Kitabı oku: «Tom Sawyer», sayfa 5

YHDEKSÄS LUKU

Samana yönä kello puoli yhdeksän, lähetettiin Tom ja Sid yö-tiloilleen tavallisella ajalla. He lukivat ehtoorukouksensa, ja Sid oli kohta nukkunut. Tom makasi valveella ja odotti malttamattomalla mielellä. Kuin hän luuli jo päivän alkavan valeta, kuuli hän kellon lyövän vasta kymmenen! Tuo oli kovin harmittavaa. Hän olisi mielellänsä heitellyt, ja potkinut sängyssänsä, niinkuin hänen hermonsa vaativat, vaan hän pelkäsi herättävänsä Sidin. Sentähden makasi hän hiljaa tuiottaen eteensäpäin pimeässä. Kaikki oli niin kauhistavan hiljaa. Vähitellen alkoi hiljainen kolina kuulua yön pimeydessä. Pöytäkellon käyminen alkoi vetää huomiota puoleensa. Vanhat palkit alkoivat kummallisesti ruskaa. Rappuiset narisivat vähin. Kummituksia oli selvinnähtävästi liikkeellä. Ja nyt alkoi kuulua harmittava sirkan laulu, josta ei ihmisjärki saanut selvää mistä se tuli. Nyt alkoi seinä-raution kamala raksutus Tom'ia kamoittaa – se merkitsi, että jonkun päivät olivat luetut. Koiran ulvonta kuului ulohtaalta, johon toinen koira vastasi vieläkin ulohtaammalta. Tom oli kuolla kauhistuksesta. Viimein tuli hän siihen päätökseen, että aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkanut. Hän alkoi vastentahtoansa vaipua uneen, kello löi yksitoista, vaan hän ei kuullut sitä. Ilkeä kissan nau'unta rupesi nyt häiritsemään hänen alkavia uniansa. Lähisyydessä olevan ikkunan avaaminen häiritsi hänen unensa. Huuto: "Hus! Kissa halvattu!" ja tyhjän putellin kilahdus tätinsä halko-liiterin seinää vasten, herättivät hänet kokonaan; minuutin kuluttua oli hän puettu, ulkona ikkunasta ja ryömi varovasti nelinkontan räystästä myöten. Hän naukasi hiljaa yhden eli pari kertaa kontatessaan; sitten hyppäsi hän halko-liiterin katolle ja siitä maahan. Huckleberry Finn oli siellä, kissan raato muassansa. Pojat läksivät kulkemaan ja katosivat pimeyteen. Puolituntia tämän jälkeen kahlasivat he hautausmaan pitkässä heinikossa.

Tämä hautausmaa oli Lännen vanhanaikuisia hautausmaita. Se oli eräällä kukkulalla, noin puolitoista Englandin peninkulmaa kauppalasta. Sen ympärillä oli huono, rapistunut puuaita, joka paikkapaikoin kallistui sisään, toisissa taas ulospäin, vaan ei ollut yhdessäkän paikassa oikein pystyssä. Nurmea ja rikka-ruohoa kasvoi yltäympäri. Kaikki vanhat haudat olivat kuopalle painuneet. Paikalla ei löytynyt yhtään hautakiveä; ylä-päästä pyöristettyjä lautoja tärisi haudoilla, etsien tukea, vaan ei löytäen. "Pyhitetty muistoksi," sille ja sille, oli kerran ollut maalattu näille, vaan nyt sitä ei monessakaan enää voinut lukea, jos olisi ollut päiväkin.

Vieno tuuli liehakoitsi puitten latvoissa, ja Tom pelkäsi tämän olevan kuolleitten henkiä, jotka valittivat siitä, että heidän rauhansa oli häiritty. Pojat puhuivat hyvin vähän keskenänsä, ja kuiskutellen, sillä hetki, paikka, vallitseva juhlallisuus ja hiljaisuus masentivat heidän luontoansa. He löysivät sen tuoreen, uuden multakukkulan, jota etsivät, ja pistäysivät piiloon kolmen korkean jalavan alle, jotka seisoivat ryhmässä muutamia jalkoja haudalta.

