Kitabı oku: «Kertomuksia II», sayfa 3
Aukeni ovi, heidän edessään seisoi päällikkö, joka syvään kumartaen virkkoi:
– Onnittelen avioliittonne johdosta! Tehkää hyvin, käykää esiin.
Pillit soimaan!
Gomosov astui kynnyksen yli ja pysähtyi typertyneenä korviavihlovasta, päättömästä melusta. Oven luona oli Luka, Jagodka ja Nikolai Petrovitsh.
Luka peitoi nyrkillään ämpärin pohjaan ja kirkui kimeällä äänellä; sotamies vingutteli sarvipilliä, Nikolai Petrovitsh huitoi käsillään ja posket pullollaan puhalsi kuin torvella:
– Pum, pum! Pum-pum-pum!
Ämpäri kumisi, sarvipilli vinkui ja ujelsi. Matvei Jegorovitsh nauroi katketakseen, samoin apulainenkin nähdessään Gomosovin seisovan hämillään, kasvot harmaana ja huulet vavisten. Hänen takanaan seisoi Arina kuin kivettyneenä ja pää rintaa vasten painuneena.
"Timotei ja Arina
Ovat tässä parina…"
hoilotti Luka täyttä kurkkua ja vääristeli naamaansa Gomosovin nenän alla. Sotamies vingutti pilliään, minkä jaksoi aivan hänen korvaansa.
– No, alkakaa mennä… ota kädestä kiinni! huusi päällikkö nauruun menehtymäisillään. Aseman rapuilla istui hänen vaimonsa ruumistaan heiluttaen puoleen ja toiseen ja huusi tukahtumaisillaan:
– Motja… riittää… ah, läkähdyn!
Vaan meteli jatkui.
– Eläköön nuori pari! – komensi Matvei Petrovitsh, kun Gomosov läksi liikkeelle. Ja kaikki neljä päästivät räikeän äläkän.
Arina kulki Gomosovin perästä pää pystyssä, suu auki ja kädet sivuilla riippuen. Tylsät silmät katselivat eteenpäin, mutta tuskin mitään nähden.
– Motja, käske suutelemaan, ha, ha, haa!
Raakaa melua jatkui vielä hyvän aikaa. Viimein poikkesi Gomosov asemarakennuksen taa. Arina jäi pihalle kiusaajiensa käsiin, jotka huusivat, kirkuivat hänen korviinsa ja hyppivät ympärillä hillittömän riemun pyörteessä kuin mielettömät. Arina seisoi keskellä jäykin kasvoin, avuttomana, likaisena, sääliä herättävänä…
– Aviomies pötki tiehensä eikä ottanut vaimoaan! – huusi Matvei Jegorovitsh vaimolleen ja nauroi pakahtuakseen.
Arina käänsi hänelle päänsä ja läksi menemään arolle päin naurun, kirkunan ja melun seuratessa takana.
– Riittää, antakaa olla! – huusi Sofja Ivanovna. Ruuanlaittoon pitää joutua!
Vaan Arina kulki arolle, sinne mistä kaukaa siinsi viljapeltojen keltainen lakeus. Hiljaa kulki hän kuin syviin mietteisiin vaipuneena.
– Miten, miten se oli? – kyseli Matvei Jegorovitsh jälestäpäin vehkeen osanottajilta, kun nämä toisilleen selittivät yksityiskohtia Arinan ja Gomosovin käytöksestä. Ja kaikki nauraa röhöttivät. Vaan Nikolai Petrovitshin mielestä asian ansaitsi muistaa viisaalla mietelmällä.
"On nauraminen paikallaan
Jos hassulle vain nauretaan…"
sanoi hän Sofja Ivanovnalle, mutta lisäsi rajoittavasti:
– Paljo nauraminen on kuitenkin vahingollista.
