Kitabı oku: «Tom Sawyer ilmailija», sayfa 4

SEITSEMÄS LUKU

"Kello on kakstoista!" sanoi Tom, ja niin s'oli. Hänen varjonsa oli vain kuin musta pilkku hänen jalkainsa juurella. Me katsottiin, ja Grinwihin kello oli niin lähellä kakstoista, ettei erotuksesta puhettakaan. Niin että Tom sanoi, että Lontoo oli suoraan pohjoseen päin tai suoraan etelään meistä, jompaankumpaan, ja päätti ilmasta ja sannasta ja kameeleista sen olevan pohjosessa, vieläpä koko joukon penikulmia – niin paljon kuin Newyorkista Mexikon kaupunkiin, hänen arvatakseen mukamas.

Jim sanoi luulevansa, että ilmapallo oli muka sukkelin kapine maailmassa, jollei sitä mukamas olleet jotkut linnut – kenties metsäkyyhky eli ehkäpä rautatiejuna.

Mutta Tom sanoi lukeneensa rautatiejunista Englannissa, jotka voi reissata lähes sata penikulmaa [Englantilaista, joista 7 menee yhteen suomalaiseen. Suoment.] tunnissa, eikä ole koko maailmassa mukamas yhtäkään lintua, joka vois sen tehdä, pait' yks – ja s'on musta kirppu.

"Kirppu? Mutta Tommi herra, eihän kirppu oo mikkään lintu oikemmitten – "

"Eikö s'oo mikään lintu? No, mitä s'on sitten?"

"Min' en oikeen tiiä, Tommi herra, mutta mä luulen vaan sitä luontokappaleeks. Ei, sekkään ei oo oikeen, eikös hiis, sillä kirppu on liian pikkanen luontokappaleeks. Se kai on lutikka, jaa; s'on justiin sitä kun s'on – lutikka."

"Panenpa vetoa, ett' olet väärässä, mutt' olkoon menneeks. Mutta mitä sä tarkotat tuolla oikeimmiten?"

"Joo, sit' ett' oikeimmitten linnut kulkee pitkät matkat, mutta sitä ei tee kirppu."

"Hoo? eikö? No, mitä tarkotat sä pitkillä matkoilla?"

"Mitä? Tietysti monta penikulmaa. Ymmärtäähän sen pässikin."

"Voiko mies käydä monta penikulmaa?"

"Ky-llä."

"Yhtä monta kuin rautatiejuna?"

"Ky-llä, jos häll' on kylliks aikaa."

"No, voiko kirppu?"

"Voi kyllä, jos se vain saa aikaa hirviän paljo."

"No, nyt pitäis mennä teidän päähänne, että matkan pituus ei ole se, jonka mukaan asiaa tutkitaan, vaan se on se aika, joka menee matkan pituuden kulkemiseen."

"No, siitähän se jumaliste näyttää, mutta kuka olis uskonu sen, Tommi herra."

"Se on suhteellinen kysymys, katsokaas, ja jos mitataan jonkun olennon nopeutta sen suuruuden suhteen, niin mitä sitten ovat lintu, ihminen ja rautatiejuna kirpun suhteen? Nopein mies ei juokse enempää kuin kymmenen englannin penikulmaa tunnissa – vähän päälle kymmenen tuhatta kertaa hänen oman pituutensa. Mutta kaikissa kirjoissa seisoo, että tavallinen kolmannen luokan kirppu voi hypätä sata viiskymmentä kertaa oman pituutensa; jaa, ja se voi tehdä viis harppausta sekunnissa – seitsemänsataa viiskymmentä kertaa hänen oman pituutensa yhdessä ainoassa, pikkaraisessa sekunnissa; sillä kirppu ei hukkaa aikaa seisahtumiseen ja tuumaamiseen, sen saatte nähdä, jos koette sormella tulla siihen. No, se on tavallisen kolmannen luokan kirpun vauhti, mutta aatelkaappa italialaista, ensimmäisen luokan kirppua, joka on ollut aatelin lemmikkinä koko elämänsä eikä koskaan tietänyt mitä sairastuminen tai puutteet on, ja tää kirppu voi harpata enemmän kuin kolmesataa kertaa oman pituutensa, ja se kestää sen kaiken päivää, viis semmosta harppausta joka sekunnissa – joka on sama kuin tuhat viissataa kertaa kirpun oma pituus. No, aatelkaas nyt, että mies vois käydä tuhat viissataa kertaa oman pituutensa yhdessä sekunnissa – siitä tulee puolitoista englannin penikulmaa. Se on samaa kuin yheksänkymmentä penikulmaa minuutissa; se on melkosesti enemmän kuin viistuhatta englannin penikulmaa tunnissa. No, miten käy nyt ihmisen? Ja linnun? Ja rautatiejunan ja ilmapallon? Roskaa! Ne ei maksa penniäkään kirppuun verraten. Kirppu on pyrstätähti vähemmässä mitassa."

Jim oli kovasti hämmästynyt, ja sit' olin minä myös. Jim sanoi:

"Onko noi nummerot sitt' oikeen oikiat, Tommi herra? Eikö ne vain oo valetta ja pilaa?"

