Kitabı oku: «Valo tulee! Näytelmä 1:ssä näytöksessä»

Kirj.

MARTTI HUMU [oik. Maria Ramstedt]

Helsingissä, 1896,

G. W. Edlund kustantaja.

Helsingissä,

J. C. Frenckell ja Poika, 1896.

HENKILÖT:

Sisällysluettelo

Teofilus Klimmi, entinen käräjäkirjuri. Elvira, hänen vaimonsa. Stella, heidän tyttärensä. Rouva Telje. Hessu, piikatyttö.

Avara huone, perällä ja oikeaLLa ovi. Vasemmalla akkuna, sen alla pöytä; puukansi sohva. Kangaspuut. Leipomauuni, sen edessä hella, jolla kiehuu kahvikattila. Kaikki siistiä, mutta osoittaa köyhyyttä.

HESSU (puhaltaa tulta hellan alla). Hyvänen aika! Ketähän sitä nyt odotetaan jouluksi tänne? Kuinka ovat salaperäisiä olevinaan: jouluvieraita, jouluvieraita! Vaan äläs huoli: kyllä niistä vieraista minä, Heikkilän Hessu selvän otan! Niin tein kesälläkin: ei laisinkaan minulle virketty ketä tulee, niinkuin minä en olisi sitä tiennyt! — Sulhanen se lienee nytkin — kukas muu! Ja nyt se taas alkaa lainaileminen: voi tokkiisa! — Kuhan nuo kenkäni nyt edes yli joulupyhäin kestäisivät, (katselee niitä) mutta voipas sinun tallukka! Eikös vaan tuossa jo olekkin aika aukko, on sitä aika halkeama aivan! Tella ryökkinän kengätkään eivät sovi, jos noita joskus jalkaani iltasilla pistäisinkin, hän kun nyt kulkee pienissä kesäkengissään — nätti näet olla pitää! (puhaltaa). Hei vaan onnellisten elämätä. Toista se on meidän meikäläisten! Ohoi vaan!

ELVIRA (tulee oikealta). No eikös ne nyt ikinä tahdo palaa nuo siunatut puut? Koeta nyt puhaltaa oikein. Herra tahtoo kahvia.

HESSU. Hm! sanoi Haikolan Matti kun hanhia tappoi. Kaikki keuhkoni olen uuvuksiin puhaltanut aivan; eikä nuo puut sittenkään pala kun ovat niin märkiä ja lahoja, jottaha.

ELVIRA. Pitää puut tuoda aina iltasella sisään, aamulla ne ovat sitten ihan kuivat palamaan. Sinä nyt et milloinkaan muista mitään, saa sata kertaa muistuttaa.

HESSU. Tästä puoleen ei huoli rouvan ollenkaaan muistuttaa enään. Viimeisen laholaudan nyt liiterissä juuri pirstaleiksi panin. Eikä tuo nyt tahdo palaa tuokaan, itkee vaan ja valittaa, kovaa kohtaloaan uikuttaa! — (puhaltaa). Pala, pala, siell' on lämmin ollaksesi: sinne ne on muutkin menneet, kaimasi kaikki kulkeneet, iltavirttä suhisseet!

ELVIRA. Kuinka se on näsäviisas olevinaan vielä. Joudu nyt kiireesti pesemään ruokasalin laattiata; meille tulee nyt jouluvieraita ja kaikki paikat pitää siksi olla puhtaat, muista se.

HESSU. Yhtä puhtaat kun ruoka-aitta ja puuliiterikin jo ovat — —

ELVIRA. Anna niiden olla, ethän sinä niitä ennenkään ole täyteen ahdannut. Kyllä niistä muut huolen pitää. Mene vaan pesemään ruokasalin laattiata.

HESSU (panee suuren rievun eteensä). Heti vaan, niin kun tuulessa kuiva nahka! Mutta tupakka panna pitää, vaikka ois jalka avannossa! — Kas näin vaan! (ottaa ämpärin).

ELVIRA. Ei, älä sitä astiata ota, onhan niitä nyt laattian pesu-astioita muitakin.

HESSU (seisahtuu). Jottako olisi? Missäs niitä nyt säilytetään sitte?

