Kitabı oku: «Kertomuksia I», sayfa 4

SINIHAUKAN LAULU

Meri uinuu.

Avarana, veltosti se hengittää täällä rannalla, uneen jo uupuneena. Etäällä tuolla se liikkumatta lepäjää, hohtaen kuun sinervässä valossa. Siellä se, pehmeänä kuin sametti ja mustana, on sulanut yhteen eteläisen sinisen taivaan kanssa ja nukkuu sikeästi, pinnallaan heijastellen untuvaisten hattarain läpikuultavaa kudelmaa, hattarain, jotka liikkumatta riippuvat eivätkä piiloon peitä kultaisia tähtikoristeita. Näyttää kuin laskeutuisi se yhä alemmas meren puoleen, kuin mielisi se saada selvää siitä, mitä nuo väsymättömät aallot keskenänsä kuiskailevat unisina vyöryellen rantaa kohti.

Vuoret, kantaen harteillaan puita, jotka koillisen kourissa ovat koukistuneet kummallisiin muotoihin, ovat huimalla heilauksella nostaneet huippunsa autioon sinimaailmaan yläpuolellensa, ja niiden yksitoikkoiset, jylhät rajapiirteet ovat pyöristyneet, niitä kun verhoaa eteläisen yön lämmin ja lempeä viitta.

Arvokkaan miettiväisinä seisovat vuoret. Niitten mustat varjot ovat laskeuneet aaltojen muhkeille, vihertäville harjoille ja käärivät näitä vaippaansa, ikäänkuin pysäyttääkseen tämän ainoan liikunnon ja saadakseen vaikenemaan veden lakkaamattomat loiskeet ja vaahtojen huokaukset, kaiken tuon, mikä häiritsee salaperäistä äänettömyyttä: muuallahan vallitsee syvä hiljaisuus kuutamon hopeaisessa hohteessa. Kuu itse viipyy vielä vuorten huippujen takana.

– Allah akbar! – huokailee hiljaa Nadyr Rahim Ogli, vanha krimiläinen tshabani, alati surunvoittoisessa mielialassa, kookaskasvuinen, harmaapäinen, etelän auringon paahtama, laiha ja viisas ukko.

Me loiomme hänen kanssaan hiekalla suunnattoman, hänen kotivuorensa kyljestä lohjenneen kiven juurella. Se on varjon verhossa, sammaltunut ja niin surullisen, yrmeän näköinen. Kiven merenpuoleinen kylki on peittynyt limalla ja meriruohoilla, aaltojen viskomilla; ne näyttävät sitovan sitä kiinni meren ja vuorten väliseen kapeaan hiekkakaistaleeseen. Nuotio valaisee kiven kylkeä vuoren puolelta. Vanha kivi elehtii: varjot hyppelevät sen monia syviä halkeamia myöten. Se näyttää miettivän, tuntevan…

Me keitämme Rahimin kanssa lientä vastasaaduista simpuista, ja kumpikin me olemme siinä erikoisessa mielentilassa, jolloin kaikki näyttää aavemaiselta, hengen saaneelta, mikä sallii silmän nähdä sisimpiinsä, jolloin mieli on niin puhdas ja keveä eikä halaja muuta kuin mietiskellä.

Mutta mielistellen meri lähenteleikse rantaa, ja aallot ääntelevät niin surunvoittoisen lempeästi, niinkuin pyrkisivät lämmittelemään nuotion ääreen. Väliin tuossa loiskeen harmoniassa helähtää korkeampi, tuommoinen veitikkamaisen viekas ääni: joku muita rohkeampi aalto vyörähti lähemmäs meitä. Rahim ennätti jo verrata aaltoja naisiin: kun ei vaan tekisi niillä mieli syleillä meitä ja suudella ja suudella taas.

Hän loikoo hiekalla alassuin, pää merta kohti, ja miettiväisenä katselee himmeään kaukaisuuteen, nojaten kyynäspäihinsä, kämmenet poskilla. Pörröinen, lammasnahkainen lakki on siirtynyt niskaan, ja ulapalta puhaltelee raikas tuuli hänen korkeaan otsaansa, hienoryppyiseen. Hän puhelee itsekseen, kyselemättä, kuuntelenko minä häntä, ja vähääkään välittämättä minusta, niinkuin haastelisi meren kanssa.

– Ken uskollisna pysyy Jumalalle, hän pääsee paratiisiin. Entäs se, joka hylkää Jumalan ja hänen profeettansa? Kenties se on juuri vaahdossa tuossa… Nuo hopeiset täplät tuolla veden pinnassa… Kenties se on hän… Kukapa sen tietää?

Tumma, laajalle levittäytynyt meri kirkastuu. Paikoittain ilmaantuu siinä huolimattomasti heiteltyjä valonväreitä. Kuu on puikahtanut esille vuorten pörröisten huippujen takaa, ja nyt se miettiväisnä valelee valoansa mereen, ja meri vastaa sille, hiljaa huokaellen.

– Rahim! Kerro satu! – pyydän minä ukkoa.

– Miks niin? – kysäisee hän, kääntymättä minuun.