Nyt odottivat he äänetöinnä, niinkuin heistä tuntui, jokseenkin pitkän ajan. Etäisen tarha-pöllön ääni oli ainoa ääni, joka häiritsi tuota haudan äänettömyyttä. Tomin ajatukset alkoivat käydä painaviksi. Hänen piti saada puhe käymään. Niin kuiskasi hän:

"Hucky, mitä sinä luulet kuolleitten pitävän meidän täällä olosta?"

"Toivoisinpa tietäväni sen. Täällä on niin nuoskea, eikö sinusta tunnu siltä?"

"Niin on, hyi!"

Jonkun aikaa vallitsi nyt äänettömyys, jolla ajalla pojat miettivät tätä kysymystä. Tom sanoi:

"Huck! Luuletko Hoss Williams'in kuulevan puhettamme?"

"Luonnollisesti. Varmaankin kuulee hänen sielunsa."

Tom, hetken äänetönnä oltuansa:

"Toivoisin sanoneeni Herra Williams. Vaan en minä tarkoittanut mitään pahaa. Kaikki ihmiset kutsuivat häntä Hoss'iksi."

"Ihminen ei voi olla milloinkaan kyllin varova puheissansa kuolleista."

Tämä oli tuomio, ja puhe loppui taas siihen. Vähän ajan kuluttua tarttui Tom kumppaninsa käsivarteen ja sanoi:

"Sssi – "

"Mitä se on Tom?"

Kumpikin likistäysi niin likelle toistansa kuin mahdollista, tykkivällä sydämellä.

"Sssi! Siellä ovat he taas! Etkös kuule?"

"Minä – "

"Tuolla! Nyt kuulet!"

"Jumalan tähden, he tulevat, Tom! He tulevat varmaan. Mitä on tehtävä?

"En tiedä. Luuletko että he näkevät meidät?"

"Voi, Tom, he näkevät pimeässä yhtä hyvin kuin kissat. Jopa alan katua tänne tuloani."

"Ooh, älä ole milläsikään. En minä luule heidän tekevän meille mitään. Emmehän ole missään pahan teossa. Jos olemme aivan hiljaa ehkä he eivät huomaakaan meitä."

"Minä koetan, Tom, vaan Herra Jumala, koko ruumiini vapisee."

"Kuule!"

Pojat kallistivat päänsä vastakkain ja uskalsivat tuskin huokua. Hiljaa puhuvia ääniä läheni toiselta puolen hautausmaata.

"Katsos! Katsos tuonne," kuiskasi Tom. "Mikä se on?"

"Se on pirun-tuli. Voi, Tom, tämä on kauheata!"

Eräitä epäselviä haamuja läheni pimeydessä, muuan heistä heiluttaen vanhanaikuista läkki lyhtyä kädessänsä, joka pilkutti maan lukemattomilla valo-pisteillä. Nyt kuiskasi Huckleberry vavisten:

"Ne on perkeleitä, se on varma se. Kolme kappaletta! Hyvä Jumala, Tom, me olemme kuoleman omat, se on varma se! Osaatkos rukoilla?"

"Minä tahdon koettaa, kunhan et pelkää. He eivät tee meille mitään pahaa. 'Herra, sä, joka lapsia rakastat, katsos' – "

"Sssi – "

"Mitä nyt Huck?

"He ovat ihmisiä! Yksi heistä varmaankin. Hänellä on vanhan Muff Potters'in ääni."

"Älähän – onko se totta?"

"Lyönpä vetoa siitä. Ole nyt vaan hiljaa. Hän ei ole mies meitä löytämään. Luultavasti tavallisuuden mukaan humalassa – kirottu, vanha juoppolalli!"

"Hyvä, minä koetan pysyttäytyä hiljaa. He seisottuivat. Eivät saa selvää siitä. Tuossa he ovat taas. Nyt polttavat he. Kylmä taas. Nyt polttavat he uudelleen. Nyt polttavat he, nyt polttavat he! Tällä kertaa hyppäsivät he oikeaan tynnyriin. Huck, minä tunnen vielä yhden heidän äänistänsä; se on Indiani-Joen."

"Niin on – vertä himoavan puoliveren! Minusta olisi ollut, hitto vieköön, paljoa parempi, jos olisivat olleet perkeleitä. Mitähän ne tekevät?"

Kuiskutus loppui nyt kokonaan, sillä nuo kolme miestä olivat saapuneet haudalle, ja seisoivat ainoastaan joitakuita askelia poikien piilo-paikasta.

