Kitabı oku: «Tom Sawyer», sayfa 3

Palkinto annettiin Tom'ille, niin suurella mahdilla, kuin se oli mahdollista yli-tarkastajalle tämmöisessä tilaisuudessa; kumminkin puuttui jotakin totisesta ihastuksesta, sillä miesparan aisti sanoi hänelle, että hän tässä oli salaisuuden perillä, joka ei sietänyt päivän valoa. Se oli nimittäin aivan mahdotonta, että tämä poika oli koonnut kaksituhatta sidettä pyhän raamatun viisautta latoihinsa – tusina olisi varmaan jo ollut kyllin kyllä. Amy Lawrence oli pöyhkeä ja iloinen, ja hän koetti saada Tom'ia katsomaan silmiinsä; vaan hän ei tahtonut katsella niihin. Amy ihmetteli; sitten tuli hän ikäänkuin vähän rauhattomaksi, ja alkoi hieman epäillä. Hän tarkasteli; eräs salainen silmäys sanoi hänelle kaikki, – hänen sydämensä murtui; hän vihastui ja tuli musta-sukkaiseksi, kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, ja hän vihasi koko maailmaa, vaan enin Tom'ia kumminkin, niin luuli hän.

Tom esiteltiin tuomarille; vaan hänen kielensä oli sidottu, hän taisi tuskin hengittää, hänen sydämmensä läpätti – osaksi siitä syystä, että mies, jonka edessä hän seisoi, oli niin mahtava, vaan paraammaksi osaksi syystä, että tämä oli hänen lemmikkinsä isä. Hän olisi mielellään langennut tuon miehen eteen polvillensa ja rukoillut häntä – jos olisi ollut pimeä. Tuomari laski Tomin pään päälle kätensä ja kutsui häntä uljaaksi pieneksi mieheksi, ja kysyi häneltä mikä hänen nimensä oli. Poika änkytti, ja sai viimein sanoneeksi:

"Tom."

"Ei suinkaan, ei Tom – se on – "

"Tuomas."

"Aivan niin, se on oikein. Minä luulin sen olevan pitemmänkin. Hyvä on. Vaan sinulla on toinenkin nimi luullakseni, ja etkös tahtoisi sanoa sitä minulle?"

"Sano, Tuomas, herralle sukunimesi," sanoi Valter, "ja sano 'herra tuomari.' Muista olla kohtelias."

"Tuomas Sawyer – herra tuomari."

"Hyvä; sinä olet siivo ja iloinen poika! Iloinen ja miehekäs. Kaksi tuhatta värsyä on jo koko joukko – aivan paljon. Sinun ei tarvitse kuunaan katua että olet oppinut nämät, sillä ei mikään maailmassa maksa niinkuin oppi; se tekee suuria ja hyviä miehiä. Kerran tulee sinustakin ehkä suuri ja hyvä mies, Tuomas, ja silloin tulet sinä muistelemaan menneitä aikojasi ja sanomaan: kaikista näistä eduistani tulee minun kiittää sitä mainiota pyhäkoulua koto-kaupungissani; minun tulee kiittää opettajiani, jotka opettivat minut työtä tekemään, ja sitä hyvää yli-tarkastajaa, joka kehoitti ja piti minua silmällä, ja antoi minulle kauniin raamatun omakseni, jota yksinäisyydessäni sain sitten lukea. Kaikesta tästä on minun kiittäminen oikeata ja kristillistä kasvatusta! Näin tulet sinä sanomaan, Tuomas; ja silloin et ottaisi suurintakaan raha-summaa noista kahdestatuhannesta värsystä – sitä et totisesti tekisi. Ja nyt, kerroppas meille tässä joku raamatun kappale, jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan – niin, minä tiedän ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan – sillä me kunnioitamme ja rakastamme ahkeroita pieniä poikia. Varmaankin tiedät sinä Vapahtajan kahdentoista opetuslapsen nimen. Etkös tahtoisi sanoa meille kahden ensimäisen nimeä?"

Tom seisoi kun lammas ja venytti yhtä nappiansa. Sitten punastui hän ja laski silmänsä maahan. Herra Valter'in uskallus luopui kokonansa. Hän sanoi itseksensä, se on aivan mahdoton että hän voisi vastata yksinkertaisimpaan kysymykseenkään, – miksi kysyi nyt tuomari häneltä? Kumminkin täytyi hänen sanoa jotakin, ja sanoi:

"Vastaa Herralle, Tuomas – älä pelkää."

Tom parka oli tuhon alainen.

"Minä nyt tiedän varmaan että sinä tiedät kahden ensimäisen opetuslapsen nimen"; sanoi rouva.

"Kahden ensimäisen opetuslapsen nimi oli —

"Taavetti ja Goliathi."

Heittäkäämme surkuttelemisen vaippa seuraavan yli.

