Kitabı oku: «Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut», sayfa 9

Seitsemästoista luku

Noin puoli minuutia meni. Silloin huusi joku ihminen ikkunasta, pistämättä ulos päätään:

"Hiljaa, rakit! Kuka siell'on?"

Minä sanoin:

"Minä vain."

"Kuka minä?"

"George Jackson."

"Mitä sinä tahdot?"

"Ei mitään, hyvä herra. Minun piti vain mennä tästä ohi, mutta nuo koirat rupes minua hätyyttämään."

"Mitä sinä täällä nuuskit keskellä yötä? Hä?"

"En minä mitään nuuski, hyvä herra. Putosin laivasta."

"Hooh, vai niin. Tuokaahan tänne kynttilä, joku siellä! Mikä olikaan nimes, mies?"

"George Jackson, hyvä herra. Minä olenkin vain poika."

"Kuules nyt; jos puhut totta, ei sun tarvitse mitään pelätä – ei kukaan tee sulle mitään pahaa. Mutt' älä liikahda paikaltas; seiso siinä. Herättäkää Tom ja Bob, joku siellä, ja tuokaa tänne pyssyt! George Jackson, onko kukaan mukanas siellä?"

"Ei, ei kukaan."

Kuulin heidän liikkuvan siellä sisässä ja näin kynttilän valoa. Mies ikkunassa huusi:

"Ota pois kynttilä, Betsy, sinä vanha hupakko – etkö nyt sen vertaa ymmärrä? Pane se porstuan lattialle oven taakse. Bob ja Tom, jos ootte valmiit, niin asettukaa paikoillenne."

"Valmiit ollaan."

"Kuules nyt, George Jackson, tunnetko sä Shepherdsonit?"

"En, hyvä herra – en ole kuullut heistä puhuttavankaan."

"No jaa, se voi olla niin totta kuin valettakin. Olkaa valmiit nyt kaikki. Astu esiin, George Jackson. Ja muista ett'et hätäile – tule hiljoilleen. Jos siell'on kukaan muassas, niin pysyköön kaukana – jos hän näyttää naamansa, niin saa hän siihen kunnon kuulan. No, tule tänne nyt, mutta verkalleen. Saat itse painaa oven auki, vähän vain, juur että mahdut läpi, kuulekkos?"

Minä en pitänyt kiirettä enk' olis sitä voinutkaan. Astuin yhden askeleen kertaansa, ja niin oli hiljaa, että kuulin sydämmeni takovan. Koiratkin oli ihan ääneti, mutta hännystivät ihan kantapäissäni. Tullessani porstuan rappusille, kuulin heidän aukasevan reilit ja laskevan oviketjut. Tartuin lukkoon ja työnsin oven raolleen ja sitten taas vähän enemmän auki, kunnes sieltä joku sanoi: "Kas niin, se piisaa – pistä pääs sisään." Minä pistin pääni sisään, mutta luulin että he veisivät sen samassa.

Kynttilä seisoi lattialla, ja siinä he olivat kaikki tyyni ja tuijottivat minuun ja minä heihin noin neljäsosan minuutia. Heit' oli kolme vahvaa miestä, kaikilla pyssynsuu suoraan vasten naamaani. Tuntui vähän ilkeältä. Vanhin noista herroista oli harmaapäinen ja noin kuuskymmentä ijältään, toiset noin kolmekymmentä, mutta kaikki kookkaita, pulskia miehiä. Sitä paitse oli siinä mitä herttaisin vanha ja harmaapäinen rouva ja hänen takanaan kaks nuorempaa naista, joita en oikein voinut nähdä. Se vanha herra sanoi:

"Jaha – näkyy niin olevan. Tule sisään."

Heti kun olin tullut sisään, veti vanha herra oven reiliin ja pani ketjut ja salvat eteen ja käski sitten näiden nuorten miesten mennä sisään pyssyineen. He menivät kaikki isoon, koreaan huoneeseen, joss' oli uusi matto lattialla. Siinä kokoutuivat kaikki tyyni yhteen nurkkaan, johon ei voinut nähdä ikkunoista. Ja he ottivat kynttilän ja loistivat päälleni ja syynäsivät minua hyvin tarkasti joka puolelta. Sitten sanoivat he kaikki: "Ei, eihän hän ole mikään Shepherdson – näkeehän sen." Sitten sanoi tuo vanha herra, ett'en panis pahakseni, jos he tarkastivat, olisko mulla aseita; he eivät mukamas meinanneet mitään pahaa, tarkottivat vain turvallisuuttaan. Hän tunnusteli sitten taskujani, mutta ainoastaan ulkopuolelta, ja sanoi sitten: "hyvä on." Hän pyysi mun olla huoletta ja kuin kotonani vain ja että kertoisin heille itsestäni; mutta silloin sanoi vanha ystävällinen rouva:

"No, mutta Saul, ukkoseni, poika parkahan on aivan läpi-märkänä, ja etkö arvaa, että hällä mahtaa olla nälkä?"

"Sin'oot oikeassa, Rachel – unohdin aivan."

