Kitabı oku: «Johanna d'Arc», sayfa 9
Neljästoista luku
Ratsastaessaan Orleansiin oli Dunois, niinkuin sanotaan, ilmoittanut Johannalle, että englantilaiset hänen kuulemansa mukaan pian odottivat lisää sotaväkeä sir John Falstaffin johdolla. Tämän tiedon kuultuaan oli Johanna miettivän näköinen, sillä hän oli kahden vaiheilla, pitikö hänen heti hyökätä linnoituksia vastaan, niinkuin hän ensin aikoi, vai lähtisikö englantilaista apujoukkoa ahdistamaan ja hävittämään. Mutta väsyneenä huolista ja päivän vaivoista oli hän vetäytynyt huoneeseensa ja nukkunut.
Istuimme vielä valveilla puhellen emäntämme kanssa, mutta muutoin oli kaikki hiljaista, kun äkkiä emännän tytär tuli sisään ja sanoi:
"Joutuun, herra, joutuun!" Neitsyt havahti äkkiä unestaan ja huusi: "ranskalaista verta vuotaa! – aseeni, antakaa minulle aseeni!" Hänen jättiläisensä oli ovella vahdissa ja tämä meni kutsumaan D'Aulonia, joka sitten rupesi pukemaan Johannaa aseisiin ja minä jättiläisen kanssa satuloitsimme hänen hevosensa.
Täysissä aseissa kiiruhti Johanna portaita alas ja mennessään minun ohitseni hän sanoi:
"Voi, ranskalaista verta on vuotanut, ettekä ole ilmoittanut minulle!"
"En todellakaan ole sitä kuullut", sanoin, "eihän täällä ole sodasta tietoakaan, kaikki on hiljaista, ylhäinen kenraalimme."
"Kohta saatte kuulla sotamelua kylläksi", hän sanoi ja meni.
Tämä toteutui pian. Ennen pitkää rupesi kuulumaan melua, miesten ja hevosten astuntaa, jota komennushuudot säestivät; ja etäisyydestä jyriseviä kanunain ääniä, ja tämä hälinä lähestyi taloa kuin tuulispää.
Johanna nousi satulaan ja ratsasti pois —
"Antakaa tietä – tietä Orléansin neitsyelle!" Ensi kerran lausuttiin nyt tämä kuolematon nimi. Kansajoukko jakaantui nyt kuin Punaisen meren vesi ja hän kulki edelleen huutaen: "Eteenpäin, ranskalaiset – seuratkaa minua!" Ja me seurasimme hänen lippuansa ja tie sulkeutui jälleen meidän jälkeemme.
Tämä oli toista kuin tuo hirvittävä kulku vihollisten linnoitusten ohi. Nyt ei kukaan tuntenut pelkoa, vaan jokainen oli innostunut. Syynä tähän oli se, että osa miehistöä päällikköineen ihastuneena Johannan tulosta, ei voinut enää pidättäytyä kauvan toivotusta sotahyökkäyksestä, vaan ilman ylikomentajan käskyä läksi viisisataa sotamiestä ja kaupunkilaista valloittamaan erästä lordi Talbotin kovinta, St. Loup nimistä, Burgundin portin luona olevaa linnoitusta. Mutta tämä hyökkäys ei onnistunutkaan, niinkuin innoissaan olivat kuvailleet, sillä englantilaiset, nähdessään heidän aikeensa, olivat tulleet heitä vastaan avonaiselle kentälle ja saaneet apuväkeä toisesta linnoituksesta, ja kun me lähestyimme ranskalaisia, olivat he jo pakomatkalla. Mutta kun Johanna liehuvine lippuineen saapui ja huusi: "Eteenpäin, miehet – seuratkaa minua!" niin ranskalaiset kääntyivät takaisin ja hyökkäsivät eteenpäin kuin valtava meren laine ja ajoivat englantilaisia lyöden ja surmaten ja joutuivat samoin itsekin englantilaisten iskujen alaisiksi.