VIIDES LUKU

Noin puolivälissä yksitoista alkoivat tämän pienen kirkon haljenneet kellot soida, ja samalla aikoi joukkokin kokoontua kirkkoon kuulemaan puolipäivä-saarnaa. Koululapset hajosivat ympäri huonetta ja asettuivat vanhempiensa viereen, niin että he tulivat katsannon alle. Täti Polly tuli, Tom, Sid ja Mary istuivat hänen kanssansa. Tom asetettiin pääkäytävän puoleiseen penkin päähän, että hän olisi niin kaukana kuin mahdollista avonaisesta ikkunasta ja viehättävistä kesämaisemista sen ulkopuolella. Kansa tuli käytäviä myöten kirkkoon: vanha ja puutteen-alainen postimestari, joka oli nähnyt parempiakin aikoja; pormestari rouvinensa – sillä heillä oli pormestari täällä, muitten korukalujen joukossa – rauhantuomari; Douglaan leski, ihana, viisas nelikymmen-vuotinen jalo ja lempeä-sydäminen ihminen ja hyvissä varoissa, jonka rakennus oli ainoa palatsin kaltainen kauppalassa, ja juhlatilaisuuksissa vieraanvaraisin ja enimmän tuhlaava, josta Pietarin asukkaat taisivat kerskua; koukistunut ja kunnioitettava majoori Wand rouvinensa; asianajaja Riverson, uusi merkillisyys kaukaisilta tienoilta; kauppalan kaunotar, jota seurasi laiteltu ja nauhoilla koristettu parvi nuoria sydänrauhan häiritsiöitä; sitten kauppalan kaikki nuoret kauppa-palveliat – sillä he olivat seisseet porstuassa, imeskellen keppiensä vekaraa, muodostaen ympyrän-muotoisen seinän hius-voiteella voidelluita, hymyileviä ihailioita; kunnes viimeinenkin tyttö oli juossut kujaa sen läpitse – ja viimeksi tuli kaikkein poikain esikuva Willie Mufferson, hoitaen äitiänsä niin suurella varovaisuudella, ikään kuin äitinsä olisi ollut hienointa lasia. Hän seurasi aina äitiänsä kirkkoon ja oli kaikkien äitien ylpeys. Kaikki pojat vihasivat häntä, sillä hän oli niin siivo; paitsi sitä oli heitä niin usein "ärsytetty" hänen esimerkillänsä. Hänen valkoinen nenäliinansa roikkui aina pyhinä ulkona taskusta – epähuomiosta. Tom'illa ei ollut minkäänlaista nenäliinaa, ja hän piti semmoisia poikia, joilla oli tämä, keikarina. Koska seurakunta nyt oli koolla, niin muistutettiin vielä niitä, jotka olivat viipyneet ja myöhästyneet, kellon soitolla, ja nyt vallitsi juhlallinen hiljaisuus kirkossa, jota silloin tällöin häiritsi kuori-laulajain kuiskutus ja hykätys urku-parvella. Kaikkina aikoina ovat kuori-laulajat kuiskaneet ja hykisseet jumalanpalveluksen ajalla. Kerran löytyi kirkko, jossa oli hyvästi kasvatetut ja opetetut kuori-laulajat, vaan nyt ei juohdu tuo mieleeni, missä se oli. Siitä on jo useampia vuosia, niin että tuskin muistankaan sitä, vaan muistaakseni oli se jossakin ulkomailla.

Pappi sanoi nyt ylös virren ja lausui sen alun hyvin suloisella ja aivan erinomaisella tavalla, josta paljon pidettiin tässä maanosassa. Hänen äänensä alkoi jostakin väli-äänestä ja kiipesi siitä ikään kuin portaita myöten ylöspäin, kunnes tuli vissille korkeudelle, jossa se pani erinomaisen painon korkeimmalle sanalle ja alkoi sitten laskeutua kunnes tuli samaan ääneen:

 
"Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkikin täällä,
Tuiskut ja tuuliaispäät kaikki se kärsiä saa."
 

Häntä pidettiin mainiona lukiana. Kirkollisissa "seura-iloissa" pyydettiin häntä aina lausumaan runoja; ja kun hän oli valmis, nostivat naiset tavallisesti silmät ummessa kätensä ylöspäin, laskien ne sitte hermotoinna polvillensa ja ravistivat päätänsä ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Sanoilla ei voi selittää tätä, sillä se on kovin ihanaa, kovin ihanaa tälle turmellulle maailmalle."

Virren laulettua, muuttui tämä suuri-arvoinen herra Sprague kuuluutus-lehdeksi ja luki kuuluutuksia kokouksista, yhtiöistä ja muista seikoista, niin ett'ei tästä listasta luullut loppua tulevankaan – kummallinen tapa, joka on säilynyt Amerikassa, kaupungeissakin, aikakautena, jona löytyy sanomalehtiä joka nurkassa. Usein tapahtuu että kuta vähemmin joku vanha tapa on oikeutettu, sitä vaikeampi on sitä poistaa.

