Kitabı oku: «Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja», sayfa 4

X

Oliko se taivas? Vaiko helvetti?

KULLANKAIVAJA KERTOO

Kolmekymmentäviisi vuotta sitte olin etsimässä kultaa Stanislaus piirikunnassa. Kiertelin ylt'ympäri kuokka ja huuhdinastia kädessäni, huuhdoin siellä ja täällä vähän malmirautaa ja odotin alati löytäväni kelpo aarteen, mutta en koskaan onnistunut. Se oli kaunista seutua, tuoksuavaa, metsäistä, ihanaa, ja oli aikoinaan ollut tiheästi asuttuakin, mutta nyt olivat ihmiset kadonneet ja tuo ihana paratiisi oli erämaana. Ne olivat menneet matkoihinsa, kun malmikerrokset olivat pinnalta loppuneet. Muutamassa paikassa, jossa ennen oli ollut pieni, vilkas kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen, palovakuutusyhtiöineen ja pormestareilleen ja raatimiehineen, oli nyt ainoastaan laaja, smaragdinvihreä ruohokenttä, jossa ei näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että siellä koskaan olisi ollut ihmiselämää. Se oli Tulltetowiin päin. Ympäristöllä, tomuisten teiden varsilla näkyi siellä täällä mitä sievimpiä pikku huviloita, komeita ja kodikkaita ja niin köynnöskasvien ja valkoruusujen peitossa, ettei ovia eikä akkunoita voinut ollenkaan erottaa – siitä huomasi niiden olevan hylättyjä koteja, jotka jo vuosia sitte oli jätetty oman onnensa nojaan. Sen olivat tehneet perheet, joilla oli ollut ainoastaan vastoinkäymisiä ja pettymyksiä ja jotka eivät voineet niitä myydä tahi edes lahjottaakaan. Siellä täällä, noin puolen tunnin matkan päässä toisistaan, tapasi yksinäisiä puuhökkeleitä kullanetsinnän ensimäisiltä ajoilta. Ne olivat kullankaivajain, huvila-asukasten edeltäjäin, rakentamia. Hyvin harvoin tapasi noissa hökkeleissä asukkaita, ja jos niin sattui, niin voi olla aivan varma siitä, että hökkelin omisti sama kullankaivaja, joka oli sen aikoinaan rakentanut; ja varma sai olla eräästä toisestakin asiasta – nimittäin siitä, että hän kerran oli ollut rikas ja tilaisuudessa matkustamaan synnyinseuduilleen, mutta ei ollut sitä tehnyt; myöhemmin oli hän hävittänyt omaisuutensa ja silloin harmissaan päättänyt katkasta kaiken yhteyden omaistensa ja ystäväinsä kanssa ja olla siitälähin heille niinkuin kuollut. Yli koko Kalifornian oli siihen aikaan tuollaisia "eläviä kuolleita" koko liuta siroteltu – vanhoja raukkoja, harmaahapsisia, jo nelikymmenvuotiaita, joiden ajatuksena oli pelkkä katumus ja kaipuu – katumus hukkaan menneestä elämästä ja kaipaus päästä taistelusta rauhaan ja saada kaikesta surkeudesta loppu.

Se oli autio maa! Ei ääntäkään noilla ruoho- ja metsätasangoilla, ainoastaan hyönteisten nukuttavaa surinaa; ei ihmisen eikä eläimen varjoakaan; ei mitään, joka voisi vilkastuttaa ja tehdä elämän iloiseksi. Kun senvuoksi lopultakin eräänä iltapäivänä sain nähdä ihmisolennon, tunsin melkein kiitollisuutta rinnassani. Hän oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hän seisoskeli tuollaisen pienen, hauskan, ruusujen kaunistaman maalaistalon ympärillä, joista juuri olen puhunut. Mutta tämä talo ei näyttänyt hylätyltä; se näytti olevan asuttu ja hyvin hoidettu, samoinkuin talon edustalla oleva kenttäkin, joka oli laitettu puutarhaksi täynnänsä reheviä, hauskoja, lemuavia kukkia. Minua tietysti pyydettiin käymään sisään ja olemaan kuin kotonani – se oli sen seudun tapa.