Sitten sanoi vanha rouva eräälle neekerinaiselle, joka siinä myös seisoi:

"Betsy, joudu ja laita hälle vähän syömistä, niin pian kuin suinkin, poika paralle; ja toinen teistä, tytöt, menköön herättämään Buck'in – ooh, kas tuossapa hän on. Buck, ota tämä vieras poika mukaas ja auta häntä riisumaan nuo märät vaatteet ja anna kuivia hälle sijaan omistas."

Buck näkyi olevan minun ijälläni – noin kolmen- tai neljäntoista paikkeilla, vaikka hän oli vähän isompi minua. Hällä ei ollut muuta yllään kuin yöpaita, ja hänen tukkansa oli hyvin takkuinen. Hän tuli sisään haukottaen ja hieroen silmiään toisella nyrkillään ja toisella haalaten perästään pyssyä. Hän sanoi:

"Onko Shepherdsonneja liikkeellä?"

"Ei", vastasit he, "s'oli vain väärää hälytystä."

"Hoo", sanoi hän, "kumpahan ei olis ollut; olis ainakin yks saanut köniinsä pyssystäni."

Kaikki he nauroivat, ja Bob sanoi:

"Hyvä toki, Buck! Hehän olis ennättäneet nylkeä päänahat meiltä kaikilta sinun nahjustaissas tänne."

"Niin, kun ei kukaan tullut minua herättämään. Voi, kuinka t'ootta ilkeitä! Mulla ei koskaan sais olla mitään hauskaa."

"No, älähän nyt, poikaseni", sanoi vanha herra, "kyllä sinun vuoros vielä tulee. No, kas niin, joudu nyt ja tee niinkuin mamma sanoi."

Tultuamme rappusia ylös hänen huoneeseensa, antoi hän mulle paidan ja mekon ja housut omistaan, ja minä puin ne päälleni. Sitä tehdessäni kysyi hän mikä nimeni oli, mutta ennenkun ehdin vastatakkaan, rupesi hän kertomaan mulle jäniksenpojasta, jonka hän toispäivänä oli ottanut kiinni metsässä, ja sitten hän kysyi multa, mihin Mooses tuli, kun kynttilä hältä sammui. Niin, sitähän minä en tietänyt; en ollut kuullut siitä mitään.

"Niin, mutta arvaahan", sanoi hän.

"Miten minä voisin sit' arvata, kun en koskaan ole siitä mitään kuullut."

"No, mutta etkö sinä osaa arvata? Eihän s'oo mikään konsti. Koitahan nyt."

"Mikä kynttilä?" kysyin minä.

"No, mikä hyvänsä", sanoi hän.

"No, mutt' enhän minä voi tietää, mihin hän tuli", sanoin, "mihin hän tuli sitten?"

"No, hänhän tuli pimeään tietysti! Ymmärräthän sen?"

"No, mutta jos sen nyt tiesit, miks sitä siis multa kysyit?"

"No, herranen aika, sehän on arvoitus, etkö sitä ymmärrä? Kuules, kauanko sin' aiot olla täällä? Voisit jäädä tänne kerrassaan. Meill'olis helkkarin hauskaa kahden – ei ole koulua nyt. Mull'on koira – se kantaa lastuja rantaan, kun heitän niitä veteen hälle. Kuules, etkö sä tykkää, että s'on hirveän ikävää, kun pitää kammata päänsä sunnuntaina? ja kaikkia tuota turhuutta? Mitä kiusaa niist' onkaan, mutta mamma ei anna mulle rauhaa. Äsh, nuo tuhannen housut! Täytyy kai pukea ne päälleen, vaikka ennen olisin ilman; on niin lämmin. No, ookko valmis nyt? Hyvä on – mennään sitte, ukkoseni."

Leipää ja voita ja kirnupiimää ja palvattua lihaa olivat he panneet pöydälle mun eteeni siell' alhaalla. En ikinä ole syönyt mitään niin hyvää. Buck ja hänen mammansa ja kaikki polttelivat he papyrossia, pait ei toki nuo kaks nuorta naista, eikä neekerivaimo, jok'oli mennyt pois. Kaikki he polttelivat ja juttelivat, ja minä söin ja juttelin. Nuoret fröökynät olit käärineet sänkytäkit ympärilleen, ja heidän hiuksensa riippui hajallaan selässä. Kaikki he kyselivät ristin rastin asioitani, ja minä kerroin heille, miten mukamas isä ja minä ja koko perheemme eli eräällä maatilalla kaukana Arkansasin perukassa; ja sisareni Mary Ann juoksi tiehensä ja meni naimisiin eikä häntä sitten enää koskaan kuulunut, ja Bill lähti ajamaan heitä takaa ja hänkin katosi teille tietämättömille, ja Tom ja Mort kuolivat, ja isä ja minä vain jäätiin eloon, ja hänestä ei enää ollut mihinkään noiden kaikkein surujen tähden, ja kun hän viimein kuoli, otin minä sen vähän mitä sinne jäi, sillä maatila ei ollut meidän omaa, ja lähin sitten kansimatkustajana jokea ylöspäin, kunnes putosin laivasta ja nyt olin joutunu tänne. – Niin heille kerroin, ja eihän siin' ollut paljo perää, mutta mitä se heitä haittas? Ja he sanoivat mulle, että saisin olla siellä kuin omassa kodissani niinkauan kuin minua halutti. Silloin rupesi jo aamu sarastamaan, ja me mentiin kaikki makaamaan. Minä makasin Buckin luona, ja kun aamulla heräsin, olin peräti unohtanut mikä oli nimeni. Loikoin siinä tuntikauden tuumaten kovasti, ja kun Buck viimein heräsi, sanoin:

"Kuules, Buck, osaatko sinä tavata?"

