Kitabı oku: «Kertomuksia II», sayfa 2

– Minulla on haikea nälkä, – sanoi toverini mahorkasta paperitöllöä käärien.

– Mitähän saisi tänään syödä ja missä?

Se oli arvoitus!

* * * * *

Tähän lopetti kertoja – naapurini erään sairashuoneen kopissa – kertomuksensa ja lisäsi:

– Siinä kaikki. Meistä tuli hyvät ystävät sen sotamiehen kanssa ja me saavuimme yhdessä Karssin alueelle. Hän oli hyväntahtoinen ja paljon kokenut poika, tyypikäs paljasjalka-kulkuri. Minä kunnioitin häntä. Vähään-Aasiaan asti kulimme yhdessä, siellä sitte hävisimme toisistamme.

– Muistatteko koskaan nikkaria? – kysyin minä.

– Kuten näette tai – kuten kuulitte…

– Ja miltä tuntuu?

Hän naurahti.

– Mitäs minun pitäisi tuntea? Ei ollut minun syyni, että hänen niin kävi, samoin kuin ei ole teidän syynne, miten minun on käynyt… Eikä mikään ole kenenkään syy, sillä kaikki olemme me samallaisia – elukoita.

AJAN RATOKSI

Raskaita, harmaita savukierteitä tuprutellen painui matkustajajuna suunnattoman matelijan kaltaisena keskellä viljapeltojen merta aron syvyyteen. Savun kanssa hajosi paahteiseen ilmaan äkäistä ryminää, joka hetkeksi oli häirinnyt avaran, aution lakeuden velttoa äänettömyyttä ja pienen aseman seutua, minkä yksinäisyys keskellä tasankojen hiljaisuutta herätti raskaita tunteita.

Ja kun kumea, mutta elämää tietävä junan humu oli haihtunut pilvettömän taivaan holveihin, vallitsi aseman seudulla jälleen jäytävä raukeus ja aron unelias yksitoikkoisuus tuntui enenevän.

Aro kuumotti kullankeltaisena, taivas helakan sinisenä. Kumpikin tuntui käsittämättömän suurelta. Ruskeat asemarakennukset, jotka olivat viskotut näiden väliin, tekivät arkipäiväisen vaikutuksen, joka turmeli tuon raukean kuvan keskustan, minkä mielikuvista ja aatetta vailla oleva taiteilija oli piirtänyt.

Joka päivä sukeltaa arolta asemalle 12 ja 4 aikaan junia pysähtyen siihen pariksi minuutiksi. Nämä neljä minuttia ovat aseman ainoa ja päähuvitus. Ne tuottavat vaihtelua palveluskunnan yksitoikkoiseen elämään. Jokaisessa junassa on joukko kirjavapukuista yleisöä. Ne ilmestyvät tuokioksi. Vaunujen ikkunoista vilkkaa heidän väsyneet, kärsimättömät ja veltot kasvonsa. Helähtää kellon soitto, kimeä pillin vihellys kuuluu, veturi puhkaa ja he kiitävät pois, kauas kaupunkeihin, missä kiehuu meluinen elämä.

Aseman palveluskunnasta, joka on turtunut ikävän yksitoikkoisuudessa, on huvittavaa nähdä noita kasvoja ja junan mentyä on puhetta kotvaksi yhdestä ja toisesta tuokion huomiosta. Heidän ympärillään levitteleikse äänetön aro, yllä kaartuu taivas välinpitämättömän näköisenä ja heidän mielissään asuu samea kade niitä ihmisiä kohtaan, jotka joka päivä kiitävät heidän ohitsensa jättäen heidät elämään ja olemaan aivan kuin osattomiksi elämästä.

Ja siinä ne junan mentyä seisovat asemasillalla seuraten silmillään tumman juovan katoamista kullalle hohtavien viljapeltojen äärettömyyteen, mykistyneinä ohi vilahtaneen elämän vaikutuksesta.