Oli hupaista saapua sellaiseen paikkaan viruttuaan yöt päivät kullankaivajain hökkeleissä – likaisella lattialla, ilman sänkyjä, lautasia, tinapikareita, läskiä ja papuja ja mustaa kahvia ja ilman mitään muita koristeita kuin mitä sanomalehdistä leikatut, seinille naulatut itämaiden sotakuvat tarjosivat. Siellä oli kaikki jäykkää, ilotonta, onnettoman autiota, mutta tämä oli paikka, jossa näytti voivan lepuuttaa väsynyttä silmää ja virkistyttää sitä edes luonnon näkemisellä. Kun pitkän paastoamisen jälkeen tulee taideteoksen eteen, vaikkapa halvan ja vaatimattomankin, niin huomaa, että silmä on nähnyt nälkää ja nyt on saanut ravintonsa. En koskaan olisi voinut luulla, että rasumatto tuntui minusta niin ylelliseltä tahi että olisin tuntenut sellaista sielunrauhaa katsellessani tapetteja ja kehyksisiä kivipiirroksia ja lamppumattoja ja windsorintuoleja ja vernissoituja hyllyjä kirjoineen, vaaseineen ja näkinkenkineen, noita lukemattomia naiskäden järjestelyn jälkiä, joita katselee tietämättään, mutta joita heti kaipaisi, ellei niitä olisi. Se ihastus, jota sydämessäni tunsin, näkyi myös kasvoillani, mies huomasi sen ja oli tyytyväinen, hän näki sen niin selvästi, että vastasi ikäänkuin tehtyyn kysymykseen:

– Kaikki on hänen työtään, sanoi hän. mielihyvällä, hän järjesteli kaikki itse, jok'ainoan esineen.

Mies katseli ihastuksella ympäri huonetta. Muuan sellainen pehmeä, japanilainen vaate, jolla naiset huolellisesti koristavat taulunkehysten yläosan, oli joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja korjasi varovasti ja astui sitte pari askelta takaperin katsellakseen ennenkuin uskoi sen olevan paikallaan. Lopuksi taputti hän sitä pari kertaa kädellään ja sanoi:

– Hän tekee aina näin. Ei voi ihan tarkalleen sanoa, mutta jotain puuttuu siksi kunnes se on tehty – sen voi nähdä sitte itse, kun se on laitettu, mutta se onkin kaikki mitä siitä tietää; siinä ei ole mitään varsinaista sääntöä. Se muistuttaa vähän niitä kahta pientä suuteloa, joita äiti painaa lapsensa hiuksille, sitte kun on ne kammannut ja puhdistanut. Minä olen niin monta kertaa nähnyt hänen järjestelevän näitä esineitä, että voin sen tehdä aivan niinkuin hänkin, vaikken tiedäkään siihen mitään sääntöä. Mutta hän tietää säännöt. Hän tietää minkätähden ja millä tavalla, mutta minä en tiedä minkätähden, tiedän ainoastaan millä tavalla.

Hän vei minut sänkykamariin saadakseni pestä käteni, sellaiseen sänkykamariin, jollaista en ollut nähnyt vuosikausiin: valkoset peitteet, valkoset tyynyt, matot lattialla, tapetit seinillä, tauluja, toalettipöytä peileineen ja neulatyynyineen, nurkassa pesuastia vateineen ja kiinalaisine posliinikannuineen, saippuata posliinikupissa ja naulassa yli tusinan pyyhinliinoja – liian puhtaita ja valkosia sille, joka ei ollut tottunut niitä käyttämään tuntematta loukkaavansa jotain. Minun katseeni puhui taas ja hän vastasi tyytyväisenä:

– Kaikki hänen käsialaansa, hän on tehnyt kaikki itse – joka esineen. Täällä ei ole mitään, jota hän ei olisi koskettanut kädellään. Te kenties luulette – mutta minä en sano niin paljon.

Minä kuivailin nyt käsiäni ja katselin kaikkia huoneessa olevia esineitä, niinkuin aina tavallisesti tehdään sellaiseen paikkaan saavuttua, missä kaikki hivelee silmää ja mieltä; ja minä tiesin – kuinka, enkö voisi sitä sanoa – että siellä oli jotain, jota mies halusi minun itseni huomaavan. Minä tiesin sen hyvin ja tiesin myös, että hän koetti salaisilla viittauksilla ja silmäyksillä auttaa minua pääsemään jälille, niin että minä oikein ponnistelin osuakseni oikeaan, sillä minä halusin tehdä hänen mielikseen. Minä epäonnistuin useamman kerran, sen huomasin hänen kierosta katseestaan, vaikkei kukaan minulle sitä sanonut, mutta lopulta tiesin katselevani oikeata esinettä – tiesin sen siitä ihastuksesta, minkä tuo katselemiseni häneen vaikutti. Hän purskahti sydämelliseen nauruun, hieroi käsiään ja huudahti:

– Aivan oikein! Te löysitte sen. Minä tiesin, että te sen löytäisitte. Se on hänen kuvansa.