"Totta kai", sanoi hän.

"Panen vetoa, ett'et osaa tavata minun nimeäni."

"Panen vetoa, että osaan harmikseskin", sanoi hän.

"No, anna tulla sitten."

"G-o-r-g-e J-a-x-o-n – no, siinä s'oli. Mitäs meinaat?"

"Kas peijakasta vain! Luulin panneeni sinut pussiin. S'on turkkasen ilkeä nimi tavata, jos ei ole saanut harjottaa."

Minä panin sen muistiin, itsekseni, siltä varalta, että joku junkkari pyytäis minua sitä tavaamaan toiste, ja minä tahdoin että se silloin luistais multa sujuvasti, ikääskuin olisin siihen tottunut.

N'oli hyvin hyvää ja hauskaa väkeä, ja koko talo oli hyvä ja hauska. En ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin tyylikästä, kuten sanotaan. Siell'ei ollut mitään rautalinkkua porstuan-ovessa, eikä mitään puukalikkaa nahkanuorineen, vaan väännettävä messinkinappi, niinkuin kaupungintaloissa ruukataan. Siell'ei ollut mitään sänkyä vierashuoneessa, ei sängyn jälkiäkään; kaupungissakin on totta maarian joukottain vierashuoneita, joiss' on sängyt. Siell' oli iso, muhkea tiilitakka, ja tiiliä pidettiin puhtaina ja punasina kuuraamalla ja hankaamalla niitä toisella tiilellä; toisinaan pesivät he niitä punamullalla, aivan niinkuin tekevät kaupungissa. Siell' oli myöskin iso seinäkello, jonka viisaritaulun alapuoleen oli maalattu kaunis kaupunki, ja taulun keskelle aurinko, jonka ympäri siis viisarit liikkuivat; ja heilurin heleää tik-takkia oli myös oikein soma kuulla, mutta varsinkin tietysti itse tunninlyöntiä. Toisinaan, kun joku kiertelevä kelloseppä oli puhdistanut sisävärkit ja laittanut ne kuntoon, saattoi kello lyödä pulskasti sataviiskymmentä tai – kuuskymmentä lyöntiä väsymättä. He eivät olis myyneet sitä mistään hinnasta.

No, siell' oli myöskin, molemmin puolin kelloa, kaks ulkomaan papukaijaa liitusta tai jostain semotteesta, ja n'oli hyvin koreeksi maalattuja. Toisen papukaijan vieressä seisoi posliinista tehty kissa ja toisen vieressä posliininen koira. Kun niitä pusersi vähäsen, niin vinkuivat ne, mutt'eivät avanneet suutaan eivätkä näkyneet välittävän mistään. Ne vinkuivat altapäin. Ja noiden eläinten takana oli pari isoa viuhkaa kalkkonan sulista. Pöydällä keskellä huonetta oli hirveän korea posliinikori, johon oli ladottu omenia ja päärynöitä ja persikkoja ja viinirypäleitä, jotka olivat paljon keltasempia ja punasempia ja nätimpiä kuin oikeat hedelmät, mutta ne ei olleet oikeita, sillä niistä paikoista, joista väri oli lähtenyt, näkyi selvästi valkonen liitu, tai mitä lie ollut, josta n'oli tehty.

Pöydällä oli kaunis vaksituukki, ja siihen oli maalattu punasia ja sinisiä kotkia ja ympäri kävi ihana reunus. Se oli saatu Philadelphiasta asti, sanoivat he. Sen päällä oli nurkissa kirjoja hyvissä kansissa. Yks niistä oli iso Raamattu täynnä kuvia. Yks oli "Kristityn vaellus", ja siinä kerrottiin eräästä miehestä, joka lippasi tiehensä kotoaan, mutta minkä tähden hän niin teki, siitä ei seisonut mitään kirjassa. Minä luin siitä toisinaan pitkiä kappaleita. Jutut oli varsin hauskoja, mutta kauheita lukea. Toinen oli "Ystävyyden alttari", täynnä runoja ja sieviä asioita; mutta runoja minä en lukenut. Toinen oli Henry Clayn Esitelmät ja toinen vielä Tohtori Gunnin Kotilääkäri, jossa sanottiin miten kulloinkin piti menetellä, kun joku sattui sairastumaan tai kuolemaan. Siell' oli niinikään Virsikirja ja pari muuta kirjaa. Ja siell' oli vielä kauniita rottinkituolia, ja ne oli myös aivan eheitä – eikä istuttuja kuopalle keskeltä ja rikkinäisiä kuin tavallisesti.