"Tässä se on," sanoi kolmas heistä, ja sanoja nosti lyhtyä, joka valaisi nuoren tohtori Robinson'in naaman.

Potters ja Indiani-Joe kantoivat paaria, joilla oli nuora ja pari lapiaa. He panivat pois kuormansa ja alkoivat avata hautaa. Tohtori asetti lyhdyn haudan pääpuoleen ja istausi itse selin erästä lehmusta vasten. Hän oli niin lähellä, että pojat olisivat voineet koskea häneen kädellänsä.

"Joutukaa, pojat!" sanoi hän hiljaa. "Kuu voi tulla esiin missä silmänräpäyksessä hyvänsä."

He mutisivat jotakin vastaukseksi ja jatkoivat kaivuansa. Kotvaan aikaan ei kuulunut muuta kuin lapioitten nariseva ääni, tyhjentäessä hiekka- ja sorakuormiansa. Tämä oli hyvin yksi-toikkoista. Viimein sattui muuan lapio kolisevalla ja jylhällä äänellä ruumiin-arkkuun, ja pari minuuttia sen perästä nostivat miehet sen haudan partaalle. He avasivat arkun-kannen lapioillaan, nostivat ruumiin arkusta, ja heittivät sen maahan. Kuu alkoi pilkoittaa pilven raosta, ja valaisi ruumiin kalvean muodon. Paarit pantiin reilaan ja ruumis nostettiin niille, peitettiin vanhalla loimella ja nuoritettiin kiini. Potters veti esiin suuren linkku-veitsen, leikkasi poikki riippuvan nuoranpään, ja sanoi:

"Nyt se on valmis, tohtori Lääkelasku, ja vedä nyt esiin vielä viitonen, muutoin saa se jäädä tuohon."

"Niin se nyt on" sanoi Indiani-Joe.

"Mitä nyt, mitä tämä merkitsee?" sanoi lääkäri. "Te vaaditte maksun edeltä käsin, ja minä maksoin sen."

"Niin, ja sinä olet tehnyt enemmin kuin sen," sanoi Indiani-Joe, lähestyen tohtoria, joka nyt oli noussut seisomaan. "Viisi vuotta takaperin ajoit sinä minut ulos isäsi keittiöstä, eräänä iltana kuin anoin ruokaa nälkäisen mahani täytteeksi, ja samassa tilaisuudessa julistit sinä, ett'en minä tehnyt minkäänlaista hyötyä siellä, enkä muuallakaan; ja kuin minä vannoin kostaa sinulle tästä, vaikka sadankin vuoden perästä, niin antoi isäsi vangita minut löysästä. Luuletkos minun unhoittaneen sen? Minun suonissani ei juokse turhaan indiani-vertä! Ja koska nyt olet minun käsissäni, niin on sinun käyminen tilin tekoon, ymmärrätkös sen!"

Samalla uhkasi hän tohtorin naamaa pudistetulla nyrkillänsä. Tohtori löi häntä yht'äkkiä niin, että kelvoton kaatui. Potters pudotti veitsensä ja ärjäsi:

"Kuulepas sinä siellä, älä lyö minun kumppaniani!" ja jo ensi silmänräpäyksessä oli hän tarttunut tohtorin vyötäisiin, he alkoivat kamppailla kaikin voimin, polkien alas ruohon ja penkoen kenkiensä koroilla maan mustalle mullalle. Indiani-Joe hyppäsi ylös säihkyvin silmin, sieppasi ylös Potters'in veitsen ja kiekkui kuin kissa painivien ympärillä saadaksensa tilaisuutta pistää. Yht'äkkiä riipasi tohtori itsensä irti, sieppasi Williams'in haudan raskaan päälaudan ja löi Potters'ia sillä niin että hän kaatui; vaan samassa silmänräpäyksessä havaitsi puoliverikin itsellänsä olevan tilaisuuden ja paiskasi veitsen päätään myöten tuon nuoren tohtorin rintaan. Hän horjahti ja kaatui, osittain peittäen Potters'ia ruumiillansa ja tahrasi hänet verellänsä. Samalla peittivät pilvet tämän kauhean näön pimeyteen, ja peljästyneet pojat pakenivat pimeyden suojassa.

Kun kuu tuli uudelleen näkyviin, nähtiin Indian-Joe kumartuneena ruumiitten yli, katsellen niitä. Tohtori jupisi jotakin, jota ei voitu ymmärtää, huokasi syvään kerran tai pari, ja oli ääneti. Puoliveri sanoi itsekseen:

"Se tili on tehty, lempo vieköön!"

