Kitabı oku: «Tom Sawyer ilmailija», sayfa 7

No, tulihan tuosta työtä, ja vahvasti työtä tulikin; ja Tom hän jakoi sen keskenämme, oikeuden mukaisesti, niin että kukin sais voimansa ja vahvuutensa mukaan. Hän sanoi, että minä ja hän luotais ulos kumpikin viidesosa hiekasta ja Jim kolme viidettä osaa. Mutta Jim hän ei oikein pitänyt siitä työn jaosta, vaan sanoi:

"Tietysti oon minä vahavin ja minä tyy'ynki tekemään työtä sen mukaan; mutta nyt tapahtuhan teitiltä vähä niinku vääryyttä vanahalle Jimille, vai mitä?"

"Ei suinkaan, Jim, mutta koe sinä itse jakaa, niin saa nähdä."

Jim hän koki räknätä sitten ja tuli siihen päätökseen, että s'olis niinkuin kohtuullista mukamas, jos minä ja Tom tehtäis kymmenes osa kumpikin työstä. Tom hän käänsi selkänsä, ollaksensa yksinään, ja sitten hän veti suutaan makoseen muiluun, joka levis yltympäri ja peitti koko Saharan Erämaan länteenpäin aina Atlantin syrjään asti, josta me oltiin tultu. Sitten hän kääntyi taas takasin ja sanoi sen olevan varsin hyvin räknätty, ja me oltiin tyytyväiset, jos Jim oli. Jim sanoi olevansa.

Tom mittas nyt kakskymmentä osaa hiekasta ja jätti loput Jimille, ja Jim hämmästyi aika lailla nähdessään, kuinka suuri erotus oli ja mitenkä mahtava hiekkaläjä tuli hänen osalleen, ja hän sanoi olevansa turkkasen ilonen, että hän oli saanut ensimmäisen jaon muutetuks, sillä hän väitti, että mukamas nyt hällä oli enemmän hiekkaa kuin iloa pykälistään kontrahdissa.

Sitten me ryhdyttiin työhön. S'oli turkkasen kuumaa ja sitkeää ropotusta, niin kuumaa, että meidän täytyi pörröttää ylös viileämpään ilmaan, kestääksemme sitä. Minä ja Tom vuoroteltiin työssä, niin että toinen teki työtä, sillaikaa kun toinen lepäs; mutt'ei ollut ketään vuorottelemassa Jim rukan kanssa, ja hän teki suorastaan märäks koko sen osan Afrikaa, niin hän hikoili. Me ei voitu työskennellä kunnollisesti, meitä nauratti niin, ja Jim hän kysyi ehtimiseen, mitä me sillä viisin irvisteltiin, ja meidän täytyi keksiä joitakin juttuja, päästäksemme asiasta, ja ne olit tyhmiä sepustuksia, mutta ne mahtui hänen päähänsä – Jim ei huomannut mitään. Ja kun me viimeinkin oltiin lopussa, oltiin me melkein kuolleet, mutt'ei työstä, vaan naurusta. Vähitellen oli Jimkin melkein kuollut, mutta työstä, ja nyt vaihteltiin me ja otettiin työvuoroja hänen kanssaan, ja hän kiitti meitä niin kovasti, ja hän istui reilinkille ja pyyhki hikeänsä ja hengähti ja läähätti ja sanoi, että me oltiin niin hyviä vanhalle neekeri rukalle, eikä hän koskaan sitä unohtais mukamas. Hän oli aina kiitollisin neekeri mitä koskaan olen nähnyt, pienimmästäkin hyvästä työstä, mitä hälle teki. Hän ei ollut neekeri kuin ulkopuolelta; sisäpuoleltaan hän oli yhtä valkonen kuin te.

KAHDESTOISTA LUKU

Aterioissamme tämän perästä oli joteskin paljo hiekkaa, mutta vähät siitä, kun vain on nälkä; ja kun taas ei ole nälkä, niin ei ole mitään huvitustakaan syömisestä, ja silloin on, tykkään mä, juur yks kaikki, jos oliskin vähä someroa ruuassa.