"Ei, ei laisinkaan; ne on täyttä totta."

"No, sitten pittää, perhana vieköön, pittää niitä kunniassa myös. Min' en oo juur koskaan piitannu kirpuista, mutt' ei auta; nään nyt selevään, että niill' on karahtääri."

"No, mitä mä sanoin? Niissä on suuruutensa suhteen paljon enemmän järkeä ja ymmärrystä ja hyvää päätä kuin millään muulla luontokappaleella. Niille voit opettaa melkein mitä hyvänsä; ja ne oppivat sen sukkelammasti kuin mitkään muut luontokappaleet. Niitä on opetettu vetämään pieniä vaunuja valjaista ja marssimaan sinne tai tänne tai tuonne, komennon mukaan; jaa, heitä voi saada äkseeraamaan kuin sotamiehiä, ja he tekevät sen pulskasti, aivan kuin sotamiehet. Jaa-a, heille on opetettu jos jonkinlaisia temppuja ja vaikeita äksänpäksiä. Jaa, jos voitais syöttää kirppu tavallisen miehen kokoseks ja antaa sen luonnollisen vilkkauden kasvaa sitä mukaa, niin että se tulis yhä suuremmaks ja terävämmäks ja viisaammaks – mitä oliskaan ihminen sen rinnalla? Se kirppu tulis Yhdysvaltain presidentiks, ja sitä ette te vois estää, ei – yhtä vähän kuin voitte estää salamaa."

"Herra hallikkoon, Tommi herra! Enhän koskaan olis luullu niien olevan niin mahtavia. Ei – en tuhat vieköön tietäny siitä mittään."

"Niin, n'on paljo mahtavammat kuin muut elävät, ihmiset tai itikat, suuruutensa suhteen. Kirppu on intressantin kaikista elävistä, mitä maan päällä liikkuu. Ihmiset puhuvat niin paljo muurahaisen ja elefantin ja lokomotiivin voimasta. Ääh, lörpötystä! Puhuisivat ens' sijassa kirpusta. Se voi nostaa kolme neljä sataa kertaa oman painonsa, ja sitä ei voi kukaan muu, ei läheskään. Ja muuten on sillä omat tuumansa, ja s'on kovasti herkkusuinen eikä anna narrata itseään; sen vaisto eli ymmärrys, eli mitä s'onkaan, on hirveän terävä ja kirkas eikä erehdy koskaan. Tavallisesti luullaan, että kaikki ihmiset on kirpulle samaa lihaa. Kaukana siitä. Ihmisiä löytyy, joihin kirput ei koskiskaan, olkoot nälissään tai ei, ja minä olen yks näitä ihmisiä. Minulla ei koskaan ole ollut kirppua nahassani, ei elinaikanani."

"Mutta Tommi herra!"

– "Jaa, jaa, niin se on; – ja pila pois!"

"No, voi sun turkin pippuri! Enhän oo moista sin' ikinä kuullu."

Jim ei oikein uskonut sitä, enkä minäkään; niin että me laskettiin alas santaan ja otettiin uudet kirput. Tom oli oikeassa. Ne karkasit Jimiin ja minuun tuhansittain, mutt'ei ainoakaan Tomiin. Sitä ei voinut selittää, mutta niin se oli, ja siinä oltiin. Hän sanoi asian laidan aina niin olleen, ja että hän voi vaikka piehtaroida kirppumiljoonassa, eikä ykskään koskis häneen tai kiusais häntä.

Me noustiin ylös kylmään ilmanalaan, antaaksemme heidän vilustua vähäsen, ja oltiin siellä hetken aikaa, ja sitten me laskettiin alas taas kohtuulliseen ilmanalaan ja siellä kuhnusteltiin me eespäin noin kakskymmentä tai viiskolmatta minuutia tunnissa, kuten m'oltiin menty viime tuntina. Seikka oli se, että kuta kauvemmin me oltiin tuossa juhlallisessa, rauhallisessa Erämaassa, sitä enemmän lauhtui meidän kiireemme ja hätäilemisemme, sitä onnellisemmaks ja tyytyväisemmäks tunnettiin me itsemme ja sitä enemmän ruvettiin me tykkäämään Erämaasta. Niin oltiin me, niinkuin jo sanoin, koko joukon hiljentäneet vauhtia, ja me laiskoteltiin kuin porsaat päivänpaisteessa, milloin kurkistaen läpi kiikarin, milloin maaten pitkänään penkeillä ja lukien, milloin taas Nukkumattia halaillen.

