Kitabı oku: «Viimevuotiset ystävämme», sayfa 17

– Jo raukka! Me lähdimme huvittelemaan ja jätimme sinut yksin kantamaan raskaan taakan. Sinä oletkin vanhentunut. Tuossa näkyy ryppy ja tuolla toinen. Katseesi on surullinen, ja koskettaessani äsken tyynyä huomasin, että se oli kyynelistä kostea. Sinulla on ollut paljon kestettävää ja olet joutunut kärsimään aivan yksin. Mikä itsekäs elukka minä olenkaan ollut! Laurie repi katuvaisen näköisenä tukkaansa.

Mutta Jo vain käänsi tyynyn, joka oli antanut hänet ilmi, ja koettaen tehdä äänensä iloiseksi hän vastasi:

– Ei ensinkään, minullahan oli isä ja äiti apunani, lapsikullat lohdutuksenani, ja kun tiesin sinun ja Amyn voivan hyvin ja olevan onnellisia, huolet tuntuivat kevyemmiltä. En kiellä, että toisinaan tunnen itseni yksinäiseksi, mutta se on vain hyväksi minulle ja…

– Nyt se on loppuva, puuttui Laurie puheeseen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ikään kuin puolustaakseen häntä kaikelta pahalta. – Amy ja minä emme tule toimeen ilman sinua, sinun on tultava opettamaan meille lapsille talonpitoa ja jakamaan kaikki kanssamme, niin kuin ennenkin. Me pidämme sinua oikein hyvänä ja elämme onnellisina yhdessä.

– Jollen vain olisi teidän tiellänne, siitä voisi tulla oikein hauskaakin. Alan tuntea itseni taas nuoreksi, sillä jotenkin kaikki huoleni tuntuivat haihtuvan sinun tultuasi, Teddy. Sinä osaat aina lohduttaa, sanoi Jo ja painoi päänsä Laurien olkapäälle aivan kuin vuosia sitten, kun Beth makasi sairaana ja Laurie pyysi saada olla Jon tukena.

Laurie katsahti tyttöön pohtien, mahtoiko tämä muistaa sitä aikaa, mutta Jo hymyili itsekseen ikään kuin hänen huolensa tosiaan olisivat Laurien tullessa haihtuneet.

– Sinä olet pysynyt ihan samanlaisena, äsken vuodatit kyyneliä ja nyt naurat. Tällä hetkellä näytät vähän vallattomalta. Mitä sinulla on mielessäsi, täti?

– Aprikoin vain, miten te tulette toimeen keskenänne.

– Kuin enkelit!

– Niin, tietysti nyt alussa, mutta kumpi määrää?

– Tunnustan suoraan, että hän määrää nyt, annan hänen ainakin luulla niin – tiedäthän että se on hänestä hauskaa. Kohta rupeamme vuorottelemaan, sillä kuten sanotaan, avioliitto vie puolet oikeuksista ja tuo toisen verran velvollisuuksia.

– Kyllä teillä asiat pysyvät nykyisellään. Amy on valtiattarena koko ikänsä.

– No niin, hän tekee sen niin huomaamatta, ettei minulla oikeastaan ole sitä vastaan mitään. Hän kuuluu niihin naisiin, jotka osaavat hallita hyvin. Melkein pidän siitä, sillä hän osaa kiertää ihmisen sormensa ympäri pehmeästi ja taitavasti kuin silkkilangan ja saa toisen vielä pitämään sitä suosionosoituksena.

– Ajatella että sain nähdä sinun tyytyväisenä alistuvan tohvelisankariksi! huudahti Jo heilauttaen käsivartensa ilmaan.

Oli hupaisaa nähdä Laurien kohauttavan olkapäitään ja miehisen halveksivasti hymyilevän olettamukselle vastatessaan mahtavasti:

– Amy on liian tahdikas sellaiseen, enkä minä ole niitä miehiä, jotka alistuvat mihin hyvänsä. Vaimoni ja minä kunnioitamme itseämme ja toisiamme niin paljon, ettemme ikinä sorra toisiamme emmekä riitele.

Tämä oli Jolle mieleen ja hänen mielestään uusi arvokkuus sopi hyvin Laurielle. Mutta paljon hän oli muuttunut kehittyessään pojasta mieheksi, Jo oli siitä hyvillä mielin mutta samalla vähän kaihoisa.