Kääpiö, samoin kuin useimmat meistä, oli alati lähellä Johannaa ja teki ikäänkuin tietä hänelle. Ja mihin hän vain mahtavan sotakirveensä iski, siinä murtui kypäri ja mies kaatui maahan. Johanna oli aina kuumimmassa taistelussa ja hänen ystävänsä seurasivat häntä uskollisesti. Olisittepa vain nähneet Paladiniakin, ei hänessä nyt näkynyt pelkoa, vaan hän näytti unhottaneen kokonaan itsensä katsellessaan vaaraa suoraan silmiin ja antaessaan iskuja oikeaan ja vasempaan.
Englantilaisten täytyi ennen pitkää peräytyä, mutta sen he tekivät hyvässä järjestyksessä, ja me ajoimme heitä askel askeleelta linnoitukseensa takaisin, heidän vastustaessaan meitä kaiken aikaa.
Vihollisjoukot vetäytyivät sitten linnoituksensa suojaan, jättäen ulkopuolelle meidät sekä suuren joukon kuolleita ja haavoitettuja.
Nyt ajoi Dunois Johannan luo iloisesti tervehtien ja kiittäen häntä voitosta. Mutta Johanna ei vielä tahtonut kuulla voitosta puhuttavan, vaan sanoi, että heidän piti ensin valloittaa linnoitus. Dunois'n estelemiset eivät auttaneet, vaan hänen täytyi antaa merkki hyökkäykseen.
Kolme tuntia riehui taistelu taukoamatta ja usein näytti voitto epävarmalta. Mutta vihdoin La Hire, joka oli tullut avuksi, teki viimeisen valtavan rynnäkön ja Pyhän Loupin linnoitus oli meidän. Me tyhjensimme sen ja otimme kaikki aseet ja elintarpeet ja vihdoin hävitimme koko varustuksen.
Sitten koko meidän sotajoukkomme puhkesi riemuhuutoihin, se tahtoi siten voitosta ylistää ja kunnioittaa kenraaliaan, mutta silloin oli Johanna kadonnut kaikkein näkyvistä. Ja kun löysimme hänet, istui hän kaatuneiden joukossa, painaen päätään käsiinsä ja itkien katkerasti, sillä hän oli nuori tyttö ja hänen sankarisydämmensä oli myöskin hellä ja myötätuntoinen. Hän ajatteli noiden kuolleiden ystävien ja vihamiesten äitejä.
Vangittujen joukossa oli moniaita pappeja ja Johanna otti heidät suojelukseensa ja vihdoin vapautti heidät, sillä hän sanoi heidän olevan Jumalan palvelijoita.
Me marssimme kaupunkiin sotasaaliinemme, vankeinemme, ja rikkirevittyine lippuinemme. Tämä oli ensimmäinen kaupunkilaisten näkemä taistelu ja voitto piirityksen aikana, jota oli kestänyt seitsemän kuukautta. Siitä he tietysti kovin iloitsivat. Kelloja soitettiin ja Johannan ympärille tunkeutuivat ihmisjoukot, jotta me tuskin pääsimme kulkemaan niiden läpi pitkin katuja. Hänen uusi nimensä oli jokaisen huulilla. Vaucouleursin Pyhä neitsyt oli nyt unhotettu, sillä kaupunkilaiset tahtoivat omistaa hänet itselleen ja hän oli nyt Orleansin neitsyt. Minäkin olen onnellinen, kun sain olla mukana sinä hetkenä, jolloin tämä nimi ensi kerran mainittiin. Voi, ajatelkaa, kuinka monta ihmispolvea on elänyt ja kuollut sen jälkeen, kun tämä nimi ensi kerran mainittiin ja kuinka monta ihmispolvea vielä elää ja kuolee ennenkun se viimeisen kerran mainitaan!
Hänen isäntäväkensä otti hänet vastaan suurella ilolla ikäänkuin oman lapsensa, joka oli jonkun ihmeen kautta pelastunut kuoleman hädästä. He nuhtelivat häntä siitä, että hän oli mennyt pahimpaan sotarintaan, he eivät ymmärtäneet, että hän oli sen tehnyt vapaasta tahdostaan, vaan luulivat, että joukot olivat hänet temmanneet mukaansa yleisessä tungoksessa. He varottivat häntä sentähden toisella kertaa menemästä niin lähelle taistelupaikkaa, mutta tämä hyvä neuvo kaikui kuuroille korville.
