Kitabı oku: «Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja», sayfa 6

IHMISSYÖJÄ

Minä matkustin äskettäin eräänä päivänä St. Louis'iin, ja matkalla länteenpäin, muutettuani junaa Terr – e Hautessa, Indianassa, astui muuan neli- tahi viisikymmenvuotias, lempeä ja hyväntahtoisen näköinen herra eräällä väliasemalla vaunuun ja istuutui minun viereeni. Kenties tunnin ajan juttelimme me sangen hauskasti keskenämme kaikellaisista aineista, ja minusta tuntui siltä että hän oli tavattoman lahjakas ja huvittava. Saatuaan tietää että olin Washingtonista, alkoi hän kysellä minulta erityisistä julkisista henkilöistä ja kongressin kuulumisista, ja minä huomasin heti puhuvani miehen kanssa, joka tunsi tarkalleen pääkaupungin valtiollisen elämän sekä samaten senaattorien ja kamarinjäsenten – siis maan lakiasäätäväin piirien – kesken vallitsevat tavat. Nyt pysähtyi meidän viereemme kaksi miestä hetkiseksi ja toinen sanoi toiselle:

– Harris, jos teet minulle sen palveluksen, niin en sitä milloinkaan unohda, poikaseni.

Matkatoverini silmissä välähti. Sanat olivat herättäneet hänessä jonkin mieluisan muiston, ajattelin minä. Sitte näyttivät hänen kasvonsa ajattelevilta, miltei synkiltä. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi:

– Tahdonpa kertoa teille tarinan, salaisen kappaleen elämästäni – kappaleen, josta en ole koskaan maininnut kenellekään senperästä kun ne tapahtumat tulivat tunnetuiksi. Kuulkaa minua kärsivällisesti ja luvatkaa, että ette minua keskeytä.

Minä sanoin sen tekeväni, ja hän kertoi seuraavan omituisen seikkailun: väliin puhui hän innokkaasti, väliin surumielisesti, mutta aina tunteellisesti ja vakuuttavasti:

Tuntemattoman kertomus.

Joulukuun 9 päivänä 1853 matkustin minä iltajunalla St. Louisista Chicagoon. Meitä oli kaikkiaan ainoastaan kaksikymmentäneljä matkustajaa. Ei ollut ollenkaan naisia eikä lapsia. Olimme mitä parhaimmalla tuulella, ja pian tehtiin miellyttäviä tuttavuuksia. Matka tuntui tulevan erittäin hupaiseksi, enkä luule, että kenelläkään seuraan kuuluvalla oli pienintäkään aavistusta niistä kauhuista, joita oli meillä vastassa.

Kello yksitoista illalla alkoi sataa lunta rajusti. Heti kun olimme jättäneet taaksemme Weldenin pikku kylän tulimme kauhean autiolle tasangolle, joka penikulmittain asumattomana erämaana laajenee Jubilee Settlemetsiin päin. Tuuli, jota eivät puut eikä mäet eikä edes yksinäiset kalliontörmänteet olleet estämässä, ulvoi hirveästi aukeassa erämaassa ja juoksutti satavaa lunta edellään niinkuin vaahtoa myrskyisen meren aaltojen harjalle. Pian oli lunta paksulti ja junan vähenevästä vauhdista voimme me älytä, että veturin oli yhä vaikeampi puskea nietosten läpi. Väliin täytyi sen melkein pysähtyä keskelle suuria kinoksia, joita suurten hautakumpujen kaltaisina muodostui radalle. Keskustelu alkoi pysähtyä. Hilpeyden sijaan tuli vakava huoli. Mahdollisuus tulla haudatuksi lumeen tuolla kolkolla tasangolla, viidenkymmenen penikulman päässä lähimmästä ihmisasunnosta, oli kaikille selvillä ja se teki mielet raskaiksi.

Kello kaksi aamulla heräsin minä levottomasta unenhorroksesta siihen että kaikki liike ympärilläni taukosi. Heti pisti päähäni kauhea totuus – me olimme vankeina lumikinoksessa!

– Joka mies auttamaan!