Me tultiin viimein Erämaan itäiseen päähän, seilaten koilliseen päin. Kaukana hiekan lopussa, pehmeässä, punaisessa päivän valossa nähtiin me kolme teräväkärkistä kattoa, ikääskuin teltta, ja Tom sanoi:

"N'on Egyptin Pyramiidit." – Mun sydämmeni kolkutti oikein. Olin nähkääs nähnyt niin monta monituista kuvaa niistä ja kuullut puhuttavan niistä niin moneen sataan kertaan, ja nyt yks kaksi – tulla niiden luo näin yhtäkkiä ja nähdä, ettei ne olleet keksittyjä, vaan todellakin oikeita, – sehän oli melkein kaapata hengen kurkustani. S'on kummallista, että mit' enemmän me kuullaan puhuttavan jostakin suuremmoisesta ja mahtavasta ja ällistyttävästä asiasta tai ihmisestä, sitä enemmän unen kaltaseks, niin sanoakseni, se tulee, kun tuleekin, ja muuttuu suureks, himmeäks, hoippuvaks haamuks – kuuvalosta tehty eikä mistään tukevammasta. Niin on George Washingtonin laita ja niin on Pyramiiteinkin.

Ja muutoinkin tuntui mulle kuin mitä niistä enimmäkseen puhutaan olis hölyn pölyä. Olihan kerran eräs herra, joka tuli sunnuntaikouluun ja näytti kuvan niistä ja piti puheen ja sanoi, että suurin pyramiiti peittää mukamas yli kymmenen tynnyrin alaa ja on lähes viis sataa jalkaa korkea, aivan kuin jyrkkä vuori, ja että s'on rakennettu suunnattomista kivimöhkäleistä, jotka on pantu säännöllisiin astuimiin aivan kuin portaat. Kymmenen tynnyrin alaa, nähkääs, yhtä pytinkiä varten; sehän on jo tavallinen talonpoikanen maa. Ellei s'olis tapahtunut sunnuntaikoulussa, olisin mä luullut juttua valheeks, ja kun mä tulin ulos koulusta, olin mä vissi siitä. Ja hän sanoi myös, että pyramiidissa oli mukamas reikä ja että voitte mennä siitä sisään kynttilä kädessä ja käydä pitkän matkaa pitkää, kaltevaa käytävää ja tulla sitten sisään suureen huoneeseen tuossa kivivuoressa, ja siellä tapaisitte mukamas suuren kivikirstun, joss'olis sisässä kuningas, jok' olis neljä tuhatta vuotta vanha. Minä tuumasin silloin itsekseni, että joll'ei tuo ole valetta, niin otan minä syödäkseni tuon kuulusan kuninkaan, jos mukamas tahtovat lähettää häntä noutamaan, sillä ei hän ees Metuusalem ollut niin vanha, ja kenpä kerskais pitemmästä ijästä.

Kun me tultiin vähän likemmäs, nähtiin me keltasen hiekan loppuvan pitkään, suoraan kaistaleeseen, ja se oli yhdessä, toisesta päästä toiseen, avaran, viheriän maan kanssa, jonka läpi kävi luikertaen juova, ja Tom sanoi sen olevan Niili-joen. Nyt kolkutti mun sydämmeni taas, sillä Niili oli toinen seikka, jota minä en sittekään ollut pitänyt rehellisenä. Nyt mä voin teille kertoa eräästä asiasta, jok'on vissi kuin naulattu, nimittäin että kun on kulkenut neljättä tuhatta englannin penikulmaa keltasen hiekan yllä, joka paahtaa kuumuutta niin että silmänne vettyy katsellen sitä, ja te ootte tuota matkaa kestäneet noin viikon ajan, niin sitten se viheriä maa käypi teille niin kotosaks, niin helläks kuin taivas, niin että silmänne vettyy uudestaan. Niin kävi minun ja niin kävi Jiminkin.