Minä menin pienen saksanpähkinäisen konsoolin luo, joka oli takaseinällä, ja silloin löysin jotain, jota en tähän saakka ollut huomannut – kehyksisen valokuvan. Ne olivat suloisimmat ja luullakseni kauneimmat tytönkasvot, joita koskaan olin nähnyt. Mies nautti minun ihastuneesta katseestani ja oli täysin tyytyväinen.

– Yhdeksäntoistavuotias viimeisenä syntymäpäivänään, sanoi hän pannen kuvan paikoilleen, – ja juuri sinä päivänä menimme me naimisiin. Kun saatte hänet nähdä – oi, odottakaahan, kun saatte hänet nähdä.

– Missä hän on? Koska hän tulee sisälle?

– Oi, hän on poissa nyt. Hän on matkustanut tervehtimään omaisiaan.

He asuvat noin neljän- tai viidenkymmenen peninkulman päässä täältä.

Tänään on kulunut neljätoista päivää siitä kun hän läksi.

– Milloin odotatte häntä takaisin?

Tänään on keskiviikko. Hän tulee takaisin lauvantai-iltana – yhdeksän aikaan, luulen minä.

Minä tunsin katkeraa pettymystä.

– Sepä oli ikävää, sillä silloin olen minä poissa.

– Poissako? Eihän toki – miksikä lähtisitte? Älkää tehkö sitä.

Silloin tulisi hän pahoilleen.

Hän tulisi pahoilleen, tuo kaunis olento! Vaikka hän itse olisi lausunut minulle nuo sanat, eivät ne olisi tehneet minuun syvempää vaikutusta. Minä tunsin syvää, voimakasta kaipausta saada nähdä hänet, niin itsepäisen rukoilevaa kaipausta, että minua pelotti. Minä sanoin itselleni:

– Minun täytyy heti lähteä tästä paikasta sieluni rauhan tähden.

– Nähkääs, hän pitää paljon siitä, että ihmisiä saapuu tänne ja jää meidän luoksemme – henkilöitä, jotka tuntevat maailmaa ja voivat puhua – sellaisia henkilöitä kuin te. Hän on siihen ihastunut, sillä hän tietää – oi, hän tietää melkein kaikki itse ja voi puhua – ei, niinkuin lintu visertää – ja entä ne kirjat, joita hän lukee – te hämmästyisitte. Älkää menkö; tässähän on jälellä vaan pari päivää ja hän olisi pahoillaan.

Minä kuulin sanat, mutta sain niistä tuskin selvää, sillä niin olin vaipunut ajatuksiini ja mietiskelyyn. Hän poistui luotani, mutta minä en sitä huomannut. Hän tuli kuitenkin pian takaisin valokuva kädessään, asetti sen minun eteeni ja sanoi:

– Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten naamaa, että te olisitte voinut jäädä tänne ja tavata häntä, mutta te ette tahtonut.

Tuon toisen katse teki tyhjäksi viisaan aikeeni. Minun tuli jäädä ja alistua vaaralle alttiiksi. Sinä iltana polttelimme me piippua kaikessa rauhassa ja puhelimme kauvan kaikemmoisista asioista, mutta enimmän hänen vaimostaan; ja minulla ei tosiaankaan ollut ollut niin hauskaa ja virkistävää hetkeä moniin aikoihin. Niin tuli torstai ja kului hyvin pian. Hämärän tullen saapui taloon muuan pitkä kullankaivaja, joka asui kolmen peninkulman päässä sieltä – hän oli yksi niitä harmahtavia ja väsähtäneitä – , ja tervehti meitä sydämellisesti vakavin ja valituin sanoin. Sitte hän virkkoi:

– Minä tulin vaan kysymään pikku rouvaa, milloin hän tulee kotia.

Onko hän lähettänyt mitään tietoa?

– Onpa niinkin, kirjeen. Haluttaako teidän kuulla sitä, Tom?

– Kyllä, sitä toivon kyllä… ellei vaan teillä, Henry, ole mitään sitä vastaan.

Henry otti kirjeen esille laukustaan ja sanoi, että hän jättäisi lukematta muutamat yksityiset sivuseikat, jollemme siitä pahastuisi; sitte luki hän kirjeen pääasiallisen sisällön – se oli rakkautta uhkuva, maltillinen ja kauttaaltaan herttainen ja mukaansa tempaava kirje varustettuna jälkikirjotuksella, joka oli täynnä ystävällisiä tervehdyksiä Tomille ja Joelle ja Charleylle ja muille rakkaille ystäville ja naapureille.

