Kitabı oku: «Johanna d'Arc», sayfa 10

Seitsemästoista luku

Varhain seuraavana aamuna läksi Talbot joukkoineen linnoituksiltaan. Hän ei kaikkein ihmeeksi polttanut, hävittänyt eikä vienyt pois mitään, vaan jätti ruokavaroja, aseita ja varustuksia, joita olivat sinne hankkineet pitkällistä piiritystä varten. Orleansin asukkaat tämän nähdessään tuskin uskoivat silmiään, sillä he olivat aivan hämmästyneet, kun tuo hirmuinen Talbot, Ranskan vitsaus, todellakin nyt oli voitettu ja kun hänet oli ajanut pakosalle neitsyt, joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä.

Johannan levättyä pari päivää, jolloin haava jotakuinkin parani, läksimme me viemään sanaa kuninkaalle Toursiin. Joka paikassa matkan varrella tervehdittiin meitä riemuhuutojen kaikuessa ja kansajoukot kokoontuivat Johannan ympärille, suutelivat hänen jalkojansa, hänen hevostaan, aseitaan, vieläpä maatakin, jota hän oli kulkenut.

Koko maassa ylistettiin Johannaa. Monta kirkon ylhäistä miestä kirjoitti kuninkaalle onnitellen häntä voitosta. Ylistellen vertasivat he neitsyttä raamatun pyhimyksiin ja sankareihin. He varottivat myös kuningasta, ettei hän antaisi "epäuskon, kiittämättömyyden tai muun pahuuden" estää itseään vastaanottamasta sitä Jumalan apua, jota hän Johannan kautta tarjosi kuninkaalle. Näissä miehissä oli varmaankin ennustuksen henki, mutta minä luulen myös, että he tunsivat kuninkaan heikon ja horjuvan luonteen ja että he sen johdosta tahtoivat häntä varottaa.

Kuningas oli tullut Toursiin Johannaa vastaan. Viime aikoina on tälle hallitsijalle annettu nimi Kaarle Voittoisa, mutta siihen aikaan häntä moni kahden kesken nimitti Kaarle Mitättömäksi. Hän otti meidät vastaan istuen valtaistuimella, jonka molemmille puolille jalosukuiset ylimykset ja naiset olivat asettuneet. Hän itse oli puettuna aivan vartalonmukaisiin vaatteisiin, jotka olivat hänelle kuin valetut. Jalassa oli hänellä niin pitkäkärkiset kengät, että niiden päät olivat kiinnitetyt polviin, jotta hän ei niihin olisi kompastunut, hartioilla oli tulipunainen samettiviitta, joka ulottui vain kyynärpäihin, päässä jäykkä, sormustimen muotoinen huopahattu ja siihen kiinnitettyyn, jalokivillä koristettuun nauhaan oli pistetty sulka kuin kynä mustetolppoon. Lakin alta riippui hartioille asti hänen käherretty, karkea, paksu, musta tukkansa. Koko puku oli kallisarvoisesta kankaasta ja loistavan värikäs. Polvellaan piti hän rakkikoiraa, joka tyytymättömänä murisi ja näytti valkeita hampaitaan, kun joku liikkeillään häiritsi sen rauhaa. Kuninkaan hoviväen puvut olivat samaa kuosia kuin hänen omansa. Johanna oli kerran verrannut kuninkaan ylimyksiä kamarineitsyeihin ja sen näköisiä he nyt todellakin olivat.

Johanna polvistui Ranskan hallitsijan eteen, mutta luo kävi minun sydämmelleni, koska mielestäni kuninkaalla nyt olisi ollut enemmän syytä polvistua Johannan eteen. Sillä mitä oli todellakaan tämä mies tehnyt maansa tai kenenkään hyväksi, mutta Johanna – hän oli sydänvertaan vuodattamalla hankkinut kuninkaalle jälleen valtakunnan ja kuninkaanarvon, jonka tämä muuten olisi menettänyt.