Siinä ovat melkein kaikki. Asemapäällikkö, hyväntahtoinen, lihava, vaaleatukka mies, jolla on tuuheat viikset kuin kasakalla; hänen apulaisensa, ruskeaverinen ja teräväpartainen nuorimies; asemavahti Luka, pientäkättä oleva, nokkela, viekas mies, sekä eräs vaihdemies, Gomosov, tanakka, leveäpartainen ja juro musikka, jonka naama on aina vakava ja pullea.

Asemahuoneen oven vieressä istuu penkillä päällikön vaimo, pieni, paksu nainen, joka on haleta kuumuudesta. Hänen polvillaan nukkuu lapsi, jonka posket ovat yhtä pyöreänpullakat kuin äidinkin.

Juna painuu ylänteen taa ja näyttää kuin se sukeltaisi maan sisään.

Silloin asemapäällikkö virkkaa vaimolleen:

– Jokos se tee on valmista, Sonja?

– Tietysti, – vastaa tämä hiljaa ja vetelästi.

– Luka! Kuuleppas, ota ja lakaise asemasilta… ne ovat taas tiputelleet sen roskaa täyteen…

– Kyllä, Matvei Jegorovitsh…

– No, Nikolai Petrovitsh, mentäisiinkö teetä juomaan?

– Niinhän se on ollut tapa, – vastaa apulainen.

Kun iltapäivän juna on lähtenyt, kysäsee Matvei Jegorovitsh vaimoltaan:

– Jokos se päivällinen on valmis, Sonja?

Sitte hän antaa Lukalle käskyn, joka aina kuuluu vanhaan tapaan ja kutsuu apulaistaan, joka on heillä ruokamiehenä:

– No, mentäisiinkö päivälliselle?

Ja apulainen vastaa yksikantaan:

– Kuten ainakin…

He poistuvat huoneeseen, jossa on paljo kukkia ja vähän huonekaluja, mutta paljo keittiön ja lapsen kääreiden hajua. Täällä keskustellaan pöydän ympärillä siitä, mitä äsken oli vilauksella nähty.

– Näittekö, Nikolai Petrovitsh, toisen luokan vaunussa erästä vaaleatukkaista naista, jolla oli keltainen puku? Oli se aika hempukka!

– Mukiin menevä, mutta mauttomasti puettu… – vastaa apulainen.

Hän puhuu aina lyhyeen ja vakuuttavasti, sillä hän pitää itseään kokeneena ja sivistyneenä miehenä. Hän on päättänyt kymnaasin. Hänellä on mustakantinen vihko, johon hän kirjoittelee kaikenmoisia ajatelmia penkoen niitä sanomalehtien nurkkanovelleista ja kirjoista, jotka sattumalta joutuvat hänen käsiinsä. Päällikkö tunnustaa kaikessa ja tinkimättä hänen auktoriteettinsa, kun se vain ei koske virka-asioita, ja kuuntelee häntä hartaasti. Varsinkin ovat hänen mieleensä Nikolai Petrovitshin vihkoon kirjoitetut viisaudet ja niitä hän aina sydämensä yksinkertaisuudella ihmettelee. Apulaisen huomautus puvun johdosta saa Matvei Jegorovitshin kysymään:

– Eikö sitten keltainen sovi vaaleaveriselle?

– Tarkoitin kuosia enkä väriä, – selittää apulainen ammentaen marjahilloa lautaselleen lasimaljakosta.

– Kuosia… sitähän minäkin, – säestää päällikkö.

Puheeseen tarttuu vaimo, jota asia koskee lähemmin. Mutta kun nämä ihmiset ovat keskinkertaisella kehityskannalla, venyy keskustelu hitaasti ja saa harvoin liikkeelle tunteita.

Melkein joka tunti tulee tavarajunia, joiden palvelusväki on tuttua joukkoa. Kaikki nuo konduktöörit ovat unisia nahjuksia, ikävien aromatkojen veltostamia. Joskus nämä kertovat radalla kohdanneista tapauksista tai tietävät uutisia; niin ja niin monennella virstalla jäi joku junan alle, sitä ja sitä on sakotettu virkavirheestä tahi on joku saanut ylennystä. Tämmöiset tiedot ahmitaan herkkupaloina.