Kuka olis uskonut, että m'oltiin samoja ihmisiä, jotka niin turkkasen olit ikävöineet maata ja rantaa, mutta niin s'oli kuitenkin. Me oltiin päästy siitä tuskasta. Me oltiin totuttu palloomme nyt eikä pelätty ollenkaan eikä ollenkaan toivottu muualla ollakkaan. Kaikki vain tuntui niin kodikkaalle ja minä suorastaan tykkäsin olevani syntynyt ja kasvanut pallossa, ja Jim ja Tom tykkäsit samaa. Mulla oli aina ollut kiukkusia ihmisiä ympärilläni, jotka olit nalkuttaneet ja jankuttaneet ja haukkuneet minua ja keksineet vikoja minussa ja elämöineet ja tuuppineet minua ja pitäneet mua silmällä ja panneet minut tekemään milloin sitä milloin tätä ja ehtimiseen valinneet juur semmosta, mitä minä en tahtonut tehdä, ja antaneet mun maistaa keppiä, kun minä karkasin tieheni ja tein jotakin muuta, ja aina vain kokeneet repiä sielua ruumiistani; mutta täällä ilmapallossa taivaan kannen alla oli niin hiljaista ja päivänpaisteista ja kodikasta ja sai syödä kyllikseen ja nukkua kyllikseen ja nähdä merkillistä näkemistä, eikä kuullut nalkuttamista eikä haukkumasanoja eikä "poika polosta", ja aina oli kuin sunnuntaina vain. Mulla ei, lempo vieköön, ollut mitään halua sieltä pois – ottelemaan tuon sievistyksen kanssa taas. Pahinta, mit' on sievistyksessä, on se, että kun joku on saanut kirjeen ikävistä asioista, niin tulee hän hengästyneenä luoksemme ja kertoo meille kaikki ja tekee meidät alakuloseks, ja aviisut eli sanomalehdet tulee kertoen meille ikävistä tapauksista yltympäri koko maailman ja tekevät meidät murheellisiks ja alapäisiks, ikäänkuin rapakuorma olis kannettavanamme. Minä vihaan sanomalehtiä, ja minä vihaan kirjeitä; ja jos minä saisin päättää miten olla pitää, niin min' en sallis, että kukaan saa sillä viisin lastata ikävyyksiänsä toisten päälle, joita hän ei tunne, ja jotka asuu toisella puolen maailmaa. Mutta tuoll' ylhäällä pallossa ei nyt ollut muruakaan tuosta kaikesta, ja siks olikin se hupaisin ja hauskin paikka maailmassa.

Me syötiin illallista, ja se yö oli kaunihin yö mitä koskaan oon nähnyt. Kuu teki valoa kuin keskellä päivää, vaikka vähän pehmeämpää; ja kerran näimme me leijonan seisovan töllistelevän erämaassa, ikääskuin olis se ollut ihan yksinään maailmassa, ja varjo oli sen vieressä maassa kuin läkkipilkku. Semmosta kuun valoa ei saa missään.

Me maattiin paraasta päästä selällämme ja juteltiin; ei maittanut uni. Tom sanoi että me oltiin keskellä "Araabian öitä" nyt. Hän sanoi, että s'oli juur täällä kuin yks noita mukavimpia juttuja kirjassa tapahtui; niin että me katseltiin maahan ja ootettiin, kun hän puhui siitä, sill' ei ole mikään niin hauskaa kuin nähdä paikkoja, joista on kerrottu kirjassa. Se oli juttu kameelin ajajasta, joka oli hukannut kameelinsa, ja hän meni Erämaahan ja tuli vastaan eräälle miehelle ja sanoi:

"Näittekö eksyneen kameelin tänään?"

Mies sanoi:

"Oliko se sokea vasemmalta silmältään?"

"Oli."

"Oliko se menettänyt yhden etuhampaan?"

"Oli."

"Oliko sillä vika toisessa takajalassaan?"

"Oli."

"Oliko sen selässä hirssiä toisella puolen ja hunajaa toisella?"

"Oli, mutt' ei ole tarvis lisää noita pikku seikkoja – s'oli se, ja mulla on kiire. Missä näitte sen?"

"En min' oo nähnyt sit' ollenkaan", sanoi mies.

"Ettekö nähnyt ollenkaan? Kuinka sitten voitte niin tarkasti kertoa millainen se oli?"

"Kun tietää käyttää silmiään, niin on joka seikalla merkityksensä; mutta useimmilla ihmisillä ei ole mitään hyötyä silmistään. Minä tiesin että kameeli oli ollut liikkeellä, sillä minä näin sen jäljet. Tiesin, että sill' oli vika toisessa takajalassaan, sillä sitä jalkaa arasti, ja kameeli astui hiljaa ja hellitellen sillä, ja se seikka näkyi jäljistä. Tiesin, että s'oli sokea vasemmalta silmältään, sillä s'oli pureskellut ruohoa ainoastaan oikealta puolen tietä. Tiesin, että s'oli menettänyt yhden etuhampaan, sillä kun s'oli purrut ruohoon, niin se seikka näkyi hampaitten merkeistä. Hirssi juoksi ulos toiselta puolen – muurahaiset sen mulle kertoi; hunaja vuoti toiselta – kärpäset oli siitä kantelemassa. Minä tiedän yhtä ja toista kameelistanne, mutta en ole sitä nähnyt."

"Jatkakaa, Tommi herra; s'on liian hyvä juttu."

"S'on loppunut."

"Loppunu?" sanoi Jim hämmästyen. "Miten kävi kameelin?"