Kaikki riensivät noudattamaan kehotusta. Ulos raivoavaan yöhön, pikimustaan pimeyteen, lumituiskuun ja ulvovaan myrskyyn kiiruhti jokainen hyvin tietäen, että hukkaanmennyt silmänräpäys voisi nyt syöstä meidät kaikki turmioon. Lapioita, lautoja – kaikki, mitä voitiin käyttää lumen luomisessa, haalittiin heti kokoon. Siinä oli harvinainen näky: pieni joukko epätoivoisia miehiä taistelemassa lumivallien kanssa, puoli ruumista mitä synkimmän pimeyden peitossa, toinen puoli mitä voimakkaimmassa valaistuksessa, mikä tuli veturin valonheittäjistä.

Jo tunnin kuluttua havaitsimme, että ponnistuksemme olivat aivan turhat. Myrsky ajoi tusinan kinoksia radalle sill'aikaa kun me saimme lapioiduksi yhden. Ja kaikkein pahinta: huomattiin että viimeisessä hyökkäyksessä nietoksia vastaan oli veturin akseli katkennut! Vaikkakin rata olisi ollut vapaa, olisimme kuitenkin olleet avuttomia. Me nousimme vaunuihin väsyneinä työstä ja sangen allapäin. Keräännyimme lämmityslaitosten ympärille ja keskustelimme vakavasti asemasta. Meillä ei ollut ollenkaan ruokaa – se oli suurin vaikeus. Palella meidän ei tarvinnut, sillä poltinaineita oli riittävästi etuvaunussa. Se oli ainoa etumme. Neuvottelun päätökseksi yhdyttiin yleisesti veturinkuljettajan väitteeseen, että se olisi samaa kuin kuolla, jos koetettaisin kävellä jalkaisin viisikymmentä penikulmaa sellaisessa lumituiskussa. Emme voineet lähettää ketään noutamaan apua, ja vaikka olisimme voineetkin, ei sitä olisi tullut. Meidän täytyi alistua ja niin kärsivällisesti kuin voimme odottaa apua tahi nälkäkuolemaa! Minä luulen, että rohkeintakin sydäntä pöyristytti noita sanoja lausuttaessa.

Tunnin kuluttua hiljeni keskustelu vienoksi supatukseksi vaunussa, jota tuuli tuontuostakin heilutteli; lamput valaisivat heikosti ja useimmat onnettomat heittäytyivät pitkäkseen ajatellakseen – unohtaakseen nykyhetken, jos voisivat – nukkuakseen, jos saisivat unta silmiinsä.

Iankaikkinen yö – meistä tuntui se tosiaankin iankaikkiselta – oli viimeinkin ohitse hitaasti kuluneine tunteineen, ja kylmä, harmaa aamu kajasti idässä. Kun alkoi tulla yhä valoisammaksi, alkoivat matkustajat liikutella jäseniään yksi toisensa perästä ja kukin kohotti otsalle painunutta hattuaan, oikoi kankeita jäseniään ja katseli akkunasta kolkkoa ympäristöä. Se oli tosiaankin kolkkoa: Ei missään näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ei ihmisasuntoa, ei mitään muuta kuin tavattoman suuri valkonen erämaa; lumipilviä kierteli sinne tänne tuulen mukana; lentelevät lumihiutaleet peittivät koko taivaan.

Koko päivän me istuimme vaunuissa ja torkuimme, puhelimme vähä ja ajattelimme paljo. Vielä pitkä, ikävä yö – ja nälkä.

Uusi aamu sarasti – uusi äänettömyyden, synkkyyden, purevan nälän päivä, jolloin toivottomina odotettiin apua, jota ei voinut tulla. Yö levottomassa uinailussa, jolloin nähtiin unta herkullisista aterioista – herättyämme katkera mieli kalvavan nälän vuoksi.

Neljäs päivä tuli ja meni – ja viides! Viiden päivän kauhea vankeus! Raivoisa nälkä väreili kaikkien silmistä. Katseessa kuvastui jotain kauheata – se oli merkki siitä mitä kaikkien sydämmissä liikkui – jotain, jota ei kenenkään kieli vielä rohjennut lausua.