Viidestoista luku
Seuraavana päivänä, joka oli helatorstai, saivat aseet olla alallaan, mutta sotaherrat päättivät Johannan tietämättä pitää salaisen sotaneuvottelun. Aivan heidän aavistamattaan sai hän sen kuitenkin tietää ja lähti heti heidän kokouspaikkaansa. Hän kysyi heiltä, mitä olivat neuvotelleet ja päättäneet. Kokoontuneet päälliköt olivat kaikki olleet sitä mieltä, että nyt, kun kaupunki oli hyvästi saanut ruokavaroja ja lisää linnaväkeä, ei pitänyt hätäillä eikä siten ehkä menettää suurta määrää sotamiehiä ja niitä etuja, joita jo oli voitettu, vaan ennemmin tehdä pieniä hyökkäyksiä ja kahakoita ja siten koettaa heikentää vihollisen voimaa. Kun Johanna oli jonkun aikaa heitä kuunnellut, huudahti hän:
"Jumalan nimessä! – Seitsemän kuukauden piiritystila ei ole teille kylläksi. Te tahdotte pysyä siinä vuosikauden. Mutta moiset haaveilut ovat vain haitaksi. Kolmen päivän kuluttua me karkotamme englantilaiset täältä."
He rukoilivat ja uhkailivat ja koettivat siten saada häntä luopumaan näin uhkarohkeasta yrityksestä, mutta hän ei kallistanut korviaankaan heidän sanoilleen, vaan lausui:
"Tässä ei ole kellään muilla kuin minulla valtaa antaa käskyjä kuninkaan nimessä. Huomenna päivän koitossa me hyökkäämme etelärannalla oleville linnoituksille ja valloitamme ne väkirynnäköllä."
La Hire tuli nyt vasta rymisten sisään ja huusi:
"Par mon baton, [sotasauvani kautta] tämä musiikki on minulle mieluista! Niin sitä pitää puhua, nuo ovat kauniita sanoja, kenraalini, me valloitamme heidät väkirynnäköllä!" – Kun Johanna kohta sen jälkeen lähti huoneesta, niin hän lisäsi:
"Tuo lapsi ymmärtää sotataitoa paremmin kuin me kaikki, hyvät herrat, ja jos tahdotte kuulla vanhan sotilaan neuvoa, niin sanon teille: Elkää tehkö mitään ilman hänen tahtoaan ja suostumustaan – sillä kun hän ratsastaa edellä, niin voitto rientää kantapäillä."
Kaupungissa levisi pian uutinen, että kaikkein nöyryytysten jälkeen Ranska kerrankin ryhtyisi taisteluun, että Ranska, joskin tottunut peräytymään, nyt kerrankin marssisi eteenpäin, että tuo pelkurimainen Ranska nyt kerrankin näyttäisi olevansa rohkea. Kansan riemu oli ääretön. Väkeä kiehui mustanaan sotajoukkojen ympärillä, kun nämä seuraavana aamuna marssivat englantilaisia vastaan. Ja innostus oli suuri, kun Johanna lippuineen ratsasti sotarivien etunenässä.
Hetken aikaa kului, ennenkun pääsimme joen yli, sillä veneet olivat pienet ja vähälukuiset niin suuren väkijoukon kuljettamiseksi, mutta hyvässä järjestyksessä me kuitenkin saavuimme toiselle rannalle ja marssimme "les Augustinsin" linnoitusta kohti, joka sillä rannalla oli ensimmäinen ja vahvin englantilaisten varustuksista, koska he siitä tahtoivat vartioida siltaa.