"En tiedä."

"Eikö sit' ollu jutussa?"

"Ei."

Jim tuumas hetkisen, sitten sanoi hän:

"No, sepä nyt oli juonikkain juttu, mit' ikinä min' oon kuullu. Juur kun tultiin hauskimpaan paikkaan, niin siihen se loppu koko loru. Kuulkaahan nyt, Tommi herra, eihän siin' oo mittään meininkii moisess' jutuss'. Eikö teill' oo mittään vihiä, saiko mies kameelinsa takasin vai ei."

"Ei, mull ei oo vihiäkään siitä."

Minun mielestäni ei ollut vähintäkään järkeä koko tuossa jutussa, joka noin yhtäkkiä loppui kesken, ennenkuin siitä tuli tuon enempää, mutt'en tahtonut hiiskua mitään tuumistani, sillä mä näin Tomin olevan pahalla päällä, kun m'oltiin käsittäneet asian siltä kannalta ja kun Jim oli sillä viisin muistuttanut jutun heikosta puolesta, ja minä tykkään että s'on kaikkia muuta kuin fiiniä, kun rupee hätyyttämään nolattua miestä. Mutta Tom hän kääntyi minuun ja sanoi:

"No, mitä sinä sanot jutusta?"

No, nyt täytyi minun tietysti puhua suuni puhtaaks ja sanoa totuus. Minä sanoin siis, että minusta mukamas tuntui kuin Jimistäkin, että jos joku juttu katkes kesken eikä koskaan tullut mihinkään, niin ei maksanut vaivaa kuluttaa kieltään siihen.

Tomin leuka liukui rintaan, eikä hän suuttunut, kuten olin luullut, kun hän kuuli minun ivailevan juttuansa, vaan sen sijaan näkyi hän vain käyvän vähän alakuloseks ja sanoi:

"Toiset ihmiset näkee, toiset ei – juur niinkuin tuo mies sanoi. Jos s'olis ollut hirmumyrsky, eikä kameeli, joka lakas kentän, niin ette te, senkin tolvanat, olis nähneet siitä jälkeäkään."

En tiedä mitä hän meinas eikä hän sitä sanonut, mutta s'oli kai yks hänen pistosanojaan, luullakseni – hänell' oli koko joukko niitä varalla, kun hän oli joutunut pussiin eikä päässyt siit' ulos – mutt' en min' ollut millänikään. Me oltiin ivattu tuon jutun kipeitä puolia jokseenkin paksusti – ja hän ei päässyt pälkähästä. Se sapetti häntä tietysti, vaikka hän oli vain olevinaan kuin luu olis tarttunut hälle kurkkuun.

KAHDEKSAS LUKU

Me syötiin suurusta varhain sinä aamuna ja istuttiin ja katseltiiin Erämaata, ja ilma oli niin korea ja sulonen, vaikk'ei m'oltu korkeallakaan. Erämaassa pitää vajottaa yhä alemmalle auringon laskun perästä, sillä pian tulee vilposta siellä; ja sitten kun rupee koittamaan päivä, niin pitää seilata vain hiukkasen yli hiekan.

Me nähtiin pallomme varjon luisuvan pitkin kenttää, ja silloin tällöin silmäiltiin yli Erämaan, olisko mitään varomista, ja sitten silmäiltiin me varjoa taas – kun yhtäkkiä melkein ihan altamme kävi meille naamaan ihmisiä ja kameelia, jotka makasit hajallansa liikkumatta paikaltaan, kuin olisit nukkuneet.

Me huudettiin "seis", ja me seistiin, suoraan heidän yllänsä, ja nähtiin nyt heidät kuolleina jok'ainoan. Kylmät väristykset kävit pitkin selkäpiitämme. Ja me oltiin hiljaa ja puhuttiin hiljaa, aivan kuin ihmiset hautajaisissa. Me laskettiin maahan hiljaa, ja Tom ja minä astuttiin ulos ja mentiin heidän sekaan. Siinä oli miehiä ja vaimoihmisiä ja lapsia. He olit auringon kuivamia ja ruskeita ja ryppysiä ja nahkankaltaisia, aivan kuin muumioin kuvat, joita näette kirjoissa. Ja kuitenkin he näyttivät niin eläviltä, ettei sit' uskois; juur kuin olisit nukkuneet – toiset makasit selällään, kädet siirollansa sannassa, toiset kyljellään, toiset taas nenällään, ja kaikki näyttivät he aivan luonnollisilta, vaikka hampaat olit näkyvissä vähän enemmän kuin muutoin. Kaks tai kolme heistä istui. Yks oli vaimoihminen, joka istui pää painuneena alaspäin ja lapsi maaten pitkällään hänen sylissään. Muuan mies istui kädet ristissä polvillaan tuijottaen kuolleilla silmillään nuoreen tyttöön, joka makas hänen eessään. Mies näytti niin surulliselta, että s'oli vallan kauheaa. Eikä koskaan näe niin hiljaista ja kolkkoa paikkaa kuin siell' oli. Hänellä oli pitkä ja suora tukka riippumassa poskillaan, ja kun vähänen tuulenhenki sai sen kiikkumaan, pani se minut pöyristymään, sillä se näytti aivan siltä kuin olis hän ravistanut päätänsä.