Kuudes päivä oli kulunut – seitsemäs sarasti kuihtuneille, kalmankalpeille ja toivottomille miehille, jotka eivät ennen olleet katsoneet kuolemaa silmiin. Nyt oli se sanottava! Se sana, jota kaikki olivat ajatelleet, oli nyt viimeinkin valmis tulemaan esiin jokaisen huulilta. Oli ponnisteltu viimeiseen asti luonnonlakeja vastaan – nyt oli taivuttava. Rickhard H. Gaston Minnesotasta nousi ylös pitkänä, kummituksen näköisenä ja kalpeana. Kaikki tiesivät, mitä tuleman piti. Kaikki valmistautuivat – ei tehty mitään liikettä, ei osotettu mitään mielenilmausta – tyyni, punnitseva vakavuus näkyi nyt kaikkien silmissä, joiden ilme juuri äsken oli ollut niin raivokas.

– Hyvät herrat – sitä ei enää voida lykätä tuonnemmaksi! Aika on tullut! Meidän täytyy päättää, kenen meistä on kuoleminen toisten ravinnoksi!

Herra John J. Williams Illinoisista nousi ja sanoi:

– Hyvät herrat – minä ehdotan pastori James Sawyeriä Tennesseestä.

Herra Wm R. Adams Indianasta sanoi:

– Minä ehdotan herra Daniel Slotea Newyorkista.

Herra Charles J. Langdon:

– Minä ehdotan herra Samuel A. Bowenia St. Louisista.

Herra Slote:

– Minä pyydän saada kieltäytyä herra John A. Van Nastrand nuoremman,

New Jerseystä, eduksi.

Herra Gaston:

– Ellei kellään ole vastaan, voitaneen tämän herran ehdotus katsoa hyväksytyksi.

Herra Van Nastrand pani vastalauseen, ja herra Sloten kieltäytymistä ei hyväksytty. Herrain Sawyerin ja Bowenin kieltäytymiset hylättiin samoilla perusteilla.

Herra A. L. Bascom Ohiosta:

– Minä ehdotan, että me tyydymme niihin ehdokkaihin, joita meillä nyt on, ja että kamari ryhtyy äänestykseen suletuilla lipuilla.

Herra Sawyer:

– Hyvät herrat, minä panen vakavan vastalauseen tätä menettelytapaa vastaan. Se on kaikin puolin muodoton ja sopimaton. Minä pyydän saada ehdottaa, että tapa heti hylätään ja että me valitsemme puheenjohtajan asianmukaisine valiokuntineen ja sitte käsittelemme esilläolevaa kysymystä asianmukaisessa järjestyksessä.

Herra Belknap Iowasta:

– Hyvät herrat, minä panen vastalauseeni. Meillä ei ole nyt tilaisuutta pitää kiinni muodoista ja turhanpäiväisistä säännöistä. Yli seitsemän päivää olemme me olleet ilman ruokaa. Jokainen silmänräpäys, jonka me hukkaamme turhaan lörpötykseen, pahentaa yhä meidän hädänalaista asemaamme. Minä tyydyn niihin ehdokkaihin, joita jo on esitetty – ja heihin varmaankin tyydymme kaikki – enkä ymmärrä, miks'emme heti voisi valita heistä yhtä tahi useampia. Minä ehdotan, että me teemme välipäätöksen…

Herra Gaston:

– Se aiheuttaisi vastalauseen ja tulisi pannuksi pöydälle huomiseen asti ja siis saisi aikaan juuri sen lykkäyksen, jota te haluatte välttää. New Jerseystä oleva herra:

Herra Van Nastrand:

– Hyvät herrat, minä olen vieras teidän joukossanne, minä en ole halunnut sitä huomaavaisuutta, mikä on tullut minun osakseni, ja minun hienotunteisuuteni…

Herra Morgan Alabamasta (keskeyttäen):

– Minä ehdotan, ettei tätä kysymystä oteta ratkaistavaksi.

Tähän ehdotukseen suostuttiin ja sen kautta keskeytyivät luonnollisesti enemmät keskustelut. Ehdotus virkailijain valitsemisesta hyväksyttiin, herra Gaston valittiin puheenjohtajaksi, herra Blake sihteeriksi, herrat Holcomb. Dyer ja Balewin valiokunnanjäseniksi sekä hra R. M. Howtand neuvottelevaksi jäseneksi.

Sitte otettiin puolen tunnin loma, joka käytettiin valmistelevaan keskusteluun. Kun puheenjohtajannuija antoi merkin, avattiin taas kokous, ja valiokunta ilmotti ehdokkaikseen herrat George Fergusonin Kentuckystä, Lucien Hermannin Louisinasta ja Messickin Goloradosta.