* * * * *
Sinä päivänä naurettiin asemalla paljon, mutta syötiin vähän, sillä Arinaa ei kuulunut ruokaa valmistamaan. Sen sai laittaa päällikön vaimo itse. Kehno ateria ei kuitenkaan vienyt hyvää mielialaa. Gomosovia ei näkynyt liikkeellä ennen hänen vahtivuoroaan, mutta kun hän sitte ilmestyi näkyviin, sai hän kutsun asemapäällikön konttoriin, missä Nikolai Petrovitsh Lukan ja Matvei Jegorovitshin nauraessa, alkoi kysellä Gomosovista, miten tämä oli "armastellut" kaunotartaan.
– Omituisuuteensa nähden se oli ensimäisen numeron syntiinlankeemus, – sanoi Nikolai Petrovitsh asemapäällikölle.
– Syntiinlankeemus se oli, – säesti juro vaihdemies jäykästi hymähtäen. Hän käsitti, että jos hän osaa kertoa asiasta ivallisesti, niin hänelle nauretaan sen vähemmän. Ja hän kertoi:
– Alussa, se ei muuta kuin katsoa naljaili minuun…
– Katsoa naljaili?! Ha, ha, haa! Nikolai Petrovitsh, kykenettekö kuvittelemaan, miltä näyttää kun semmoinen naamarustinki naljailee? Mainiota!
– Siinä se sitte yhä naljaili, vaan minä en ollut niissä mielissäkään, ajattelin vain: pelitse, mitä pelitset! Ottaa sitte ja sanoo kerran, että tahdotko muka, niin ompelen sinulle paitoja!
– Mutta "ei ompelussa ollut vetovoima", – huomautti Nikolai Petrovitsh ja lisäsi asemapäällikölle selittäen: – ne ovat Nekrasovin sanat hänen runoelmastaan "Narjadnaja i ubogaja" ["Koreapukuinen ja repaleinen"]… Jatka, Timotei!
Ja Timotei jatkoi kertomistaan, ensin vähän itseään pakottaen, vaan sitte yltyi laskettelemaan valheita, sillä hän huomasi, että valhe häntä auttoi.
Vaan hän, josta Gomosov kertoi, virui arolla. Syvälle ruispeltoon oli hän painunut. Raskaasti laskeutui hän täällä pitkälleen ja kauan makasi maassa hievahtamatta. Mutta kun aurinko oli paahtanut selkää niin kovasti, ettei hän enää sietänyt säteiden polttavaa paahdetta, kääntyi hän selälleen ja peitti silmänsä, ettei olisi nähnyt taivasta, sillä sen kirkkaus oli liian häikäisevä eikä aurinkoa sen syvyydessä.
Ja rukiin tähkät ja korret kahisivat oudosti tämän häpeän musertaman naisen ympärillä ja lukemattomat sirkat sikattivat huolestuneina ja taukoamatta. Oli tukahduttavan kuuma. Hän koetti muistella rukouksiaan, vaan ei voinut – silmissä kihisi hurjaa vauhtia irvisteleviä naamoja, korvissa humisi räikeä vinkuna. Ja tästä sekä paahteesta poltti ja ahdisti rintaa kovasti ja hän aukaisi röijynsä ja paljasti rintansa auringon säteille mahdollisesti luullen että se helpottuisi. Ja sillä aikaa kun päivä poltti hänen pintaansa, rintaa repi tunne, joka oli kivun kaltainen ja vihlova kulu poltinraudan jälki.