– Varmaankin. Amy ja sinä ette milloinkaan riidelleet niin kuin me. Hän on aurinko, minä olen tuuli ja, kuten muistat, sadussakin auringolla oli suurempi valta.

– Kyllä hän osaa riepottaakin miestä, nauroi Laurie. – Sain totisesti kuulla kunniani Nizzassa! Voin vakuuttaa, että se oli hyvän joukon tuimempi läksytys kuin olen saanut sinulta ikinä. Joskus kerron sinulle kaikki – hän ei sitä varmastikaan tee, sillä väitettyänsä ensin halveksivansa minua ja häpeävänsä minun tähteni hän menetti sydämensä tälle kurjalle ja meni naimisiin tyhjäntoimittajan kanssa.

– Miten halpamaista! Jos hän vastedes solvaa sinua, tule minun luokseni, niin minä puolustan sinua.

– Sitä tarvitsenkin, kuten näkyy, vastasi Laurie ponnahtaen pystyyn. Samassa hänen kasvoilleen levisi ihastunut ilme, kun hän kuuli Amyn huutavan:

– Missä on Jo? Missä on minun vanha rakas Jo-siskoni?

Koko perhe työntyi sisään. Yleinen syleileminen ja suuteleminen seurasi ja ulkomaanmatkaajat asetettiin sohvaan istumaan kaikkien ihailtaviksi. Herra Laurence oli yhtä reipas ja sydämellinen kuin ennenkin ja ulkomaanmatka näytti tehneen hänelle yhtä hyvää kuin toisillekin. Äreys oli melkein kadonnut ja hänen vanhanaikainen kohteliaisuutensa oli entistäkin hioutuneempaa. Hän hymyili suopeasti 'lapsilleen', kuten hän nimitti nuorta paria, ja Amy kohteli häntä huomaavasti ja hellästi kuin tytär.

Heti Amyn nähtyään Meg huomasi, ettei hänen oma pukunsa ollut pariisilaismallinen. Rouva Moffatkin joutuisi kokonaan varjoon rouva Laurencen rinnalla, joka oli mitä siroimmin ja aistikkaimmin pukeutunut.

Miten hyvin he sopivatkaan yhteen, mietti Jo katsellessaan nuorta paria. Olin oikeassa, Laurie on saanut omakseen kauniin, hyvinkasvatetun tytön, joka sopii hänen kotiinsa paremmin kuin vanha Jo ja on hänelle ylpeyden aiheena eikä vaivana. Herra ja rouva March hymyilivät ja nyökkäsivät toisilleen onnellisina siitä, että heidän nuorimpansa oli käynyt hyvin, ei ainoastaan aineellisesti vaan myös sikäli, että tämä oli saanut omakseen rakkauden, onnen ja luottamuksen.

Amyn kasvot säteilivät sydämen rauhasta versovaa hiljaista iloa, äänessä oli uusi, hellä sointi ja hänen olemuksensa viileys ja jäykkyys oli muuttunut lempeäksi arvokkuudeksi. Teeskentelystä ei näkynyt jälkeäkään, ja hänen herttainen sydämellinen käytöksensä ihastutti enemmän kuin kauneus tai sirous, sillä se osoitti hänen varmasti olevan hieno nainen, joksi hän oli toivonut tulevansa.

– Rakkaudella on ollut hyvä vaikutus pikku tyttöömme, sanoi äiti hiljaa.

– Amylla on koko elämänsä ajan ollut hyvä esimerkki edessään, kuiskasi pastori March katsoen hellästi väsyneitä kasvoja ja harmaita hiuksia.

Daisy ei saanut silmiään irti 'nätistä tädistä', vaan tarrautui kuin sylikoira tämän ihmeellisiin käätyihin, jotka olivat täynnä jännittäviä riipukkeita. Demi tutki tarkasti uusia sukulaisiaan ennen kuin suostui ottamaan vastaan herttaisen puisen karhuperheen, joka tuotiin tuliaisiksi Bernistä. Mutta Laurie tiesi miten poikaa oli kohdeltava, ja vihdoin tämä antautuikin täydellisesti:

– Nuori mies, kun viimeksi tein tuttavuutta kanssasi, löit minua vasten kasvoja; nyt vaadin kunniallista hyvitystä! Ja pitkän enon filosofinen arvokkuus hävisi kokonaan, kun hän alkoi telmiä pikku miehen kanssa.