Nyt puhallettiin rynnäkköön ulkovarustuksia vastaan, mutta englantilaiset puolustautuivat hyvin rohkeasti ja kun pääarmeija ei vielä ollut ehtinyt perille, niin, meidän täytyi peräytyä. Ennenkun olimme ehtineet järjestyä uuteen hyökkäykseen, saivat englantilaiset lisäväkeä S: t Privéstä, jolloin linnanväki teki äkkirynnäkön ja puhdisti kerrassaan kaikki. Ranskalaiset pakenivat kuin akanat tuuleen ja kiirehtivät veneisiinsä, ja saivat Johannan hetkeksi mukaansa, kun eivät kuunnelleet hänen huutojaan ja kehotuksiaan. Vihdoin hän innostui, käänsi hevosensa ja komensi soittajia puhaltamaan hyökkäykseen ja huusi korkealla äänellä:
"Jos täällä on tusinakaan rohkeita miehiä pelkurien joukossa, niin seuratkaa minua!"
Ja hän riensi eteenpäin, jolloin pieni joukko miehiä seurasi häntä. Takaa-ajajat pelkäsivät ja vapisivat nyt vuorostaan, kun hän vain muutaman miehen kanssa hyökkäsi heitä vastaan ja arvelivat, että hän varmaankin oli noita ja paholaisen sikiö. Ja hämmästyksissään pakenivat he seisahtumatta Johannan seuratessa heitä kintereillä, kunnes sai lippunsa pystytetyksi sen vallihaudan reunalle, joka ympäröi linnoitusta.
Meidän oma pakeneva joukkomme, kuultuaan hyökkäysmerkin, kääntyi katsomaan taakseen; ja kun se näki neitsyen lipun kiitävän vastakkaiseen suuntaan ja vihollisen epäjärjestyksessä pakenevan, niin miesten rohkeus palasi ja he kiiruhtivat meidän jälkeemme.
La Hire kuuli myös tämän ja riensi avuksemme, ja nyt olimme kyllin voimakkaita. Meillä oli pitkällinen ja kova työ, mutta me saimme sen suoritetuksi ennen yön tuloa Johannan ja La Hiren meitä kiihottaessa. Englantilaiset taistelivat yhtä urhoollisesti. Savussa ja tulessa me useampia kertoja hyökkäsimme vihollista vastaan ja kanunat paukkuivat, ja vihdoin auringon laskiessa me väkirynnäköllä valloitimme linnoituksen ja pystytimme lippumme sen valleille.
Nyt oli les Augustins meidän, mutta Tourelles oli vielä valloitettava, ennenkun silta oli vapaa ja voitto meidän. Olimme lopettaneet suuren päivätyön, Johanna oli päättänyt jatkaa valloitusta. Meidän täytyi levätä varustuksissamme siinä, missä olimme, ja aamulla varhain olimme jälleen valmiit taisteluun. Johanna ei antanut miesten harjoittaa ryöstöä eikä siveettömyyttä, linnoitus poltettiin kaikkine ruokavaroineen, sotatarpeet vain pelastettiin.
Kaikki olivat väsyneet pitkästä päivätyöstä ja Johanna tietysti myös. Hän tahtoi kuitenkin jäädä joukkojensa mukana Tourellesin edustalle ryhtyäkseen seuraavana aamuna hyökkäykseen. Mutta päälliköt kehottivat, että hän lähtisi kaupunkiin, jossa saisi paremmin levätä ja sidotuttaa jalassa olevaa haavaansa. Me hänen lähimmät ystävänsä seurasimme häntä kaupunkiin ja saimme taas nähdä, kuinka kansa riemuiten ylisti Johannaa.
Kauvan ei hän kuitenkaan saanut levätä, sillä koossa olevat sotapäälliköt olivat lähettäneet hänelle sanan, että he hänen poistuttuaan leiristä, olivat pitämässään neuvottelussa päättäneet, etteivät nyt enää tekisi äkkinäisiä hyökkäyksiä, joten voisivat menettää entisetkin voittonsa. Seuraavana päivänä, jolloin miehet olivat väsyneitä edellisen päivän taisteluista ei heidän mielestään saanut alkaa rynnäkköä, vaan piti odottaa apujoukkoja, jotka eivät varmaankaan kovin kauvan viipyisi ja sitten vasta ryhtyä hyökkäykseen.
