, miksi ette…

– Voi taivas, tuota nimeä ei kukaan ole käyttänyt Minnan kuoleman jälkeen! huudahti professori ja pysähtyi keskellä lammikkoa katsomaan Jota kiitollisen ihastuneena.

– Sanon teitä mielessäni aina siksi. En ollenkaan ajatellut, en sano enää niin, jollette pidä siitä.

– Ettenkö pitäisi siitä? En osaa sanoa kuinka kallis se nimi on minulle. Ja sano minua sinuksi.

– No niin, miksi sinä et kertonut tätä kaikkea minulle aikaisemmin? kysyi Jo arasti.

– Nyt minun täytyy avata sinulle koko sydämeni, mutta teen sen mielelläni, koska tästä lähtien sinä saat sen hoitoosi. Katsohan, oma Joni – voi sinun rakasta, pientä hassua nimeäsi! olisin tahtonut sanoa sinulle jotakin jo sinä päivänä, jolloin lähdit New Yorkista, mutta luulin, että olit kihloissa komean ystäväsi kanssa ja siksi en sanonut. Olisitko myöntynyt, jos olisin puhunut silloin?

– En tiedä. Tuskin olisin, sillä siihen aikaan minulla ei ollut sydäntä lainkaan.

– Sitä minä en usko. Sydämesi vain uinui. Niin, ensirakkaus on aina paras, mutta sitä en rohkene odottaa.