– Siunatkoon, eikö tuo tyttö ole silkissä kiireestä kantapäähän, hienona kuin mikäkin. Onpa hauska kuulla ihmisten karahteeraavan meidän pikku Amya rouva Laurenceksi! mumisi vanha Hanna, jonka piti vähän väliä kurkistaa sisään samalla kun hän kattoi pöytää erittäin hajamielisenä.

Hyvänen aika minkälainen ääntensorina siinä kävi, kaikki puhuivat yhtaikaa koettaen puolessa tunnissa tehdä selvää kolmen vuoden tapauksista. Onneksi teen juonti toi tyynnyttävän keskeytyksen, iloinen kulkue vaelsi ruokasaliin: herra March saatteli ylpeänä rouva Laurencea ja rouva March nojasi ylpeänä 'poikansa' käsivarteen; vanha herra vei pöytään Jon ja kuiskasi tämän korvaan:

– Tule sinä nyt minun tytökseni.

Jon huulet vavahtivat hiukan, kun hän katsahti uunin vieressä olevaan tyhjään paikkaan ja kuiskasi vastaukseksi:

– Koetan täyttää hänen paikkansa, sir.

Kaksoset hyppelivät perässä autuaina; kaikki olivat näet vastatulleiden lumoissa, niin että lapset saivat huvitella parhaan taitonsa mukaan. Kyllä he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. He maistoivat salaa teetä, ahmivat piparkakkuja ja kaiken kruunuksi kumpikin sujautti herkullisen leivoksen pieneen taskuunsa, missä ne pian murenivat näkymättömiin todistaen sekä ihmisluonnon että torttujen heikkoutta. Mutta salaa otetut tortut alkoivat kaivaa kummankin omaatuntoa ja peläten, että Jo-tädin terävä silmä voisi nähdä vaatteenkin lävitse, pienet rikolliset vetäytyivät ukin turviin, jolla ei tällä kertaa ollut silmälaseja nenällään.

Amy joka kulki toisen luota toisen luo kuin makeisvati, palasi saliin herra Laurencen käsipuolessa. Muilla oli entiset parinsa, ja siten Jo jäi ilman kavaljeeria. Hän ei sitä ensin huomannut, sillä hän jäi vastaamaan Hannalle, kun tämä innokkaana tiedusteli:

– Saako Amy-neiti ajella omissa vaunuissa ja käyttää niitä upeita hopea-astioita, joita herra Laurencella on varastoissaan?

– Ei kumma, vaikka hän saisi kuusi valkoista hevosta vaunujensa eteen, söisi kultalautasilta ja pukeutuisi joka päivä pitseihin ja jalokiviin. Teddyn mielestä ei mikään ole liian hyvää hänelle, vastasi Jo säteillen tyytyväisyyttä.

– No kaikkea! Syödäänkö aamiaiseksi lihamuhennosta vai kalapyöryköitä? kysyi Hanna sitten yhteen menoon.

– Ei sillä ole väliä, vastasi Jo ja sulki oven, sillä ruoka tuntui hänestä nyt kovin vastenmieliseltä puheenaiheelta. Hän jäi hetkeksi katselemaan seuruetta, joka katosi yläkertaan, ja kun Demin lyhyet, ruudukkaat sääret olivat selviytyneet ylimmälle portaalle, hänet valtasi äkkiä sellainen yksinäisyyden tunne, että kyynelet kihosivat hänelle silmiin ja hän vilkuili ympärilleen kuin etsien jonkun käsivartta tuekseen. Jospa hän vain olisi tiennyt millainen syntymäpäivälahja oli häntä lähestymässä, hän ei olisi tuuminut: – Kun pääsen vuoteeseen, saan hiukan vetistellä. Nyt täytyy pysyä iloisen näköisenä. Hän kuivasi kädellään kyynelensä – nenäliinaa ei tietenkään löytynyt – ja oli juuri onnistunut saamaan hymyn kasvoilleen, kun ulko-ovelta kuului kolkutus.

Hän avasi sen viipymättä, ja hätkähti kuin olisi taas nähnyt aaveen. Siellä oli pitkä, parrakas mies, joka säteili hänelle pimeästä kuin keskiyön aurinko.

– Voi, herra Bhaer, miten hauska nähdä teitä! huudahti Jo tarttuen hänen käteensä ikään kuin peloissaan, että pimeys voisi niellä hänet ennen kuin hän oli päässyt sisään.