Herra Rogers Missourista:

– Herra puheenjohtaja! Kun nyt ehdokaslista on asianmukaisesti kamarille esitetty, pyydän saada ehdottaa siihen sen muutoksen, että herra Hermannin nimi vaihdetaan herra Lucius Harris'iin St. Louisista, jonka me kaikki hyvin tunnemme. Minä en tahdo ehdotustani siten käsiteltävän, että olisin halunnut heittää pienintäkään varjoa louisianalaisherran ylevään luonteeseen ja arvoon – kaukana siitä. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa yhtä paljon kuin muutkin läsnäolijat, mutta ei kukaan meistä voi olla huomaamatta sitä asianhaaraa, että hän on tämän viikon kuluessa kadottanut painostaan enemmän kuin kukaan muu teistä, – ei kukaan meistä voi olla huomaamatta, että valiokunta on laiminlyönyt velvollisuutensa, olkoompa sitte huomaamattomuudesta tahi painavimmista syistä, ehdottaessaan äänestettäväksi henkilöstä, jolla – miten puhtaita hänen omat motiivinsa lienevätkin – tosiaankin on vähemmän ravintoainetta tarjottavana…

Puheenjohtaja:

– Missourin edustaja suvaitsee olla hyvä ja istua alas. Valiokunnan rehellisyyttä vastaan ei sallita tehtävän mitään viittauksia; sellaisesta täytyy tapahtua sääntöjenmukainen ilmotus ja tutkimus. Mitä sanoo kokous nyt tehdystä ehdotuksesta?

Herra Halliday Virginiasta:

– Minä pyydän vieläkin ehdottaa sellaista muutosta ehdokaslistaan, että herra Messickin sijalle asetetaan herra Harvey Davis Oregonista. Voidaan ehkä väittää, että ulkoilman rasitukset ja kieltäymykset ovat tehneet herra Davisin sitkeäksi, mutta, hyvät herrat, onko nyt aika tehdä rikkiviisaita huomautuksia ja osottautua turhantarkaksi pikku asioissa? Onko nyt aika keskustella noin vähän merkitsevistä seikoista? Ei, hyvät herrat, laajuutta me haluamme – kokoa, painoa, tilavuutta – siinä ovat tärkeimmät ehdot – emme kykyä, emme nerokkuutta, emme sivistystä. Minä pysyn ehdotuksessani.

Herra Morgan (kiivaasti): – Herra puheenjohtaja! Minä panen jyrkän vastalauseen tätä muodosehdotusta vastaan. Oregonin edustaja on vanha ja sitäpaitsi painava ainoastaan luihinsa nähden, ei lihaan. Minä tahdon kysyä Virginian edustajalta, onko se soppaa vai särvintä, jota me haluamme? Tahtooko hän pilkata meitä varjokuvilla! Tahtooko hän lahjoa meidän kärsimyksemme Oregonin kummituksella? Minä kysyn häneltä, voiko hän nähdä tuskan ahdistamia kasvoja ympärillään, voiko hän katsoa meidän synkkiin silmiimme, voiko hän kuunnella meidän odottavien sydäntemme lyöntiä ja kuitenkin harjottaa tätä petosta meidän nälkäämme vastaan? Minä kysyn häneltä, voiko hän ajatella meidän surullista tilaamme, meidän kestettyjä kärsimyksiämme, synkkää tulevaisuuttamme, ja kuitenkin armotta tyrkyttää meille tuota hylkyrähjää, tuota ränsistynyttä, kaatumaisillaan olevaa raukkaa, tuota luisevaa, turmeltunutta, mehutonta kulkuria Oregonin vihamielisiltä rannoilta? Ei koskaan! (Kättentaputusta.)

Muutosehdotus tuli äänestyksen alaiseksi kiivaan keskustelun perästä, ja se hylättiin. Herra Harris tuli ensimmäisen muutosehdotuksen mukaisesti otetuksi ehdokaslistalle. Sitte ryhdyttiin valitsemaan. Viisi ensimäistä äänestystä meni myttyyn. Kuudennen kerran äänestettäessä tuli Harris valituksi, koska kaikki äänestivät häntä paitsi hän itse. Nyt esitettiin vaalin vahvistamisia huutoäänestyksellä, mutta siitä ei tullut mitään senvuoksi että Harris äänesti taas itseään vastaan.