Mutta myöntää täytyy, että kuningas tällä kertaa käyttäytyi kuninkaan tavalla ja moni asia olisi ollut toisin, jos hän olisi pitkittänyt niinkuin oli alkanut. Hän nousi jalosti ja arvokkaasti, astui Johannaa kohti, ojensi hänelle kätensä, nosti hänet ylös, hymyili hänelle ystävällisesti ja kiittäen häntä sanoi:

"Teidän ei todellakaan tarvitse polvistua minun edessäni, urhokas kenraalini! Jalosti olette täyttänyt lupauksenne ja kuninkaallisesti olette vastaanotettava. Mutta olette kalpea – olette, niinkuin olen kuullut, vuodattanut verenne maamme hyväksi – eikä haavanne ole vielä parantunut – tarvitsette lepoa." Hän talutti Johannan istumaan ja istui itse hänen viereensä. "Puhukaa nyt vapaasti ja suoraan kuninkaallenne, joka tämän hoviväkensä kuullen tunnustaa olevansa teille kiitollisuuden velassa. Pyytäkää mitä palkintoa itse haluatte – se teille suodaan."

Minä näin, kuinka kalpeus katosi Johannan kasvoilta ja puna nousi poskille, ja huomasin myös, että hoviväki kiihkeänä ja kateellisin katsein odotti Johannan vastausta. Mutta kun hän vihdoin sai puhutuksi, hämmästyivät he suuresti, sillä ei kukaan odottanut sellaista pyyntöä. Hän sanoi vain:

"Minä pyytäisin ainoastaan yhtä asiaa, jalo, armollinen herrani – vain sitä – "

"Elkää peljätkö, lapseni – sanokaa suoraan."

"Että ette hukkaisi yhtään aikaa. Sotajoukko on voimakas, urhoollinen ja uskollinen – ja tahtoisi päättää alkamansa työn. Lähtekää kanssani Reimsiin ja ottakaa vastaan kruununne!"

Kuninkaan kasvot synkistyivät.

"Reimsiin? – vaikka englantilaiset pitävät kaikki tiet hallussaan – mahdotonta, kenraalini!"

Minä näin hoviväen kuiskailevan toisilleen ja ymmärsin kasvojen ilmeistä, kuinka vastenmielinen tämä ehdotus oli heille, ja että he olivat kuninkaan kanssa yhtä mieltä. Ei kukaan heistä tahtonut luopua tuosta mukavasta, turhanaikaisesta hovielämästä.

"Voi, minä rukoilen Teitä, kuninkaani, elkää antako tämän oivallisen tilaisuuden liukua käsistänne, kaikki olisi nyt valmiina lähtöön. Meidän sotajoukkomme on voitosta innostunut, mutta englantilaiset masennuksissa tappioistaan. Viivytteleminen haihduttaa tämän mielialan. Kun meidän joukkomme huomaa, että epäilemme aikeemme toteuttamista, niin hekin menettävät rohkeutensa ja tarmonsa, mutta englantilaiset taas kokoovat voimansa ja terästyvät jälleen meitä vastaan. – Nyt on oikea aika – lähtekäämme siis matkaan!"

Näin rukoili ja pyysi Johanna moneen kertaan kyynelsilmin, ja minusta näytti kuin hänen intonsa ja kaunopuheisuutensa olisi tehnyt jonkun vaikutuksen kuninkaaseen, mutta hänen kavala neuvonantajansa, la Tremouille, mielistelevänä ja liukaskielisenä ehätti sanomaan:

"Olisi epäilemättä hyvin varomatonta näin asettaa teidän jaloa personaanne, majesteetti, vaaranalaiseksi. Englantilaisilla on vielä huostassaan kaikki varustukset pitkin Loire jokea – ja matka on pitkä tästä Reimsiin!"

Tämän kuultuaan näytti kuin kuningas olisi hengähtänyt helpotuksesta ja hän sanoi:

"Kuulettehan, lapseni, aikaa myöten, kun tie on avoin ja vaaraton, tahdomme ottaa asian tarkemman harkinnan alaiseksi. Eihän tässä ole niin kiirettä."

"Onhan toki tässä kiire, jalo herra ja kuningas", lausui Johanna innostuneena. "Minä vannotan Teitä, että nyt annatte minun toimia niin kauvan, kun on aikaa. – Minun aikani ei ole pitkä. Herra on suonut minulle vain vuoden."