Vaan aurinko kierii hitaasti aron äärtä kohden. Kun se on ehtinyt maan laitaan, hehkuu se purppuralle. Arolle valahtaa punertava hämy, joka herättää kaipauksen surumielisen tunteen, selittämättömän halun jonnekin kauas, pois tästä tyhjyydestä. Ja sitte aurinko vitkaan painuu syvemmä… Taivaalla leikkivät sen valot vielä kauan aikaa kuin hiljaiset sävelten aallot. Mutta vähitellen sammuu ehtoisen ruskon leimu, hämärä hiipii kätköstään esiin, lämmin ja uinaileva. Tähdet syttyvät palamaan ja vilkkuvat hätäisesti kuin pelästyneinä maassa vallitsevasta ikävästä.

Aseman kietoo vaippoihinsa yö, musta ja tyly. Sytytetään lyhdyt. Kirkkaimmin ja korkeimmalla palaa viheriä tuli merkkipatsaassa. Sen ympärillä on pimeä äänettömyys.

Toisinaan helähtää kello. Se on junan tulomerkki. Hätäinen kaiku kiitää arolle ja sammuu siellä. Kohta tämän jälkeen sukeltaa pimeästä punainen, vilkkuva valo esiin ja aron hiljaisuus värähtelee veturin kumeasta huohotuksesta.

* * * * *

Aseman väestön alin kerros elää toisenlaisissa oloissa kuin ylin. Vahtimies Lukaa kiusaa myötäänsä ajatus päästä pistäytymään vaimonsa ja veljensä luo kylällä, jonne tulee seitsemän virstaa. Siellä on hänellä talous, kuten hän selittää Gomosoville, pyytäessään tätä juroa miestä "hoitamaan virkaansa" sillä aikaa.

Sana "talous" saa Gomosovin aina raskaasti huokaamaan ja hän sanoo Lukalle:

– Ka, mene vain. Eihän se talous tule ilman toimeen…

Mutta toinen vaihdemies, Afanasi Jagodka, entinen sotamies, jonka pyöreät, punaiset kasvot ovat harmaassa harjaksessa, on ilkeä ja pistelijäs eikä usko Lukaa.

– Talous! huudahtaa hän irvistellen. – Vaimo… Kyllä minä sen tiedän… Onko akkasi sitte leski, vai…?

– Mokoma variksien marssittaja!? murahtaa Luka halveksien vastaan.

Hän sanoo Jagodkaa variksien marssittajaksi sen vuoksi, että tämä vanha sotamies pitää tavattomasti linnuista. Hänen vahtikojunsa on ulkoa ja sisältä täynnä häkkiä. Päivät pääksytystään kuuluu kojulta lintujen säkätystä. Siinä on rastasta, kottaraista ja jos mitä, jotka hän on vanginnut. Hän askaroitsee niiden kanssa uppopäivät vapaana aikanaan, hoitaa ja vaalii elättejään eikä välitä tovereistaan vähääkään. Lukaa hän nimittää pässiksi ja Gomovia aasiksi ja sanoo kummallekin vasten silmiä, että he ovat naisten hännässäjuoksijoita ja että sietäisivät saada selkäänsä.

Luka ei ole hänen sanoistaan niinä miehinäänkään, mutta kun sotamiehen onnistuu saada hänet suuttumaan, silloin Luka laskettelee kauan ja voimakkaasti:

– Senkin harjasturpa, heittiö… Mitä sinä mokoma virkaheitto-rumpali oikeastaan ymmärrät? Ikäpäiväsi olet kykkinyt pataljoonan kaalinpäitä vartioimassa… pidä suusi kiinni äläkä viisastele, kun et ymmärrä hölynpölyä… Mene komentamaan variksiasi, marssimestari!