Muutamat ihmiset ja elävät olit peitetyt hiekalla, mutta toiset ei olleet, sillä hiekkaa oli ohuelta niillä paikoin, ja maa oli paksua someroa ja kovaa. Vaatteet olit enimmäkseen lahonneet pois ja jättäneet ruumiit osittain alasti; ja kun kävi sormillaan riepuihin, haihtui ne tuuleen kuin hämähäkin verkko. Tom luuli niiden maanneen siinä monta vuotta.

Muutamilla miehillä oli ruosteiset pyssyt, toisilla oli miekat ja leveät vyöt, joihin oli pistetty pitkät ja hopeahelaiset pistoolit. Kaikilla kameeleilla oli vielä kuormansa selässä, mutta tavarapakat oli ratkenneet rikki eli lahonneet, ja niiden sisällys oli vuotanut maahan. Me tykättiin, etteihän kuolleilla enää ollut mitään hyötyä miekoistaan, niin että m'otettiin niistä yks ja muutamia pistoolia myös. Myöskin otettiin me pieni rasia, sillä s'oli niin turkkasen sievä ja nätti ja kaunis; ja sitte me tahdottiin myös haudata ihmiset, mutta mitään keinoa siihen ei me keksitty, ja eihän ollut mitään, johon olis voinut ne haudata, muuta kuin hiekkaa, ja sen tietysti veis tuuli mukanaan. Me oltiin juur peittää tyttöparan ylle, ja ensin pantiin me muutamia shaaleja eräästä käärystä hänen päällensä, mutta kun meidän piti viskata santaa hänen ylitsensä, tutisit miehen hiukset tuulessa, ja me pelästyttiin ja herettiin siitä paikalla, sillä näyttipä aivan siltä kuin hän tahtois sanoa meille, ettei hän tykännyt meidän peittämyshommista, koska mukamas hän sillä kurin ei sais nähdä tuota nuorta tyttöä enää. Hän oli kai rakastunut häneen ja tykkäs että hän jäis liian yksin.

Sitten me kohottiin taas ja seilattiin tiehemme, ja pian hälveni tuo ruskea pilkku sannassa näkyvistämme, ja me ei enää milloinkaan näkis noita ihmisparkoja tässä maailmassa. Me ihmeteltiin ja juteltiin ja koettiin arvata sinne ja tänne, miten ne olit tulleet sinne ja miten kaikki oli käynyt, mutta me ei tultu sen viisaammaks. Ensiks me tuumattiin, että he olit mukamas eksyneet ja vaeltaneet sinne tänne kunnes heidän eväänsä ja juomavetensä loppui ja he kuolit nälkään ja janoon; mutta Tom sanoi, ettei mitkään petoeläimet tai korppikotkat ollut käynyt heidän kimpussaan, niin että se selitys ei kelvannut. Ja niin herettiin me arvaamasta ja päätettiin heittää hiiteen kaikki ajatukset asiasta, sillä ne vain saivat meidät pahalle tuulelle.

Sitten avattiin me rasia, ja siinä oli helmiä ja jalokiviä koko joukko ja tommonen huntu, kuin tuolla nais-vainajalla oli päässään, ja siinä oli reunus kummallisista kultarahoista, joita me ei tunnettu. Me kyseltiin siinä, eikö olis parempi kääntyä takasin ja kokea etsiä ne uudestaan ja antaa niille nuo kalliit koristukset takasin, mutta Tom tuumas hetken ja sanoi sitten: ei, pojat; koko seutu oli mukamas täynnään ryöväreitä, ja ne vois tulla ja varastaa koko aarteen, ja sitten synti olis meidän, kun m'oltiin johtaneet heitä kiusaukseen. Me seilattiin siis eespäin; mutta minun mielestäni meidän olis pitänyt ottaa kaikki mitä heill' oli, niin ettei olis jäänyt kiusausta ollenkaan.

Me oltiin oltu kaks tuntia peräksyttään tulikuumassa ilmassa alhaalla ja meill' oli hirveä jano, kun astuttiin laivaan. Me säntättiin suoraan vesiankkurille, mutta vesi oli pilaantunutta ja karvasta ja sitä pait niin kuumaa, että se melkein kärvensi meiltä kielen. Me ei voitu sitä juoda. S'oli jokivettä Mississippistä, mik' on parasta maailmassa, ja me sekotettiin siinä sako, nähdäksemme olisko siitä apua, mutta johan nyt! sako oli aivan samanlaista kuin vesikin.

Meillä ei ollut niin hirveän, hirveän jano, kun me oteltiin noiden eksyneiden ihmisten kanssa, mutta nyt oli meillä, ja kun me nähtiin ettei me sais tippaakaan juotavaa, tuli meille vielä tuskallisempi jano – tuli viis kertaa tuskallisempi kuin meillä oli ollut neljäsosa minuutia sitä ennen. Meiltä lensi kita auki, ja me läähötettiin kuin koirat.