– Entä teitä sitten, neiti March, mutta ei, teillä on vieraita, ja professori pysähtyi kuullessaan yläkerrasta iloisia ääniä ja tanssiaskelia.

– Ei ole, omaisia vain. Sisareni ja ystäväni ovat juuri palanneet kotiin ja me juhlimme sitä. Tulkaa vain joukkoon.

Herra Bhaer olisi varmaan arvokkaasti kääntynyt takaisin ja tullut uudelleen toisena päivänä. Mutta se ei oikein käynyt, sillä Jo sulki oven hänen jälkeensä ja otti hatun hänen päästään. Ehkäpä Jon kasvotkin vaikuttivat asiaan, sillä tyttö ei ollenkaan peitellyt iloaan hänet nähdessään ja osoitti siten yksinäiselle miehelle, että tämä oli tervetulleempi kuin oli uskaltanut odottaakaan.

– Jollen häiritse perhepiiriänne, haluan oikein mielelläni tutustua heihin. Oletteko ollut sairas, hyvä ystävä?

Professori teki tämän odottamattoman kysymyksen, kun Jo ripusti hänen takkiaan naulaan ja valo lankesi hänen kasvoilleen paljastaen niissä tapahtuneen muutoksen.

– En sairas, vain väsynyt ja surullinen. Meillä on ollut surua sen jälkeen kun viimeksi näin teidät.

– Niin, minä tiedän. Sydämeeni koski, kun sain kuulla siitä. Professori puristi uudelleen Jon kättä, ja tytöstä tuntui, ettei mikään lohdutus voinut vetää vertoja hänen ystävälliselle katseelleen.

– Isä, äiti, täällä on professori Bhaer, Jo sanoi niin peittelemättömän ylpeänä, että olisi yhtä hyvin voinut puhaltaa torvella fanfaarin saattaessaan vieraansa sisään.

Professori sai osakseen niin sydämellisen vastaanoton, että hänen epäilyksensä haihtuivat heti. Hän tunsi olevansa kuin kulkija, joka kolkutettuaan oudolle ovelle ja päästyään siitä sisään huomaa olevansa kotonaan. Pienokaiset tulivat hänen luokseen, kapusivat hänen polvilleen ja lumosivat hänet tyhjentämällä hänen taskunsa, kiskomalla häntä parrasta ja tutkimalla uskaliaasti hänen kelloaan. Naiset vilkuilivat hyväksyvästi toisiinsa, ja pastori March, joka tunsi löytäneensä hengenheimolaisen, alkoi keskustella mieliaiheistaan tämän kanssa. Harvapuheinen John kuunteli innostuneena mutta sanomatta sanaakaan, ja herra Laurence ei malttanut lähteä nukkumaan.

Laurien käytös olisi huvittanut Jota, jollei tämän huomio olisi suuntautunut muualle. Lauriella oli epämukava tunne, joka ei johtunut mustasukkaisuudesta, vaan jonkinlaisesta epäluulosta, ja se sai hänet suhtautumaan vieraaseen veljellisen arvostelevasti.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hän tempautui tahtomattaan mukaan, sillä professorin oli helppo puhua tässä leppoisassa seurassa, ja hän esiintyi oikein edukseen. Hän ei puhunut Laurielle paljon, mutta hänen kasvoillaan häivähti varjo ikään kuin hän olisi kaivannut omaa kadonnutta nuoruuttaan nähdessään parhaissa voimissaan olevan nuoren miehen. Sitten hänen katseensa pysähtyi Johon niin kaihoisana, että tämä olisi varmaan vastannut sen mykkään kysymykseen, jos olisi kohdannut hänen katseensa. Mutta Jon oli pidettävä varansa omien silmiensä suhteen, ja koska hän ei uskaltanut luottaa niihin, hän viisaasti kiinnitti katseensa villasukkaan, jota kutoi kuin kelpo vanhapiika ainakin.

Hän virkistäytyi kuitenkin vilkaisemalla silloin tällöin vaivihkaa professoriin ja näki suotuisia ennusmerkkejä. Herra Bhaerin kasvoilta oli kadonnut hajamielinen ilme ja hän näytti oikein pirteältä ja nykyhetkestä kiinnostuneelta. Jon mielestä hän oli ihan nuorekas ja komea, ja Jo unohti verrata häntä Laurieen, niin kuin tavallisesti muita miehiä, mikä koitui näille tappioksi. Professori oikein säteili innosta huolimatta siitä, että keskusteltiin entisistä hautaustavoista, mitä ei oikein voi pitää piristävänä puheenaiheena. Jo lämpeni voitonriemusta, kun Teddy vaikeni erään todisteen edessä, ja katsellessaan isänsä lumoutuneita kasvoja, hän mietti itsekseen: Hänestä olisi varmasti hauskaa keskustella joka päivä professorin kaltaisen miehen kanssa.