Kuunneltuaan tyynesti loppuun meni Jagodka kantelemaan päällikölle, mutta tämä ärjäsi, ettei tultaisi hänelle joutavia juoruamaan ja ajoi sotamiehen pois. Silloin lähtee Jagodka itse Lukan luo, lukee tyyneesti ja kiivastumatta tälle semmoisen messun, että Luka lähtee syleksien tiehensä.

Paitsi päällikön vaimoa oli asemalla vielä toinenkin nainen, nimittäin palvelijatar. Hänen nimensä oli Arina, iältään neljänkymmenen korvilla ja muuten hyvin rumannäköinen: kömpelöruumiinen, aina likainen ja repaleissa, kulki lynkyttäen, kesakkoisista kasvoista kiilui kaksi vinoa, säikähtynyttä silmää. Oli jotain orjamaista ja tukahtunutta hänen karkeassa vartalossaan, oli kuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi kaikilta ihmisiltä, heittäytyä jalkoihin uskaltamatta itkeä. Gomosov oli asunut asemalla kahdeksan kuukautta välittämättä Arinasta sen enempää. Tavatessaan tämän sanoi hän "terve" ja Arina vastasi samaten, vaihtoivat vielä pari kolme sanaa ja sitte menivät omille asioilleen. Kerran ilmestyi Gomosov päällikön keittiöön ja pyysi Arinan ompelemaan hänelle paitoja. Tämä ompeli ne ja meni itse niitä viemään.

– Suurkiitos, – sanoi Gomosov. – Kolme paitaa, riuna kappale, siis kolmekymmentä kopekkaa olet saapa… Eikö niin?

– Niin tuo lienee… – vastasi Arina.

Gomosov vaipui ajatuksiinsa eikä hyvään aikaan virkkanut mitään.

– Mistäs läänistä sinä olet? – kysyi hän viimein naiselta, joka kaiken aikaa oli katsellut hänen partaansa.

– Rjäsanin, – vastasi nainen.

– Etäältä! Mikäs se tänne toi?

– Ka, tänne toi… itsemiehiäni olen… yksinäinen…

– Pääsee sitä etemmäksikin… – huokasi Gomosov.

Ja taasen syntyi äänettömyys.

– Niin sitä minäkin… Nishegorodin läänistä olen, Sergatshevin pitäjää, alkoi Gomosov viimein. – Yksinään on tässäkin eletty. Oli talouskin ennen ja vaimo oli, kaksi lasta. Vaimo kuoli koleraan ja lapset… kun tuli kuolema, niin oli se heidän aikansa… Surra on saanut kyllikseen… sitte koettelin uudelleen nousta pystyyn – ei tullut mitään. Ei ruvennut masinanrämppä käymään. Läksin liikkeelle, sai kulkea mieroa pitkät taipaleet ja nyt on saanut jo kolmatta vuotta hapuilla…

– Paha se on, kun ei ole omituista pesää, virkkoi Arina hiljaa.

– Tietäähän sen…! Leskikös se sinä, vai…?

– Tyttö…

– Oikeinko tosissa? – ihmetteli Gomosov avomielisesti.

– Jumaliste tyttö, – vakuutti Arina.

– Miksi et ole mennyt naimisiin?

– Kuka minua ottaisi? Ei ole omaa mitään… ja pahannäköinen…

– Niinpä niin… – myhähteli Gomosov miettivästi ja partaansa sivellen rupesi katsomaan naista tarkkaavasti. Sitte kysyi, paljoko hän sai palkkaa.

– Puolenkolmatta…

– Vai niin. Ja minulta tulee sinulle siis kolmekymmentä kopekkaa? Kuulehan, käy illalla hakemassa, tuossa kymmenen tienoissa!.. sitte saat… juodaan teetä ja puhellaan ajan ratoksi… Molemmat olemme yksinäisiä. Muista tulla!

– Tulen… – virkkoi nainen ja läksi.