Herra Radway ehdotti, että kamari nyt siirtyisi toisiin ehdokkaisiin ja toimittaisi vaalin aamiaista varten. Ehdotus hyväksyttiin. Ensimäisessä äänestyksessä oli yhtä monta ääntä kummallakin puolen syystä että toinen puoli puolusti erästä ehdokasta hänen nuoruutensa vuoksi ja toinen puoli äänesti erästä toista senvuoksi kun hän oli suurempi. Tämä päätös herätti paheksumista niiden kesken, jotka puolustivat herra Fergusonia, ehdokasta, joka sai vähemmistön, ja aijottiin juuri pyytää uutta äänestystä, kun kesken kaiken hyväksyttiinkin lykkäysehdotus ja kokous hajotettiin.

Illallisvalmistukset kiinnittivät kauvan aikaa Fergusonin puolueen huomiota ja kun he taas aikovat ottaa kysymyksen esille, hämmentyi se siihen iloiseen sanomaan, että Harris oli valmis.

Me järjestimme tilapäisen pöydän kääntämällä tuoleja ylösalasin ja ryhdyimme kiitollisin mielin nauttimaan ihaninta ateriaa, mitä koskaan näinä seitsemänä piinapäivänä olimme mielissämme kuvitelleet. Miten olimmekaan toisellaisia kuin muutama tunti sitten! Silloin toivottomuutta, synkkää kurjuutta, nälkää, kuumeista tuskaa, epätoivoa – nyt kiitollisuutta, autuaallista rauhaa, iloa suurempaa kuin mitä sanoin voi selittää. Se oli onnellisin hetki koko minun vaiherikkaassa elämässäni. Tuuli ulvoi ja lumi tuiskusi rajusti vankilamme ympärillä, mutta nyt ei mikään saattanut meitä levottomiksi. Minä pidin Harrisista. Hän olisi ehkä voinut olla hiukan paremmaksi paistettu, mutta minä voin sanoa, ettei ainoakaan ihminen ole ollut niin minun makuni mukainen kuin Harris tahi saattanut minua niin jakamattoman tyytyväiseksi. Messick oli sangen hyvä, vaikka vähän ulonmakuinen, mutta todelliseen ravintoarvoon ja maukkuuteen nähden oli Harris numero yksi. Messickillä oli hänelläkin hyvät puolensa – sitä minä en tahdo enkä voikaan kieltää – mutta hän oli yhtä vähän sopiva aamiaiseksi kuin muumio – vai niin. Laihako? Kyllä, se minun täytyy myöntää!

– Entä sitkeä?

– Oi, hän oli niin kauhean sitkeä! En voi koskaan teille kuvitella, miten sitkeä hän oli!

– Ette kai tahtone väittää, että se tosiaankin…

– Suvaitkaa olla keskeyttämättä minua. Aamiaisen jälkeen valitsimme me päivälliseksi erään Warker nimisen miehen Detroitista. Hän oli sangen hyvä. Minä kirjoitin siitä sittemmin hänen vaimolleen. Hän oli mitä suurimman kiitoksen arvoinen. Minä tulen aina muistamaan Warkeria. Hän oli vähän raaka mutta kovin hyvä. Ja seuraavana aamuna oli meillä aamiaiseksi Morgan Alabamasta. Hän oli hienompia miehiä, joiden kanssa koskaan olen ollut tekemisissä – kaunis, sivistynyt, siloutunut, puhui sujuvasti useita kieliä – täydellinen gentlemanni – niin, hän oli täydellinen gentlemanni ja tavattoman mehevä. Päivälliseksi oli meillä se Oregonin patriarkka, ja hän oli tosiaankin kaiken arvostelun ulkopuolella – vanha luiseva, sitkeä, oi, te ette voi ajatella toista senkaltaista! Lopuksi sanoin minä:

– Hyvät herrat, voitte tehdä niinkuin haluatte, mutta minä odotan ensi vaalia.

Ja Grimes, Illinoisista sanoi:

– Hyvät herrat, minä odotan myös. Kun valitsette miehen, jolla on jotakin edellytyksiä meitä tyydyttääksemme, niin olen minä jälleen mukana.