Ja kun Jim viimeinkin rupes uskomaan, että tää tässä oli todellakin Egyptin maa, jota hänen silmänsä näki, niin hän ei tahtonut tulla siihen seisoen, vaan pani polvilleen ja otti hatun päästään, sillä hän sanoi, ettei käynyt laatuun köyhälle neekeri paralle tulla toisin viisin semmoseen maahan, jossa semmoset miehet olit olleet kuin Mooses ja Jooseppi ja Faarao ja muut profeetat. Hän oli presbyteriaani ja kunnioitti Moosesta, joka myöskin oli presbyteriaani mukamas. Häntä oikein puistutti, ja hän sanoi:

"Tää on Egyptin maa, on Egyptin maa, ja minä saan nähä sen omin silimin. Ja toss'on joki, ku muuttu vereks, ja minä nään justiin sen saman maan, miss'oli rutot ja täit ja sammakot ja heinäsirikat ja rakeet ja missä he merkki ovenpielukset ja missä Herran enkeli tuli yösyämmenä ja tappo kaikki vastasyntyneet poikakakarat koko Egyptin maassa. Voi, vanaha Jim ei oo sen väärtti, että näkis sitä päivää."

Ja sitten hän itki, sillä hän oli niin kiitollinen. Hänellä ja Tomilla oli nyt pakisemista, ja Jim oli niin kiihossaan, sillä maa oli niin täynnään juttuja – Jooseppi ja hänen veljensä, Mooses kaisloissa, Jaakopin matka Egyptin maahan jyvän ostoon, hopeapikari säkissä, ja muita hauskoja kertomuksia; ja Tom oli yhtä paljon kiihossaan, sillä maa oli niin täynnä historiaa hänen malliinsa – siin' olit Noureddin ja Bedreddin ja semmoset hirveät jättiläiset, jotka panit villat Jimin päässä nousemaan pystyyn; ja koko joukko muita värkkiä "Araabian öistä", jotk' ei tehneet puoltakaan niistä urostöistä, joista he kerskasit, siit' oon minä vissi.

Mutta nyt me saatiin pitkä nenä, sillä syntyipä kun syntyikin, tommonen aamusumu, eikä siit' olis ollut mitään hyötyä, ett' olis seilattu sen yli, sillä silloin olis koko Egyptin maa voinut jäädä meiltä hiiteen; vaan mielestämme oli parasta pysäyttää ilmapallo juur siihen paikkaan, missä pyramiidit olit haihtuneet ja hävinneet pois, ja sitten laskea alas lähes maapintaa ja antaa mennä niin ja pitää hyvin tarkasti tähystystä. Tom tarttui peräsimeen, minä seisoin vieressä valmiina antamaan ankkurin mennä. Jim istui kahen reisin keulalla tonkiakseen silmillään sumuun ja vahtiakseen vaaroja sinnekohin. Me laskettiin maahan päin hyvin varovasti, mutt'ei sentään liian turskilla faartilla, ja sumu kävi yhä paksummaks, niin paksuks, että Jim näytti sumuselta ja savuselta ja karvahassulta sen läpi. Oli hirveän hiljaa, ja me haasteltiin hiljaa ja pelättiin. Silloin tällöin sanoi Jim:

"Korottakaa vähä, Tommi herra, korottakaa vähä!" ja ylös me noustiin pari jalkaa ja seilattiin suorastaan yli löyhäkattosen savimökin, jossa väki vastikään oli nukkunut ja rupes nousemaan ja ojentelemaan ja haukottelemaan; ja kerran kun yks vetelys tuskin oli päässyt takaraajoilleen, jotta pystyi ojentelemaan ja haukottamaan kunnollisesti, annettiin me hälle tuuppaus selkään, niin että hän heräs kerrassaan. Niin meni meiltä lähes tunti, ja kaikki oli hiiren hiljaa, ja me koettiin kuunnella ja pidettiin henkeämme, sitten harveni sumu, ja Jim huusi sydän kurkussa:

"Herran nimmeen, takasin Tommi herra! Tässä tulloo hirivein jättiläinen

'Araabian öissä' päällemmä." Ja hän sänttäs peräpuoleen paattiin.