Ja tultuaan täsmälleen kymmenen aikaan hän viipyi Gomosovin luona aamuhämäriin. Tästä pitäen ei tämä kutsunut häntä enää kertaakaan luokseen eikä suorittanut maksua paidoista. Mutta Arina tuli itsestään, aina tylsänä ja nöyränä ja jäi ääneti seisomaan hänen eteensä. Gomosov virui lavitsalla, katsahti tulijaan ja siirryttyään seinemmä sanoi:

– Paina puuta.

Ja kun Arina oli istuutunut, selitti hän:

– Pidä sinä se salassa. Älä hisahdakaan, ei kellekään… muuten voi minulle käydä pahoin. Minä en ole nuori etkä sinäkään… ymmärrätkö?

Nainen nyökäytti myöntävästi päätään.

Hän saattoi tämän ulos ja antoi pukunsa korjattavaksi sanoen:

– Muista nyt, ettei kukaan…

Ja niin he alkoivat elää yhdessä salaten kaikilta välinsä. Arina hiipi öisin salaa hänen luoksensa. Mies kohteli häntä ystävällisesti, mutta sanoi toisinaan suoraan:

– Et tosiaankaan ole kaunis.

Arina vain kuunteli raukeasti hymyillen ja lähtiessään sai aina jotain ompelemista.

He tapasivat toisiaan harvoin. Kun Gomosov sattui näkemään Arinan asemalla, sanoi hän tälle puoliääneen:

– Tule tänään.

Ja hän tuli, nöyränä kuten ennenkin ja niin vakavin ilmein kesakkoisilla kasvoillaan, että hän aivan kuin näytti tulleen täyttämään velvollisuutta, jonka tärkeys oli hänelle käynyt selväksi. Mutta kun hän kulki kotiinsa, kuvastui hänen kasvoillaan entinen syyllisyyden ja pelon eloton leima.

Toisinaan hän pysähtyi johonkin rakennuksen kulmaan tai nojautui puuta vasten ja kauan katseli arolle… Siellä oli yö ja sen synkkä äänettömyys puistatti sydäntä.

* * * * *

Eräänä iltana, kun juna oli jo mennyt, kokoutuivat aseman virkamiehet juomaan teetä puutarhaan Matvei Jegorovitshin asunnon ikkunan alle tuuheiden poppelien siimekseen.

Kuumina päivinä he usein tekivät näin. Olihan siitä edes jonkunlaista vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä.

Teenjuonti oli parhaallaan menossa. Oltiin ääneti, sillä junan antama puheenaihe oli jo loppunut.

– Tänään on kuumempi kuin eilen, – alkoi Matvei Jegorovitsh viimein.

– Ikävän tähden tuntuu vain kuumemmalta, vastasi hänen vaimonsa.

– Hm, taitaa olla… Ikävä tosiaankin on! Olla nyt edes kortit, mutta meitä ei ole kuin kolme…

Nikolai Petrovitsh kohautti olkapäitään ja kulmiaan rypistellen lausui seuraavat sanat:

– Korttipeli on Schopenhauerin mukaan kaikkien ajatusten vararikko.

– Sepä oli viisaasti sanottu! – ihmetteli Matvei Jegorovitsh. – Ajatusten vararikko, vai miten se oli… Jaa-a! Kuka se muka olikaan?

– Schopenhauer, saksalainen filosoofi.

– Fi-ilosoofi? Mm…

– Mitäs ne filosoofit sitte… ne taitaa olla yliopistoissa? – uteli asemapäällikön vaimo.

– N-niin, tavallaan… Ei se ole mikään virka-arvo, vaan niin sanoakseni synnynnäinen taipumus. Filosoofi voi olla ken tahansa, jos hänellä vain on synnynnäistä taipumusta ajattelemaan ja etsimään alkua ja loppua kaikessa. Tietysti on yliopistoissakin filosoofeja, mutta saattaa niitä olla yhtähyvin muuallakin… esimerkiksi rautatien virkamiehissä…

– Lie niillä hyvät tulot, jotka ovat yliopistoissa?