– Muutoin vaan. Hauska on kuulla sun satujasi.

– Jo minä ne olen kaikki kertonut sulle…

Ei ole enää. Ukko tahtoo, että minä vielä kerran pyytäisin. Minä pyydän.

– Tahdotkos, niin kerron sulle laulun? – suostuu Rahim.

Minä mielin kuulla vanhan laulun, ja hän alkaa kertoa alakuloisella resitatiivilla, koettaen säilyttää laulussa aron omituista melodiaa ja kauheasti murtaen venäläisiä sanoja. Näin hän kertoo.

I

– Vuorelle kerran kapusi Käärme ja kosteahan kävi siellä rotkoon, kerälle kiertyi ja katsoi merta.

Taivaalla kirkas paistoi päivä, hellettä hehkui vuorten huiput, ja aallot alhaalla kiviä pieksi.

Ja vuorivirta pimeessä pauhas ja, rotkon kautta kivillä keikkuin, merta vastaan kulki.

Jo kiehui vaahto ja voimakkaana se, vuorta viiltäin ja ärjyin, ulvoin meren helmaan heittyi.

Mut rotkoon, missä keränä Käärme, putosi äkkiä Sinihaukka revityin rinnoin, veressä sulat.

Vain kerran kiljas se puotessansa ja vihassaan väettömässä rintaansa pieksi kiven kylmään kylkeen.

Säikähti Käärme, pujahti syrjään, mut näki kohta, ett' on jo linnulle hetki lyönyt.

Se ryömi runnellun linnun luoksi ja suoraan silmihin sille virkkoi:

"Joko kuolet, lintu?"

"Ma kuolen kyllä", Sinihaukka vastas ja huokas syvään. "Oli armast' elo! Ma tiedän, tunnen, mik' ompi onni… Urheesti taistelin… Olen nähnyt taivaan… Sin'et koskaan, raukka, saa nähdä sitä."

"Mitäpäs taivas?.. Tyhjässä siellä ei kestäis käärme. Mun tääll' on hyvä, niin lämmin, kostee."

Näin Käärme lintua vapaata vastas, ja sydämessä se hiljaa nauroi hänen houreitansa.

Ja mietti sitten: "Jos lens tai matas, yks silti loppu: kaikk' kaatuu maahan ja tomuks saapi."

Mut uljas Haukka pyrähti vielä, kohosi hieman ja ympär' rotkoa katseensa heitti.

Kiven harmaan kylki se vettä tihkui, ja henkeä salpas pimeän rotkon umpea löyhkä.

Viimeiset voimat hän kokosi silloin ja tuskissansa näin parkas, lintu:

"Oi jos vain kerran taivaalle vielä kohota saisin! Ma rintani haavaa vasten silloin mun vihamieheni rutistaisin… Mun hurmeihini hän pakahtuisi!.. Oi riemua taiston!"

Mut Käärme mietti: "Lie taivahalla hyv' olla sentään, kun noin hän parkuu!"

Vapaalle linnulle nyt virkkoi Käärme: "Käy rotkon reunaan ja heittäy siitä alas alhoon, lintu! Kenties sua siipes vois vielä kantaa. Edes yhden kerran viel' olla saisit sa ilmain maassa."

Vavahti lintu, huus heikon huudon ja rotkon reunaan jo kynsin liukui kiven niljaa myöten.

Levitti siivet ja täysin rinnoin vetäisi ilmaa, väläytti silmää ja alas vieri.

Kivenä silloin louhesta louheen hän kuiluun syöksyi, ja siivet taittui, ja särkyi sulat.

Ja vuorivirta nyt hänet sieppas, pois huuhtoi veret ja vaahtoon verhos, meren helmaan heitti.

Ja meren aallot, surusta parkuin, kiviä pieksi… mut Sinihaukka ei enää koskaan meren pintaan noussut.

II

– Rotkossa Käärme se kauan mietti: miks Sinihaukan ol' armast' olla ylhäällä tuolla?

Ja kaukaisuuteen hän katsoi, sinne, miss' silmää aina hyväilee onnen ja auvon aatos.

"Mit' oli vainen Sinihaukka siellä eläissään nähnyt, tuoss' erämaassa, jok' äärtään etsii? Miks' sellaiset kuoltuansa luo muissa toiveet taivaalle päästä? Mit' on he siellä selville saaneet? Mut kenties minä sen selväks saisin, jos hetkeks aikaa ois lentää sinne!"

Sanasta työhön! Renkaaksi kiertyi, ponnahti ilmaan, välähtäin siellä paisteessa päivän.