Ja nyt rukoili tuo hengellinen. Rukous oli jalomielinen ja kosketti aivan yksityisiä asioita; siinä rukoiltiin kirkon ja seurakunnan, kylän muitten kirkkoin, maakunnan, valtion, valtion virkamiesten, Yhdys-Valtain, Yhdys-Valtain kirkkoin, Kongressin, Presidentin, hallinnon virkamiesten, merimies-parkain, jotka ajelivat vyöryvillä aalloilla, valloitettuin miljoonain, jotka huokailivat Euroopan ja Itämaitten itsevaltiain ikeen alla, niitten, joilla on valo ja iloinen sanoma, ja joilla ei kumminkaan ole silmiä nähdä ja korvia kuulla, ja pakanoitten edestä meren kaukaisilla saarilla, ja viimeiseksi että ne sanat, jotka hän aikoi lausua, saisivat armon ja suosion, ja lankeisivat hyvään maahan, jossa ne kantaisivat tuhatkertaisen sadon hyviä tekoja. Amen.

Rouvasväen silkkihameet alkoivat suhista, ja tuo seisova seurakunta istuutui. Poika, jonka historian tämä kirja kertoo, ei nauttinut saarnasta, hän ainoasti kesti sen – jos lie edes tehnyt sitäkän. Hän oli kova-korvainen niin kauan kuin se kesti, hän piti vaarilla rukouksen yksityisyydet, tietämättänsä – sillä hän ei kuunnellut, vaan hän tunsi alan ja papin tien sen yli entuudestaan – ja jos joku vähäinen, uusi lisäys tehtiin, niin tarkkasivat hänen korvansa sen, ja koko hänen olentonsa kohosi tätä vastaan. Hän piti tämmöisiä lisäyksiä epä-rehellisinä ja laittomina. Rukouksen aikana lensi muuan kärpänen hänen edessään olevan penkin noja-laudalle, aivan hänen nokkansa eteen, ja harmitti häntä siinä sillä, että se aivan rauhallisesti hieroi etu-jalkojansa vastakkain, jonka tehtyä se syleili päätänsä niillä, ja hieroi sitä niin voimakkaasti, että olisi luullut sen eroavan ruumiista, ja että tuo rihman hienoinen kaula tuli näkyviin, syyhytteli siipiänsä takajaloillaan, ja ojensi ne pitkin ruumista, aivan kuin olisivat olleet hännystakin helmat, puhdisti itseänsä niin tyynesti, ikäänkuin olisi tiennyt itsensä olevan aivan turvallisessa paikassa, niinkuin olikin: sillä kuinka Tomin kynsiä kutkuttikin pyytääksensä sitä, eivät ne kumminkaan uskaltane – hän oli varmasti vakuutettu siitä, että hänen sielunsa menisi manalan maille, jos hän rukousta lukiessa tekisi jotakin tämmöistä. Vaan viimestä lausetta luettaissa alkoi hänen kätensä koukistua ja hiljaa hiipiä; ja samassa kun "Amen" oli sanottu oli kärpänenkin kourassa. Hänen tätinsä keksi tämän tempun ja pakoitti hänet päästämään sen.

Pappi luki tekstinsä ja piti siitä naukuvalla äänellä yksi-toikkoisen esitelmän, joka oli niin kuiva että moni alkoi onkia kiiskiä – ja kumminkin oli tämä esitelmä, joka sisälti äärettömän määrän tulta ja tulikiveä ja vähenti edeltä valittujen joukon niin vähäiseksi, että niitä tuskin kannatti lunastaa. Tom luki saarnan sivut: jumalanpalveluksen jälkeen tiesi hän aina kuinka monta sivua saarnassa oli ollut; vaan harvoin ja tuskinpa milloinkaan, mitä se oli sisältänyt. Tällä kertaa oli hän kumminkin, hetkisen aikaa todellakin kiinitetty saarnaan. Saarnaaja esitteli mahtavan ja liikuttavan kuvan maailman sotajoukoista tuhat-vuotisen valtakunnan aikoina, jona jalopeurat ja lampaat makaavat vierekkäin ja jolloin pieni lapsi taluttaa niitä. Vaan tämän suuren näyttelön into, oppi ja neuvo eivät vaikuttaneet mitään pojassa, hän ei pitänyt muusta kuin pääroolista, joka oli katseliajoukolle niin silmään pistävä. Hänen muotonsa loisti ilosta kuin ajatteli tätä, ja arveli ittekseen: minä tahtoisin hyvin mielelläni olla sinä lapsena, kuin vaan jalopeura olisi kesy.

Hän vaipui taas ajatuksiinsa kun tuo kuiva esitelmä alkoi uudestaan. Nyt juohtui hänen mieleensä eräs aarre, joka hänellä oli taskussa, ja hän veti sen esiin; se oli eräs musta tamminkainen, varustettu mahdottoman suurilla purimilla – hän kutsui sitä "purin-kakiksi", Se oli hänellä pienessä nallilaatikossa. Tamminkaisen ensimäinen tehtävä oli nipistää häntä sormeen. Ehdoton nenäpaukku seurasi, tamminkainen lensi siristen käytävälle seljällensä, ja samalla haavoitettu sormi suuhun. Siinä makasi nyt tamminkainen potkien ilmaa, voimaton kääntäytymään. Tom katseli toivoen sitä, vaan se oli kovin loittona tullaksensa hänen käsiinsä. Muitakin, joita ei saarna huvittanut, huvitti tamminkainen ja he alkoivat myöskin katsella sitä.