Heill'oli myös joukko tauluja seinissä – enimmäkseen Washingtoneja ja Lafayettejä⁶ ja sotatappeluja ja ylänkömaan Maryjä; yksi oli "Itsenäisyyden Julistuksen Allekirjoittaminen." Sitä paitse oli siellä muutamia "mustaliitu-piirroksia", kuten he sanoivat, ja ne oli piirtänyt yksi tyttäristä, joka jo oli kuollut, aivan omalla kädellään ainoastaan viidentoista vuoden ikäisenä. Ne oli näöltään aivan toisenkaltaisia kuin kaikki muut taulut, mitä milloinkaan olin nähnyt, ja paljon mustempia. Yksi kuvasi muutamaa naista hyvin ahtaassa mustassa leningissä, jonka liivi oli hyvin lyhyt ja hihat kyynärpäistä kuin kaalinpäät, ja julman suuressa hatussa mustine harsoineen ja valkoisissa sukissa ja terävänokkaisissa kengissä, joiss'oli mustat nauhat; ja hän nojasi vasemmalla käsivarrellaan lehtipuun alla seisovaa hautapatsasta vasten ja näkyi olevan hirveän pahoillaan, ja toisessa kädessä, joka riippui alaspäin hänen kupeellansa, piti hän valkosta nenäliinaa ja pientä naislaukkua; ja taulun alla seisoi: "Oi, Enkö Sinua Milloinkaan Mä Enää Nähdä Saa?" Toisessa taulussa oli nuori nainen, jonka kaikki hiukset oli kammattu ylös hänen päälaelleen ja pönkitetty kammalla kuin tuolinkarmilla, ja hänen toisessa kädessään oli kuollut lintu, töppöset ilmassa, ja taulun alla seisoi: "Oi, En Koskaan Suloista Viserrystäs Mä Enään Kuulla Saa." Muutamassa toisessa oli nuori rouvasihminen, joka istui ikkunassa katsellen kuuta, ja suuret kyynelkarpalot juoksivat pitkin hänen poskiaan, ja hällä oli toisessa kädessä avonainen kirjekotelo, jonka kaikissa nurkissa oli mustaa sinettilakkaa; ja taulun alla seisoi: "Ja Sinä Olet Mennyt, Niin, Olet Mennyt Ainiaaks!" N'oli kaikki hirveän kauniita tauluja tietysti, mutta minua ei kuitenkaan oikein haluttanut niitä nähdä, sillä kun vain olin vähänkään alakuloinen, niin ne aina saivat aikaan ikäänkuin kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni. Kaikki olivat kovasti pahoillaan, että hän oli kuollut, sillä hän oli jo tuumaillut kokoon koko joukon muitakin tauluja mukamas, ja jokainenhan näki niistä, jotka hän oli saanut valmiiksi, minkä suuren aarteen he olit menettäneet. Minä puolestani tuumasin, että kun hän luonnostaan oli noin surumielinen, hän kaikkein paraiten viihtyis juuri hautausmaalla, jossa hän nyt oli. Juur kun hän sairastui, oli hänellä tekeillä kaikkein muhkein taulunsa, sanoivat he, ja yöt päivät hän rukoili paratakseen sen verran, että sais sen valmiiksi, mutta hän ei onnistunut. Se taulu kuvasi nuorta naista pitkässä valkosessa leningissä, joka seisoi erään sillan käsipuulla valmiina hyppäämään jokeen; hänen hiuksensa olit hajallaan selän takana, ja hän tuijotti ylös kuuhun, ja isot kyyneleet pyörivät hänen poskillaan, ja hällä oli yksi pari käsivarsia ristissä rinnalla ja toinen pari riippumassa alaspäin, ja kolmas pari käsivarsia ojentui suoraan vasten kuuta – tuumana tietysti oli nähdä mikä pari käsivarsia siinä näyttäis muhkeimmalta; toiset sitten tahrattais pois. Mutta, kuten sanoin, tyttö parka kuoli ennenkun oli saanut asian selville, ja nyt olivat he ripustaneet tuon taulun semmosenaan hänen sänkynsä pääpuolen ylle hänen huoneessaan, ja jokaisena hänen syntymäpäivänään koristelivat he sitä kukkaseppeleillä. Muulloin oli se peitettynä pienellä kartiinilla. Tuo nuori nainen taulussa oli korea kasvoiltaan ja näytti hyvin hyväluontoiselta, mutta siin'oli liian paljon käsivarsia, niin että hän kaukaa katsoen, mielestäni, näytti enemmän hämähäkiltä kuin ihmiseltä.