Nyt ryösti hän ruumiin, jonka tehtyä hän pani tuon kamalan veitsen Potters'in oikeaan käteen, ja istuutui äsken särjetylle ruumiin-arkulle. Kolme – neljä – viisikin minuuttia kului; Potters alkoi liikkua ja öristä. Hän puristi veistä kourassaan, nosti ylös sen, katseli sitä, ja pudotti sen maahan kauhistuen. Sitten nousi hän istuallensa, puukaten pois ruumiin päältänsä, katsoa tuiottaen ensin siihen ja sitten ympärillensä. Hänen silmänsä tapasivat Joen.

"Minun luojani, mitä tämä on Joe?" sanoi hän.

"Tämä on jokseenkin kelvoton asia", sanoi Joe, minkäänlaisetta liikutuksetta.

"Miksis teit tämän?"

"Minä! Minä en ole sitä tehnyt! Kuules! Tuollaiset puheet eivät puhdista ketään."

Potters vapisi ja kävi aivan kalvakaksi.

"Minä luulin, että olin selvinnyt. Tänä iltana olisi juominen pitänyt antaa olla. Vaan minulla on vielä päässäni – pahemmin kuin alkaessa. Minä olen aivan pöperryksissä; enkä jaksa muistaa tuskin mitään. Sanos nyt minulle, Joe – vilpittömästi sä vanha kumppani – teinkö minä tämän? Minun aikomukseni ei suinkaan ollut se; Jumala auttakoon minun syntistä sieluani ja ruumistani, noin en kuunaan ajatellut tehdä. Ooh, se on kauheata – ja hänestä, josta oli niin suuret toiveet."

"Te painitti keskenänne, ja hän löi sinua laudalla, niin että kuukerruit; sitten hyppäsit sinä uudelleen ylös, horjuen ja hoippuen, sait veitsen käsiisi ja paiskasit sen hänen sisäänsä, juuri kuin hän oli sinua lyömäisillään, ja siinä olet rötköttänyt kuoliaana kuin rautakanki tähän saakka."

"Oo, minä en tiennyt mitä tein. Vaikka tähän paikkaan kuolisin, niin sitä en tiennyt. Tämä kaikki on viinan ja vihan vaikuttama. Minä en ole kuuna päivänä ennen käyttänyt asetta, Joe. Tapellut kyllä olen, vaan en koskaan aseella. Sen voi kaikki todistaa! Joe, älä puhu tästä kellenkään mitään, niin olet kunnon kumppani. Minä olen aina pitänyt sinusta, Joe, ja aina puolustanut sinua. Etkös muista sitä? Ethän virka kellenkään tästä, sanos Joe?"

Miesparka lankesi kädet ristissä polvilleen tuon tunnottoman murhaajan eteen.

"En, sillä sinä Muff Potters olet aina käyttäynyt ihmisiksi minua vastaan, ja minä en petä sinua. Niin no – se nyt on niin varma lupaus kuin mies miehelle voi antaa."

"Oo, Joe, sinä olet enkeli. Minä siunaan sinua tästä vielä viime hetkenänikin."

Potters alkoi itkeä.

"Tule nyt, kyllä se on jo kyllin. Tässä ei ole aikaa itkeä. Mene nyt matkojasi, sinä tuonne päin, minä lähden tälle haaralle. Joudu nyt vaan, äläkä jätä minkäänlaisia jälkiä jälestäsi."

Potters läksi kulkemaan edelleen, vauhdilla, joka kohta muuttui juoksuksi. Puoliveri katsoi hänen jälkeensä ja jupisi:

"Jos hän on noin pyörryksissä selkäsaunasta ja viinasta, kuin hän näytti päältä katsoen, niin ei hän muista veistänsä ennenkuin matkain päässä, eikä uskalla tulla sitä itsekseen hakemaan tällaiselta paikalta – pelkuri!"

Parin tai kolmen minuutin kuluttua ei ollut tuolla murhatulla miehellä, peitetyllä ruumiilla, kannettomalla arkulla, ja avonaisella haudalla muuta peräänkatsojaa kuin kuu. Hiljaisuus oli taas täydellinen.