Maan madoks pantu ei lentää voikaan. – Sen unhottain hän kivihin kirpos. Mut ehjäks jäi hän ja nauruun ratkes:

"Vai sellaist' on se taivaalle lennon tenhoisa taika! Se on – putoamista! Voi houkat linnut! He ei tunne maata, ei maassa viihdy, vaan ylös pyrkii, taivaalle tähtää, eloa etsein sieltä, missä vain helteist' on ja tyhjää tyyten… Niin, pelkkää tyhjää! Valoa siell' on, mut ei ole ruokaa, ei tukipaikkaa nojata ruumiin! Mitä ylpeys on? Mit' ovat moitteet? He niillä vainen toiveensa hurjat salata koittaa; he niillä huitoo, kun elon toimiin ei kelpaa itse. Voi houkat linnut! Mut eipä enää mua puheillansa he petä koskaan. Nyt tiedän itse! Olen nähnyt taivaan… Ma lensin sinne, sen mittasin ma, putosin alas, mut' ehjän' aivan, ja entist' enemmän nyt itseeni uskon. Ken maass' ei viihdy, se syököön pelkkää vain pettymystä!.. Ma tiedän nyt, mik' ompi totta. En usko heidän ma kutsujansa. Ma maasta olen ja elän maasta."

Ja ihastellen nyt itseänsä kivelle kävi, kerälle kiertyi.

Ja meri väikkyi niin välkähdellen. Kiviä rannan löi ärjyaallot.

Kuin jalopeurat ne aallot kiljui, ja ääneen tuohon nyt laulu liittyi, satua soittain uljaan linnun. Jo järkkyi paadet, tärisi taivas nyt laulust' tästä:

"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa.

"Niin, urhoin hurjuus – siin' elon taika! Oi, uljas haukka! Sult' taisteluissa vuos veret kuiviin… Mut joutuu aika… sun kuuman veres pisarat iskee säkenten lailla elon synkkään yöhön, ja moni urhea sydän silloin valoa janoo ja vapautta.

"Sa kuolit pois! Mut uljasten urhoin laulelmassa sun kuvas säilyy ja uhkeasti valohon kutsuu ja vapauteen.

"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa!.."

* * * * *

Ääneti on meren kuultava kaukaisuus. Surumielisinä vyörähtelee aallot rannan hiekalle. Ääneti olen minäkin, katsellen Rahimia, joka merelle kertoi Sinihaukan laulun. Kuun säteet kimaltelevat yhä useammissa hopeisissa heitteissä.

Pata alkaa kiehahdella.

Aalloista muuan leikitellen vyöryy rannalle ja kiusoitellen ja kohisten lähenee Rahimia.

– Minnes sinä? Mene tiehes! – huitaisee Rahim kädellään, ja nöyrästi valahtaa aalto mereen jälleen.

Ei minua lainkaan naurata eikä hirvitä Rahimin menettely, kun hän tuossa meren aaltoonkin hengen panee. Kaikki ympärillä on niin omituisen henkevää, lauhaa, lempeätä. Meri on niin ylevän levollinen. Tuntuu kuin sen raikkaissa henkäyksissä vuoriin, jotka eivät vielä ole ennättäneet jäähtyä päivän helteestä, olisi paljo pidätettyä, mahtavaa voimaa. Tummansiniselle taivaalle on kultaisilla tähtikoristeilla kirjoitettu jotain juhlallista, mikä mielen tenhoaa. Päätä huumaa suloinen odotus: nyt tapahtuu joku ilmestys.

Kaikki uinahtelee, mutta se uinahtelu on tuollaista herkkää jännitystä, ja tuntuu kuin nyt, ihan tuossa tuokiossa, kaikki havahtuisi ja purkautuisi sanomattoman suloisten sävelten luontevaan sopusointuun. Ja nämä sävelet ne kertovat sitten maailman salaisuuksista, selittävät ne järjelle, mutta sammuttavat sen jälleen, virvatulina tuikahdellen, ja vievät mielen mukanansa ylös tummansiniseen äärettömyyteen, jossa tähtien värähtelevät koristeet nekin alkavat heläytellä ilmestyksen ihmeellistä soittoa.

TSHELKASH

Satamasta nouseva tomu samentaa etelän sinistä taivasta. Helteinen aurinko himmeänä katselee vihertävää maata, katselee kuni kautta hienon, harmaan harson. Ei se nyt kuvaansa meressä näe, vedenpintaa kun alinomaa halkovat iskuillaan airot, höyrylaivain potkurit, turkkilaiset felukat ja muut purjealukset, joita ristiin rastiin liikkuu tuossa ahtaassa satamassa. Meren vapaat aallot värjöttelevät siinä, graniittisiin kahleisiin lyötyinä: niitä painaa suunnattomat taakat, joita niiden harjoilla liikkuu, ja silloin ne pieksävät laivain kylkiä ja rantoja, pieksävät ja nurkuvat, iskuista vaahtoisina ja kaikenlaisen ruuhkan rumentamina.

Ankkurikettinkien kolina, kytkyjen ryske tavaravaunuissa, laiturin kivitykselle putoavain rautalevyjen räikeä räminä, puutavarain kumea kohahtelu, kuormarattaitten tärinä, höyrylaivain vihellykset, vuoroin kimeän kirkuvina, vuoroin pahasti parkuvina, lastaajain, matruusien, tullimiesten huudot – kaikesta tuosta melusta muodostuu työpäivän huumaava symfonia. Kaikki nuo äänet leijuvat sataman päällä, ikäänkuin eivät rohkenisi nousta ylemmäs taivaalle ja kadota sinne. Ja maasta kohoten niihin yhtyy yhä uusia ja taas uusia ääniaaltoja, ja milloin ne kumeana pauhuna tuimasti tärisyttävät ympäristöänsä, milloin repäisevänä remuna viiltävät tomuista, helteistä ilmaa.