Sama tauluntekijä tyttö piti myös eläissään niin kutsuttua "albumia", johon hän ruukkasi liisteröidä kuolemanilmotuksia ja muita onnettomuuden-tapauksia ja kertomuksia hirveistä ruttotaudeista, joita hän oli leikannut saksilla "Kristillisestä Vartijasta"; ja niistä kirjotti hän sitten runoja, jotka hän keksi aivan omasta päästään. Ne oli oikein hyviä ja liikuttavia runoja. Tällä viisin esimerkiksi kirjotti hän eräästä pojasta, jonka nimi oli Stephen Dawling Batt ja joka putosi kaivoon ja hukkui:

Surulaulu Stephen Dawling Battin muistoksi.

 
Hän saiko kuolla tautihin,
    Nuor' Stephen Dawling Batt,
    Mukavasti sängyss', kuin
    Muut lapset kuolevat?
 
 
Ja vuosivatko kyyneleet
    Ees hänen vuoteellaan,
    Kun hänen nuori sielunsa
    Täält' muutti manalaan?
 
 
Hui, hai, ei kuollut sängyssään
    Nuor' Stephen Dawling Batt.
    Toisaalla hänen kuolemaa
    Vanhemmat parkuivat.
 
 
Ei tulirokkoo tuntenutkaan
    Se ruusukukkanen.
    Ei vienyt häntä poveen maan
    Luuvalo hirmuinen.
 
 
Ei engeltämme temmannut
    Pois sydämenhalvaus,
    Ei meritauti kamala,
    Ei vatsatulehdus.
 
 
Nyt kuulkaa kyynelposkella,
    Kuink' hänen käynyt on!
    Oi! tästä surun laaksosta
    Hän putos kaivohon!
 
 
Ne kyllä koittivat sitten
    Hänt' saada henkihin,
    Mutt' luokse autuitten
    Hän pääsi pilvihin.
 

Jos Emmeliina Grangerford pystyi tekemään tuommoisia runoja, kun hän vain oli neljäntoista vuoden vanha, niin kuka tietää, kuinka pitkälle hän olis tullut vanhempana? Buck sanoi, että hän voi veivata runoutta päästään yhdessä mylläkässä vaikka kyynärittäin. Hänen ei koskaan tarvinnut pysähtyä tuumatakseen. Hän mättäsi paperille rivin, ja jos hän ei keksinyt siihen mitään riimiä, niin paikalla pyyhkäsi hän sen pois ja paiskasi siihen toisen sijaan ja antoi sitten mennä yhtä kyytiä. Hän ei ollut mikään saivartelija, hän voi kirjottaa mist'ikinä hyvänsä, kunhan se vain oli jotain surullista. Heti kun joku mies kuoli, tai nainen kuoli, taikkapa kun joku laps kuoli, oli hän tuossa paikassa valmis munimaan "muistorunonsa", ennenkun kuolleen ruumis ennätti kylmetä. Hän kutsui niitä muistorunoiksi. Naapurit sanoivat, ett' ensinnä tuli tohtori, sitten Emmeliina, sitten hautausurakoitsija – hautausurakoitsija ei ennättänyt ennen Emmeliinaa muuta kuin yhden ainoan kerran, kun tyttö parka joutui pussiin etsiessään riimiä vainajan nimelle, joka oli Whistler. Siitä löylystä hän sitten ei koskaan toipunut; hän ei valitellut, vaan ikääskuin hiutui ja kuihtui pois, ja viimein hän kuoli. Tyttö parka, monta kertaa voitin vastahakoisen luontoni ja nahjustin hänen pieneen suojaansa ja otin framille hänen "albuminsa" lukeakseni jonkun pätkän hänen runoistaan, kun hänen taulunsa oli suututtaneet minua ja minä ikäänkuin olin hälle nyrpeissäni. Minä tykkäsin kovasti koko perhekunnasta, vainajineen päivineen, enkä aikonut antaa minkään solkkujen tulla välillemme. Tuo Emmeliina raukka teki ahkerasti työtä eläissään kirjottamalla runoja kaikista kuolleista ihmisistä, ja s'oli minun mielestäni vääryyttä, ett'ei kukaan ruvennut runoilemaan mitään hänestä, nyt kun hän oli kuollut; ja niinpä minä koin pusertaa päästäni pari värssyä hänen muistoksensa, mutta se ei luonnistunut. He pitivät Emmeliinan huonetta puhtaana ja siistinä ja kaikki kalut siellä sisässä samassa kunnossa kuin hänen eläissään, eikä kukaan siellä koskaan nukkunut. Vanha, rouva piti sitä siivossa itse, vaikka heill'oli koko joukko neekereitä, ja hän istui siellä toisinaan pitkät hetket neuloen ja lukien Raamattua.

Vierashuoneesta vielä puhuakseni, niin oli siellä myöskin erinomattain kauniit rullakartiinit ikkunoissa; ne oli valkoset, ja niihin oli maalattu linnat, joiden seinät oli täynnä köynnöskasvia, sekä lehmiä, jotka menivät joelle juomaan. Siinä huoneessa oli sitten myöskin vanha forttipiaano, jonka sisässä luullakseni oli pari kuparikastrullia, eikä mikään maailmassa ollut niin muhkeaa ja kaunista kuulla kuin se, kun nuoret fröökynät lauloivat "Jo katkes jänne viimeinen" tai soittivat sillä "Vaaterloon tappelua." Seinät kaikissa huoneissa oli maalatut liimavärillä, ja matot oli heillä myös lattialla melkein joka suojassa, ja ulkopuolelta oli koko talo valkoseksi rapattu.