"Parantumattomat pelkurit!" huudahti Johanna sanansaattajalle. "Senkötähden tahtoivat minun poistumaan leiristä ja olivat pitävinään huolta voimistumisestani? Tuollaisille akkamaisille sankareille ei teidän tarvitse viedä minulta vastausta – mutta viekää minulta sana Orleansin Bastardille ja La Hirelle, jotka ovat miehiä – että huomen aamuna komennamme hyökkäykseen. Saatte mennä, hyvä herra."
Sitten hän sanoi rippi-isälleen: "Nouskaa huomenna aikaiseen ja olkaa kaiken päivää luonani. Minulla on paljon työtä, ja minä tulen haavoitetuksi tähän, niskan ja olkapään välille."
Kuudestoista luku
Varhain seuraavana aamuna messun jälkeen me läksimme. Pihassa tapasimme isäntämme, joka ei millään tavalla tahtonut antaa Johannan lähteä ilman aamiaista ja kertoi, että hän oli saanut hyvää kalaa, joka oli harvinaista kaupungissa ja jota hän nyt kaikin mokomin tahtoi tarjota Johannalle. Mutta tämä sanoi vain:
"Säästäkää se illalliseksi – minä tuon muutamia englantilaisia mukanani ja tulen takaisin siltaa myöten."
Huomattava on, että silta oikeastaan oli hävitetty, eikä sitä myöten ensinkään olisi voinut tulla, ellei olisi päässyt tunkeutumaan Tourellesin linnoituksen ja sen ulkovarustuksen läpi, jotka nyt olivat englantilaisten hallussa.
Me läksimme. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta kaikki näyttivät hyvin alakuloisilta. Me sitä ihmettelimme, sillä emme olleet sellaiseen tottuneet, mutta kun näkivät Johannan, virkosivat kaikki, ja suusta suuhun kulki kysymys:
"Mihin hän menee?"
Johanna kuuli sen ja sanoi:
"Menen valloittamaan Tourellesia."
Sanoin ei saata kuvailla, kuinka tämä lause tenhosi kaikkein mielet. Sotamiehiä riensi joukkoihimme ja kaupunkilaisiakin yhtyi ase kädessä meihin, jotta rivimme yhä laajenivat.
Kun tulimme Burgundin portille, oli se suljettu ja vahdissa seisoi muutamia sotamiehiä ritari Raoul de Gaucourtin johdolla, joka sanoi saaneensa neuvostolta käskyn, ettei portista saisi laskea ketään, sillä kukaan ei saisi poistua kaupungista.
Tähän vastasi Johanna:
"Täällä ei ole ketään lähinnä kuningasta minua korkeampaa käskynhaltijaa. Jos teillä on kuninkaan kielto, niin näyttäkää se."
"En voi sitä tehdä, kenraali."
"Avatkaa sitten portit ja antakaa tietä!"
Nyt piti ritari – joka niinkuin kaikki nuo toiset paremmin soti sanoin kuin miekoin – pitkän puheen siitä, minkätähden hän ei voinut eikä tahtonut avata portteja ilman esimiestensä lupaa. Johanna kuunteli hetken kärsimättömänä, sitten hän kääntyi meihin päin ja sanoi vain:
"Eteenpäin!"
Me ryntäsimme ja avasimme portit ja pääsimme vahtien suureksi hämmästykseksi pitemmittä mutkitta eteenpäin.
Iloisina ja leikkisästi meluten ratsastimme Tourellesia kohti. Ennenkun itse päälinnoitus voitiin valloittaa, oli meidän saatava haltuumme pienempi, mutta hyvin luja torni, josta nostosilta johti päälinnaan ja sillan alla virtasi syvä joki.
Linnoitus oli luja ja Dunois rupesi epäilemään sen valloittamista, mutta Johanna ei epäillyt. Kun kaiken edelläpuolisen olimme pommittaneet tornia, antoi hän itse hyökkäysmerkin. Nyt meidän miehet hyvin rohkeasti menivät tuleen ja huolimatta savusta ja vihollisten nuolista hyökkäsivät vallihautaan ja Johanna sotilaitaan joka paikassa rohkaisten ensimmäisenä alkoi kiivetä rynnäkköportaita ylös. Mutta juuri sillä hetkellä toteutui hänen ennustuksensa, hänet saavutti nuoli, joka sattui rintaan olkaluun alapuolelle. Tuskissaan ja peloissaan, nähdessään veren virtaavan, vaipui hän maahan katkerasti valittaen.