"Vain vuoden!" huudahti kuningas ihmeissään.

"Tehän olette parhaassa kukoistuksessanne ja teillä on vielä varmaankin viisikymmentä vuotta toimimisen aikaa."

"Erehdytte totisesti, kuninkaani, vuoden kuluttua loppuni lähestyy. Aika on niin lyhyt, niin lyhyt; hetket kiitävät ohi, ja niin paljon olisi tekemistä. Käyttäkää minua ja pian – elämä tai kuolema Ranskan hyväksi!"

Nämä sanat liikuttivat kuningasta. Hän näytti hyvin vakavalta ja miettivältä. Hänen katseensa kävi äkkiä loistavaksi ja henkeväksi ja hän nousi, veti miekkansa huotrastaan, kohotti sen ylös, laski sen jälleen hiljaa Johannan olkapäälle ja lausui:

"Ah, te olette niin suora, niin uskollinen, niin suuri ja jalo, tulen aikanani täyttämään pyyntönne, mutta nyt tällä ritarilyönnillä tahdon suoda teille sijan Ranskan vapaasukuisten joukossa. Ja minä korotan teidät sekä kaikki teidän sukulaisenne, ja teidän ja heidän jälkeläisensä ja perillisensä sekä miehen että vaimonpuoliset ikuisiksi ajoiksi aatelissäätyyn ja on heillä polvi polvelta oikeus omistaa kaikki aatelisen säädyn oikeudet ja edut. Tämän lisäksi minä osottaakseni erinomaista, historiassa ennen kuulumatonta kunniaa ja suosiota teidän suvullenne säädän, että te ja kaikki sen naispuoliset jäsenet saavat antaa miehilleenkin, jos nimittäin ovat alhaisempaa säätyä, samat aateliset edut ja oikeudet kuin heillä itsellään on. Ja tästälähin olkoon sukunimenänne Du Lis, [suomeksi: Liljoista] kiitolliseksi muistoksi siitä voitosta, jonka taistelussa olette tuottanut Ranskan liljoille, ja liljat, kuninkaallinen kruunu sekä teidän miekkanne olkoot teidän vaakunamerkkinne ja pysykööt ainaisena muistona teidän jaloudestanne."

Johanna nousi, jolloin hoviväki kokoontui hänen ympärilleen ja onnitteli häntä sen arvon johdosta, johon hän oli korotettu ja kaikki nimittivät häntä tuolla uudella nimellä; mutta hän itse ei näyttänyt siitä iloitsevan, vaan sanoi, että sellainen kunnia oli hänelle liian suuri ja sanoi omasta puolestaan aina tyytyvänsä entiseen nimeensä, Johanna d'Arc'iin, eikä haluavansa sen parempaa.

Sen parempaa! Löytyisikö maailmassa sen parempaa, sen korkeampaa ja suurempaa nimeä? Sitä ei voinut mikään maallinen kuningas hänelle antaa.

Kahdeksastoista luku

Päivät kuluivat – ei mitään toimitettu, ei mitään tehty. Sotajoukko oli innostunut, mutta sen tuli nälkä, sillä elintarpeet alkoivat kulua loppuun – ja kuninkaan varastot olivat tyhjät. Sotamiehet kyllästyneinä elämäänsä hajaantuivat ja läksivät kotiinsa, – Sitähän tuo veltostunut kuninkaallinen hoviväki oli toivonutkin. Oli sydäntä särkevää nähdä Johannan surua ja huolta, täytyihän hänen toimetonna katsella, kuinka hänen urhoollinen sotajoukkonsa päivä päivältä hajaantui, kunnes siitä oli vain varjo jälellä.

Vihdoin hän läksi kuninkaan luo Lochesin linnaan ja tahtoi vielä kerran päästä hänen puheilleen ja herättää häntä ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopi. Kuningas oli juuri koonnut muutamia neuvonantajia luokseen ja niiden joukossa oli Orleansin Bastardikin ja häneltä olemme saaneet tietää, mitä siellä tapahtui. Johanna polvistui kuninkaan eteen, syleili hänen polviaan ja sanoi:

"Jalo Dauphin, minä rukoilen, elkää enää pitäkö noita pitkiä neuvotteluja, mutta tulkaa ja tulkaa pian kanssani Reimsiin ja ottakaa vastaan kruununne."