S'oli semmonen vinkkelirakennus, ja avara kulma molempain siipien välillä oli osaltaan katettu ja varustettu lattialla – verandaksi, ja toisinaan laittoivat he päivällispöydän sinne, kun siell' oli niin vilposta ja mukavaa. Ja paksusti me voitiin. Ruoka oli, suoraan sanottu, liian hyvää tämän maailman ihmisille; ja niin paljon kun sit' oli sitten!

Kahdeksastoista luku

Översti Grangerford oli, tietäkääs, hieno ja siisteä herra, fiini herra kerrassaan. Hän oli fiini päästä kantapäähän; ja sitä samaa oli koko perhekunta. Hän oli myöskin isosta sukua, kuten sanotaan, ja semmonen hyvä rotu painaa yhtä paljon miehessä kuin hevosessa, ruukkasi rouva Douglas sanoa, ja kaikkihan tiesivät, että leskirouva kuului muhkeimpiin sukuihin siellä meidän seuduillamme; isäkin sitä aina sanoi, vaikka hän itse, Jumala paratkoon, ei ollut parempaa värkkiä kuin metsäkissa. Översti oli hyvin pitkä ja hyvin hoikka, ja kasvoiltaan oli hän mustaverinen ja kalvakka ilman vähintäkään punaa; hän ajoi partansa jokikinen aamu – koko nuo ohuet kasvot aivan sileäksi; ja hällä oli myös ohuet huulet ja ohuet sieramet ja iso köyrynenä ja paksut kulmakarvat ja pikimustat silmät, jotka painuivat niin syvälle hänen päähänsä, että näytti siltä, kuin hän olis tirkistänyt ulos luolasta, niin sanoakseni. Hänen otsansa oli korkea, ja hiukset oli mustat ja suorat ja riippuivat alas olkapäihin asti. Hänen kätensä oli pitkät ja solakat, ja joka päivä puki hän päällensä puhtaan paidan ja valkosen puvun kaulasta kantapäähän asti, niin valkosen, että oikein teki kipeää silmiin sitä katsellessa; ja sunnuntaisin piti hän sinistä hännystakkia, joss'oli kiiltävät messinkinapit. Myös käytti hän mahonkikeppiä, jonka käsipäässä oli hopeinen nuppu. Hänessä ei ollut merkkiäkään hutiluksesta, eikä hän koskaan korottanut ääntänsä puhuessaan. Hän oli niin hyväluontoinen ja ystävällinen kuin ihminen ylimalkain saattaa olla – sen jokainen heti tunsi, ja siksipä voikin häneen luottaa. Toisinaan hänen suunsa meni vähän muiluun, ja sitä vast' oli mieluista katsella; mutta kun hän ojensihe suoraksi kuin lipputanko ja hänen kulmakarvainsa alta ikäänkuin rupes salamoimaan, silloin olis teitä haluttanut kaikkein ensiksi kiivetä puuhun ja vasta perästä päin ruveta tiedustamaan, mist'oli kysymys. Hänen ei tarvinnut muistuttaa ketään sopivista tavoista – kaikilla oli sopivat tavat hänen seurassaan. Ja kaikki pitivät myös kovasti siitä seurasta; hän oli kuin auringon paiste – eli, toisin sanoen, hän ikäänkuin kuletti muassaan kaunista ilmaa. Jos niin sanoakseni meni pilviin, niin pimeni kaikki vain puoleksi minuutiksi, ja siin'oli kylliksi; sitten ei mikään enää käynyt hullusti ainakaan viikkokauteen.

Kun hän ja vanha rouva tulivat alas aamusin, nousivat kaikki muut paikoiltaan ja tervehtivät heitä eivätkä sitten painaneet puuta ennenkun vanhukset olivat istuneet. Tom ja Bob kävivät kaapille, joss'oli muutamia kauniita pulloja, ja sekottivat vähän karvasta lasiin, jonka sitten ojensivat överstille; ja översti piti sitä kädessään, kunnes Tom ja Bob olit saaneet omat lasinsa valmiiksi; ja sitten he kumarsivat ja sanoivat: "Teidän terveydeksenne, isä ja äiti!" ja he nyykähyttivät pikkusen päätään vain ja sanoivat "kiitos", ja sitten ne kaikki kolme ryyppäsit; ja sitten vielä Tom ja Bob kaasivat lusikallisen vettä sokeripalan päälle ja pari pisaraa omenaviinaa omien pikariensa pohjaan ja ojensivat ne mulle ja Buckille, ja me kumarrettiin myös ja juotiin vanhusten kunniaksi.

Bob oli vanhin pojista ja sitten Tom. Pitkiä, kauniita miehiä tukevine hartioineen ja ruskeine ihoineen ja mustine hiuksineen ja mustine silmineen. He kävivät myöskin Valkosissa liinavaatteissa kaulasta kantapäähän, aivan niinkuin vanha herra, ja päässä heill' oli suuret panamahatut.