Englantilaiset päästivät ilohuudon ja kiiruhtivat alas häntä ottamaan. Hänen ympärillään riehui nyt tulisen tuima taistelu. Tässäpä miltei ratkaistiin Ranskan tuleva kohtalo. Jos Johanna sillä hetkellä olisi kuollut tai jos hän olisi joutunut vihollisten vangiksi, olisi kuningas heti karannut maasta, sotajoukko hajonnut, Troyesin liitto vahvistettu ja Ranska ikuisiksi ajoiksi antautunut Englannin vallan alle. Sentähden ei saa unohtaa niiden miesten nimiä, jotka panivat henkensä alttiiksi hänen tähtensä ja etenkin Kääpiön nimi on säilyvä jälkeentuleville, sillä hän seisoi kuin kallio Johannan edessä, molemmin käsin heiluttaen suurta kirvestään, niin että kypärit murtuivat ja miehiä kaatui maahan, mihin se vain sattui. Vihdoin, kun vihollinen oli vetäytynyt takaisin ja maassa hänen edessään oli joukko kuolleita, joiden suojassa olisi voinut taistella kuin rintavarustuksen takana, hän voimakkaille käsivarsilleen nosti Johannan niinkuin lapsen ja kantoi hänet taistelusta saamaan sitä hoitoa ja lepoa, jota hän nyt tarvitsi.
Sanotaan, että Johanna itse veti nuolen haavastaan ja sitten se sidottiin öljyyn kastetuilla kääreillä. Väsyneenä ja kärsivänä makasi hän sitten maassa monta tuntia, vaan vieläkin seuraten taistelun kulkua.
Hänen läsnäollessaan taistelivat miehet kuin sankarit, mutta kun eivät häntä nähneet, lannistui heidän intonsa. Illan tullessa rupesivat voimat uupumaan ja Johanna kuuli, että Dunois antoi peräytymismerkin.
Hänen haavansa unohtui samassa silmänräpäyksessä. Hän lähetti sanan päälliköille, että jatkaisivat taistelua, nostatti itsensä sotaratsun selkään ja kiiruhti jälleen sotakentälle. Hän kehotti kaikkia vielä ponnistamaan voimiaan ja vakuutti, että torni pian olisi heidän käsissään.
Sitten hän riensi suoraa päätä sille paikalle, jossa oli haavoittunut, ja seisoen siinä nuolituiskussa käski hän Paladinin pitämään lippua korkealla ilmassa ja panemaan merkille, milloin sen lieve koskisi muuria.
Kohta sanoikin tämä:
"Nyt se koski."
"No, nyt", huusi Johanna odottaville sotajoukoille, "nyt on aika hyökätä linnaan! Sotatorvet soimaan! Nyt – kaikki miehet! – Eteenpäin!"
Ja kaikki tottelivat. En koskaan ole moista nähnyt. Me kiipesimme rynnäkköportaita myöten muurille ja paikka oli meidän. Käsi kädessä me taistelimme kuin metsän pedot, ja englantilaisia kaatui kuin heinää, sillä ei kukaan nyt ajatellut peräytymistä.
Meillä oli täysi työ ja tuskin kuulimme viittä kanunan laukausta, jotka paukkuivat rannalla, jonne tykkiväki oli sijoitettu, mutta ne olivat Johannan ja La Hiren välillä suostuttuna merkkinä. La Hire oli meidän tietämättämme pienemmän joukon kanssa palannut kaupunkiin ja aikoi siltä puolen kaikessa kiireessä kyhättyä siltaa myöten hyökätä Tourellesia vastaan. Nyt oli vihollinen kahden tulen välissä, sillä meidän ahdistellessamme ulkovarustuksia, karkasi toinen joukko Orleansin puolelta pääjoukon kimppuun.