Eräs ajelehtiva villakoira tuli samalla vaappuen, surullisella sydämellä, laiskistunut joutilaisuudesta ja veltostuttavasta kesänlämpimästä, vankeudesta väsyneenä, toivoen vaihetusta. Hän vainusteli tamminkaista; riippuva häntä kohosi ja alkoi viuhkaa. Hän tarkasteli otusta, kierti, haisteli sitä, turvalliselta loittoudelta, kierti uudestaan, tuli uskaliaammaksi, haisteli vähän likempää, aukasi suunsa ja näykkäsi sitä, juuri parahiksi niin ett'ei sattunut, koetteli vielä kerran, ja vielä kerran, alkoi innostua leikistänsä, heittäytyi maahan mahalleen tamminkainen käpälien välissä, ja jatkoi koetuksijaan, väsyi viimein ja tuli haluttomaksi ja hajamieliseksi. Hänen päänsä alkoi nyykkiä, ja vaipui viimmein vähitellen alas, kunnes kosketti vihollista, joka samassa pureutui leukaan. Ilkiä äläys kuului, koira puisti päätään ja tamminkainen kimposi joitakuita kyynäriä, toisen kerran pudoten selälleen. Ympärillä istujat hykisivät sisällisestä naurusta, useampi muoto kätkeysi varjostimen tai nenäliinain taakse, Tom oli onnellinen. Koira häpesi; vaan hänen sydämmessään kiehui viha ja kostonhimo. Niin lähestyi hän uudestaan tamminkaista ja alkoi varovasti ahdistella sitä, tehden hyökkäyksiä kaikista kehän pisteistä, asetti etukäpälänsä noin tuuman otuksesta, näykkäsi hampaillaan vieläkin likempää, ja puisteli päätään niin että korvat lotisi. Vaan vähän ajan kuluttua uupui hän uudestaan, koetti huvittaa itseänsä erään kärpäsen kanssa, vaan ei saavuttanut siinä mitään iloa, seurasi muuatta muurahaista laattian raossa, kyllästyi siihenkin, haukotteli, huokasi, unhotti tykkönään tamminkaisen, ja istuutui sen päälle! Tästä syntyi surkea ulina ja koira kiiti pitkin käytävää yhä ulisten; hän juoksi kirkon poikki, alttarin eteen, sieltä lensi hän sivu käytäville, juoksi ovien ohitse, valitti suruansa puhe-lavan edessä, tuskansa paisui näin menetellessänsä, kunnes oli kuin villainen komeetti, joka kiertää rataansa, valon loistolla ja nopeudella. Vihdoin-viimmein heitti tuo hullu katala ratansa ja lensi isäntänsä syliin, tämä heitti ulos hänet ikkunasta ja tuskan voivotus hälveni ja kuoli viimmein kokonaan.

Tällä ajalla oli seurakunta pakahtua naurun pidätykseen, ja saarna täytyi lopettaa. Pappi koetti kyllä jatkaa esitelmäänsä, vaan se kävi hitaasti ja järeästi, koska kaikki mahdollisuus liikuttaa oli kadonnut; sillä tunnokkainmatkin sanat vastaanotettiin yhä vaan naurulla, ikäänkuin pappi parka olisi sanonut jonkin hullutuksen. Se oli todellakin suuri helpoitus koko seurakunnalle, kun koetus loppui ja Herran siunaus luettiin.

Tom Sawyer meni kotiansa hyvin hyvällä tuulella, ajatellen että jumalanpalveluksessa oli hyviäkin puolia, kun sinne vaan hankki hauskutusta. Yksi ainoa ajatus häiritsi häntä; hänellä ei ollut mitään sitä vastaan että koira leikitteli hänen purinkakkinsa kanssa; vaan hän piti sitä väärin tehtynä koiralta, että se juoksi sen kanssa tiehensä.

KUUDES LUKU

Kun maanantai aamu tuli, oli Tom huonolla tuulella. Se oli aina niin, kun maanantai aamu oli käsissä, sillä nyt alkoi uusi ja vaivaloinen viikko koulussa. Hän alkoi aina tämän päivän sillä toiveella ettei olisi ollut mitään väliin tullutta juhlapäivää, sillä se vaikutti vaan sen, että vankeuteen ja kahleisin meno tuntui vaikeammalta.