Graniitti, rauta, puu, sataman kivitys, laivat, ihmiset – kaikki tuo laulaa mahtavissa sävelissä hymniä Merkuriukselle, kaupan jumalalle. Mutta ihmis-ääniä, noita naurettavan heikkoja, tuossa tuskin kuulee. Itse ihmisetkin, he, jotka alun pitäin ovat saaneet nämä äänet kuuluville, ovat naurettavia, viheliäisiä: nuo hieveröiset olennot, tomuiset, repaleiset, kiireissään, kumarassa raskaitten taakkainsa alla, he hääräilevät ja puikahtelevat milloin puoleen, milloin toiseen, tomujen pilvissä, helteen ja pauhun valtavassa meressä – ja ovat niin mitättömän pieniä, verrattuina heitä ympäröiviin rautaisiin jättiläisiin, tavararöykkiöihin, ryskiviin vaunuihin ja kaikkeen, minkä he itse ovat luoneet. Heidän luomansa on lyönyt heidät orjiksensa ja poistanut heidän persoonallisuutensa olemattomiin.

Raskaat jättiläis-höyrylaivat, höyryt valmiina kattiloissa, milloin viheltelivät, milloin kihisivät, milloin puhkien huokailivat, ja jok'ainoassa niiden synnyttämässä äänessä asui pilkallinen sävel ironillista ylenkatsetta noita harmaita, tomuisia ihmis-olentoja kohtaan, jotka laahustelivat niitten kansilla ja täyttivät niitten syviä ruumia oman orjantyönsä hedelmillä. Ihan itkettävän hassunnäköisiä olivat nuo pitkät jonot kantajia, jotka harteillaan retuuttivat tuhansin puudin leipää laivain rautaisiin vatsoihin, ansaitakseen siten moniaan naulan tuota samaista leipää oman vatsansa täytteeksi. Toisella puolen nuo repaleiset, hikiset, väsymyksestä, pauhinasta ja päivänhelteestä tympeytyneet ihmiset ja toisella puolen noitten ihmisten luomat mahtavat koneet, jotka tuossa hyvinvoipina ja rauhallisina välkähtelivät päivänpaisteessa, nuo koneet, joita ei sittenkään liikkeelle pane höyry, vaan omain luojainsa lihakset ja veri – siinä vastakohdassa oli kokonainen runoelma katkeraa ja kylmää ivaa.

Pauhina oli huumaava, tomu ärsytti sieraimia ja pyrki sokaisemaan silmiä, helle poltti ruumista näännyttäen sitä. Kaikki ylt'ympärillä näytti jännitetyltä, tarpeekseen saaneelta, malttinsa menettäneeltä, valmiilta laukeamaan suurenmoiseen katastrofiin, räjäykseen. Se on puhdistava ilman, ja siinä saa sitten vapaasti ja helposti hengittää. Hiljaista on silloin maassa, ja tuo korvia särkevä, ärsyttävä, tuskalliseen raivotilaan raastava tomu ja ryske se hälvenee, ja kaupungissa, merellä, taivaalla on jälleen rauhallista, kirkasta, suloista… Mutta se näytti vain siltä, näytti siitä syystä, ettei ihminen vielä ole väsynyt toivomasta parempaa ja ettei hänessä vieläkään ole kuollut halu saada tuntea olevansa vapaa.

Kirkonkello kajautti kaksitoista määränperäistä, kumeata kalahdusta. Viimeisen lyönnin jälkeen kävi työn hurja musiikki melkein puolta hiljemmäksi. Minuutin perästä se oli enää tympeää, tyytymätöntä nurkumista. Selvemmin nyt kuuluivat ihmisten äänet ja aaltojen loiskina. Oli tullut päivällisen aika.

I

Kantajat hajosivat, lakattuansa työstä, eri haaroille satamaa, meluaviin ryhmiin. He ostivat torimuijilta kaikenlaista syötävää ja laskeutuivat aterioimaan kadun kivitykselle, siimeisiin kolkkauksiin. Heidän joukkoonsa ilmestyi Grishka Tshelkash, vanha, kaikki kuopat käynyt susi, satamaväelle varsin hyvin tunnettu patajuoppona ja ovelana, rohkeana varkaana. Hän oli paljain jaloin, kuluneissa plyysihousuissa, lakitta päin, yllään likainen karttuunipaita, jonka rikkinäinen kaulus paljasti näkyviin miehen liikahtelevia, kuivia, kulmikkaita ja ruskean nahan peittämiä luita. Takkuinen, musta ja osaksi jo harmahtava tukka ja nuiva katse noissa väijyvissä kasvoissa osoittivat hänen vast'ikään heränneen. Viiksien toisesta puoliskosta törrötti oljenkorsi, toinen samanlainen oli takertunut parransänkeen vasemmassa leuassa; toisen korvan taakse oli mies pistänyt vastanykäistyn lehmuksenoksan. Tuo pitkä, konkkaluinen, vähän kyyssyniskainen mies, nenä koukkuinen, saaliinhimoinen, astui verkalleen kadun kiviä myöten ja heitteli ympärilleen teräviä katseita, vilkuttaen kylmiä, harmaita silmiänsä ja haeskellen väen joukosta jotakin. Hänen tummanruskeat, sakeat ja pitkät viiksensä elehtivät tuontuostakin, niinkuin kissalla, kädet selän takana hieroivat toisiansa, pitkäin, koukkuisten sormien kierrellessä ja kiemurrellessa niitten ympäri. Täälläkin, missä sadoittain oli hänen kaltaisiansa, repaleisia, karkeita ja paljasjalkaisia olentoja, täälläkin hän kerrassaan veti puoleensa huomiota: miehen nälkiintynyt laihuus muistutti arojen haukkaa, ja tuo väijyilevä liikehtiminen, päältä nähden tyyni ja tasainen, mutta sisimmissään kiihkeä ja valpas, oli kuin sen petolinnun lentoa, jota hänen ulkomuotonsa muistutti.