– Jos on hyväjärkinen…

– Ah, kun olisi tässä neljäs, niin olisi aika soma pistää skruuviksi! – virkkoi Matvei Jegorovits syvään huoaten.

Ja keskustelu katkesi.

Leivojen laulu kaikuu taivaalta, poppeleissa hyppii oksalta oksalle pikkulintuja hiljaa sirkuttaen. Huoneesta kuuluu lapsen itku.

– Onko Arina siellä? – kysäsee Matvei Jegorovitsh.

– Tietysti, – vastaa vaimo.

– Omituinen akka se on tuo Arina; tarkastakaapas, Nikolai Petrovitsh…

– Omituisuus on banaalisuuden selvin merkki, sanoo Nikolai Petrovitsh aivan kuin itsekseen ja ajattelevan näköisenä.

– Mitenkä? – kysyy päällikkö elostuen.

Ja kun Nikolai Petrovitsh selvästi ja painavasti on toistanut sanat, siristää hän hyvillä mielin silmiään. Mutta Sofja Ivanovna virkkaa painuneella äänellä:

– Hyvin te näytte muistavan, mitä olette lukenut, vaan minä unohdan jo seuraavana päivänä. En muista, vaikka tapa. Tässä eräänäkin päivänä luin jotain niin hauskaa ja jännittävää, mutta en muista sanaakaan.

Se on tottumuksessa… selittää Nikolai Petrovitsh lyhyesti.

– Tämä viimeinen oli parempi kuin – mikä se olikaan – kuin Schopenhauer, – sanoo Matvei Jegorovitsh hymyillen. Kaikki uusi näyttää olevankin vanhaa.

– Ja päinvastoin, sillä eräs runoilija on sanonut: "on säästäväinen elon viisaus – vanhasta siinä ommellahan uus."

– Kehveli olkoon tuota miestä! Siltä tulee kuin turkinhihasta!

Matvei Jegorovitsh nauraa hyvän aikaa, hänen vaimonsa hymyilee ja Nikolai Petrovitsh on hyvillä mielin, jota hän turhaan koettaa salata.

– Kuka se onkaan sanonut siitä banaalisuudesta?

– Barjatinsky, eräs runoilija.

– Entä viimeisen?

– Fofanov, myöskin runoilija.

– Sukkelia miehiä! – myöntää Matvei Jegorovitsh ja toistaa säkeet tyytyväisyydestä myhäillen.

Ikävä näyttää pitävän näitä ihmisiä leikkikalunaan. Hetkeksi heittää se heidät, mutta sitte taas tulee ja tarttuu uudelleen kiinni. Ja silloin ovat he vaiti ja puhkavat paahteissaan, jota tee enentää.

Asemalla vallitsee hiljaisuus. Aro on yhtenä valomerenä.

– Niin, minä alotin äsken Arinasta, – sanoo Matvei Jegorovitsh. – Kummallinen nainen! On kuin puulla päähän lyöty, ei naura, ei laula, puhuu vähän… Mutta työt tekee hyvin ja hoitaa Ljoljaa ihmeteltävän huolellisesti…

Hän puhuu hiljaa, ettei Arina ikkunan kautta kuulisi, sillä hän tietää, ettei palvelijoita sovi näiden kuullen kiittää. Vaimo keskeyttää hänet merkitsevästi naamaillen:

– Anna olla… et sinä kaikkea hänestä tiedä.

 
Ma orja lemmen oon
Ja siksi taisteloon
Mun täytyy väsyä,
Oi, demon väkevä!
 

hyräilee Nikolai Petrovitsh ja rummuttaa sormillaan tahtia. Hän myhäilee.

– Mitä? Hän… te valehtelette kumpikin! Matvei Jegorovitsh remahti nauramaan, että posket tärisivät ja otsalta herneili hiki.

– Se ei ole ollenkaan naurun asia! – huomauttaa hänen vaimonsa. – Ensiksikin hänellä on lapsi hoidettavana eikä mikään demon ja toisekseen katsoppas leipää! Hapanta ja palanutta.