Tom sanoi että me tarkasti katsottais joka haaralle, eikö tulis näkyviin mitään keidasta – muuten saattais meidän käydä hullusti. No, me katsottiin. Me annettiin kiikarien soljua yltympäri, kunnes me oltiin niin väsyksissä käsivarsilta, ettei me jaksaneet pitää noita pitkäsilmiä enään. Kaks tuntia – kolme tuntia, ja me vain kurkistettiin ja kurkistettiin, – ja ei mitään muuta kuin santaa, santaa, santaa, ja sitten tuo täräjävä kuumuus sen päällä! Herra jumala! ei tiedä ykskään sielu mitä oikea viheliäisyys on kunnes hälle tulee semmonen jano, että se oikein raapasee hänen luitansa, ja hän on vissi siitä, ettei ikipäivänä saa nähdä vettä. Lopulta min'en voinut kestää tuota loppumattomien leivinuunien tähystämistä enää, vaan panin pitkälleni penkille ja annoin palttua koko puuhalle.

Mutta yhtäkkiä Tom kirkas ilosta, ja tuolla s'oli! Järvi niin suuri ja kirkas ja nukkuvat palmupuut, jotka kallistuivat siihen mukavine ja pehmeine varjoineen vedessä. En ikinä ole nähnyt mitään niin koreaa. Sinn' oli pitkä matka, mutta vähät siitä; me sivallettiin sinne päin sadan penikulman vauhdilla ja nähtiin olevamme perillä seitsemässä minuutissa, mutta järvi pysyi alinomaa yhtä kaukana, eikä me päästy sitä lähemmäs. Jaa, hyvät ihmiset, s'oli kuin noiduttu, se pysyi meistä etäällä, yhtä kirkkaana ja unisena, me ei voitu päästä sen kimppuun, ja yks kaks, niin s'oli poissa.

Tomin silmät välähtivät, ja hän sanoi:

"Pojat, s'oli kangastus!"

Sen sanoi hän ikääskuin olis ollut ilonen. Minä puolestani en nähnyt siinä mitään ilon syytä, vaan sanoin:

"Olkoonpa niin. Mitä minä nimistä. Tahtoisin vain tietää, mihinkä s'on joutunut."

Jim vapisi västissään ja oli niin pelästynyt, ettei hän voinut puhua, mutta hän olis kysynyt samaa, jos olis voinut. Tom sanoi:

"Mihinkä s'on joutunut? Niin no, näethän että s'on poissa."

"Niin on, kyllä näen sen, mutta missä se on?"

Hän katsoi ylpeästi minuun ja sanoi:

"No, missä hiidessä s'olis sitten, Huck Finn? Etkö sä tiedä mitä kangastus on?"

"En, en tiedä. Mitä s'on sitte?"

"Se on vain mielikuvitus. Ei ole mitään, ei niin mitään sen alla."

Minä suutuin vähäsen, kuullessani hänen papattavan tolla viisin, ja niinpä sanoin:

"Ole lörpöttämättä tommosta roskaa, Tom Sawyer. Enkö mä nähnyt järveä, häh?"

"Joo, sinä luulet sen nähnees?"

"Min' en luule mitään, minä näin sen."

"Etpä nähnyt, sanon minä, sillä siin' ei ollut mitään näkemistä."

Jim ällistyi, kun kuuli hänen haastelevan sillä viisin, ja rukoili hyvin viheliäisellä äänellä:

"Voi, Tommi herra, äläkää toki puhuko noin niin hirvittävällä hetkellä. Te hukkaatte sielunna, eik' yksistään omaa, vaan meiänki, minun ja Huckin – aivan niinkuin Anna Niiaksen ja Sufiiran. Olihan järvi siinä – mä näin sen yhtä selevään kuin näen teiän ja Huckin tällä hetkellä."

Minä sanoin:

"No, hänhän näki sen itse! Hänhän ensin sen näki. Siis – "

"Niin no, Tommi herra, niinhän s'on. Mitä kiistelettä vastaan?

Nähtiinhän sen joka sorkka, ja sehän toi'staa että s'oli siinä."

"Todistaa! Miten se voi sitä todistaa?"

"Samalla viisin kuin käräjissä tai missä hyväns, Tommi herra. Yks ihiminen voi olla päissään tai nähä unta tai jottain sinneppäin, ja hän saattaa erehtyä, kakski voi toisinaan nähä hullusti; mutta sen mä sanon, että kun kolome näkkee yhen asian joko päissään tai selevinä, niin se myös on olemassa. Siit' ei pääse mihinkään, ja sen te kyllä tiiätte, Tommi herra."

"Sitä en mä tiedä. On olemassa neljäkymmentä tuhatta miljoonaa ihmistä, jotka näkee auringon liikkuvan taivaan toisesta päästä toiseen jokikinen päivä. Todistaako se ett' aurinko tekee sen?"