Muuan ryhmä paljasjalkaisia kantajia oli asettunut kasattujen sysikorien siimekseen. Grishka Tshelkashin tultua heidän kohdalleen erkani joukosta muuan typerännäköinen mies, naama punaisia pilkkuja täynnä ja niska naarmuissa: nähtävästi oli miestä äskettäin aikalailla kolhittu. Hän kulki jonkun matkaa Tshelkashin rinnalla, puhellen puoliääneen:

– Vapaaehtoisen laivaston miehet kaipaavat kahta tavarapakkaa… Nyt niitä etsitään… Kuuletko sinä, Grishka?

– Entäs sitten? – kysyi Tshelkash vilkaisten häneen tyynesti.

– Entäskö sitten? Etsitään, sanon minä. Ei muuta sitten.

– Minuako mukaan tahtovat etsimään, vai?

Terävästi myhähtäen katsahti Tshelkash sinne, missä Vapaaehtoisen laivaston pakkahuone kohoili.

– Mene hiiteen!

Kumppali kääntyi takaisin.

– Vuota vähän! Kuka se sinut tuohon viisiin on koristanut? Kylläpäs tärvelivät pojalta niskakilven!.. Oletkos Mishkaa nähnyt?

– En ole nähnyt kaualle aikaa! – huudahti toinen palaten toveriensa luokse.

Tshelkash astui eteenpäin. Kaikki kohtelivat häntä kuin vanhaa tuttua konsanaankin. Mutta tuo tavallisesti iloinen ja leikkisä mies oli tänään nähtävästikin pahalla tuulella. Katkonaisesti ja äreästi hän vastaili kysymyksiin.

Tavararöykkiön takaa ilmestyi äkkiä tullivartija, tummanvihreässä, tomuisessa puvussa, sotilaallisesti suorana ryhdiltään. Hän salpasi Tshelkashilta tien, asettuen hänen eteensä uhittelevaan asentoon, tarttui vasemmalla kädellään pistomiekkaansa ja koetteli oikealla ottaa Tshelkashia niskasta.

– Seis! Minne sinä menet?

Tshelkash astui askeleen taaksepäin, nosti silmänsä vartijaan ja myhähti kylmäkiskoisesti.

Vartijan punaiset, suopeanviekkaat kasvot koettivat asettua ankaraan asuun: posket paisuivat pullolleen, punaisiksi, kulmakarvat rypistyivät, silmät mulkoilivat. Hän näytti koomilliselta.

– Johan min' olen sinulle sanonut, että jos kerrankaan satamaan tulet, niin minä sinulta kylkiluut ruhjon. Ja sinä olet taas täällä! – huusi vartija ankarana.

– Terve, Semjonitsh! Ei ole tavattu pitkään aikaan! – tervehti Tshelkash tyynesti, ojentaen toiselle kättä.

– Vaikk'ei ois tavattu ikipitkinä päivinä! Mene tiehesi!

Semjonitsh löi kumminkin kättä hänelle.

– Sanopas, – jatkoi Tshelkash, päästämättä lujista käsistään Semjonitshin kättä ja tuttavallisesti sitä pudistellen. – Sanopas, oletko missä Mishkaa nähnyt.

– Ketä Mishkaa? En minä sun Mishkojasi tunne! Mene matkaas, veikkonen!

Sattuu vielä inspehtori näkemään, niin hän se sulle…

– Sitä punapartaa, jonka kanssa viimeksi olin työssä "Kostromalla", – jatkoi Tshelkash itsepintaisesti.

– Jonka kanssa sa varkaissa käyt, san' niin! Sairastaloon on viety se sinun Mishkasi; jalka taittui vaunun alle. Lähde nyt hyvällä laputtamaan, lähde, muutoin minä sinut niskapäästä…

– Vai niin! Et muka tunne Mishkaa… tunsitpas. Mitäs sinä olet niin äkäinen, Semjonitsh?

– Kuules, Grishka! Älä sinä siinä lavertele, vaan laita luusi!