Piispa Christophe d'Harcourt kysyi:

"Ovatko teidän äänenne käskeneet sanomaan tätä kuninkaalle?"

"Ovat ja viipymättä."

"No, tahdotteko sitten tässä kuninkaan läsnäollessa kertoa, kuinka ne äänet puhuvat."

Piispa tahtoi tällä tavoin saada Johannaa hämmästymään ja sekaantumaan, mutta siitä ei tullut mitään. Johanna vastasi suoraan ja peittelemättä eikä tuo juonikas piispa löytänyt siinä mitään moitteen syytä. Johanna sanoi, että kun hän tapaa ihmisiä, jotka epäilevät hänen sanojansa ja hänen tehtäväänsä, niin hän menee erilleen yksinäisyyteen ja rukoilee ja valittaa Jumalalle hätäänsä, silloin nuo lohduttavat äänet kuiskaavat hänen korvaansa ja sanovat: "Mene, sinä Jumalan tytär, ja minä olen kanssasi!" Vielä hän lisäsi: "Silloin täyttyy sydämmeni sanomattomalla ilolla!"

Näin sanoessaan hän kohotti katseensa korkeuteen ja näytti oikein kirkastuneelta.

Mutta vielä täytyi Johannan kauvan puhua, rukoilla, todistella ja väitellä heidän kanssaan, kunnes kuningas vihdoin lupasi lähteä Reimsiin, jos vain Johanna ajaisi englantilaiset pois niistä varustuksista, jotka olivat Loiren varrella ja joihin englantilaiset joukot Orleansista olivat paenneet. Johanna ihastui kovin tästä lupauksesta.

Hänen piti nyt jälleen koota sotajoukot, mutta siihen hän ei tarvinnut paljon aikaa. Sota-airuet lähetettiin ympäri maata miehiä kutsumaan, leiri sijoitettiin nyt Sellesiin ja sekä talonpoikia että aatelismiehiä alkoi taas uudelleen innostuneina kokoontua joukkoihin.

Melkein kuukausi oli kulunut toimettomuudessa, mutta 6 päivänä kesäkuuta oli uusi armeija valmiina marssimaan sotaan. Kahdeksantuhatta miestä oli koolla ja ne olivat enimmästi karaistuja, kokeneita sotilaita ja Johannalle sekä isänmaalle kuolemaan saakka uskollisia. He olivat kyllä ennen tottuneet pakenemaan vihollista, mutta nyt, kun heillä oli sellainen johtaja kuin Johanna d'Arc, niin he tottuivat pian urhoollisesti marssimaan vaikka tuleen.

Niin, Johanna oli nyt aivan haltioissaan. Hän oli mukana joka paikassa, yötä päivää hän toimiskeli. Ja kaikkialla, mihin hän tuli, ratsastaen pitkin miesten rivejä, siellä häntä tervehdittiin raikuvin eläköön huudoin. Ja jokaisen täytyikin mieltyä häneen, sillä hän oli kukoistuksen, kauneuden ja nuoruuden ihannekuva ja hänessä oli iloa, elämää ja raittiutta. Päivä päivältä kävi hän yhä suloisemmaksi ja sentähden eivät ihmiset voineet häntä vastustaa, vaan kaikki kiintyivät häneen.

Eräänä päivänä tuli kaksi korkeasukuista nuorukaista, kreivit Guy de Laval, jotka olivat veljeksiä ja Ranskan kuuluisinta aatelissäätyä, Bertrand de Quesclinin jälkeläisiä; he eivät saaneet rauhaa, ennenkun olivat nähneet Johannan. Kuningas kutsutti heidät luokseen ja esitti heidät Johannalle ja nuorukaiset eivät pettyneet toiveissaan. Kun he kuulivat hänen soinnukkaan äänensä, oli se heistä kuin soittoa; ja kun näkivät hänen syvät silmänsä ja hänen henkevät kasvonsa, niin se vaikutti heihin kuin runoelma, kuin ylevä puhe, kuin valtava soitanto. Toinen heistä kirjoitti kotiinsa seuraavasti: "Tuntuu kuin hänen äänessään olisi jotakin jumalallista ja pyhää."