Tom virui sängyssään ja mietti. Yht'äkkiä toivoi hän tulevansa kipeäksi; sillä silloin taisi hän jäädä koulusta pois. Hän alkoi tutkia ruumiinsa tilaa. Ei keksinyt minkäänlaista vammaa, ja tutki vielä uudelleen. Tällä kertaa luuli hän keksivänsä mahataudin oireita, ja hän alkoi kiihottaa niitä jommoisellakin toivolla. Vaan kohta alkoivat ne laimistua, ja äkisti loppuivat ne tykkönään. Hän mietti edelleen. Samassa keksi hän jotakin. Eräs etuhampaistaan liikkui. Tämä oli onnellinen havanto; hän oli jo ruveta ähkimään, "pannaksensa liikkeelle", niin kuin hän kutsui sitä, kun hänelle äkkiä juolahti mieleen, että jos hän tämänkaltaisella todistuksella tulisi tuomiolle, tätinsä tahtoisi nyhtäistä pois sen, ja että tämä koskisi. Siis päätti hän pitää hampaan nyt vielä varana ja etsi muita syitä. Aluksi ei ollut tarjona minkäänmoista syytä; vaan sitten muisti hän kuulleensa tohtorin juttelevan eräästä taudista joka oli pannut sairaan vuoteen omaksi kahdeksi eli kolmeksi viikoksi ja jossa sairas oli vielä menettää erään sormensa. Nyt otti hän varpaansa tutkittavaksi. Vaan tällä kertaa ei hän löytänyt niissäkään välttämättömiä oireita. Kumminkin näytti tuo maksavan vaivaa koetella, ja niin alkoi hän ähkiä suurella vilkkaudella.

Vaan Sid nukkui tunnotonna.

Tom ähki kovemmin ja luuletteli, että hän alkoi tuntea kipua varpaassaan.

Sid ei herännyt.

Tom oli nyt hengästynyt ponnistuksistaan. Hän levähti hetkisen aikaa, veti ilmaa keuhkoihinsa ja alkoi uudelleen ähkiä.

Sid korsnasi vaan.

Tom'ia alkoi huolettaa. Hän sanoi: "Sid, Sid!" ja puisti häntä. Tom alkoi uudelleen ähkiä. Sid haukottelin, vennytteliin, nousi puoleksi istumaan ja katsoa töllötti avoissa suin Tom'ia. Tom jatkoi ähkimistään. Sid sanoi:

"Tom!" Mikä sinua vaivaa, Tom?

Ei vastausta.

"Etkö kuule Tom! Tom? Mikä sinua vaivaa, Tom?" Ja hän ravisti häntä, katsellen häntä pelästyksissään.

Tom vaikeroi:

"Anna minun olla, Sid. Älä runtele minua."

"Vaan kuinka se nyt on Tom? Minun täytyy huutaa tätiä."

"Ei se maksa vaivaa. Ehkä tuo helpottaa jonkun ajan kuluttua. Älä huuda ketään."

"Vaan minun täytyy! Älä nyt ähky noin Tom, tuohan on kauheata. Kuinka kauvan sinä olet jo ollut noin?"

"Useampia tuntia. Ai! Älä nyt telmä noin Sid. Sinä tapat minut."

"Tom miksi et herättänyt minua ennen? Voi, Tom, älä nyt! koko minun ruummistani karsii kuin kuulen tuota. Tom, no mikä sinua vaivaa?"

"Minä annan sinulle kaikki anteeksi Sid. (Voihkamista). Kaikki mitä minulle olet tehnyt. Kuin minä olen poisa – "

"Tom, ethän toki aikone kuolla. Älä toki hyvä Tom. Ehkä – "

"Minä annan kaikille anteeksi Sid. (Voihkamista). Sano heille se Sid. Ja, Sid anna minun akkuna lyijyni, ja minun silmä puoli kissani sille uudelle tytölle, joka on tullut tänne ja sano hänelle – "

Vaan Sid oli siepanut vaatteet päällensä ja mennyt.

Tom oli nyt todellakin kipeä, niin hyvin oli hänen luulettelunsa vaikuttanut, ja niin muodoin olivat hänen ähkimisensä muuttuneet todeksi.

Sid kiirehti alas portaita ja sanoi:

"Voi, täti Polly tulkaat! Tom on kuoleman kielissä!"

"Kuoleman kielissä!"

"Niin täti, niin täti. Älkäätte viipykö, joutukaatte pian!"

"Lorua! sitä en usko."

Vaan yhtä hyvin juoksi hän ylös rappuja, Sid ja Mary jälessänsä. Ja hänen kasvonsakin kalpenivat, ja huulensa vapisivat. Kun hän tuli vuoteen ääreen, kysyi hän hätäytyneellä äänellä:

"Sinä, Tom! Tom mikä sinua vaivaa!"

"Voi, täti kulta, minä o' – "

"Mikä sinulla on – mikä sinulla on lapseni?"

"Voi täti kulta, minun kipeä varpaani kuoleutui!"

Vanha rouva vaipui tuolille ja nauroi vähän, itkeä tihautti, ja nauroi ja itki samalla, tämä pani hänet entiselleen, ja hän sanoi:

"Tom, kuinka säikäytit minua! Heitä nyt tuo hulluutesi, ja nouse ylös."

Ähkyminen lakastui, ja kipu hävisi varpaasta. Poika oli vähän häpeissään ja sanoi:

"Täti Polly, se tuntui kuoleutuneelta ja siihen koski niin, että minä unhotin kokonaan hampaani."

"Hampaasi, katsopashan, mitä olet sinä saanut hampaasesi?"

"Muuan niistä on irtautunut, ja siihen koskee niin kauheasti."