Kun hän oli lukenut loppuun, katsahti hän Tomiin ja huudahti:

– Ohoo, vai jo taaskin! Ottakaapas pois kätenne ja sallikaa minun katsoa silmiinne. Noin te teette aina, kun minä luen häneltä saamaani kirjettä. Siitä minä kirjotan hänelle.

– Älkää, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä alan tulla vanhaksi, nähkääs, ja pieninkin pettymys saattaa minut itkemään. Minä luulin, että hän olisi jo itsekin täällä, ja te olettekin saanut vaan kirjeen.

– No, kuka teille on sitä valehdellut? Minä luulin kaikkien tietävän, että hän ei tule ennenkuin lauvantaina.

– Lauvantaina! Aivan oikein, senhän minä tiesinkin, kun tarkemmin asiaa ajattelen. En tiedä, mikä minuun lie tullut viime aikoina. Luonnollisesti minä sen tiesin! Mehän odotamme häntä kaikki. Ei, mutta nyt täytyy minun mennä. Mutta kyllä minä sitte näytän itseni, kun hän tulee.

Jotenkin myöhään perjantaina iltapäivällä tuli muuan toinen harmaapää veteraani noin peninkulman päässä olevasta hökkelistään ja sanoi, että pojat tahtoivat pitää vähän hauskaa lauvantai-iltana, jos Henry luulisi, ettei rouva olisi matkasta väsynyt.

– Väsynytkö? Hänkö väsynyt! Ei, kuulkaapas kummempaa! Te tiedätte kyllä, Joe, että hän voisi valvoa illat vaikka kuuden viikon ajan voidakseen saattaa jollekin teistä iloa.

Kun Joe kuuli, että oli saapunut kirje, pyysi hän sitä luettavaksi, ja saamansa sydämelliset tervehdykset veivät hänet ihan pois suunniltaan; että jotain sellaista voi tapahtua hänelle, että rouva mainitsi hänen nimensäkin!

– Herra Jumala, me kaipaamme häntä niin kovin paljon! sanoi hän.

Lauvantaina iltapäivällä huomasin katsovani kelloani jotenkin usein.

Henry älysi sen ja sanoi kummastuneena:

– Ette suinkaan ajattele, että hän olisi täällä niin pian?

Minä tunsin ujostuvani, mutta nauroin ja sanoin, että se oli minun tapani, kun jotain odottelin. Mutta hän ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä ja siitä lähtien alkoi hän tulla levottomaksi. Neljä kertaa vei hän minut mukanaan erääseen paikkaan tiellä, josta oli laaja näköala, ja siellä seisoi hän katsellen. Useamman kerran hän virkkoi:

– Minä alan tulla levottomaksi, alan tulla oikein levottomaksi. Tiedän kyllä, ettei hän voi saapua ennen kello yhdeksää, mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin jokin koettaisi huomauttaa minulle, että jotain on tapahtunut. Luuletteko, että mitään on tapahtunut?

Minä aloin tulla vallan hämilleni hänen lapsellisuutensa johdosta ja viimein, kun hän vielä kerran toisti rukoilevan kysymyksensä, kadotin minä kärsivällisyyteni ja tiuskasin hänelle aikalailla. Se saattoi hänet aivan onnettomaksi ja sitte näytti hän niin murtuneelta ja nöyrältä, että minua harmitti osottamani tarpeeton julmuus. Tulin senvuoksi iloiseksi, kun Charley, eräs toinen veteraani, saapui taloon illemmällä ja katsahti Henryn huoneeseen kuullakseen kirjeestä ja puhuakseen vastaanottovalmistuksista. Charley piti pitkän puheen toisensa perästä ja koetti parastaan karkottaakseen ystävänsä aavistuksia ja pelkoa.

– Ettäkö jotain olisi hänelle tapahtunut? Ne ovat tyhjiä houreita, Henry. Hänelle ei tule mitään tapahtumaan, siihen nähden voitte olla aivan tyyni. Mitä oli kirjeessä? Eikö siinä ollut, että hän voi hyvin? Ja eikö siinä ollut sitäkin, että hän olisi täällä yhdeksän aikana? Oletteko koskaan nähneet, ettei hän olisi pitänyt sanaansa? Ette, sen tiedätte vallan hyvin. Älkää siis olko levoton, hän tulee, se on aivan varmaa, yhtä varmaa kuin että te elätte. Kas niin, tulkaa nyt alottamaan koristelemista; meillä ei ole enää kauvan aikaa.