Tom totteli, ja kun pallo nyt seisoi, katsoa töllötti meihin naama, suuri kun meidän talomme siellä kotona, sisään reilingin yli aivan kuin talo ikkunoineen, ja minä paiskasin maata ja kuolin. Minä olin kai ollut kuolleena ja vainajana noin minuutin ajan tai enemmänkin; sitten mä virkosin taas, ja Tom oli iskenyt veneen keksin kiinni jättiläisen alahuuleen ja piti palloa paikallaan sillä, samalla kun hän pää kallellaan katsoa tuijotti tuota kauheaa naamaa.

Jim oli polvillaan ja kädet ristissä ja katsoi rukoilevasti kummitukseen, ja hänen huulensa olit työssä, vaan ei hiiskunut sanaakaan. Minäkin pikkusen kurkistelin ja olin pyörtyä taas, mutta Tom sanoi:

"S'on kuollut, te pöllöt! S'on sfinksi!" En koskaan ole nähnyt Tomia niin pienenä ja kärpäsen näkösenä; mutta s'oli sentähden, kun jättiläisen päämöhkäle oli niin suuri ja kauhea. Kauhea, niin, sitä s'oli, mutta se ei ollut inhottava, sillä helposti voi nähdä, että n'oli ylhäiset kasvot, jopa tavallaan alakulosetkin, eivätkä ne ajatelleet katsojaa, vaan toisia asioita ja tärkeämpiä. Ja ne kasvot olit kivestä – punasellaisesta kivestä – ja nenä ja korvat oli survastu pois, ja siitä ne näytti rääkätyltä, ja me tunnettiin surua sen tähden.

Me työnnettiin takasin vähä ja seilattiin hänen ympäri ja hänen päänsä päällä, ja hän oli yhtä suuri joka haaralta. S'oli miehen pää, tai kukaties vaimon, tiikerin ruumiissa kiinni, joka oli sata viiskolmatta jalkaa korkea, ja sillä oli etukäpäläin välissä pieni herttanen kirkko. Kaikki tyyni, pait pää, oli ollut hiekan alla monta sataa, kukaties tuhattakin vuotta; mutta h'olit juuri nykyisin kaivaneet hiekan pois ja löytäneet tuon pienen kirkon. Siihen meni varmaankin paljo, paljo hiekkaa tuon elukan hautaamiseen, melkein yhtä paljon kuin höyrylaivan kantamiseen, tykkään mä.

Me pantiin Jim maihin pääkallon päälle ja annettiin hälle Amerikan lippu hänen turvaksensa, sillä olihan tää vieras maa. Sitten me seilattiin pois, välin tuolle taholle, välin tälle, saadaksemme – kuten Tom sitä sanoi – "vaikutuksia" ja "perspektiivilöitä" ja "proportioniloita", ja Jim hän teki voitavansa ja tälläs itsensä milloin tähän äksänpäksään, milloin tuohon, mutta paras oli hän, kun hän seisoi päällään ja riputti sääriään kuin sammakko. Mitä kauvemmas me tultiin, sitä pienemmäks tuli Jim ja sitä suuremmaks sfinksi, ja lopuks he olit vain kuin perhonen kirkontapulin nenässä. Sillä viisin tuopi tuo perspektiivilä oikeat proportion ilot näkyviin, sanoi Tom; hän sanoi, että Julius Cassar'in neekerit eivät tienneet kuinka suuri hän oikeastaan oli, he olit häntä liian likellä mukamas.

Sitten me seilattiin yhä kauvemmas ja kauvemmas, kunnes ei enää nähty Jimiä ollenkaan, ja silloin oli toi suuri möhkäle kaikkein ylhäisimmillään, kun se katsoi yli Niilin laakson niin hiljaisena ja juhlallisena ja yksinäisenä, ja kaikki noi pienet, viheliäiset mökit ja roskat, mit' oli sen ympärillä, olit tykkönään poissa ja menneet maailmaan, eikä mitään muuta ollut tallella kuin pehmeä loppumaton matto keltaista samettia, ja s'oli hiekka.