– Jaa-a, leipä on tosiaankin huonoa, täytyy nuhdella… Mutta, jumaliste, enpä olisi osannut uskoa! Lempo vieköön! Vaan kukas se toinen olisi… Lukashka? Kyllä minä sen marakatin opetan! Vai olisiko Jagodka… Aa, pallinaama!

– Gomosov… – vastaa Nikolai Petrovitsh lyhyesti.

– Jokohan! Katsoppas sitä hiljaista jäärää… Oo-o! Ettehän vain omianne…

Matvei Jegorovitsh innostuu tavattomasti tästä hauskasta jutusta. Vuoroin hän nauraa, että silmät vettyy, vuoroin sanoo tosissaan, että rakastuneita on ankarasti nuhdeltava, sitten kuvittelee mielessään näiden helliä keskusteluja ja taas nauraa röhöttää.

Viimein valtaa asia hänet kokonaan. Silloin Nikolai Petrovitsh muuttuu ankaran näköiseksi ja Sofja Ivanovna sättii miestään.

– Lemmot! Kyllä minä niille kestit laitan! Mainion hupaista! – laskettelee Matvei Jegorovitsh.

Samassa ilmestyy Luka ja ilmoittaa:

– Telekrahvi naputtaa.

– Tulen. Soita 42:n tulo.

Kohta lähtee päällikkö apulaisineen asemalle. Luka soittaa kelloa. Nikolai Petrovitsh istuutuu koneen ääreen ja kysyy seuraavalta asemalta: voinko lähettää junan n: o 42. Päällikkö kävelee edestakasin huoneessa ja puhuu hymyillen:

– Pitää niille lystit näyttää… mitäs sitä ajan ratoksi, saa toki vähän nauraa…

– Sopii, – myöntää Nikolai Petrovitsh koneeseen naputtaen.

Hän tietää, että filosoofin on ilmaistava ajatuksensa lyhyesti.

* * * * *

Pian saivatkin he nauraa.

Kerran eräänä yönä meni Gomosov Arinan luo kellariin, jonne tämä päällikön vaimon luvalla oli laittanut vuoteen keskelle kaikellaista rojua. Täällä oli kosteaa ja viileää ja särkyneet tuolit, tynnyrit ja laudat näyttivät pimeässä kummituksilta. Ja kun Arina oli täällä yksin, pelkäsi hän niin, ettei voinut nukkua, vaan silmät auki venyen selällään olilla höpisi myötäänsä rukouksia.

Gomosov tuli kellariin. Kauan aikaa hän käpelehti Arinan kanssa ääneti, vaan sitte nukkui. Arina herätti hänet kuitenkin kohta:

– Timofei Petrovitsh!

– No? – kysäsi Gomosov unimielin.

– Lukon takana ollaan…

– Mitenkä niin? – kysyi Gomosov pystyyn kavahtaen.

– Kuka lie ollut ja lukinnut…

– Valehtelet, – virkkoi Gomosov vihaisesti ja säikähtyneenä tyrkäten Arinan luotaan.

– Katso itse, – sanoi Arina nöyrästi.

– Gomosov kavahti pystyyn ja kompuroi ovelle, jota potkaisi ja sanoi:

– Se on sotamies…

Oven takaa kuului ilkkuvaa hohotusta.

– Laske! – virkkoi Gomosov lujasti.

– Mitä? – kuului sotamiehen ääni.

– Laskehan…

– Aamulla lasketaan, – vastasi sotamies ja läksi menemään.

– Pitää mennä vahtiin, riiviö! – huudahti Gomosov vihaisesti ja rukoilevasti.

– Kyllä minä vahdin, – istu siellä…

Ja sotamies meni.

– Koira! murahti vaihdemies tuskallisesti. – Maltahan, et sinä minua tänne kytke. Entä asemapäällikkö… mitäs hänelle… mitäs hänelle sanot? Kysyy, missä Gomosov on ja silloin saat vastata…

– Mene ja tiedä, ettei asemapäällikkö olekin itse käskenyt, – virkkoi Arina hiljaa ja toivottomalla äänellä.