Professorilla oli jopa yllään uusi musta puku, joka sai hänet näyttämään kerrassaan hienolta mieheltä. Hän oli leikkauttanut paksun tukkansa ja harjannut sen sileäksi, mutta kauan se ei pysynyt järjestyksessä, sillä innostuessaan hän pörrötti sen hassuun tapaansa. Jota se ei kylläkään vaivannut, sillä hänen mielestään se sai professorin kauniin otsan näyttämään aivan kreikkalaiselta. Jo rukka ympäröi siinä istuessaan hiljaisena kutimensa ääressä tämän arkipäiväisen miehen kultaisella sädekehällä. Häneltä ei jäänyt mikään huomaamatta, ei edes se, että herra Bhaerilla tosiaan oli kultaiset napit hohtavan valkoisissa kalvosimissaan.

Vanha kunnon ystävä! Hän ei olisi kosintaretkelläkään voinut pukeutua huolellisemmin, mietti Jo. Samassa muuan ajatus sai hänen poskilleen niin hehkuvan punan, että hän tipautti lankakeränsä maahan ja kumartui sitä etsimään, ettei kukaan olisi nähnyt hänen kasvojaan.

Mutta temppu ei onnistunut niin hyvin kuin Jo oli odottanut, sillä professori, joka parhaillaan kuvaili noitien polttamista, jätti toistaiseksi rovion sytyttämättä ja syöksyi tavoittamaan pientä sinistä kerää. Tietysti he löivät päänsä yhteen, näkivät tähtiä ja nousivat pystyyn tulipunaisina ja nauravina. Kerää ei löytynyt ja he palasivat paikoilleen toivoen, etteivät olisi niiltä nousseetkaan.

Kukaan ei käsittänyt, mihin ilta kului. Hanna oli älynnyt hyvissä ajoin viedä pois lapset, jotka nuokkuivat jo kuin unikot, ja herra Laurence oli lähtenyt kotiin lepäämään. Toiset jäivät istumaan tulen ääreen unohtaen kokonaan ajan kulun. Vihdoin Megin äidinmielen valtasi äkkiä vakaumus, että Daisy oli pudonnut vuoteesta ja Demi sytyttänyt tulitikkuja tutkiessaan yöpaitansa palamaan. Ja hän nousi lähteäkseen.

– Emmekö taas laulaisi, kun pitkästä aikaa olemme kaikki koolla? ehdotti Jo, josta tuntui että lauluun voisi turvallisesti purkaa sydämen riemukkaita tunteita.

Kaikki eivät tosin olleet läsnä. Mutta Jon sanat tuntuivat kuitenkin tosilta sillä Beth oli ikään kuin vielä heidän joukossaan, näkymättömänä, mutta entistä rakkaampana. Kuolema ei voinut katkaista perhesiteitä, jotka rakkaus on lujittanut. Bethin pieni tuoli oli entisellä paikallaan, ja siisti ompelukori, joka sisälsi hänen keskenjääneen käsityönsä, oli hyllyllään. Piano oli niin ikään vanhalla paikallaan. Niiden yläpuolella seinällä Bethin kuva hymyilevänä ja rauhallisena ikään kuin se olisi tahtonut sanoa: – Olkaa onnellisia! Minä olen täällä.

– Soita jotakin, Amy. Näytä heille, miten paljon olet edistynyt, sanoi Laurie, joka tietenkin halusi saada kunniaa lahjakkaasta oppilaastaan.

Mutta Amy kuiskasi kyynelet silmissä pyöritellen kauhtunutta pianojakkaraa:

– Ei tänä iltana. Tänä iltana en voi.

Mutta hän esitti sellaista, joka on arvokkaampaa kuin taituruus ja kyky. Hän lauloi Bethin lauluja äänessään hellä sointi, jota ei suurinkaan mestari pysty opettamaan. Huoneessa oli aivan hiljaista, kun kirkas ääni Bethin lempivirren viimeisen säkeen kohdalla äkkiä petti. Oli vaikea sanoa:

"Ei löydy maassa murhetta,

jot' ei voi auttaa taivas."