Vene, joka oli täynnä palavia aineita, vietiin laskusillan alle, joka yhdisti Tourellesin meidän ahdistamaamme ulkovarustukseen, ja siten sytytettiin silta tuleen. Ja kun englantilaiset meidän ajaminamme koettivat paeta siltaa myöten päälinnaan, hukkuivat he siinä surkeasti, kun palavat hirret murtuivat heidän allaan ja he raskaissa sotapuvuissaan syöksyivät virtaan. Oli sääli nähdä urhoollisten miesten saavan sellaisen lopun.
"Jumala heitä armahtakoon!" sanoi Johanna ja itki nähdessään tuon surullisen näytelmän. Häntä liikutti varsinkin heidän päällikkönsä, William Gladsdalen kohtalo, vaikka tämä muutamia päiviä ennen oli pilkannut häntä ja antanut hänelle kaikellaisia häväistysnimiä, kun Johanna oli lähettänyt hänelle sanan ja pyytänyt häntä antautumaan.
Ennen pitkää panimme taas laskusillan jotakuinkin kuntoon, jotta saimme hyökätä vihollisen viimeistä varustusta vastaan, joka virran tällä puolen sulki tien Orleansiin. Ennen auringon laskua oli Johannan muistettava toimi päättynyt, hänen lippunsa liehui Tourellesin linnan huipulla, hänen lupauksensa oli täytetty, hän oli voittanut Orleansin taistelussa!
Seitsenkuukautinen piiritysaika oli päättynyt, voitto, jota Ranskan parhaimmat sotapäälliköt olivat pitäneet mahdottomana, oli saatu. Vaikka kuninkaan ministerit ja neuvonantajat kaikin tavoin olivat koettaneet estää valloitusta, oli tämä seitsemännellätoista oleva maalaistyttö täyttänyt aikeensa, vieläpä vain muutamassa päivässä.
Hyvät sanomat leviävät yhtä pian kuin huonot. Kun me käännyimme Orleansiin, oli se ilotulituksesta yhtenä punaisena liekkinä ja ilma kajahteli kanunain paukkeesta ja kellojen soitosta.
Ja kaupunkiin tuloamme ei voi sanoin kuvailla. Kyyneleet vuotivat ihmisten silmistä ja he suutelivat Johannan kantapäitäkin. "Terve! terve, Orleansin neitsyt", näin huusivat sadat tuhannet. "Terve meidän neitsyemme! lausuivat toiset."
Ei ole missään historiassa kerrottu tytöstä, joka olisi saanut osakseen enemmän kunniaa kuin Johanna sinä päivänä. Mutta, joka luulee, että hän tästä huumautuneena tahtoi nauttia ihmiskiitoksesta ja ylistysvirsistä, hän suuresti erehtyy. Johanna oli niin ylevämielinen, ettei hän siitä ylvästynyt. Hän meni suoraa päätä vuoteeseensa ja tahtoi nukkua kuin väsynyt lapsi; ja kun ihmiset kuulivat, että hän oli haavoittunut ja tahtoi levätä, niin he kielsivät kaiken liikkeen siinä kaupunginosassa ja seisoivat kaiken yötä vahdissa, jotta ei mikään Johannan unta häiritsisi. He sanoivat: "Hän on toimittanut meille rauhan, hänen tulee itsekin saada olla rauhassa."
Kaikki tietävät, että englantilaiset seuraavana päivänä läksivät paikkakunnalta ja kaikki sanoivat, että kaupungin sekä nykyiset asukkaat että vastaiset sukupolvet tulevat aina pyhittämään tämän päivän Johanna d'Arcin muistoksi. Nämä sanat ovat toteutuneet jo seitsemättäkymmentä vuotta ja niin on oleva vastaisuudessakin. Orleans ei koskaan unohda toukokuun 8 päivää, Johanna d'Arcin päivää. [Sitä vietetään vieläkin joka vuosi, jolloin pidetään kirkollisia juhlallisuuksia ja sotilasparaateja. Mark Twain.]