S'oli oikea paikka pysähtyä, ja me tehtiin niin. Me istuttiin siinä ja katseltiin ja tuumittiin puoli tuntia, ei kumpikaan haastanut mitään, sillä me tunnettiin semmosta rauhaa ja jonkimmoista juhlaa, kun muistettiin, miten toi kummitus oli tolla viisin vilkassut yli laakson ja tuuminut suuret tuumansa aivan yksinään tuhansia vuosia yhteen mittaan; eikä vielä tänä päivänäkään kukaan voi keksiä mitä s'on tuuminut.

Viimein otin minä kiikarin ja näin pieniä matosia, tai mitä lie ollut, matelevan samettimatolla ja muutamia toisia, jotka ryömit ylöspäin elukan selkää myöten, ja sitten näin mä pari kolme valkosta sumupilveä ja pyysin Tomia kiikaroimaan. Sen hän tekikin ja sanoi:

"N'on luteita. Ei, ootappas – n'on – n'on ihmisiä, luulen mä. Jaa, n'on ihmisiä – miehiä ja hevosia. Ne laahustaa ylös pitkät tikapuut sfinksin selkään – eikö s'oo kummallista? Ja nyt koettavat ne nostaa tikapuut – ja siell' on paljo pieniä savupilviä – tuhat tulimmaista! n'on pyssyjä! Huck, ne hätyyttää Jimiä!"

Me päästettiin voimaa masinaan ja huilattiin sinne, niin että vinkui. Me oltiin perillä tuossa tuokiossa ja tultiin kuin myrsky heidän keskeensä, ja he hajosit kuin kanaparvi joka taholle, ja jotkut, jotka kiipesit tikapuita ylös Jimin kimppuun, kirposit ja putosit maahan. Me lennettiin ylös ja nähtiin Jimin makaavan sfinksipään huipulla läähättäen ja puolikuolleena pelästyksestä ja avunhuutamisesta. Hän oli kestänyt piiritystä kauvan aikaa – koko viikon, sanoi hän, mutta niin kauvan sitä ei ollut; näytti vain siltä hänen mielestään, kun h'olit häntä niin peevelin lailla ahistaneet. He olit ampuneet häntä ja pyssynkuulat olit surisseet hänen korvissaan, mutta hän ei ollut haavotettu, ja kun he äkkäsit, ettei häntä saanut seisomaan ja ettei kuulat häneen käynyt hänen maatessaan, noutivat he tikapuut, ja silloin hän ymmärsi, että piru hänet veis mukamas, jos ei me tultu kuin tuulessa. Tom oli hyvin suuttunut ja kysyi hältä, miks' ei hän näyttänyt heille lippua ja komentanut heitä hiiteen Yhdys-Valtain nimessä. Jim sanoi sitä tehneensä, mutta he antoivat palttua sille mukamas. Tom sanoi ilmoittavansa asian hallitukselle Washingtoniin, ja sitte sanoi hän:

"Saattepa nähdä, että he saavat pyytää anteeks siitä, kun ovat hävässeet Amerikan lippua, ja maksaa korvausta päälle päätteeks, jos pääsevät silläkään."

Jim sanoi:

"Maksaa korvausta? Mistä? Ja kelle?"

"Meille tietysti – vahingosta."

"Ja keltä he pyytää anteeks?"

"Yhdys-Valloilta. Taikka myös me voidaan ottaa vastaan tuo anteeksipyyntö, ja antaa vahingonkorvaus hallitukselle."

"Korvaus, se kai on rahhaa, vai mitä? Kuinka paljon rahhaahan siitä tulloo?"

"Joo, tässä tulee vähintään kolme dollaria mieheen, ehk' enemmänkin."

"No, sitte m'otetaan rahat, Tommi herra, ja annetaan hallitukselle anteeks! Mitä sanotte siihen, Tommi herra? Ja mitä Huck meinaa?"