KYMMENES LUKU

Pojat pakenivat kauppalaa kohden minkä ennättivät, mykkinä kauhistuksesta. He vilkasivat välistä olkansa yli taaksensa, ikäänkuin olisivat peljänneet perästä ajajia. Joka ainoa kanto, joka tuli näkyviin heidän tiellänsä, oli heistä mies tai vihollinen, ja pani heidät pidättämään henkeä, ja kun he juoksivat eräitten kauppalan rajalla olevien hökkelien sivu, näytti kahlekoirain haukunta antavan heille siivet.

"Kunhan ennätettäisiin vanhalle karvarin-tehtaalle ennenkuin kaadumme!" kuiskasi Tom läähättäen. "Minä tuskin jaksan kauemmaksi."

Huckleberry'n raskas läähätys oli hänen ainoa vastauksensa, ja pojat koettivat pinnistäen voimiansa, päästä toiveittensa perille. He tulivat aina lähemmä ja lähemmä ja viimein hyppäsivät rinnatusten avonaisesta portista sisään, ja vaipuivat kiitollisina ja uuvuksissa varjelevaan varjoon sisäpuolella. Vähitellen alkoi heidän pulssinsa lyödä hitaammin, ja Tom kuiskasi:

"Huckleberry, mitä sinä luulet tästä seikasta tulevan?"

"Jos tohtori Robinson kuolee, niin tulee luullakseni joku hirtettäväksi."

"Luuletkos niin, todellakin?"

"Oh, minä tiedän sen, Tom."

Tom arveli hetkisen; sitten sanoi hän:

"Kukas tästä asiasta kertoo? Me?"

"Mitä sinä ajattelet? Otaksu nyt että jotakin tapahtuisi, jott'ei Indiani-Joe'a hirtettäisi, niin löisi hän meidät kuoliaaksi yhdessä eli toisessa tilaisuudessa; yhtä varmaan kun me olemme nyt tässä."

"Juuri samaa ajattelin minäkin tässä itsekseni"

"Jos joku kielii, niin tehköön Muff Potters'i sen, jos on niin tuhma.

Hän on tavallisesti kyllin humalassa siihen."

Tom ei virkkanut mitään – hän ajatteli ajattelemistaan. Sitten kuiskasi hän:

"Huck, Muff Potters ei tiedä sitä. Kuinka hän voisi kertoa siitä?"

"Mikä on syynä siihen, ett'ei hän sitä tiedä?"

"Se että hän oli juuri saanut iskun päähänsä, kuin Indiani-Joe teki sen. Luuletko sinä että hän tiesi mitään?"

"Hitto vieköön, sinulla on oikein, Tom!"

"Ja kuulepas – ehkä tämä isku oli hänelle kyllin kyllä!"

"Se ei ole luultava, Tom. Hänellä oli viinaa ruumiissa; sen minä näin, ja siksi toiseksi hän ei ole milloinkaan ilman sitä. Hyvä, kun minun isäni on humalassa, saat vaikka kirkon-tornilla kolkuttaa häntä päähän, eikä se vaikuta mitään. Hän sanoo sen itse. Luonnollisesti on se siis samoin Muff Potters'inkin kanssa. Vaan jos mies on aivan selvä, niin uskon kyllä että semmoinen isku veisi häneltä hengen, ehkä; en tiedä."

Pitkän ajan ajateltuaan sanoi Tom:

"Hucky, oletko varma siitä ett'et puhu tästä kellenkään mitään?"

"Tom, meidän täytyy olla ääneti. Sen tiedät. Tuon kirotun Indianin omaatuntoa ei suinkaan vaivaisi ollenkaan, jos hukuttaisi meidät kuin parin kissoja, ell'ei hän tulisi hirtetyksi, kielittyämme. Kuules nyt, Tom, vannokaamme toisillemme – se pitää meidän tehdä – vannoa, ett'emme puhu tästä mitään."

"Siihen minä suostun, Huck. Se on paras keino. Ylös kädet ja vanno että me – "

"Oh, ei se kelpaa tässä asiassa. Se on kyllä hyvä tavallisissa, vähäpätöisissä asioissa – varsinkin tyttörepakoihin kanssa, sillä he pettävät kumminkin kaikissa tapauksissa, ja livertävät, jos tulevat pihtiin – vaan tärkeässä asiassa niinkuin tässä, pitäisi se olla kirjallisesti, ja verellä."