Pian saapuivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät koristelemaan taloa kukilla. Lähempänä yhdeksää sanoivat kullankaivajat, että koska heillä oli soittokoneensa mukanaan voisivat he kernaasti soittaa juuri nyt, sillä pian tulisi tyttöjä ja poikia kaipaamaan vanhaa kunniallista pyörintäänsä. Viulu, klarinetti ja vielä joku muu olivat soittokoneina. Kolmikko istuutui vierekkäin ja alkoi soittaa rämisevää tanssikappaletta, polkien tahtia karkeilla saappaillaan.

Kello oli jo lähes yhdeksän. Henry seisoi ovella katsellen pitkin tietä ja koko hänen ruumiinsa huojui tuskasta. Toiset olivat pakottaneet hänet juomaan useamman kerran rouvan maljaa ja nyt huusi Tom:

– Tulkaa tänne, joka mies! Vielä yksi lasi, niin hän on kotona!

Joe toi laseja tarjottimella ja tarjosi seurueelle. Minä ojensin käteni tarttuakseni erääseen pikariin, mutta Joe murahti puoliääneen:

– Antakaa sen olla! Ottakaa tuo toinen.

Ja minä tein niin. Henrylle tarjottiin viimeksi. Hän sai juuri tyhjennetyksi lasinsa, kun kello alkoi lyödä. Hän kuunteli loppuun sen lyönnit. Kasvonsa olivat käyneet yhä kalpeammiksi; sitte sanoi hän:

– Pojat, minä olen sairas levottomuuden vuoksi. Auttakaa minua – minä tahdon mennä levähtämään.

Kullankaivajat saattoivat hänet sohvalle. Hän kyyristyi kokoon jo puolinukuksissa ja sanoi kuin unissaan:

– Kuulinko kavionkopsetta? Ovatko lie tulleet?

Yksi veteraaneista sanoi aivan hänen korvaansa:

Jimmy Parrish saapui sanomaan, että juhla on lykätty, mutta että he ovat vähän matkan päässä tulossa. Rouvan hevonen ontuu, mutta hän on perillä puolen tunnin kuluttua.

– Oi, minä olen niin iloinen siitä ettei mitään ole tapahtunut…

Hän nukkui saatuaan tuskin nuo sanat sanotuksi. Muutamassa silmänräpäyksessä riisuivat nuo reippaat miehet hänen vaatteensa ja kantoivat hänet sänkyyn siihen samaan makuuhuoneeseen, jossa minä olin pessyt käsiäni. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitte näyttivät he tekevän poislähtöä, mutta minä sanoin:

– Olkaa hyviä ja älkää menkö, hyvät herrat. Rouva ei tunne minua, minä olen vieras.

– Rouvako? Ihmisparka, hän on ollut kuollut jo yhdeksäntoista vuotta.

– Kuollutko?

– Niin, tahi jotain pahempaa vielä. Hän meni tervehtimään sukulaisiaan puoli vuotta sen jälkeen kun olivat menneet naimisiin ja kotimatkalla eräänä lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet vangiksi viiden peninkulman päässä täältä, eikä hänestä sen perästä ole kuulunut mitään.

– Ja sitte tuli kai isäntä mielipuoleksi?

– Hän ei ole koskaan sen jälkeen ollut viisas. Mutta mielipuolisuus yltyy, kun se aika vuodesta lähenee. Silloin me alamme katsella tännepäin, kolme päivää ennen kuin rouvan muka pitäisi tulla, saadaksemme hänet käsiimme ja kuullaksemme, onko hän saanut mitään viestiä rouvaltaan, ja lauvantaina saavumme tänne kaikki koristelemaan taloa kukilla ja valmistamaan tanssia. Niin olemme tehneet joka vuosi yhdeksäntoista vuoden ajan. Ensimäisenä lauvantaina oli meitä kaksikymmentäseitsemän henkeä ja tyttöjä lisäksi; nyt on meitä ainoastaan kolme ja kaikki tytöt ovat poissa. Me annamme nukutusjuomaa, muuten tulisi hän raivoksi; sitte on hän taas rauhallinen vuoden eteenpäin ja luulee vaimonsa olevan luonaan aina kolmeen tai neljään viime päivään asti; silloin alkaa hän etsiä häntä ja kaivaa esiin vanhan kirjeraukkansa ja me tulemme ja pyydämme hänen lukemaan sen. Herra Jumala, olihan rouva sellainen herttainen olento!