– Herra… armahtakoon…
Mutta vastaukseksi kahisivat vain korret ja huolestunut sirkkojen laulu kaikui lakkaamatta. Hän nosti päätään aaltoavasta pellosta, näki kullanmoisia viljavainioita silmänkantamattomiin, näki pumppuhuoneen mustan savutorven ja asemarakennuksen katot. Ei mitään muuta ollut äärettömällä tasangolla, jonka yllä kaartui sininen taivaanlaki. Ja Arinasta tuntui, että hän on yksin maailmassa, onneton, hyljätty, polettu, on sen keskipisteessä eikä kukaan tule koskaan jakamaan raskasta yksinäisyyttä hänen kanssaan, ei kukaan, ei koskaan…
Illalla hän kuuli huutoja:
– Arina-a! Arishka, heittiö…
Toinen oli Lukan, toinen sotamiehen ääni. Hän halusi kuulla kolmannenkin, mutta se ei häntä kutsunut ja silloin virtasi hänen silmistään kuumia kyyneleitä, niitä vuosi paljo ja ne tulvivat ahavoittuneilta kasvoilta rinnoille. Hän itki katkerasti ja riuhtoi rintaansa kuivaa, lämmintä maata vasten, että olisi lauhtunut poltto, joka siellä kiihtyi kiihtymistään. Ja hän itki ja oli ääneti eikä uskaltanut voihkia aivan kuin peläten, että joku sen kuulisi ja kieltäisi hänet itkemästä.
Kun lankesivat yön varjot maahan, hän nousi ylös ja läksi hiljaa astelemaan asemalle.
Tänne saavuttuaan hän nojausi selin kellarin seinää vasten. Seisoi siinä kauan ja katseli arolle. Tavarajunia tuli ja meni. Hän kuuli, miten sotamies kertoi konduktööreille hänestä ja ne nauroivat. Ja yö uinui hiljaa ympärillä, paistoi kuu… Naurun kantoi kaiku kauas autiolle arolle.
– Jumala, armahda minua, – huokaili nainen. Mutta eivät huojentaneet huokaukset sydäntä jäytävää tuskaa…
Aamupuolella yötä hän nousi asemahuoneen ylisille ja hirttäytyi siellä nuoraan, jolle hän ennen oli levittänyt vaatteita kuivamaan.
Kahden päivän kuluttua löydettiin hänet ruumiin hajusta. Alussa kaikki pelästyivät, sitte ruvettiin harkitsemaan, ken oli syyllinen. Nikolai Petrovitsh näytti toteen kumoamattomasti, että se oli Gomosov. Siitä tämä sai päälliköltä selkäänsä ja ankaran käskyn pysyä vaiti.
Tuli sitte viranomaisia, jotka pitivät tutkinnon. Siinä ilmeni, että Arina oli sairastanut synkkämielisyyttä. Ratamestarin työmiehet saivat viedä ruumiin arolle haudattavaksi. Kun tämä oli tehty, vallitsi asemalla entinen järjestys ja rauha.
Ja taas palasi sen asukkaille entinen elämä, palasi hermostuttava ikävä, toimettomuuden ja kuumuuden auhto velttous.
… Vaan kun talvella riehuvat arolla ulvovat myrskyt, jotka syytävät lunta asemalle ja öisin valittavat sen ympärillä, silloin on asukkaiden täällä vieläkin ikävämpi…
TOVERUKSET
Toista sanottiin Harajalaksi, toista Hinteräksi. Kumpikin oli ammatiltaan varas.
He asuivat kaupungin laidassa, eräässä omituisen alavan notkon monista hökkeleistä, joka oli kyhätty kokoon savesta ja lahoista puunkappaleista. Pikemmin olisi sitä luullut soraläjäksi kuin ihmisasunnoksi. Varastelemassa kävivät toverukset kaupungin lähikylissä, sillä kaupungissa oli ominluvin ottaminen hankalaa ja lähimmiltä naapureilta ei ollut mitä ottaa.
Toverukset olivat varovaisia ja vähään tyytyviä. Jos he saivat näpistetyksi vaatepalan, kirveen, kanan tai paidan, niin eivät he enään pitkään aikaan käyneet samassa kylässä. Mutta vaikka he menettelivätkin näin viisaasti, tunsi kylien väki heidät hyvin ja ukot uhkailivat pieksää heidät hengiltä, jos tapaisivat jäliltä. Jälille ei kuitenkaan päästy ja toverukset saivat pitää henkensä, vaikka kuulivat ukkojen uhkauksia kuudetta vuotta.