Amy nojautui mieheensä, joka seisoi hänen takanaan, ja tunsi kovin kaipaavansa Bethin tervetuliaissuudelmaa.

– Meidän täytyy laulaa lopuksi Mignonin laulu, sillä herra Bhaer osaa sen, virkkoi Jo, kun äänettömyys alkoi käydä painostavaksi. Professori rykäisi ilahtuneena ja astui Jon luo sanoen:

– Laulakaa te minun kanssani. Meidän äänemme sopivat erinomaisesti yhteen.

Se oli muuten kohtelias valhe, sillä Jo ei ollut musikaalisempi kuin heinäsirkka. Mutta hän olisi professorin pyytäessä suostunut laulamaan vaikkapa kokonaisen oopperan välittämättä vähääkään tahdista tai melodiasta. Se ei haitannut paljoa, sillä herra Bhaer lauloi hyvin ja tunteikkaasti. Pian Jo vain hyräili hiljaa voidakseen kuulla pehmeän äänen, joka tuntui laulavan hänelle yksin.

"Tunnetko maan, sitruunat kukkivat."

Tämä oli tavallisesti professorin lempisäe, sillä hänelle se tarkoitti Saksaa. Mutta nyt hän tuntui panevan erikoista lämpöä ja sointua sanoihin:

 
"Jos voisinkin,
kanssasi, armas,
sinne liitäisin!"
 

Ja erästä kuulijaa tämä hellä kutsu liikutti niin, että hän olisi tahtonut vastata tietävänsä tuon maan ja olevansa valmis lähtemään sinne, milloin laulaja vain tahtoisi.

Laulu loppui, ja professori sai lämpimät kiitokset. Mutta vähän ajan kuluttua hän joutui kokonaan ymmälleen ja jäi tuijottamaan Amya, joka asetteli hattua päähänsä. Tämä oli esitetty hänelle vain sisarena eikä kukaan ollut tullut maininneeksi hänen sukunimeään. Professori joutui yhä enemmän ymmälle, kun Laurie hyvästellessään sanoi ystävällisesti:

– Vaimostani ja minusta oli oikein hauska tutustua teihin.

Muistakaa, että olette aina tervetullut kotiimme tien toiselle puolen.

Silloin professori kiitti häntä niin sydämellisesti ja näytti äkkiä niin säteilevältä, että Laurien mielestä hän oli maailman herttaisin professori.

– Minäkin lähden nyt, mutta tulen mielelläni uudelleen, jos sallitte, hyvä rouva. Viivyn nimittäin jonkin aikaa kaupungissa eräiden asioiden takia.

Hän puhui rouva Marchille, mutta katseli Jota, ja äidin kutsu oli yhtä lämmin kuin tyttären katse. Rouva March piti nimittäin paremmin huolta lastensa eduista kuin rouva Moffat oletti.

– Hän taitaa olla viisas mies, huomautti pastori March takan äärestä viimeisen vieraan lähdettyä.

– Ja varmasti hyvä ihminen, lisäsi rouva March vetäessään kelloa.

– Arvasin että pitäisitte hänestä, Jo sanoi vain hiipiessään nukkumaan.

Hän aprikoi, mitkä asiat olivat tuoneet herra Bhaerin tähän kaupunkiin, ja päätteli lopuksi, että professorin osaksi oli tullut jokin huomattava kunnianosoitus, josta hän ei vaatimattomuudessaan ollut maininnut mitään. Jos Jo olisi nähnyt professorin kasvot, kun tämä katseli erästä muotokuvapiirrosta, asia olisi ehkä valjennut hänelle.

21.
VASTANAINEET

– Parahin äiti rouva, saisinkohan lainata vaimoani puoleksi tunniksi? Matkatavarat ovat saapuneet ja olen myllertänyt Amyn pariisilaishienoudet sekaisin etsiessäni omia tavaroitani, sanoi Laurie seuraavana päivänä löydettyään rouva Laurencen istumasta äidin sylistä kuin olisi muuttunut lapseksi jälleen.

– Saat tietysti. Mene vain, kultaseni. Unohdin aivan, että sinulla on toinenkin koti. Kuin pyytääkseen äidillistä itsekkyyttään anteeksi rouva March puristi pientä valkoista kättä, jossa vihkisormus välkkyi.