Tomin koko olento myönsi tämän käsityksen asiasta. Tämä oli syvä, jylhä ja hirvittävä; tunti, asian-haarat, ympäristö olivat myötäsointuusuudessa tämän kanssa. Hän otti puhtaan laudan kappaleen, jonka näki kuuvalossa, veti esiin taskustansa pienen punaliitu-kappaleen, ja piirsi kuuvalossa vaivaloisesta seuraavat rivit, painaen paksumpia riviä piirtäissänsä kielensä hampaitaan vasten, hienompia piirtäessä veti hän sen taas takaisin:

Huck Finn ja Tom Sawyer vannovat että he ovat ääneti asiasta ja että he toivovat vaikka kuolevansa tielle jos puhuvat

Huckleberry ihmetteli suuresti Tomin sukkelaa kirjoitustaitoa ja hänen kaunista kieltään. Hän otti paikalla neulan nuttunsa kauluksen käänteestä ja aikoi sillä tehdä naarmua nahkaansa, kun Tom sanoi:

"Älä! Älä tee sitä. Nuppineula on messinkiä. Siinä voipi olla Espanian-viheriää."

"Mitä se on Espanian-viheriä?"

"Se on myrkkyä. Juuri sitä se on. Koetahan kerran syödä sitä, niin saat nähdä."

Nyt otti Tom säikeen pään silmäneulastansa ja kumpikin poika raapi sillä peukalonsa lihaisinta paikkaa, ja puristivat esiin pisaran vertä.

Vähitellen useampia kertoja puristettuansa, sai Tom nimensä alkukirjaimet piirretyksi, käyttäen pännänä sakari-sormeansa. Sitten neuvoi hän Huckleberry'n tekemään H ja F. ja valakirja oli nyt valmis. Nyt hautasivat he laudan kappaleen seinämälle moninaisilla hirvittävillä noitatempuilla, ja ne siteet jotka sitoivat heidän kielensä, pidettiin nyt lukituina, ja lukon avain ikäänkuin poisviskattuna.

Eräs haamu hiipi nyt varovasti sisään muutamasta reiästä, joka oli vastapäätä olevassa rapistuneessa muurissa, vaan pojat eivät havainneet sitä.

"Tom", kuiskasi Huckleberry, "estääkö tämä meitä aina puhumasta – aivan aina?"

"Luonnollisesti. Tapahtuipa mitä hyvänsä, niin emme saa virkkaa siitä mitään. Me kuolisimme tielle – joko olet unhottanut sen."

"Niin kai se sitte lienee."

He kuiskivat vielä hetkisen yhtä ja toista. Yhtäkkiä alkoi, juuri ulkopuolella – noin kymmenen jalkaa heistä, koira ulvoa kummallisella äänellä. Pojat syleilivät toisiansa suuresti kauhistuneina.

"Kumpaako meistä tarkoittaa hän?" ykisi Huckleberry.

"En tiedä – tirkistäs raosta. Sievään!"

"En, tee se sinä, Tom!"

"En minä uskalla – en minä uskalla tehdä sitä, Huck!"

"Hyvä Tom, tuossa se on taaskin!"

"Jumalalle kiitos!" kuiskasi Tom. "Minä tunnen sen äänen. Se on Bull Harbison." [Jos Herra Harbison'illa olisi ollut Bull-niminen orja, niin olisi Tom kutsunut häntä "Harbison Bull": vaan hänen Poikansa eli koiransa oli Bull Harbison.]

"Oh, sepä oli hyvä – minä vakuutan sinulle, Tom, että olin kuolla paljaasta pelosta; minä olisin tohtinut lyödä veikan mistä hyvänsä, että se oli vieras ja tuntematoin koira."

Koira ulvoi vielä kerran. Poikain uskallus masentui taas.

"Oo, hyvä Jumala, ei se ole Bull Harbison!" kuiskasi Huckleberry.

"Pilkistäs, Tom!"

Tom totteli, vavisten pelvosta, ja pilkisti raosta ulos. Hänen kuiskutuksensa tuskin kuului, kuin hän sanoi:

"Oh, Huck, se on tuntematoin koira."

"Sukkelaan, Tom, sukkelaan! Kumpaako meistä tarkoittaa hän?"

"Luultavasti tarkoittaa hän meitä kumpaakin – me olemme juuri vierekkäin."