Pian ilmeni, että oltiin tyytymättömiä Oregonin Davidiin, ja sen vilpoisan mielialan ylläpitämiseksi, joka oli vallinnut sen jälkeen kun meillä oli ollut Harris, toimitettiin uusi vaali, ja tulos oli se että Barker Georgiasta tuli valituksi. Hän oli ihana! Niin… niin… sitte oli meillä Doolitle ja Hawkis ja Mc Elroy (sitä vähän valitettiin, että Mc Elroy oli tavattoman pieni ja hintelä) ja Benrad ja kaksi Smithiä ja Bailey (Baileyllä oli puujalat ja se oli vahinko, mutta muuten oli hän hyvä) ja muuan intialainen poika ja muuan posetiivinsoittaja ja eräs Buckminster niminen herra – irtolaisraukka, joka ei ollut erittäin kehuttava aamiaiseksi eikä juuri seuralaiseksikaan. Olimme iloisia siitä että hänet oli ehditty valita ennenkuin apu saapui.

– Vai niin, tuliko siis apua tosiaankin lopuksi?

– Tuli, apu tuli eräänä kauniina, aurinkoisena aamuna juuri vaalin jälkeen. John Murphy tuli valituksi, eikä arvokkaampaa olisi koskaan voitu valita, sen vakuutan, mutta John Murphy tuli kotiinsa meidän mukanamme junalla, joka tuli meitä auttamaan. Sitte meni hän naimisiin rouva Harrisin kanssa…

– Leskenkö…

– Ensiksi valitun lesken. Hän meni naimisiin lesken kanssa ja elää vielä tänäkin päivänä onnellisena ja arvossa pidettynä ja voiden erittäin hyvin. Niin, se on oikea romaani, herra, – oikea romaani. Tässä on minun asemani, herra, nyt täytyy minun sanoa teille hyvästi. Jos teillä on tilaisuus tulla tervehtimään minua päiväksi tahi pariksi, niin olette sydämmellisesti tervetullut. Minä pidän teistä, herra; minä tunnen oikein mieltymystä teihin. Luulen voivani pitää teistä yhtä paljon kuin pidin Harrisista. Hyvästi, herrani! Onnellista matkaa!

Hän oli poissa. En koskaan elämässäni ollut tuntenut itseäni niin hämmästyneeksi, niin pelästyneeksi, niin puusta pudonneeksi, Mutta muuten olin iloissani siitä että hän oli mennyt tiehensä. Miten hieno olikaan ollut hänen käytöstapansa ja miten herttainen hänen äänensä. Minua värisytti, kun hän iski nälkäiset silmänsä minuun; ja kun kuulin saavuttaneeni hänen isällisen mieltymyksensä ja olevani hänen silmissään melkein yhtä suuressa kunniassa kuin Harris, niin oli sydämeni lakata sykkimästä!

Minä olin hämilläni niin ettei sitä voi kuvailla. Minä en epäillyt hänen sanojaan; minä en voinut epäillä kertomuksen ainoatakaan yksityiskohtaa, joilla oli mitä juhlallisimman totuuden leima, mutta tarinan kauhistuttavat puolet saattoivat minut ihan pois suunniltaan. Minä huomasin, että konduktööri katsoi minuun: Minä kysyin:

– Kuka tuo mies oli?

– Hän oli kongressin jäsen entisaikaan ja kaikkein huomatuimpia. Mutta sitte sattui kerran hänen junansa tarttumaan kiinni lumikinoksiin ja hän oli kuolla nälkään. Hän oli melkein kokonaan paleltunut ja nälän näännyttämä ja hän oli sairaana ja mielipuolena pari kolme kuukautta sen perästä. Nyt hän on taas terve, mutta hänellä on omat päähänpistonsa, ja kun hän pääsee puhumaan siitä tapahtumasta, ei hän hellitä ennenkuin on syönyt suuhunsa kaikki ne matkustajat, joista hän puhuu. Hänellä on heidän nimensä muistissaan yhtä selvänä kuin se että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun hän on saanut syöneeksi kaikki muut paitsi itseään, sanoo hän aina:

– Sitte tuli tavallinen aamiaisvaalin toimittamisen aika, ja koska mitään vastalauseita ei tehty, tulin minä asianmukaisesti valituksi, ja siinä loppu.

Tuntui tavattoman helpottavalta tietää, että olin kuullut ainoastaan höperön viattomia mielikuvituksia sen sijaan että ne olisivat olleet verenjanoisen ihmissyöjän todellisia kokemuksia.