"No niin, älä nyt Herran tähden rupea uudestaan valittamaan. Avaa suus. Todellakin, hammas on irtautunut, vaan et sinä siitä kuole. Mary käy hakemassa silkkilankaa ja palava kekäle keittiöstä."

Tom sanoi:

"Voi täti kulta, älkää ottako pois sitä, ei sitä enää pakota. En kuunaan tahdo liikahtaa paikaltani, jos se ei ole totta. Antakaa olla sen nyt täti kulta. Minä en enää ole millänikään olla kotona tänään koulusta."

"Ahaa, sinä et ole milläsikään? Siis koko tämä juoni ainoastaan, sentähden että toivoit saavasi olla kotona koulusta ja päästäksesi kalaan? Tom, Tom, minä rakastan sinua niin suuresti, ja kumminkin koetat sinä kaikintavoin runnella minun vanhaa sydäntäni."

Hampaan ottokone oli valmis. Vanha rouva sitoi toisen pään hampaasen toisen sängyn pylvääsen. Sitten huiskautti hän kerran kekälettä aivan Tomin nokan edessä. Hammas kiikkui nyt nuorassa sängyn pylväässä.

Vaan ei niin pahaa josta ei jotakin hyötyä. Kun Tom läksi jälkeen aamiaisen kouluun, kadehtivat kaikki pojat, jotka tulivat häntä vastaan, hänen uutta sylkytaitoansa, sillä lovi, joka oli hänen ylä hammasrivissään, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hänen ympärillensä keräytyi koko joukko nuorukaisia, ihmettelemään hänen konsti-kokeitansa; ja muuan, joka oli haavoittanut sormensa ja tähän asti oli ollut ihmettelemisen keski-pisteenä, näki nyt itsensä unhotetuksi. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän sanoi ylönkatseella, jota hän ei kumminkaan tuntenut, että tuo nyt ei ollut juuri mikään konsti, tuo Tomin sylky-konsti, vaan eräs toinen poika sanoi: "Älä koetakkaan!" ja hän meni kukistettuna tiehensä.

Kohta tämän jälkeen tapasi Tom kauppalan nuoren "parian," kaupungin juoppolallin pojan, Huckleberry Finn'in. Kaikki kauppalan äitit vihasivat Huckleberry'a sydämestään, sentähden että hän oli laiska, laiton, halpa ja kelvoton, ja sentähden että heidän lapsensa suuresti ihailivat häntä ja olivat onnelliset hänen kielletyssä seurassansa, ja toivoivat saavansa olla hänen kaltaisensa. Tom oli, niinkuin muutkin paremmat pojat, siinä että hän kadehti Huckleberryn loistavaa, hylättyä tilaa, ja oli saanut kovan kiellon ei leikitellä hänen kanssansa. Huckleberry oli aina puettuna aikamiesten vanhoihin vaatteisin, jotka aina kukkivat ja olivat riekaleina. Hänen hattunsa oli laaja jäännös, jonka reunasta oli reväisty suuri puoli-kuun kaltainen tilko: hänen nuttunsa, kun hänellä oli tämmöinen, ylettyi aina nilkkaan saakka ja takanapit olivat polvien kohdalla; yksi viileke piti hänen housujansa ylhäällä, ja nuo rimpsu-suiset lahkeet vetivät liassa, jos eivät olleet käärityt polviin. Huckleberry tuli ja meni, milloin mieleensä juontui. Hän nukkui hyvillä säillä portti-penkereillä, ja sateisilla ilmoilla tyhjissä viinitynnyreissä. Hänen ei tarvinnut käydä koulussa eikä kirkossa, ei kutsua ketään herraksi, eikä totella ketään; hän taisi mennä kalaan tai uimaan, milloin ja mihin hyvänsä, ja sai olla näillä huviretkillään niin kauan kuin lystäsi. Hän oli ensimäinen, joka alkoi keväillä kulkea avo-jaloin, ja viimeinen, joka tarttui nahkaan talveksi. Hänen ei tarvinnut koskaan peseytyä tai pukea päällensä puhtaita vaatteita; ja hän taisi kiroilla aivan karsaasti. Sanalla sanoen, kaikki mikä tekee elämän arvoisaksi, oli tällä pojalla. Niin arveli jokainen vaivattu ja kovalla pidetty poika Pietarissa. Tom huusi tälle romantilliselle lailta ylenannetulle:

"Hohoi Huckleberry!"

"Hohoi itse, ja sano mitä sinä siitä pidät."

"Mitä sinulla on siellä."

"Kuollut kissa."

"Näytäpä tuota minulle, Huck. Kyllä se on pulska kapine. Mistä sinä olet kaivanut tuon käsiisi?"

"Ostin eräältä pojalta."

"Paljostako?"

"Minä annoin siitä yhden sinisen lipun ja yhden rakon, jonka sain teurastus-huoneesta."

"Mistäs sait sen sinisen lipun."

"Vaihdoin, pari viikkoa takaperin, Ben Rogers'ilta muutamalla vanteella."

"Sanos, Huck – mitä kuolleilla kissoilla tekee?"