Vartija rupesi suuttumaan. Hän vilhui ympärilleen ja koetti irroittaa kättänsä Tshelkashin lujista kourista. Tämä katseli häntä tyynesti tiheäin kulmain alta, naurahteli partaansa ja haasteli edelleen, päästämättä toisen kättä:

– Älä sinä minulle hökkää pane. Tarinoidaan tarpeeksi ensin, kylläpähän lähden sitten. No mitenkäs nyt oikein hurisee? Ja kuinkas emäntä jaksaa ja lapset? – Pahaenteisesti säväytellen silmiänsä ja vetäen suunsa pilkalliseen irveen hän lisäsi: – Olen käkeillyt ativoimaan teille, mutta eihän tässä jouda… olen yhtämittaa juopotellut…

– Heitä sinä valtaan se semmoinen!.. Äläkä laske leikkiä, senkin hitto lujaluinen! Minä kun tässä toden perästä… Vai joko ruvennet ryöstämään taloloissa ja kaduilla?

– Mitä varten? Riittää sitä meidän iäksi tavaraa täälläkin. Riittää, jumaliste, niinkin. Sinähän, kuulen ma, olet taaskin puhaltanut kaksi tavarapakkaa. Varo sinä itseäsi, Semjonitsh! Joudut vielä ansaan!..

Tshelkashin hävyttömyydestä vartija joutui suunniltaan… Vavisten koko ruumiissaan hän ei saanut sanaakaan virketyksi, pursuttihan vain sylkeä suustaan. Tshelkash päästi hänen kätensä irti ja alkoi astua pitkin askelin takaisin, sataman porttia kohti. Huimasti sadatellen läksi vartija hänen peräänsä.

Tshelkash tuli iloiselle mielelle. Hän vihelteli hiljakseen hampaittensa välistä, pisti kädet housuntaskuihin ja astuskeli verkalleen, kuni vapaa mies konsanaankin, heitellen puoleen ja toiseen räikeitä pilkkasanoja ja kompia. Hänelle maksettiin samalla mitalla.

– Kylläpäs meidän Grishkasta esivalta hellää huolta pitää! – huudahti joku kantajain parvesta, joka jo oli syönyt ja nyt leväten venyttelihe maassa.

– Minä olen paljain jaloin, – vastasi Tshelkash, – siksipä Semjonitshilla huoli ja hoppu, ettei vaan minulta jalka kiveen kävis.

Tultiin portille. Kaksi sotamiestä tarkasti kopeloimalla Tshelkashin ja sysäsivät hänet hiljaa kadulle.

– Älkää päästäkö häntä sisään! – kiljaisi Semjonitsh jääden sisäpuolelle.

Tshelkash astui tien poikki ja istahti katukäytävän laitapylväälle vastapäätä kapakan ovea. Sataman portista tulla jyrisi loppumaton jono täysinäisiä tavarakuormia. Niitä vastaan kiiti tyhjiä rattaita; ajurit seisoivat niissä hytkähdellen. Satama purki jälleen ilmi maata tärisyttävää, meluisata pauhinaa ja kirvelevää tomua.

Tshelkash oli tottunut tähän vimmattuun hälinään, ja äskeinen kiihkeä kohtaus Semjonitshin kanssa oli saattanut hänet hyvälle mielelle. Hänellä oli tarjona runsaspalkkainen ansio, joka vain kysyy hiukan vaivannäköä ja paljon oveluutta. Sitä häneltä ei suinkaan puutu, sillä hän oli vakuutettu, ja niinpä hän, silmäänsä siristellen mietiskeli, mitenkä hän huomisaamuna, kun kaikki on toimitettu, ja kun taskussa setelit kahisee, pääsee ehdoltansa hummailemaan… Sitten muistui mieleen hänen kumppalinsa Mishka, joka olisi ensi yönä ollut hyvään tarpeeseen, ellei olisi taittanut jalkaansa. Tshelkash noitua paukautti itsekseen ajatellessaan, ettei hän yksinään, ilman Mishkan apua, kenties tule toimeenkaan tuossa tehtävässä. Millainenhan mahtaa tulla ilma yöksi?.. Hän katsahti taivaalle ja pitkin katua.

Viiden, kuuden askeleen päässä hänestä istui kadun puolella muuan nuori, talonpoikainen mies, nojaten selkäänsä laitapylvääseen. Miehellä oli yllään siniraitainen paita, jalassa samanlaiset housut ja niinivirsut, päässä rikkinäinen, ruskea lakki. Hänen vieressään oli pieni nahkalaukku ja varreton viikate, jonka ympärille oli huolellisesti sidottu nuoralla heiniä suojaksi. Mies oli harteva, vanttera, vaaleaverinen, kasvot päivän ja ahavan polttamat. Luottavasti ja hyväntahtoisesti hän katseli Tshelkashia suurilla, sinisillä silmillään.

Tshelkash veti suunsa irveen, pisti kielen ulos, asetti naamansa hirveään virnistykseen ja katseli semmoisena häntä silmät pullollaan.

Toinen joutui ensi alussa ymmälle ja räpäytti silmiänsä, mutta sitten hän äkkiä purskahti nauramaan.