– En olisi tullut tänne, jos olisin selviytynyt yksin, mutta en voi tulla toimeen ilman Amya sen paremmin kuin…

– … viirikukko ilman tuulta, jatkoi Jo, josta Teddyn kotiin tultua oli tullut melkein yhtä nenäkäs kuin aikaisemmin.

– Aivan niin. Amy saa minut enimmäkseen viittaamaan länsituulen suuntaan, vain joskus tuuli kääntää etelään. Idästä ei ole tuullut kertaakaan avioliittomme aikana, eikä pohjoisesta liioin ole tietoa, vai miten, rouva?

– Kaunista säätä ainakin toistaiseksi. Saa nähdä kauanko sitä riittää, mutta en pelkää myrskyjäkään, sillä alan jo oppia ohjaamaan laivaani. Mennään kotiin, niin etsin saapaspihtisi, sillä niitä sinä kai hait minun tavaroitteni joukosta. Miehet ovat perin avuttomia, äiti, sanoi Amy rouvamaisesti miehensä ihastukseksi.

– Mihin aiotte ryhtyä, kun saatte kotinne kuntoon? kysyi Jo napittaessaan Amyn viittaa niin kuin ennen hänen esiliinojaan.

– No, meillä on omat suunnitelmamme. Emme vielä paljon kertoile niistä, mutta emme suinkaan aio olla jouten. Ilahdutan isoisää käymällä innokkaasti käsiksi liikeasioihin ja näytän hänelle, etten ole ihan kelvoton. Tarvitsen sellaista työtä vakiintuakseni. Olen kyllästynyt vetelehtimään ja aion ryhtyä tosi toimiin.

– Entä Amy, mitä hän aikoo? kysyi rouva March, joka oli mielissään

Laurien päätöksestä ja tarmokkuudesta.

– Kunhan me olemme vierailleet kaikkien tuttavien luona ja näytelleet hienointa hattuamme, te saatte hämmästellä kotimme suurenmoista vieraanvaraisuutta, loistavaa seurapiiriämme ja sitä kaikin puolin edullista vaikutelmaa, jonka me koetamme antaa itsestämme. Niinhän, madame Récamier? kysyi Laurie vilkaisten ilkikurisesti Amyyn.

– Ken elää se näkee. Tule kotiin, herra näsäviisas, äläkä kauhistuta omaisiani nimittelemällä minua heidän kuultensa, vastasi Amy, joka oli päättänyt ensin luoda kodin ja tulla hyväksi vaimoksi ja vasta sitten koota seurapiirin ympärilleen.

– Kylläpä nuo lapset näyttävät onnellisilta, huomautti pastori

March, jonka oli vaikea nuoren parin mentyä uudelleen syventyä

Aristoteleen filosofiaan.

– Minä uskon että he näyttävät onnellisilta vastakin, jatkoi rouva March tyytyväisenä kuin luotsi, joka on ohjannut laivan turvallisesti satamaan.

– Varmastikin. Onnellinen Amy! huokasi Jo. Samassa hän hymyili iloisesti, kun professori Bhaer malttamattomasti työnsi portin auki.

Myöhemmin illalla, kun saapaspihtien kohtalo oli selvinnyt, Laurie sanoi äkkiä vaimolleen, joka järjesteli taideaarteitaan:

– Rouva Laurence!

– Herrani!

– Tuo mies aikoo naida meidän Jomme.

– Toivottavasti. Etkö sinä pitäisi siitä, kultaseni?

– Hän on kaikin puolin hyvä mies. Toivoisin vain, että hän olisi hiukan nuorempi ja hyvän joukon rikkaampi.

– No Laurie, älä nyt puhu turhanpäiväisiä. Jos he rakastavat toisiaan, ei merkitse mitään kuinka vanhoja he ovat tai kuinka paljon heillä on rahaa. Naiset eivät milloinkaan menisi naimisiin rahojen vuoksi – Amy vaikeni äkkiä ja katsoi mieheensä, joka vastasi vahingoniloisen arvokkaasti.

– Eivät varmaankaan, vaikka joskus kuuleekin ihastuttavien neitosten aikovan tehdä sellaisen tempun. Siinä on ehkä selitys siihen, että joku lankeaa ottamaan minunlaisenikin tyhjäntoimittajan.