"Mitä niillä tekee? Niillä taitaa parantaa käsniä käsistänsä."

"Älähän? Onko se niin? Vaan minä tiedän jotakin parempaa."

"Se on vale. Mitä se olisi?"

"Se on sieni-vesi."

"Sieni-vesi! Minä en maksaisi mädännyttä puolukkaa koko sieni-vedestä."

"Et maksaisi! Oletko koskaan koetellut sitä?"

"En minä, vaan Rob Tanner."

"Kuka sinulle on sen sanonut?"

"Ooh, hän sanoi sen Jeff Thatcher'ille, ja Jeff Thatcher sanoi sen Johnny Boker'ille, ja Johnny sanoi sen Jim Hollis'ille ja Jim sanoi sen Ben Rogers'ille, ja Ben sanoi eräälle neekerille, ja neekeri sanoi sen minulle. Nyt sen tiedät!"

"No, mitä sitten? Nämä kaikki taitavat valhella kuin aikapojat."

"Kumminkin kaikki muut, paitsi neekeri, minä en tunne häntä. Vaan minä en ole kuunaan tavannut neekeriä, joka ei olisi valhellut. Puhetta! Vaan sanos nyt Huck miten Rob Tanner teki sen."

"Niin; hän pisti kätensä lahoneesen kantoon, johon oli kokounut sade-vettä."

"Päivällä?"

"Luonnollisesti."

"Kasvot kantoon päin?"

"Niin. Minä luulen kumminkin niin."

"Sanoiko hän mitään."

"En usko – sitä en tiedä."

"Ahaa! Tule puhumaan mitenkä käsniä parannetaan sienivedellä, tuollaisella hullulla tavalla! Älä usko, että se tekee lehtonsa. Pitää mennä aivan yksinänsä keskelle metsää, jossa tiedetään olevan sadevedellä täytetty kanto, ja juuri puoliyön aikaan asetutaan selin kantoa vastaan, ja käsi pistetään veteen sanoen:

 
Ohraryynit, ohraryynit, pienet maissitähkät,
Sienivesi, sienivesi, hävitä nyt käsnät;
 

käy sitte pikaisesti yksitoista askelta ummessa silmin, ja käänny kolme kertaa ympäri, ja mene kotiisi kenellekään puhumatta. Sillä jos puhutaan, niin taika menettää vaikutuksensa."

"Hyvä, sepä kuuluu hyvältä; mutta Rob Tanner ei niin tehnyt."

"Ei veli kulta, ole varma siitä, sillä hän on käsnäisin tässä kaupungissa, ja hänellä ei olisi yhtään käsnää ruumiissansa, jos hän osaisi sienivettä hyvästi käyttää. Minä olen ottanut tuhansia käsniä samalla tavalla omista käsistäni, Huck. Minä olen niin paljon leikitellyt sammakkojen kanssa että aina olen saanut koko joukon käsniä. Välistä poistan niitä pavulla."

"Pavut ovat hyvät, sen olen kokenut."

"Oletko? Millä tavalla?"

"Otetaan papu ja halaistaan, ja käsnää leikataan siksi että veri tiuhkuaa, sitten annetaan veren tippua toiselle pavun puoliskolle, otetaan ja kaivetaan kuoppa, ja haudataan tämä puolisko sydän yön aikana tien risteykseen uuden kuun aikana, ja sitten poltetaan pavun toinen puolisko. Ymmärräthän se puolisko, jonka päällä on verta vetää, vetää koko ajan, ja kokee vetää luoksensa toista puolta, ja sillä tavalla auttaa se verta käsnää vetämään ja käsnä putoaa heti pois."

"Niin se on, Huck, niin se on; vaikka, jos haudatessa sanotaan: käsnä pois ja papu alas, älä konsaan tule takais', niin on se sitä parempi. Niin tekee Joe Harper, ja hän on ollut melkein Coonville'ssa asti, ja miltei joka paikassa. Mutta sanopas, kuinka sinä parannat niitä kissan raadoilla."

"No, otetaan kissa ja mennään hautaus-maalle vähää ennen puolta yötä, sellaiselle paikalle, johon joku pahankurinen on haudattu, ja juuri puoli yön aikana tulee piru, tai kaksi, tai vieläpä kolmekin, mutta niitä ei voi nähdä, vaan ainoastaan kuulla jotakin, joka sohisee niinkuin tuuli, tahi korkeintaan kuulla niiden puhuvan, ja kun ne alkavat kantaa mies parkaa, niin viskataan kissa heidän perästänsä ja sanotaan: piru seuratkoon ruumista, kissa seuratkoon pirua, käsnät seuratkoot kissaa, minä olen vapaa teistä. Sitä tottelee mikä käsnä hyvänsä."

"Hyvältä kuuluu. Oletko koskaan koetellut sitä, Huck?"

"En, mutta vanha muori Hupkins on sen minulle kertonut."

"Vai niin, sitte se on totta, sillä häntä sanotaan noita-akaksi."