Ja nähtyään Johannan sotarinnassa, lähdössä taisteluun, hän kirjoitti:

"Hän oli puettuna vaaleaan teräsasuun ilman kypärää, kädessä pieni sotakirves. Ja kun hänen piti nousta pienen, mustan sotaratsunsa selkään, niin tämä oli levoton eikä tahtonut antaa Johannan astua satulaansa. Silloin hän sanoi: 'Taluttakaa se kirkon ristin eteen, joka on tuossa lähellä.' Ja kun se siihen talutettiin, ei se liikkunut paikaltaan ja kun Johanna istui sen selässä, kääntyi hän kirkon ovea kohti ja sanoi suloisella naisekkaalla äänellään: 'Te papit ja kirkon palvelijat, toimittakaa juhlakulkueita ja rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme!' Sitten hän läksi sotalippu liehuen ilmassa, kädessä sotakirves ja huusi: 'Eteenpäin – mars!' Häntä seurasi sota-asussa eräs hänen veljistään, joka kahdeksan päivää sitten oli tullut leiriin."

Lähdettyämme 6 päivänä Sellesistä, tulimme ensin Romorantiniin ja sieltä 9 päivänä kesäkuuta Orleansiin, jossa hänet vielä kerran vastaanotettiin riemumielin ja kanunoita laukaisten. Hänen kanssaan ratsasti loistavissa sotapuvuissaan valiojoukko jaloja ritareita, d'Alençonin herttua, Orleansin Bastardi, marsalkka de Boussac, Ranskan amiraali de Culan, Ambroise de Lore, La Hire, Gautier de Brusac ja monta muuta kuuluisaa miestä. Johanna asui nytkin entisen isäntäväkensä luona, jossa kaikki sen jäsenet oikein sydämmellisesti hänet ottivat vastaan.

Yhdeksästoista luku

Varhain seuraavana aamuna me liehuvine lippuinemme läksimme Orleansista ja riensimme Jargeauta vastaan, johon kaupunkiin Suffolkin herttua oli siirtynyt Orleansin piirityksen jälkeen. Kaupunki oli vahvasti varustettu ja miehistö lukuisa ja sotataitoon tottunut. Seitsemän tuhatta miestä oli urhoollisen ja ritarillisen Suffolkin herttuan komennon alaisena, jonkatähden moni meidän sotapäälliköistämme epäili, kun Johanna ehdotti, että varustus oli otettava väkirynnäköllä. Mutta tällä kertaa Johannaa kannattivat sellaiset kokeneet sotasankarit kuin d'Alençon, La Hire, Orleansin Bastardi, amiraali y.m. ja kaupungin valloitus oli kiireellinen senkin vuoksi, että oli kuultu John Falstaffin viiden tuhannen miehen kanssa olevan matkalla englantilaisia auttamaan.

Jargeauhon saavuttuamme lähetti Johanna heti vahvan etujoukon valloittamaan ulkovarustuksia. Kovan taistelun jälkeen lyötiin meidän miehet ja he alkoivat peräytyä, mutta tämän nähtyään Johanna korotti sotahuutonsa ja johti miehensä uudestaan tuleen. Paladin haavoittuneena kaatui maahan hänen viereltään, mutta Johanna tempasi lipun hänen kädestään, piti sitä ylhäällä savun ja tulen keskellä; kehotti miehiään rohkasevin huudoin. Oli siinä melskettä, kanunain ja aseiden pauketta ja savua niin vahvasti, että tuskin saattoi erottaa ystävää vihollisesta, mutta kun se vähänkin hälveni, nähtiin keskellä tulisinta taistelua tuo valkea olento, joka oli ikäänkuin toiveittemme, toimiemme keskipisteenä ja sieluna ja kun näimme hänen kasvonsa kääntyneenä meitä ja taistelua kohti, niin tunsimme, että kaikki kävi hyvin. Vihdoin kuului suurta ryskettä – iloista ampumista ja se merkitsi, että olimme voitolla.