– Voi rakas poika, älä viitsi. Kun suostuin kosintaasi, olin niin sekapäinen onnesta, että sinun rikkautesi oli haihtunut mielestäni kokonaan. Olisin ottanut sinut, vaikka olisit kirkonrotta, ja toisinaan toivonkin, että olisit köyhä, jotta voisin näyttää, miten paljon sinua rakastan. Ja Amy joka vieraiden nähden oli hyvin pidättyväinen vaikkakin kahden kesken hyvin rakastunut, osoitti vakuuttavasti puhuvansa totta.

– Ethän tosissasi usko, että minä olen sellainen laskelmoiva otus kuin silloin väitin olevani? Sydämeni murtuu jollet usko, että ilomielin soutaisin kanssasi samassa veneessä, vaikka olisit lautturi.

– Enhän minä sentään ole aasi. Sinähän annoit rukkaset minua rikkaammalle miehelle etkä suostu ottamaan puoliakaan siitä, mitä tahtoisin antaa sinulle, nyt kun minulla on siihen oikeus. Monille tyttöraukoille on kyllä opetettu, että rikkaus on heidän ainoa pelastuksensa, mutta sinä olet saanut parempaa oppia, ja vaikka aikoinani pelkäsin sinun tähtesi, ei minun tarvinnut pettyä, sillä sinä olit uskollinen äitisi opetuksille. Kerroin sen eilen äidillesi, ja hän näytti yhtä iloiselta ja kiitolliselta kuin olisi saanut miljoonan dollarin sekin käytettäväksi hyväntekeväisyyteen. Mutta tehän ette ensinkään kuuntele minun opettavaista puhettani, rouva Laurence. Laurie keskeytti puheensa huomatessaan hajamielisen ilmeen Amyn kasvoilla, vaikka tämä katsoikin häntä.

– Kyllä kuuntelen, mutta ihailen samalla sinun leukakuoppaasi. En haluaisi sinun tulevan itserakkaaksi, mutta minun täytyy myöntää, että olen ylpeämpi komeasta miehestäni kuin hänen rahoistaan. Älä naura vaikka sanon, että sinun nenääsi on todella nautinto katsella. Amy siveli hiljaa kauniita piirteitä.

Laurie oli saanut monia kohteliaisuuksia osakseen, mutta tämä oli hänestä kaikkein mieleisin. Sen näki kyllä, vaikka Laurie oli nauravinaan vaimonsa omituiselle maulle Amyn sanoessa:

– Saanko kysyä sinulta erästä asiaa, rakas?

– Totta kai, ole hyvä.

– Oletko pahoillasi, jos Jo menee naimisiin herra Bhaerin kanssa?

– Sekö sinua huoletti? Luulin että leuassani on jotakin, joka ei miellyttänyt sinua. Minun ei tarvitse kadehtia toisten onnea, koska itse olen maailman onnellisin ihminen ja voin vakuuttaa sinulle, että tanssiessani Jon häissä sydämeni on yhtä kevyt kuin jalkani. Epäiletkö sitä?

Amy oli tyytyväinen. Viimeinenkin mustasukkaisuuden häivä oli kadonnut, ja hän kiitti miestään hellällä ja luottavaisella katseella.

– Voisimmepa tehdä jotakin sen vanhan kunnon professorin hyväksi. Emmekö voisi keksiä rikasta sukulaista, joka älyäisi kuolla Saksassa ja jättää hänelle sievoisen omaisuuden? jatkoi Laurie, kun he kävelivät käsikoukkua edestakaisin pitkässä olohuoneessa linnanpihan puutarhakävelyjä muistellen.

– Jo keksisi juonen ja pilaisi kaiken. Hän on hyvin ylpeä professoristaan tällaisenaan, ja eilen hän sanoi ihailevansa köyhyyttä.

– Siunatkoon! En usko tyttöparan ajattelevan samoin, kun saa elättääkseen lukumiehen ja tusinan pieniä professorin alkuja. Emme puutu nyt asiaan, mutta odotamme sopivaa tilaisuutta ja autamme heitä, vaikkeivät he haluaisikaan sitä. Olen Jolle kiitollisuudenvelassa kasvatuksestani eikä hän velanmaksusta varmaankaan kieltäydy.

Niin he päättivät, löivät kättä sen päälle ja jatkoivat sitten kulkuaan edestakaisin huoneessa. He olivat entistä onnellisempia, ja heidän kaunis kotinsa tuntui entistä enemmän kodilta, kun he saivat jakaa yltäkylläisyydestään kovempiosaisille.