"Sanotaan! Ei, Tom, minä tiedän että hän on se. Hän on tenhonut isäni. Isäni on itse sanonut sen. Hän tuli kerran isääni vastaan, ja hän näki miten hän tenhosi hänet: silloin otti isäni kiven, ja jos hän ei olisi kumartunut, niin olisi hän saanut aika 'paukun.' Hyvä, juuri samana yönä, kuin isäni makasi humalassa erään kommakon katolla, vieri hän alas sieltä ja katkaisi kätensä."

"Tuo on kauheata. Mistä tiesi isäsi sen, että akka tenhosi hänet."

"Kyllä isäni havaitsee sen heti paikalla. Isäni sanoo, että kun he katsovat kauan ja tuikeasti jonkun päälle, niin tenhoavat he sen, varsinkin jos mumisevat jotakin. Sillä kun he mumisevat, niin lukevat he Isämeidän takaperin."

"Sanos, Huck, milloin aiot koetella kissaa?"

"Ensi yönä. Minä luulen, että he ensi yönä tulevat hakemaan vanhaa Hoss Williams'sia."

"Vaan johan hänet haudattiin Lauantaina. Eivätkö ne jo vieneet häntä pyhää vasten yöllä?"

"Ooh, mitä sinä puhut! Miten taisi heidän voimansa alkaa ennen puoli yötä? Ja silloin alkaa pyhä. Pirut eivät ole juuri ulkona pyhinä, minä en suinkaan luulisi sitä."

"Tuota en tullut ajatelleeksikan. Niin se on. Annatko minun tulla mukanasi?"

"Luonnollisesti – jos et ole pelkuri."

"Pelkuri. Älä luule. Nau'utko sinä?"

"Nau'un, ja sinä nau'ut vastaukseksi, jos taidat. Viime kerran nau'utit sinä minulla niin kauan että vanha Hays alkoi viskellä kiviä päälleni ja sanoi:

"Lempo vieköön tuon kissan." Minä heitin tiilikiven hänen ikkunastaan – vaan varo, ett'et puhu siitä kellenkään."

"Ole huoleti siitä. Minä en taitanut naukua sinä yönä, koska tätini vahti minua, vaan nyt minä vastaan. Sanos, Huck, mikä tuo on?"

"Ei muu kuin puukkiainen."

"Mistä sen olet löytänyt."

"Metsästä."

"Mitä sinä tahdot tuosta?"

"Enpä tiedä. Enkä ole juuri halukas myömäänkän sitä."

"Vai niin. Se onkin kovin pieni tuo puukkiaisesi."

"Hyvähän se on toisen omaa moittia. Minä olen tyytyväinen siihen. Ja kyllä tämä puukkiainen kelpaa minulle."

"Oh, puukkiaisistapahan ei ole puute. Minä nyt saisin niitä vaikka tuhannen, jos tahtoisin."

"No; miksi et tahdo? Syystä, kuin hyvin tiedät, ett'et saa. Tämä on hyvin aikainen puukkiainen, siitä olen vakuutettu. Tämä on ensimäinen, jonka olen nähnyt tänä vuonna."

"Kuules, Huck, minä annan hampaani sinulle tuosta."

"Näytä tänne."

Tom otti esiin paperi kappaleen ja avasi sen hyvin varovasti. Huckleberry katseli sitä toivoen. Kiusaus oli hyvin suuri. Viimein sanoi hän:

"Onko se oikea?"

Tom nosti ylä-huultansa ja näytti aukon hammas-rivissänsä.

"Hyvä, kauppa on tehty," sanoi Huckleberry. Tom pisti puukkiaisen nallilaatikkoonsa, joka nykyään oli ollut purin-kakin vankeutena, ja pojat erosivat, kumpikin, tuntien itsensä rikkaammaksi kuin ennen.

Kun Tom tuli tuohon pieneen yksinäiseen puiseen koulukartanoon, juoksi hän heti sisään, samoin kuin se, jolla todellakin on kiiru. Hän pisti hattunsa naulaan, ja juoksi paikallensa asianomaisella kiiruudella. Opettaja istui korkealla, liista-istuimisella noja-tuolillansa, ja oli nukahtanut, viihdytettynä uneen lu'un surinalla. Hän heräsi pysähdyksestä:

"Tuomas Sawyer!"

Tom tiesi, että kun häntä koko nimellä puhuteltiin, niin silloin ei ollut hyvä jalassa.

"Opettaja!"

"Tule esiin. Kerros nyt, poika, miksi sinä taas tulet myöhään kuin tavallisesti?"

Tom oli vähällä turvautua valheesen; vaan kuin sai nähdä kaksi pitkää valkoista palmikkoa riippuvan eräällä selällä, jonka hän tunsi rakkauden sähkömäisellä myötä-tuntoisuudella, ja siitä että siinä oli ainoa tyhjä paikka tyttöjen puolella koulu huoneessa, vastaisi hän heti:

"Minä seisahduin puhuttelemaan Huckleberry Finn'iä!"

Opettajan pulsit seisattuivat, ja hän tuiotti hämmästyneenä eteensä. Lu'un hälinä taukosi; oppilaat kummastelivat, oliko tuo uskalikko kadottanut mielensä.