Niin, ulkovarustus oli meidän; vihollinen oli ajettu muurien sisäpuolelle. Siihen paikkaan, minkä Johanna oli valloittanut, me leiriydyimme, sillä ilta oli myöhä ja tarvitsimme lepoa. Mutta Johanna lähetti sanansaattajan englantilaisten luo luvaten, että jos he nyt lähtisivät kaupungista, hän antaisi heidän hevosineen ja aseineen mennä rauhassa. Ei kukaan varmasti tiennyt, että Johanna voisi valloittaa tuon vahvasti varustetun kaupungin, mutta hän itse sen tiesi – ja sentähden on tämä armonosoitus pidettävä erinomaisena vihollista kohtaan, sillä siihen aikaan oli tapana, että vihollinen ryösti ja surmasi valloitetun kaupungin asukkaat.

Englantilaiset pyysivät aselepoa viideksitoista päiväksi, jotta olisivat tarkemmin miettineet asiaa, mutta kun Johanna tiesi, että Falstaff viidentuhannen miehen kanssa oli tulossa heidän avukseen, ei hän voinut siihen suostua.

Seuraavana aamuna oli Johanna jälleen ratsunsa selässä ja tutki tarkasti asemaa ja valitsi paikat, mihin aikoi sijoittaa tykkiväkensä – ja tässä hän osoitti niin suurta taitoa ja ymmärrystä, että ne kokeneet sotapäälliköt, jotka silloin häntä seurasivat, eivät sitä eläissään unohtaneet ja puhuivat siitä vielä kauvan jälkeenpäin. He ihmettelivät, että oppimaton maalaistyttö ymmärsi sellaisia asioita, joita vanhemmat sotapäälliköt vasta pitkällisen oppimisen ja kokemuksen kautta olivat käsittäneet.

Kello kahdeksan olivat kaikki valmistukset päättyneet, sotajoukot taisteluasennossa ja valmiina hyökkäykseen. Kaikki oli tällä hetkellä hämmästyttävän hiljaista. Oli kuin jokainen olisi odottanut jotakin erinomaista. Johanna d'Arc kohotti miekkansa. Samassa hiljaisuus muuttui myrskyksi; kanuunat jyskyivät, liekit leimahtelivat ja savupatsaat tuprusivat ilmaan ja kuului kauheaa pauketta ja ryskettä. Tulta ja savua tuli myöskin kaupungin puolelta ja hävitystä ja kuolemaa näkyi joka puolella. Tuon pienen kaupungin hävitys oli suuri. Kanuunankuulat murskasivat nuo pienet rakennukset ja tulipatsaita kohosi niiden raunioista.

Osa kaupungin muuria oli myös murtunut ja sitä vastaan Johanna nyt suuntasi hyökkäyksen. Tässä oli nyt tulisin taistelu ja voitto näytti meille epävarmalta. Johanna miehineen kiiruhti pystyttämään rynnäkköportaita muuria vasten, mutta samassa sattui häneen vihollisen heittämä kivi ja hän horjui tunnotonna hetkeksi maahan; mutta ennen pitkää hän jälleen oli pystyssä ja huusi:

"Rynnäkköön miehet, rynnäkköön! – Kaupunki on meidän. – Nyt on otollinen hetki!"

Me ryntäsimme kuin vimmatut muurin yli ja vihollisen täytyi väistyä, me ajoimme sitä takaa ja pian oli kaupunki käsissämme.

Suffolkin hertuakin piiritettiin ja otettiin vangiksi, jolloin Alençonin herttua ja Dunois'n kreivi vaativat häntä antautumaan. Mutta hän sanoi tahtovansa antaa aseensa yksin neitsyelle, joka oli heistä kaikista urhokkain. Johanna kohteli häntä arvokkaasti ja antoi hänelle kaiken kunnian.