"Tietysti se sen tekkee. Muuten ei, piru viä, oo tarpeen sitä to'istaa. Näkkeehän sen hullukin. Tuossa se tulloo nyt seilaten taivaalla, kuten ennenki."

Tom kääntyi minuun sanoen:

"Mitä sinä sanot – liikkuuko aurinko?"

"Tom Sawyer, kaikkia tyhmyyttä sä kyselet sitten? Näkeehän sen jokikinen, joll'on silmät päässä, että se liikkuu."

"Vai niin", sanoi hän, "min' en siis ole vaeltanut läpi taivaan sinen ihmisten seurassa, vaan sieluttomain luontokappalten, joill' ei ole enempää tietoja kuin yliopistomukuralla kolme neljä sataa vuotta sitten. Totta jumalauta, Huck Finn, olihan Paaveja siihen aikaan, jotka tiesivät yhtä paljo kuin sinä."

Se ei ollut kaunista puhetta, ja sen hän sai tietää. Minä sanoin nimittäin:

"Viskata lokaa – ei ole tuoda framille todistuksia, Tom Sawyer."

"Kuka on viskannut lokaa?"

"Sen oot sinä tehnyt."

"Älä hätäile. Ei suinkaan s'oo kehnoa, luulisin mä, verrata paria hölmöä Mississippin metsistä Paaviin, muhkein ukko, mitä koskaan on istunut valtaistuimella. Se on päinvastoin kunnia sulle, senkin kaunanokka. S'on Paavit, jotka on loukattu, etkä sinä, ja sinä voisit suuttua, jos he kirois ja sadattelis sinua, mutta he ei sadattele. Minä meinaan, että nyt meidän aikaan he ei sitä tee."

"Ovatko he sitten koskaan sitä tehneet, Tom?"

"Ovat – keskiaikaan. Silloin oli se heille jokapäiväistä leipää."

"Hoo-o! Meinaakko sinä täyttä totta, että he sadattelit ja kirosit?"

Nyt sai hän vettä myllylleen, ja hän jauhoi kokoon oikean saarnan, kuten hän aina tekee saatuaan syytä siihen; ja minä pyysin hänen kirjottaa vähäsen sen toisesta puoliskosta mulle, sillä s'oli aivan kuin lukea kirjasta ja peevelin vaikea muistaa, ja siinä oli sanoja, joihin en ole tottunut ja jotka ovat turkkasen tuskalliset kirjottaa:

"Joo, sen he teki. Min' en meinaa että he jyrisis ja jyrisis niin kuin tuo Ben Miller tekee, ja käyttäis kiroussanoja samalla viisin kuin hän. Ei, he käyttivät samoja sanoja, mutta he panivat ne kokoon toisella tavalla, sillä he olit oppineet paraimmissa kouluissa, ja he taisit konstin, jota ei Ben Miller tee, sillä hän on vain noukkinut sanan sieltä, toisen täältä, eikä häll' oo ollut yhtään kunnon ihmistä, jok' olis opettanut hälle. Mutta he taisit konstin. Se ei ollut mitään tommosta halpaa kiroilemista kuin Ben Millerin, joll' ei ole alkua eikä loppua – ei, s'oli tieteellistä kiroilemista ja meni oikein järjestelmän mukaan ja s'oli vakavaa ja juhlallista ja ylevää – ei mitään tommosta, jolle ihmiset nauraa hohottaa, kuten milloin tuo renumestari Ben Miller parka pääsee faartiin. Jaa, Ben Miller ja hänen kaltaisensa voi kirota ja sadatella toista ihmistä viikkokauden yhteen mittaan, ja se ei koske häneen enemmän kuin hanhen kaakotus; mutta keskiaikana oli aivan toista, kun joku Paavi, jok' oli kasvatettu kiroilemaan, latos vatsansa oikein täyteen kirouksia ja rupes sitten oksentamaan niitä johonkin kuninkaaseen tai kuningaskuntaan tai juutalaiseen tai kerettiläiseen tai muuhun, jok' oli tiellä ja tarvitsi kuritusta. Paavi ei antanut kirousten tulvata umpimähkään, hui, hai! Hän sieppas tuon kuninkaan tai minkä milloinkin miehen ja alkoi päästä ja antoi sitten kirousten vuotaa pitkin hänen persoonansa aina varpaisiin asti. Hän kiros hiukset hänen päässään ja luut hänen kallossaan ja kuulon hänen korvissaan ja näön hänen silmissään ja henkivedon hänen sieramissaan ja koko hänen elinvoimansa ja suonensa ja jäsenensä ja jalkansa ja kätensä ja veren ja lihan ja luut koko hänen ruumiissaan; hän sadatteli hänen rakkautensa ja sydämmensä ja ystävyytensä ja ajoi hänet ulos maailmaan ja kiros jokaisen, joka antoi hälle ruokaa syödäkseen tai majaa ollakseen tai vuodetta maatakseen tai vettä juodakseen tai peitettä pannakseen ylle, kun hällä oli vilu. Tuhat tulimmaista! Se oli kirousta se, joka kelpas! Se oli sadatusta, josta maksoi vaivaa puhua! Se ihmisparka tai se kurja maa, joka joutui sen sadatuksen ja sen kirouksen alle, niin, parempi jos ei olis niitä ollutkaan. Ben Miller! Tuoko osais kirota! Kurjinkin moukka-piispa maalta keskiaikana olis kironnut hänet kumoon. Me ei meidän aikaan ollenkaan osata sadatella."