Sitten tuli fröökynä Charlotte, jok' oli viidenkolmatta ja pitkä ja pulska ja ryhdikäs, mutta hyväluontoinen ja lempeämielinen, jos ei hän sattunut suuttumaan; mutta silloin ojensihe hän myöskin suoraksi ja kankeaksi, aivan kuin isä ukkonsa, ja oikein murhasi toisen raukan silmillään. Hän oli turkkasen kaunis.

Niin oli hänen sisarensa, fröökynä Sofia, myös, mutta toisella viisin. Hän oli, näättekös, hyvin pehmeä mieleltään ja niin sulavan suloinen kuin pikku kyyhkynen, ja hän on noin kakskymmentä vuotta.

Jokaisella oli oma neekerinsä passaamassa – Buckillakin. Minun neekerilläni oli totta maarian hyvä olla, sillä minä tietysti en juur ollut tottunut pitämään passaajaa, mutta Buckin neekeri oli juoksulla melkein alinomaa.

Siinä olikin sitten koko perhekunta. Ennen oli heitä ollut enemmän, nimittäin kolme poikaa vielä lisää, mutta ne olit saaneet surmansa; ja Emmeliina oli kuollut.

Vanhalla herralla oli koko joukko maatiloja ja toista sataa neekeriä. Aika ajoin tuli sinne jokunen lauma vieraita, ratsastaen hevosen selässä kymmenen tai viidentoista virstan päästä, lähiseuduilta, ja he viipyivät kerrassaan viis kuus päivää. Silloin oli huviretkiä aamusta iltaan, joelle ja metsiin, ja pitoruokia syötiin ja leikittiin ja tanssittiin, usein öisinkin. Enin osa niistä vieraista oli Grangerfordien sukulaisia, ja kaikki he olivat isosta ja komeaa väkeä, ja kaikilla herroilla oli aina pyssyt muassaan.

Siell' oli toinenkin suuri suku sillä tienoolla – viis kuus perhekuntaa – enimmäkseen Shepherdson nimisiä. He oli yhtä isoja ja komeita ja rikkaita ja mahtavia kuin Grangerfordin suku. Shepherdsonnit ja Grangerfordit käyttivät samaa höyrylaivalaituria, jok' oli noin kolme virstaa meidän talostamme jokea ylöspäin; ja kun minä toisinaan kävin siellä muutamain meikäläisten kanssa, näin minä usein muutamia Shepherdsonnilaisia komeiden hevostensa selässä.

Eräänä päivänä oltiin Buck ja minä metsästämässä salolla, kun yhtäkkiä kuului kavioin kopsetta. Me oltiin juur menossa maantien poikki. Silloin sanoi Buck:

"Joudu! Mee piiloon pensastoon!"

Me tehtiin niin molemmat ja tirkistettiin sitten lehtien välistä. Kohta siltään siinä tulikin pulska nuori mies ajaen täyttä laukkaa pitkin maantietä ja istuen reippaasti hevosen selässä kuin turski sotilas. Häll' oli pyssy poikkipuolin satulannastassa. Olin nähnyt hänet ennen. S'oli nuori Harvey Shepherdson. Samassa paukahti Buckin pyssy ihan korvani juurelta, ja Harveyn hattu pyörähti päästä. Hän tempasi pyssynsä ja ratsasti suoraa päätä sitä paikkaa kohti, jossa me oltiin piilossa. Mutta me ei jääty häntä vartomaan, vaan pötkimme syvemmälle metsään minkä kintuista lähti. Metsä ei ollut erittäin tiheää, ja minä vilkasin olkapääni yli väistääkseni kuulia ja näin kaks kertaa Harveyn tähtäävän Buckia pyssyllään; sitten palasi hän takasin samaa tietä kuin oli tullut – hattuansa noutamaan arvatenkin, mutt' en nähnyt häntä sen koommin. Me juostiin yhtä mittaa kotiin asti. Vanhan överstin silmät välkähtivät – tyytymyksestä, päättääkseni – mutta sitten näytti hän vakavammalta ja sanoi hiljaa:

"Minä en pidä tuosta tavasta, kun noin ammutaan pensaiden takaa. Olisit astunut suoraan maantielle, poikaseni."

"Niin eivät tee Shepherdsonnitkaan. He ampuvat aina piilosta."

Fröökynä Charlotte piti päätään pystyssä kuin kuningatar, Buckin kertoessa kertomustaan, ja hänen kulmakarvansa värähti ja silmänsä säkenöi. Ne kaks nuorta herraa näyttivät nyreiltä, mutt' eivät sanoneet mitään. Fröökynä Sofia kalpeni, mutta sai punansa jälleen kuullessaan, ett'ei nuorelle miehelle tullut mitään vahinkoa.

Tultuani kahden kesken Buckin kanssa viljakuhilaiden väliin puiden takana, kysyin minä:

"Tahdoitko sinä todellakin ampua hänet kuoliaaksi, Buck?"

"Tietysti, kuinkas muuten?"