Herttuan kaksi veljeä peräytyi taistellen joka askeleella ja saapui sillalle ja me ahdistimme heitä joka taholta. Alexander de la Pole syöksyi suin päin sillalta jokeen ja hukkui. Yksitoista sataa miestä oli kaatunut; John de la Pole antautui, mutta samoin kuin veljensä, Suffolkin herttua, ei hänkään tahtonut antautua kenelle tahansa. Ranskalainen Guillaume Renault ahdisti häntä viimeiseksi. John de la Pole sanoi hänelle:

"Oletteko aatelismies?"

"Olen."

"Entä ritari?"

"En vielä."

Silloin vihollinen kylmäverisesti ja levollisesti kuin englantilainen ainakin antoi hänelle ritarilyönnin keskellä taistelua ja kuolemaa ja voittaja polvistui voitetun edessä ja tämä kosketti miekallaan hänen olkapäätään, ja ojensi sitten syvään kumartaen miekkansa ranskalaiselle ritarille. Ja on sanottu, että tällainen teko hyvin kuvaa de la Polen jaloa ja sotaista sukua.

Kahdeskymmenes luku

Me palasimme vankeinemme ja sotasaaliinemme Orleansiin lepäämään, mutta jo kolmantena päivänä, aamulla varhain piti meidän jälleen lähteä sodan veriselle taipaleelle.

Marssittiin suorastaan Meungiin, jossa väkirynnäköllä valloitettiin linnoitettu silta sekä jätettiin pienempi joukko sitä vartioimaan. Toinen osa armeijaa riensi eteenpäin Beaugencyyn, jossa itse Talbot, Englannin jalopeura ja Ranskan vitsaus oli sotajoukon johdossa. Kun sinne saavuimme, kuulimme, että englantilaiset olivat peräytyneet vahvaan linnoitukseen, jonkatähden me rupesimme kaupungista ampumaan varustusta.

Talbot ei silloin ollut saapuvilla, sillä hän oli lähtenyt Falstaffea vastaan ja sitten he palasivat, mukana viisituhatta miestä lisäväkeä.

Johanna asetti tykistönsä taistelukuntoon ja alkoi yön aikana pommittaa linnoitusta. Silloin saapui odottamaton sanoma: Richemontin kreivi, Ranskan sotapäällikkö oli suuren sotavoiman kanssa tulossa meidän avuksemme. Tämä mies oli kauvan ollut kuninkaan epäsuosiossa, johon tuo juonikas La Tremouille oli syypää. Richemont aikoi jo meidän lähtiessämme Orleansia valloittamaan tulla avuksemme, mutta tuo typerä kuningas oli sen estänyt.

Mutta vaikka Johanna, samoin kuin moni hänen sotapäälliköistään, otti tämän tiedon ilolla vastaan, niin Alençonin herttua ilmoitti, että hän ei millään ehdolla voinut toimia yhdessä Richemontin kreivin kanssa, sillä hän oli saanut sellaisen kiellon itse kuninkaalta. Ja hän sanoi, että jos tämä mies otettaisiin armeijaan, täytyisi hänen jättää toimensa ja erota sotajoukosta. Nyt oli tarkka harkitseminen ja valtioviisaus tarpeen ja Johannan ymmärrystä pitää tässäkin ihmetellä, sillä hän menetteli kuin vanha, kokenut valtiomies. Hän käytti kaiken kaunopuheisuutensa ja ymmärryksensä vakuuttaakseen Alençonin herttuaa, että isänmaan onni tällä hetkellä oli katsottava kuninkaankin käskyä tärkeämmäksi ja että hänen sentähden piti hyvällä mielellä ottaa vastaan Richemontin kreivin avuntarjous, joka tällä hetkellä oli heille niin tärkeä ja tarpeellinen.