Harajalka oli neljänkymmenen vaiheilla, kookas, kumaraharteinen ja laiha kuin ranko. Hän kulki aina pää painuksissa, pitkät kädet selän takana, hätäilemättä ja raskaasti. Silmät vilhuivat aina joka taholle. Tukka oli ajettu, parta niinikään. Tuuheat viikset peittivät suun ja tekivät hänet synkännäköiseksi. Vasen jalka oli katkennut tai nyrjähtänyt, ja parannuttuaan se oli käynyt toista pitemmäksi. Kulkiessa koikkui se omituisesti eteenpäin, josta syystä hän myöskin oli saanut lisänimensä.
Hinterä oli noin viittä vuotta vanhempi toveriaan, pienempi kasvultaan ja leveämpi harteiltaan. Hän ryki myötäänsä ja hänen kasvonsa, jotka olivat melkein yhtenä mustan- ja harmaansekaisena partana, olivat sairaloisen kellertävät. Silmät, suuret ja mustat, ilmaisivat aina ystävällisyyttä ja syyllisyyttä. Kulkiessaan oli hänellä tapana pitää huulet supussa ja viheltää hiljaa jotain laulua, surullisen yksitoikkoista ja aina samaa. Harteilla roikkui kirjavilla tilkuilla paikattu nutuntapainen. Harajalka kulki aina pitkässä kauhtanassa, jonka hän vyötti mahan alta.
Hinterä oli ennen ollut talonpoika, hänen toverinsa taas oli lukkarin poika, palvellut lakeijana ja marköörinä. He liikkuivat aina yhdessä ja talonpojat puhelivat heidät nähtyään:
– Taas ovat toverukset liikkeellä! Silmät auki!
– Hirtehiset!
– Ei tuonikaan korjaa heittiöitä!
Mutta toverukset luikkivat vain jotain kylätietä pitkin, kurkistelivat salavihkaa ympärilleen ja karttoivat näkyviin tulemista. Hinterä ryki rykimistään ja vihelteli lauluaan ja hänen toverinsa jalka koikkelehti ilmassa kuin irtautumaisillaan ja pyrkien syrjäytymään vaaralliselta polulta. Tahi lojuivat he jossain ruispellossa metsänpalteella ja puhelivat hiljaa, miten saisi jotain siepatuksi nälän sammuttamiseksi.
Talvisaikaan susillakin, jotka paremmin kykenevät taistelemaan elämisensä edestä kuin nämä ystävykset, on hankalaa tulla toimeen. Nälkäisinä ja vihasina jolkkivat ne asutuissa seuduissa ja vaikka niitä tapetaan, pelätään niitä kuitenkin, sillä niillä on kynnet ja hampaat, joilla puolustautuvat ja varsinkin on niiden sydän lauhtumaton. Viimemainittu on erittäin tärkeää, koska voitto olemassaolon taistelussa riippuu siitä, että ihmisellä on joko paljon älyä tahi pedon sydän.
Talvisin oli toverusten huonoa tulla toimeen. Hyvin usein oli kummankin pakko lähteä kaupungin kaduille kerjäämään. Aniharvoin onnistui varastaa. Kylillä kuleksiminen ei oikein käynyt päinsä, sillä oli kylmä ja lumeen jäivät jälet ja sitäpaitsi oli se hyödytöntä, koska kaikki oli lukkojen ja lumen takana. Paljon vaivaa kului talvella turhiin nälkää vastaan taistellessa eikä luultavasti kukaan odottanut kevättä niin ahneesti kuin he…
Ja viimein tuleekin kevät. Nälästä vähiin henkiin nääntyneet toverukset kompuroivat notkostaan, katselevat mielihyvin ketoja, joilta lumi sulaa nopeaan, joilla ouruvedet virtaavat, ja lammikot kimaltelevat kuin peilit ja purot rattoisasti sorajavat. Aurinko valoi maahan lämmintä suopeuttaan ja toverukset lämmittelivät sen säteissä tuumiskellen, miten maanpinta nopeaan kuivaa ja miten he vihdoinkin pääsevät kylille "ammuskelemaan". Usein Hinterä, joka sairasti unettomuutta, herätti toverinsa varhain aamulla ja ilmoitti mielissään:
– Hoi, ylös! Peltovarikset ovat tulleet!