"Voi, Tom, luulenpa loppumme olevan lähellä. Mihin minä tulen kuoleman jälkeen, sitä tuskin tarvinnee epäillä; sillä minä olen ollut hyvin syntinen."

"Hitto vieköön! Tuossa se nyt on kun lurjustelee koulusta poissa ja tekee kaikkea sitä, jota on kielletty tekemästä. Minä olisin voinut olla yhtä hyvä kuin Sid'kin, jos olisin koetellut – vaan ei, minä en luonnollisesti tahtonut. Vaan jos minä kerran pääsen tästä pulasta, niin minä en muuta teekän kuin makaan Pyhäkoulussa; se on niin tosi kuin nyt olen tässä."

Tom alkoi itkeä tihuttaa.

"Sinäkö kelvotoin!" Huckleberry alkoi myöskin nyhkiä. "Saakeli soikoon, Tom Sawyer, sinä olet puhdas kuin piparikakku minun rinnallani. Voi, hyvä Jumala, kuin minulla olisi edes puoleksikaan niin hyvät toiveet kuin sinulla."

Tom nielasi alas nyhkäyksen ja kuiskasi:

"Katsos, Huck, katsos! Hän käänsi selkänsä meille!"

Hucky pilkisti, iloiten sydämessänsä.

"Se ei katsokaan meihin tuo kunnon piski! Katsoiko se ennen tänne päin?"

"Ei. Vaan minäpä nyt vasta olin pöllö, kun en tuota tullut ajatelleeksi. Oh, nyt on kaikki hyvin. Vaan ketä voi hän nyt tarkoittaa?"

Koira lakkasi ulvomasta. Tom pörhisti korviansa.

"Sssi! Mikä se on?" kuiskasi hän.

"Se on niinkuin – kuin sika röhkisi. Ei – siellä on joku, joka korsnaa."

"Niin se on. Vaan millähän paikalla se lienee, Huck?"

"Minä luulen että se on tuolla toisella puolen. Siltä kai se kuuluu. Isäni makasi välistä tuolla sikain kanssa, vaan Jumala varjelkoon, kun hän korsnaa, niin ei ole katto pysyä paikoillaan, sillä siinä on silloin semmoinen tärinä. Paitsi sitä niin luulen mä, ett'ei hän konsaan palaja takaisin tähän kaupunkiin."

Poikien mieli alkoi tehdä antautumaan uusiin vehkeisiin ja vaaroihin.

"Hucky, uskallatkos seurata minua, jos käyn edellä?"

"Enpä oikein, Tom. Ajatteles jos se olisi Indiani-Joe!"

Tom epäili. Vaan vähän ajan kuluttua syntyi uusi kiusaus heidän sydämmissään, ja he päättivät koettaa, kumminkin sillä ehdolla, että pakenisivat paikalla jos korsnaaminen lakkaisi. Nyt alkoivat he hiipiä varpaillaan eteenpäin jälekkäin. Kun he olivat tulleet noin viiden askeleen päähän korsnaajasta, polki Tom eräälle tikulle, joka kovalla äänellä räpsähti poikki. Mies ähki ja kääntäysi, niin että hänen naamansa tuli kuun valoon. Se oli Muff Potters. Poikain sydän oli seisattunut, samoin kuin heidän ruumiinsakin, miehen kääntäytyessä; vaan nyt katosi kaikki heidän pelkonsa. He hiipivät ulos muurin raosta ja seisattuivat vähän matkan päähän hetkeksi puhelemaan ennen eroamistansa. Nyt häiritsi taas yön hiljaisuutta tuo kamala ulvominen! He katsoivat taaksensa ja näkivät tuon mystillisen koiran seisovan joitakuita jalkoja Potters'in leposialta, kääntyneenä Potters'iin päin, nokka taivasta kohden.

"Ooh, Jesus siunatkoon, se on häntä kuin se tarkoittaa!" huudahti kumpikin poika samalla kertaa.

"Vaan kuules Tom, kun ne puhuvat, että noin pari viikkoa takaperin eräs vieras koira oli käynyt puoliyön aikana ulvomassa Johnny Millers'in kartanon ympärillä; ja että yölepakko oli eräänä iltana lentänyt sisälle porstuaan ja istuutunut kaidepuulle ja siinä laulanut! ja siellä ei ole vielä ketään kuollut."