Varhain aamulla 17 päivänä kesäkuuta ilmoittivat meidän vakoilijamme, että Talbot ja Falstaff lisäjoukkoineen olivat tulossa. Heti lyötiin rumpua ja me läksimme heitä vastaan, mutta Richemont miehineen jäi vartioimaan Beaugencyn linnaa. Ennen pitkää saimmekin nähdä vihollisten etujoukot. Falstaff oli koettanut estää Talbotia avoimella kentällä kohtaamasta ranskalaisia ja neuvoa häntä Loire virran varsilla olevissa linnoituksissa odottamaan Parisista lisäväkeä, jonka avulla sitten olisi ollut helpompi voittaa ranskalaiset, jotka pienemmissä kahakoissa olisivat heikontaneet voimiansa. Tämä oli varmaankin viisas neuvo, sillä Falstaff oli vanha kokenut sotapäällikkö. Mutta tuo tulinen Talbot ei tahtonut kuulla puhuttavan viivytyksestä. Hän oli raivostunut siitä tappiosta, jonka hän Orleansissa oli kärsinyt ja vannoi Jumalan ja pyhän Yrjön kautta kostavansa neitsyelle sen häpeän, vaikkapa hänen yksin olisi täytynyt käydä vihollista vastaan. Falstaff, vaikka vastenmielisesti, myöntyi hänen tahtoonsa, mutta sanoi, että tällä tavoin pantiin alttiiksi kaikki englantilaisten edelliset voitot, joita he monen vuoden kuluessa kovissa otteluissa olivat saaneet.

Vihollinen oli varustanut itselleen vahvan aseman ja sotajoukot seisoivat valmiina taisteluun, joutsimiehet eturivissä. Ilta oli jo myöhä, vaan he lähettivät sota-airueen Johannan luo vaatien taistelua. Tämä laittoi sanan takaisin, että hän vasta aamulla, heti päivän koitossa Jumalan ja pyhän Maarian nimessä oli valmis sotimaan.

Yö oli pimeä ja sateinen. Puolen yön aikana ilmoittivat vakoojat, että englantilaisten leirissä oli oltu hyvin levottomia ja liikkuvia ja että olivat nähneet joukkoja, jotka kulkivat Meungiin päin. Ja pian tuli toisia sanansaattajia, jotka todistivat, että koko englantilaisten armeija oli peräytymismatkalla. Talbot oli tullut järkiinsä ja oli nähnyt hyväksi seurata Falstaffen neuvoa.

Johanna piti heti sotaneuvottelun ja silloin päätettiin, että d'Alençon joukkoineen seuraisi englantilaisia Meungiin, jossa he aivan varmasti aikoivat ottaa sillan haltuunsa ja sitten päästä menemään joen toiselle puolelle. Johannan piti lähteä toisen osaston kanssa Beaugencyyn, joka nyt oli helppo valloittaa, kun Talbotkin oli lähtenyt linnoituksesta. Sitten piti molempain joukkojen yhtyä ja taistella vaikka avoimella kentällä vihollisen kanssa ja siten estää heiltä peräytymisen Parisiin.

Niin kävikin. Johanna läksi ainoastaan pienen ratsujoukon kanssa Beaugencyyn, jossa oli vain viisisataa miestä linnoitusta vartioimassa ja näiden päällikkö arveli – turhaksi ruveta panemaan heidän henkeään alttiiksi voimakkaampaa vihollista vastaan, jonkatähden hän antautui, kun oli Johannalta saanut luvan lähteä vapaasti hevosineen ja aseineen linnoituksesta, vaikka heidän kumminkin piti luvata, etteivät kymmeneen päivään sotisi ranskalaisia vastaan.

Jo ennen päivän koittoa olimme saavuttaneet pääarmeijan ja olimme tuoneet mukanamme Richemontin sekä suurimman osan hänen armeijastaan, koska emme pitäneet tarpeellisena jättää Beaugencyyn muuta kuin pienemmän joukon. Matkalla kuulimme kanuunain pauketta ja huomasimme, että Talbot jo oli alkanut hyökkäyksensä siltaa vastaan, mutta tuo kumina taukosi pian ja me saimme kuulla, että Beaugencyn päällikkö oli salaa lähettänyt sanan Talbotille ja ilmoittanut antautumisestaan. Tämän sanoman saatuaan oli tuo englantilainen ylipäällikkö nähnyt parhaaksi jättää sikseen sillan takaisin valloittamisen ja alkanut peräytyä Parisia kohti. Päivän koittaessa oli koko englantilaisten armeija kadonnut näkyvistä ja kaikki varustukset, jotka jo kauvan sillä tienoolla olivat olleet heidän käsissään, joutuivat jälleen meikäläisten haltuun.