– Onpas sinua koko velikulta! – huudahti hän ja maasta tuskin kohoten vierähti kömpelösti Tshelkashin luokse, laahaten perässään laukkuansa ja kolisuttaen viikatteen kantaa kiviä vasten. Hän nykäisi sitten Tshelkashia housunlahkeesta ja virkkoi:

– On tainnut mies hummata aika lailla!

– On semmoistakin ollut, nalli, on niinkin! – tunnusti Tshelkash vilpittömästi. Häntä miellytti jo ensi näkemältä tämä roteva, hyväntahtoinen maalainen, jolla oli niin lapselliset, kirkkaat silmät. – Heinänkö teossa olet ollut?

– Kuinkas muuten? Virsta heinää niitettiin, tyhjällä siitä kiitettiin. Huono on tienesti nyt. Väkeä kuin seinää! Justiin tuota nälkäistä väkeä on tupannut joka paikkaan, ja sehän se ne palkat polki niin, ettei maksa yrittääkään. Kubanjilla kuusi riunaa päivässä. On sekin! Mutta ennen vanhaan, kuulehan, kolmin ruplin maksettiin, nelin, viisinkin!..

– Niin, ennen vanhaan!.. Ennen vanhaanhan ne löivät kolme ruplaa pöytään, kun vaan saivat nähdä Venäjän miehen. Tässä kymmenisen vuotta sitten minä niinikään pidin sitä samaa ammattia. Tulet stanitsaan… Mistä mies?.. Venäjältä!.. Siinä ne sua sitten heti silittelemään ja tunnustelemaan ja ihmettelemään… tuoss' on kolme ruplaa, ota! Ja juottavatkin vielä miehen ja syöttävät. Elä ja pidä lystiä niin kauan kuin tykkäät!

Maalainen kuunteli häntä ensin suu auki, kummasteleva ihailu pyöreillä kasvoillaan, mutta huomattuaan tuon retvanan valehtelevan hän maiskautti huuliaan ja rähähti nauramaan. Tshelkash pysyi totisena, salaa myhäillen viiksiinsä.

– Minä tässä kuuntelen ja luulin sinun jo tosiakin puhuvan. Ei, mutta kyllä ennen vanhaan…

– Niin, niin, no, sitähän minäkin justiin, että ennen vanhaan…

– Ole tuossa! – virkkoi toinen kättään huiskauttaen. – Suutariko sinä olet?.. tuota noin… vai räätäli!

– Jaa minäkö? – kysäisi Tshelkash vuoroonsa. Hetken mietittyään hän sanoi: – Kalastaja minä olen.

– Vai kalastaja! Ähä! Lähteekö kaloja?

– Mitäs niillä kaloilla? Tämän puolen kalamiehet pyytävät muutakin kuin kalaa. Enemmän vaan noin niin kuin hukkuneita, vanhoja ankkureita, pohjaan painuneita laivoja ja sen semmoista. Meill' on oikein ongetkin sitä mukaa.

– Pötyä… Lienet niitä sellaisia, joista laulussa sanotaan:

Miehet verkkoja viskelee veettömillen rannoillen, aittojen apajoille.

– Oletkos sinä sellaisia miehiä nähnyt? – kysäisi Tshelkash, naurusuin katsellen häntä ja arvellen, että tuo maalainen on koko lailla typerä.

– Missäpäs minä oisin niitä nähnyt? Kuullut olen vain.

– Mitäs sanot semmoisista?

– Jaa semmoisistako? Mitäpäs niistä osaisi sanoa! Reippaita poikia, vapaata väkeä.

– Vapaata… Tykkäätkö sinäkin vapaudesta?

– Kuinkas muuten? Oma olisit isäntäsi: meni minne miellyttää, teki minkä tahtoi… Sepä se! Kun vaan pysyy hollilla eikä kiveä kaulaansa ripusta, niin hätäkös silloin! Elelee lystikseen, kunhan vaan ei Jumala unohdu.

Tshelkash sylkäisi halveksivasti, keskeytti kyselynsä ja kääntyi häneen selin.

– Niinkuin nyt tämä minunkin laitani esimerkiksi! – innostui maalainen äkkiä puhumaan. – Isä kuoli, jäi pieni talon räpiskä, äiti on vanha, maasta kaikki mehu imetty… minkäs siinä eteensä ottaa? Elää pitää kumminkin. Mutta miten elää? Sepä se. Annas, kun lähden vävyksi rikkaaseen taloon. No niin… Jos antaisivat tytölle talosta oman osuuden! Mutta eihän se appi saakeli anna. Vielä vai minä hänelle rupean raatamaan selkä vääränä vuodet umpeen! Ja! Semmoinen on se juttu, näetkös! Ollapa minulla sata ruplaa rahaa tai vaikka puolikin toista, heti olisi selvillä mies… ja ähäpäs silloin, Antippa, älähän nuolaise! Tahdotkos antaa Marfalles osan? Etkö? Ole antamatta! On niitä, Jumalan kiitos tyttöjä kylässä muitakin kuin sinun Marfasi. Ja sitten sitä olisi mies ihan itse, yks pää kuin lanttu. Niin, niin. – Hän huokasi. – Mutta eihän tässä muu auta kuin ruveta kotivävyksi. Tuli sitten semmoiset meiningit: otan ja lähden tästä Kubanjille, sieppaan siellä parisen sataa kokoon ja heiskis! Jo veteli herran reteli!.. Mutta äläs! Hukkaan meni hyvät humalat… Mikäs tässä muu neuvoksi kuin ruveta kotivävyksi lopultakin? Rengiksi appelaan… Omalle konnulle ei kannata mennä, ei sitä vastenkaan. Hohhoi-jaa!