"Sen kyllä tiedän. Vaan eikös Gracie Miller kaatunut juuri seuraavana Lauantaina, ja polttanut itseänsä samalla hyvin pahaksi keittiön takassa?"

"Niin, vaan hän ei kuollut. Ja, joka on vielä enemmin, hän on jo parempana."

"Hyvä; odotahan. Hän on kuoleman oma yhtä varmaan kuin Muff Potters'ikin. Niin sanovat kai neekerit, ja he ymmärtävät hyvin tuonlaiset asiat, Huck."

Nyt erosivat he syvissä mietinnöissä.

Kun Tom kapusi sisään makuuhuoneensa ikkunasta oli yö jo melkein kulunut. Hän puki päältänsä hyvin varovasti ja rupesi maata, iloissaan siitä, ett'ei kukaan tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään. Hän ei tiennyt että tuo viehkeästi korsnaava Sid oli valveella, ja että hän oli valvonut noin tunnin ajan.

Kun Tom heräsi oli Sid jo pukeunut ja mennyt ulos. Päivä näytti jo jokseenkin kuluneen. Hän hämmästyi. Miksi häntä ei oltu huudettu – rääkätty, kunnes hän oli noussut ylös, tavallisuuden mukaan? Tämä aate täytti hänen sielunsa mustilla aavistuksilla. Viiden minuutin kuluessa oli hän pukeunut ja mennyt alas, rauhatoinna ja unisena. Perhe istui vielä pöydässä, vaan he olivat jo lopettaneet aamiaisensa. Ei yhtäkään nuhtelevaa ääntä kuulunut, vaan kaikkien silmät kääntyivät pois; hiljaisuus ja juhlallisuus vallitsi, joka karsi syyllisen ruumista. Hän istuusi ja koetti olla iloisen näköinen, vaan se oli turha vaiva; ei kenenkään suu vetäynyt nauruun, eikä hän saanut keltään vastausta, hän herkesi äänettömäksi ja antoi sydämensä painua epätoivon syvyyteen.

Aamiaisen syötyä otti täti hänet kahden kesken, ja Tom jo melkeinpä iloitsi siitä, että saisi selkäsaunan; vaan niinpä ei käynytkään. Täti itki hänen tähtensä, ja kysyi häneltä kuinka hän voi runnella hänen vanhaa sydäntänsä niin; ja sitten kehoitti hän häntä käymään edelleen alettua tietänsä, ja turmelemaan itsensä, ja saattamaan hänen harmaat karvansa surulla hautaan, sillä hän oli havainnut, että hänen opetuksistansa ei ollut mitään hyötyä. Tämä tuntui karvaammalta kuin tuhatkertainen selkäsauna, ja Tomin sydän kärsi nyt enemmän kuin hänen ruumiinsa. Hän itki, hän anoi kerjäämällä anteeksi rikostansa, ja lupasi kerta toisensa perään parantaa itsensä, ja sai viimein mennä sillä tunnolla, että hän oli saanut ainoastaan puolittain anteeksi ja että häneen luotettiin aivan vähän.

Hän oli tätinsä luota lähtiessä niin heikko, ett'ei hän edes voinut kantaa sydämessään koston tuntoa Sidiä kohtaan; jonka tähden tämän pako, takaportin kautta oli aivan turha. Hän meni synkkämielisenä ja alakuloisena kouluun, ja otti "peräpakaroilleen" samalla kun Joe Harperkin, poissa olosta koulusta laillisetta syyttä edellisenä päivänä, saman näköisenä kuin se, jonka sydäntä painaa suuremmat surut, ja joka on aivan välinpitämätön vähäpätöisistä seikoista. Sitten meni hän paikoillensa, asetti kyynäspäänsä pöytää vasten ja leukansa käteen, ja tuiotti seinään tunnottomalla katsannolla, kuin se ihminen, jolla on niin kovat vaivat, ett'eivät enää voi koveta. Hänen kyynäspäänsä painoi jotakin kovaa esinettä. Pitkän ajan kuluttua muutti hän verkalleen ja surullisesti asemaansa, ja otti tämän esineen huoaten. Se oli kääritty paperiin. Hän avasi sen. Pitkällinen huokaus seurasi, hänen sydämmensä murtui. Se oli hänen pellin nuppunsa! Viimeinen höyhen taittoi kamelin selän.