"Niin no", sanoin minä, "mitäpä tuosta! Meneehän se mukiinsa vähemmälläkin. Mutta osaakohan meidän aikaiset piispat kirota niin kuin he muinoin kirosit?"

"Kyllä – he oppivat konstin! se kuuluu siihen hienoon oppiin, joka taas kuuluu heidän virkaansa – s'on jonkullainen patenttikirja, niin sanoakseni, ja vaikka heill' ei ole siit' enemmän hyötyä kuin Missourin tytöillä on ranskastaan, oppivat he sitä kuitenkin, sillä Missourin tyttö, joka ei osaa parlavuutaan ['Parlez-vous?'], ja piispa, jok' ei osaa kirota, ei kelpaa mihinkään seuraelämässä."

"Tom, eikö he enää kiroile meidän aikaan?"

"Ei. Hyvin harvoin. Kenties he kiroilisit Perussa, mutta ihmisten kesken, jotka seuraavat aikaansa, on sadatteleminen melkein tykkönään pantu pois, eikä kukaan siitä piittaa, yhtä vähän kuin joku välittäis Ben Millerin kirouksista. Katsokaas, ihmiset meidän päivinä on tulleet niin pitkälle, että he tietävät yhtä paljon kuin heinäsirkat keskiajalla."

"Heinäsirkat?"

"Niin. Keskiaikana, kun heinäsirkat Ranskanmaassa tulit laumottain pelloille syömään heiltä laihot ja viljat suuhunsa, ruukkas piispa mennä ulos pelloille ja panna suunsa kirkkosuuks ja antaa heinäsirkoille oikein aika manaus justiin niinkuin he tekivät jollekin juutalaiselle tai kerettiläiselle tai kuninkaalle, joista justiin puhuin."

"No, mitä teki heinäsirkat sitte?"

"Ne vain nauroivat täyttä kurkkua ja söivät laihot suuhunsa, huolimatta piispasta tuon enempää. Erotus ihmisen ja heinäsirkan välillä keskiaikana oli siinä, ettei heinäsirkka ollut tyhmä."

"Ooh, herra jumala taivaassa! Tuoll' on, kun onki, järvi taas!" huusi

Jim. "No, Tommi herra, mitäs meinaatte nyt?"

Niin, hyvät ihmiset, siell' oli järvi taas kaukana Erämaassa, puineen päivineen, ja kirkas kuin ennenkin. Minä sanoin:

"No, nyt näet, Tom Sawyer."

Mutta hän sanoi, huolimatta mistään:

"No, nyt näen, ettei siell' oo mitään järveä."

Jim sanoi:

"Äläkää puhuko noin, Tommi herra – oikein mua pöyristää, kun kuulen teiän haastavan tolla viisin. On niin kekäleen kuuma, ja teill' on semmonen jano, että te ootte vähä väärä päästänne. Ooh, kuinka se näyttää herkkupalalta, toi järvi! En vain tiiä, kuinka täss' kestänen kunnes tullaan sinne, niin mua polttaa jano."

"Jaa, kyllä saat kestää; ja siit' ei ole hyötyäkään, että kestät, sillä järveä siell' ei ole."

Minä sanoin:

"Jim, pidä sitä silmällä, niin kuin minäkin teen."

"Kyllä – en, tupperi vieköön, siitä silimiäni saa, jos kokisinki."

Me lennettiin sinneppäin ja työnnettiin taaksemme monta penikulmaa; mutt' ei, jumaliste, me tultu tuumaakaan lähemmäs tuota järveä – ja yks kaks niin oli se hiidessä taas.

Jim säikähtyi kuin puusta pudonnut ja melkein romahti mahalleen.

Tultuaan jälleen henkiinsä, sanoi hän läähättäen kuin ahven.

"S'on mörkö, jumal'avita onki se mörkö! Kumpahan me ei nähtäis sit' enää. S'on ollu järvi, ja jotain on tapahtunu, ja järvi on kuollu, ja se kummittelee ja meitin silimämme on nähäny sen kummituksen kaks kertaa, ja siin' on, piru viä, kylliks. Täällä Erämaassa kummittelee, jumal'auta kummitteleeki. Ooh, Tommi herra, korjataan täältä luumma – ennen minä kuolen, ennenk' oon täällä yhen yön vielä, tuo kummitteleva järvi, tuo mörkö kenties ihan allamme ja me täällä pallossa nukkuen kuin helevetin päällä."

"Mörkö, sinä tyhmyri! Se ei oo mitään muuta kuin ilmaa ja kuumuutta ja janoa, sotkettuna yhteen ihmisen mielikuvituksessa. Jos minä – annappa tänne kiikari!"

Hän otti sen ja rupes kurkistamaan oikealle.