Kovin teki miehen mieli vävyksi. Oikein kävi kasvoiltaankin synkäksi ja murheelliseksi. Raskaasti hän alkoi puhkia ja liikuskella maassa, niin että Tshelkashkin heräsi ajatuksistaan, joihin oli hänen puheensa aikana vaipunut.

Tshelkashin ei olisi enää oikein tehnyt mieli jatkaa haastelua hänen kanssaan, mutta kysäisi kumminkin:

– Minnekäs sinä nyt?

– Minne? Kotipuoleen tietysti.

– No mistäs minä sen tiedän… vaikka käkeilisit Turkinmaalle…

– Turr-rkin maalle! – venäytti maalainen. – Kukas ristitty ihminen sinne lähtisi? Kylläpäs sanoa pöläytit!

– Hölmö sinä olet! – huokasi Tshelkash ja kääntyi jälleen hänestä pois, ja niin hänestä nyt tuntui, ettei hän mokoman miehen kanssa viitsi enää sanaakaan vaihtaa. Siinä oli jotain ärsyttävää, tuossa rotevassa maalaisessa.

Hämärästi, hiljalleen kypsyvä, harmillinen tunne alkoi pulpahdella hänen sisimmissään, estäen häntä kiintymästä ajatuksiinsa ja harkitsemasta ensi yön tehtäviä.

Hölmön nimen saanut talonpoika jupisi jotain itseksensä, salavihkaa heittäen karsaita silmäyksiä paljasjalkaiseen retvanaan. Lystikkäästi paisuivat hänellä posket, suu meni töröön ja siristelevät silmät alkoivat jo melkein liian usein ja hullunkurisesti räpytellä. Hän ei nähtävästi ollut odottanutkaan, että hänen puhelunsa tuon repaleisen viiksiniekan kanssa päättyy niin äkkiä ja niin mieltä pahoittavalla tavalla.

Repaleinen mies ei ollut hänestä enää tietääksensä. Hän istui aatoksissaan, vihellellen ja lyöden laitapylvääsen tahtia paljaalla, likaisella kantapäällään.

Maalaisen teki mieli maksaa hänelle samalla mitalla.

– Kuules sinä, kalamies! Juopotteletkos sinä useinkin? – yritti hän puhua, mutta samassa kääntyi kalamies äkkiä hänen puoleensa ja kysäisi:

– Kuules, lällä! Lähdetkö työhön minun kanssani tänä yönä, vai? Sano joutuun!

– Mihin työhön? – kysäisi toinen epäluuloisesti.

– Mihinkö? Mihin vaan pannaan. Lähtään kalalle. Saat soutaa…

– Jaha. Niin no… Mitäs, tuota… Sopiihan sitä soutaa. Mutta… kunhan ei vaan sinun kanssasi soutaisi narua kaulaansa. Kovin olet näköjäsi niitä maailman lopun miehiä… pimeä semmoinen.

Tshelkashista tuntui, kuin olisi mikä tulisella raudalla rintaan polttanut. Hillityllä vimmalla hän virkkoi puoliääneen:

– Älä leksottele, kun et ymmärrä. Otan ja kumautan sua kallon kamarata vasten… ehkä selvenee.

Hän kavahti pystyyn, nykäisi vasemmalla kädellä viiksiänsä, puristaen samalla oikean kätensä rautaiseen, paksujänteiseen nyrkkiin, ja säväytti silmiänsä.

Toinen säikähti. Hän vilkaisi ympärilleen ja arasti silmiään räpytellen kavahti pystyyn hänkin. Siinä he mittailivat toisiaan katseillansa ja olivat ääneti hetken aikaa.

– No? – kysäisi Tshelkash tylysti. Hän kiehui ja vavahteli loukkauksesta, joka oli hänen osakseen tullut tuolta yötiseltä vasikalta, jota hän koko keskustelun aikana oli halveksinut ja nyt kerrassaan inhosi siitä syystä, että hänellä oli niin puhtaat, siniset silmät, terveet, päivettyneet kasvot, lyhyet ja lujat kädet, siitä syystä, että hänellä on jossain siellä maalla oma talo, siitä syystä, että varakas talonpoika ottaisi hänet vävykseen, inhosi häntä koko hänen entisen ja tulevan elämänsä tähden, mutta enimmän kaikesta siitä syystä, että hän, nulikka hänen rinnallaan, uskaltaa rakastaa vapautta, jonka arvoa ei tunne ja jota ei tarvitse. Vastenmielistä aina on nähdä, että toinen, jota pidät itseäsi huonompana ja alempiarvoisena, rakastaa tai vihaa samaa kuin sinäkin ja siten käy sinun kaltaiseksesi.