Tom hän naureskeli, mutta me tykättiin, että se kävi mukiinsa. Ja niin sovittiin me siis, että otettais rahat. Koska tuo homma oli mulle vallan outoa, kysyin mä Tomilta, pyytävätkö maat aina anteeks, kun ovat menetelleet tyhmästi mukamas, ja hän sanoi:

"Pyytävät kyllä – nimittäin pienet maat."

Me seilattiin yltympäri ja tutkittiin pyramiideja ja sitte me noustiin ja työnnettiin suorastaan masinamme pyramiidin litteää huippua vasten ja nähtiin, että tään pyramiidin laita oli juur kuin toi herra sanoi sunnuntaikoulussa. Siin' oli neljällä taholla rappuset, jotk' alkoivat alhaalta ja yhtyivät ylhäällä huipussa; mutta ei saattanut nousta ylös noita rappusia, sillä jokainen astuin ulottui aina leukaan asti, ja kiipijää täytyi auttaa takaapäin. Toiset pyramiidit olit siinä lähellä, ja väkijoukko, ku liikkui kirkolle niiden välissä, olit kuin matelevia luteita; niin korkealla oltiin me ilmassa.

Tom ei voinut olla rauhassa, hän oli niin kauhean ilonen ja kummastunut, kun sai olla niin kuulusassa paikassa, ja juttuja oikein vuoti hänestä, tykkäsin mä. Hän sanoi voivansa tuskin uskoa, että hän oli samalla paikalla, josta prinssi pakeni pronssi-hevosella. Se tapahtui "Araabian öiden" aikana mukamas. Joku oli antanut prinssille pronssisen hevosen, jonka etulavassa oli ripa, ja hän voi nousta sen selkään ja lentää ilmassa kuin lintu ja sillä viisin matkustaa maailman halki ja ohjata sitä vääntämällä ripaa ja lentää liipottaa korkealle tai matalalle ja laskea maihin missä hyvänsä.

Kun hän oli puhunut tuosta kaikesta, tulipa keskeemme tommonen ikävä hiljaisuus, joka kuten tiedätte syntyy, kun joku on laskenut oikein mestarin valheen ja te tykkäätte niinkuin syntiä hänestä ja toivotte voivanne vaihtaa puheen ainetta ja saada hänet häpeästään taas, mutta olette itsekkin hämillänne ettekä tule mihinkään; ja ennenkun ehtii päästä tolkuilleen ja tehdä jotakin, on tuo hiljaisuus jo levinnyt ja työnsä tehnyt. Min' olin hämilläni, ja Jim oli hämillään, eikä kumpikaan pystynyt suutansa avaamaan. No, Tom hän mulkoili minuun hetkisen ja sanoi:

"Puhu suus puhtaaks! Mitä sä meinaat?"

Minä sanoin:

"Tom Sawyer, sinä et usko itse mitä sanot."

"Miks'en uskois? Mikä estäis minua uskomasta?"

"Yks estää sua uskomasta: tuo ei oo voinut tapahtua, siinä kaikki."

"Miks' ei se olis voinut?"

"Sanoppas mulle, kuinka se olis voinut?"

"Tämä pallo on riittävä todistus siitä, että se vois tapahtua – luulisin mä."

"Hä?"

"Hä? Tuommosta pöllöä en ikinä nähnyt: eikö tämä pallo ja tuo pronssihevonen ole samaa, vaikk' eri nimillä?"

"Ei, sitä ne ei ole. Toinen on pallo, toinen on hevonen. Ne on vallan eri asioita. Toiste sinä varmaankin väität, että talo ja lehmä on samaa."

"No, voi vekkulin kekkuli, nyt pani Huck hänen pussiin taas! Siit' ei hän pääse mihinkään!"

"Pidä suus, sinä Jim. Sin' et tiedä mitä sä puhut. Eikä Huckkaan. Katsos nyt, Huck, minä selitän sen sulle, jotta sen käsität. Katsos, se ei ole yksistään muoto, joka tekee jonkun asian yhtä- tai erillaiseks, vaan se on sisällinen periaate, ja periaate on sama kummassakin. Joko ymmärrät?"