– Asemapäällikkö? – säikähti Gomosov. – Mitä hyötyä siitä hänelle?

– Ja hetken vaiettuaan hän ärjäsi: – valehtelet!

Arina huokasi raskaasti.

– Mikä nyt perii? – kysyi Gomosov istuutuen tynnyrin laidalle pihtipieleen. – On häpeää minulle kerraksi… ja kaikki on sinun syytäsi, mokoma heittiö!

Hän heristi nyrkkiä sinne päin, missä Arina ääneti istui. Vaan Arina oli vaiti.

Heidät ympäröi kostea pimeys, jossa lemusi hapankaalin ja homeen katku sekä vielä jotain, joka kutkutti sieraimia. Oven raoista tirkisteli sisään kuu. Vähän matkan päässä puhki veturi lähtöä tehden.

– Mitä murjotat siellä, luntus? – alkoi Gomosov äkäisesti ja halveksivasti. – Mitä minä nyt teen? Tekee tepposet ja vielä murjottaa… Sanotko, heittiö, mitä on tehtävä tahi…! Mihin joudun häpeältä? Kapineeseen minä puutuinkin…

– Anna anteeksi, – sanoi Arina hiljaa.

– Anteeksi…

– Jospa eivät suutukaan…

– Ei se minua liikuta. Sinulle antavat anteeksi, mutta minä se häpeän kärsin. Minulle nauretaan…

Hetken vaijettuaan alkoi hän uudelleen manata ja sättiä. Ja aika kului tuskallisen hitaasti… Viimein sanoi nainen vapisevin äänin:

– Anna sinä minulle anteeksi, Timotei Petrovitsh.

– Annan korvillesi anteeksi! – ärjäsi tämä.

Ja taas syntyi äänettömyys, synkkä, masentava, täynnä tylsää kipua ja ahdistusta.

– Hyvä Jumala! Ei päiväkään vielä sarasta, ruikutti Arina väräjävin äänin.

– Suusi kiini tahi minä näytän päivän! – uhkaili Gomosov ja alkoi uudelleen purkaa manauksia. Sitte seurasi jälleen synkkä äänettömyys. Ja hetkien tylyys yhä kasvoi ja oli kuin olisi joka tuokio viivyttänyt menoaan nauttiakseen kummankin häpeällisen raskaasta kohtalosta. Gomosov torkahti hetkeksi, vaan heräsi, kun lähellä kellaria kiekahti kukko.

– Nukutko, velho? – murahti Gomosov.

– En, vastasi Arina raskaasti huoaten.

– Sitä vielä olisi puuttunut…

– Timotei Petrovitsh, – älähti nainen melkein ujeltaen, – älä tuskaile minulle… Sääli minua! Jumalan nimessä pyydän, sääli toki vähän… Poloinenhan olen, yksin onneton maailmassa. Ja sinä… sinä…

– Ole uikuttamattasi! – keskeytti Gomosov hänet tylysti ja hieman, pehmentyneenä naisen ruikutuksesta.

– Suu kiinni, jos tässä kerran on kärsiä sallittu…

Ja taas odottivat he ääneti, mitä seuraava hetki toisi mukanaan. Jopa viimein oven halkeamista kurkisti auringon ensi säteitä. Kellarin luona kuului askeleita. Joku lähestyi ovea, seisattui ja poistui.

– Kiusanhenget! – voihkasi Gomosov syläisten.

Taasen äänettömyys, jännittävä, pitkä.

– Herra… armahtakoon… huokaili Arina.

Joku varovasti hiipii kellarille… Lukko kahisee ja kuuluu asemapäällikön ankara ääni:

– Gomosov! Ota Arinaa kädestä ja astu ulos, nopeaan!

– Joudu! – sanoi Gomosov puoliääneen. Arina tuli ja pysähtyi pää kumarassa hänen rinnalleen.