"Mitä pahaa hän on sulle tehnyt?"

"Hänkö? Ei hän oo tehnyt mulle mitään pahaa."

"No, mutta miks sinä tahdoit hänet tappaa sitten?"

"Hä? Eihän mikskään – sen sukuvihan tähden vain."

"Mitä laija se semmonen viha on?"

"Hä? Missä sinä olet kasvanut? Etkö tiedä mitä on sukuviha?"

"En oikein ymmärrä. Kerroppa siitä jotain."

"No", sanoi Buck, "s'on tällä lailla. Joku mies joutuu jupakkaan toisen kanssa ja tappaa hänet; sitten sen toisen miehen veli tappaa hänet; sitten tulee toisten veljesten vuoro molemmin puolin, niin kauvan kuin niitä piisaa; sitten alkavat serkut – ja niin sitä kestää kunnes kaikki on tapettu, ja silloin on sukuviha loppunut tietysti. Mutta siihen menee aikaa, ymmärräkkös."

"No, onko tätä sukuvihaa jo kestänyt kauvankin, Buck?"

"No, älähän nyt! Se alkoi noin kolmekymmentä vuotta sitten, luulen mä. Oli ensinnä jotain jupakkaa, ja sitten kuuluu tulleen tuommoinen 'prosessi' käräjissä, jonka joku heistä menetti, ja hän suuttui ja ampui tietysti sen, jok' oli voittanut, niinkuin tietysti jokainen toinenkin olis tehnyt."

"Mikähän jupakka s'oli, Buck? Riitelivät kenties maatilasta?"

"Kenties. Minä mar en tie."

"No, kuka sitten ampui ensiksi? – Joku Grangerfordko vai joku Shepherdson?"

"Miten minä sitä tietäisin? Siitähän on niin kovin kauvan."

"Tietääköhän sit' enää kukaan?"

"Kyllä kai pappa sen tietää, luulen mä, ja muutamat muut noista vanhemmista; mutta mistä silloin ensiksi kinattiin, sitä eivät he tiedä."

"Montakohan on tapettu, Buck?"

"Ooh, kyllähän niit' on koko joukko. Mutt' eihän ne aina osuneet sentään. Papalla on pari kuulaa ruumiissaan; mutta hän ei niistä paljoa välitä, sillä hän ei muutenkaan ole mikään saivartelija. Bobia on kerran puukotettu vähä rikki, ja Tom on saanut pari kolme haavaa nahkaansa."

"Onko kukaan tullut tapetuksi tänä vuonna, Buck?"

"On, me olemme tappaneet yhden ja he yhden. Siit'on nyt vähän neljättä kuukautta, kun serkkuni Bud – hän oli vain neljätoista vuotias – oli ratsastamassa metsässä toisella puolen jokea, ja hällä ei ollut mitään asetta muassaan, mikä tietysti oli hältä hirveän tyhmää. No, eräällä yksinäisellä paikalla sitten kuulee hän hevosen tulevan perästään ja näkee pian vanhan Baldy Shepherdsonin laukkaavan jälessään pyssy kädessä ja valkoset hiukset liehuen tuulessa. Budin olisi nyt pitänyt astua maahan ja mennä piiloon metsään, mutta hän oli liian uhkarohkea ja rupes ajamaan kilpaa. Ja he kiisivät eteenpäin viis kuus virstaa, mutta vanha mies voitti kaiken aikaa. Viimein näki Bud, ett'ei maksanut vaivaa jatkaa, ja silloin hän seisahtui, käänsi hevosen, saadakseen ainakin kuulain reiät rintaansa, ymmärrätkös. No, ukko ratsasti esiin ja ampui hänet. Mutta hällä ei ollut pitkää iloa onnestaan, sillä jo muutaman päivän päästä maksoi meidän väki hälle velkansa ja passitti hänet hautuumaalle."

"Minusta tuo ukko räyskä oli suuri pelkuri, Buck."

"Minusta hän ei ollut mikään pelkuri. Tuhat vieköön! Shepherdsonneista ei ole kukaan pelkuri. Eikä Grangerfordeista liioin. Mitä sanotkaan! Tuo sama ukko piti kerran puoliaan koko puoli tuntia kolmea meikäläistä vastaan, ja hän jäi viimein voittajaksi, kuulekkos. He olivat kaikki ratsahin, mutta hän astui hevosen selästä ja meni pienen halkopinon taa, jossa hän piti hevostaan edessään suojaksi kuulia vastaan; mutta Grangerfordit istuivat hevostensa selässä ja laukkasivat ympäri ukon ampuen pamahuttaen, ja hän ampui pamahutti heitä minkä ennätti. Hän tuli hevosellaan kotiin, saatuaan, niinkuin hevonenkin, monta vuotoreikää, ja raajarikkona; mutta Grangerfordit tuotiin kotiin – toinen oli kuolleena, toinen kuoli seuraavana päivänä. Hohoo, ukkoseni – jos tahdot nähdä pelkureita, niin pysy kaukana Shepherdsonneista; siellä ei kasvateta sitä sorttia."