Minä tuumasin tuota ja sanoin sitten:

"Mitä tuost' on hyötyä? Periaatteet on hyvät olemassa, mutta ne ei voi vääntää nurin sitä totta, että mihin ilmapallo pystyy, ei ensinkään näytä, mihin hevonen pystyy."

"Tyhmyyttä, Huck! Ethän sinä lainkaan ymmärrä. Kuule nyt – sehän on selvää. Eikö me lennetä ilmassa?"

"Lennetään."

"No eikö me lennä korkealla tai matalalla, justiin kuin lystää?"

"Lennetään."

"Eikö me mennä minne vain tahotaan?"

"Mennään."

"Ja eikö me mennä myöskin missä hyvänsä ja milloin hyvänsä?"

"Mennään."

"Millä lailla me pannaan pallo liikkeelle ja miten tyyrätään sitä?"

"Painamalla nappuloita."

"No, nyt mä luulen, ett' asia on teille selvillä. Tuossa toisessa kohdassa liikkuminen ja tyyrääminen tapahtui vääntämällä ripaa. Me väännetään nappulaa, prinssi väänsi ripaa. Siin' ei oo hiuskarvaakaan erotusta, kuten näätte. Tiesin että saisin sen mahtumaan kalloonne, jos jauhasin kylliks."

Hän oli niin ilonen, että rupes viheltelemään. Mutta minä ja Jim ei hiiskuttu mitään, niin että hän katkas hämmästyneenä vihellyksensä ja sanoi:

"Kuules nyt, Huck Finn, etkö sä ymmärrä vieläkään?"

Mä sanoin:

"Tom Sawyer, tahtosin kysyä sulta jotakin."

"Kysy", sanoi hän, ja mä näin, että Jim vilkas kuulemaan.

"Minun käsittääkseni on koko solmu nappuloissa ja rivassa – muut asiat ei tiedä mitään. Nappulassa on toinen kaava, rivassa toinen, mutta vähät siitä."

"Niin, niiss' on yks ja sama voima."

"No, hyvä. Mutta mikä voima on se, jok' on kynttilässä ja tulitikussa?"

"S'on tuli."

"Onko se sama kummassakin?"

"On, kun onkin."

"No, hyvä. Jos mä nyt sytytän nikkariverstaan tulitikulla, mitens silloin käy tuossa verstaassa?"

"Se palaa."

"Ja jos mä sytytän tuon pyramiidin kynttilällä – palaako sekin?"

"Ei tietysti."

"No, hyvä. Tuli on samaa kumpasessakin. Minkätähen palaa verstas, mutta pyramiidi ei?"

"Sentähen, että pyramiidi ei voi palaa."

"Kas tuota! Ja hevonen ei voi lentää!"

"No voi turkin pippuri, kuinka se Huck pani hänet pussiin taas! Hän on nyt siinä, ja suu on nuoralla kiinni, on kun onki! S'oli pahin pussi, mihinkä kukkaan on luikunu – ja jos minä – "

Mutta Jim oli pakahtua nauruun eikä voinut saada sanaa suustansa, ja Tom oli niin raivossaan nähdessänsä, kuinka näppärästi minä olin saanut hänet kumoon ja vääntänyt hänen omat todistuksensa häntä vastaan ja survonnut hänet pieniin palasiin niillä, niin että kaikki, mitä hän voi sanoa, oli, että joka kerta kun hän kuuli minun ja Jimin kokevan keskustella, niin häpes hän tätä ihmiskunta parkaa mukamas. Minä en sanonut mitään – tunsin vain olevani perttuleen mielissäni. Kun minä oon voittanut toisen, en minä ruukkaa, niinkuin niin monet muut, käydä sitä laulamassa talosta taloon, sillä mä aattelen, että jos mä olisin tuon toisen sijassa, en minä tahtos kenenkään laulavan minusta. Parempi on olla jalo, s'on minun ajatukseni.