Viimeisen pytynpohjan rouva eilen polttti perunakattilan alla. —

(Menee).

ELVIRA. Mene, mene nyt mokomakin! Kaikki astiat antaa karsinoitua. Tietysti ne sitten saa polttaa tarpeen tullessa. Voi, voi, voi! (raapii korvallistaan).

TEOFILUS (paitahihasillaan). No, joko se kahvi alkaa olla valmista viimeinkin? Tässä olen nyt jo tätä äkkiväärää imeksinyt koko aamun! Hyi! mitenkä se hiukookin vielä.

ELVIRA (puhaltelee). Jo kiehuu kohtsillään. (Asettelee pöydälle kuppeja). Kuules Teffi — — —

TEOFILUS. No, mitäs nyt mariset taas, Elvira?

ELVIRA. Kuinka oletkin ystävällinen. Ei voi sanaakaan lausua, kaikki on vaan marinata! Aina sama sävel sinun virressäsi.

TEOFILUS. Niin on sinunkin virressäsi. Tätä ei ole, tuota hanki, sitä osta ja niin edespäin, aina vaan samaa nuottia.

ELVIRA. Kaikkia muuta pitääkin aina muistuttaa hankkimaan, paitsi tupakkia: sitä on runsaasti kaikki nurkat, pöydät, hyllyt, laattiat ihan täynnä: tuhkana, tupakkina ja katon rajaan asti savunakin.

TEOFILUS. Mitä saakuria se sinua, enemmän kuin muitakaan liikuttaa? Ei sen vertaa saisi olla ihmisellä virvoitusta, kun piipullinen tupakkia?

ELVIRA. Eipäs minullakaan ole: ei tupakkia, ei edes piippuakaan. Eikä kukaan hottentotti kysele: mikä minua hiukankaan virvoittaisi. Ei mar kukaan!

TEOFILUS. Sitä vielä näet puuttuu! Sinä juot kahvia minkä kerkiät, päivät päästään, aamusta iltaan.

ELVIRA. Sitä sanaa vielä puuttui, ja se on tuhannen vale! Joisinko minä enemmän kahvia kuin muutkaan? Päällimäiset palat panen talon muulle väelle ja jos mitä jää, se on jakajan osa. Niin on aina tässä talossa ollut, hamasta siitä asti kun tähän apeaaan kotiin jalkani asetin! Toista oli Hynnis-vainaja: ai, aijai, siinä oli mies, siinä Hynnisessä, ei hän joutanut kyselemään, mitä minä marisen. Ennenkuin suutani ehdin avata, oli hän aitat ja liiterit ahdannut täpö-täyteen kaikenlaisella, mitä taloudessa tarvittiin; vaan tässä talossa on minun osani aina ollut vähin. (Kaataa kahvia).

TEOFILUS (juo). Se on tietty, se. Tuota olen nyt saanut kuulla kokonaista kaksikymmentä vuotta. Mitäs saakuria sinä, suuren Tuorlan-hovin rikkaaksi mainittu neito Elvira Pajula, rupesit vaimokseni tulemaan — kun se Hynninen niin hyvä oli?

ELVIRA (kylmästi). Kuka sinua oikein tunsi perin pohjin. Etkä sinä silloin viinan tilkkaakaan maistanut, entäs nyt? — Nenäsikin on kaiken muun karvanen, mutt'ei nenän!

TEOFILUS. Anna sen olla! Ei siitä vaaraa, sanon sinulle!

ELVIRA. Kukas tuota liikuttaakaan? Mokomatakin koristusta (juo) vaan eihän silmä osaa vie!

TEOFILUS. Oletko äänettä — tahi — —

ELVIRA. Mitä? mitä sitten? Sinäkö tohtisit?

TEOFILUS. En lupaa kysy keltään, ennestäänhän tuon jo tiedät.

ELVIRA. Älä luulekkaan! Täss' on kova kovaa vastaan, sanoi Puumalan mies, katkaisi kanan kaulan.

TEOFILUS. Kas pentelettä! Ennen saa vuoren halki, kun eukon suun kiinni. (Nousee). Joko vaikenet?