– Joko?
– Jumaliste, etkö kuule rääkkymistä?
Ja tuon tuostakin he tulivat hökkelistään ulos ja katselivat pitkät ajat, miten nuo mustat kevään ennustajat uutterasti rakentivat uusia pesiä ja korjailivat vanhoja sekä täyttivät ilman kovalla rääkynnällä…
– Kohta ne ilmestyvät leivotkin, puheli Hinterä ja alotteli paikkailla vanhaa puolilahoa linnun-pyytöverkkoa.
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi leivoja. Silloin toverukset menivät kedolle, virittivät verkkoja, harppailivat sinne tänne märkinä ja likaisina ja pyydystelivät lintuja, joita sitte kaupungissa möivät. Sitte alkoi nousta maasta nokkosia, joita he poimivat ja kulettivat vihannesten kauppiaille. Jokainen kevätpäivä toi tullessaan jotain uutta, josta vähin ansaitsi. He osasivat kaikkea käyttää hyväkseen; pajunvarpoja, suolaheinää, marjoja, sieniä j.n.e. Jos sotamiehet kävivät ampumassa, menivät toverukset ampumisen päätyttyä perkaamaan valleista luotia, joita sitten möivät kahteentoista kopekkaan naulan. Nämä toimet, joskaan eivät antaneet heidän kuolla nälkään, hyvin harvoin kuitenkaan sallivat heidän kokea kylläisyyden tunnetta, tuota mahantäyden suloista tunnetta, joka valtaa ihmisen rehellisen aterian jälkeen.
Kerran huhtikuussa, jolloin puut vasta ovat nupulla ja metsissä seisoo sinervä auer, mutta kedot ovat haaleassa vihreässä, kulkivat toverukset maantietä pitkin, kulkivat ja sauhuttelivat paperista käärimiään mahorkkatöllöjä.
– Yhä se on yltymään päin tuo sinun yskäsi, huomautti Harajalka levollisesti toverilleen.
– Olkoon… lähtee se, kun aurinko pääsee hyvästi porottelemaan…
– Mm… Maksaisi pistäytyä joskus sairashuoneella.
– Ei toimita. Kun on kuollakseen, niin kuolee ilmankin.
– Onhan se sitäkin…
He kulkivat koivujen ohi, joiden oksista lankesi heihin koukeroisia varjoja. Tiellä hyppi varpusia iloisesti sirkuttaen.
– Ei lähde sinulta kulkukaan entisekseen, – virkkoi Harajalka.
– Niin, kun ahdistaa… – selitti Hinterä. – Ilma on raskasta, kosteaa, sitä on vaikea hengittää.
Ja hänen täytyi pysähtyä rykimään.
Harajalka seisoi toverinsa sivulla, poltteli tupakkaa ja katsoi häneen välinpitämättömän näköisenä. Hinterää puistatti rykiminen joka jäsentä myöten ja hän hieroi rintaansa. Kasvot kävivät sinisiksi.
– Lujille otti henkitorvesta – sanoi hän yskänpuuskan tauottua.
He jatkoivat matkaansa varpusia säikytellen.
– Nyt mennään Muhinaan päin… – alkoi Harajalka viskattuaan paperossinsa ja syläistyään. – Kierretään kylä kujitse… ehkä jotain saamme. Sitte Sivtsovin lehdon halki Kusnetshihaan, sieltä pyöräytetään Markovkaan ja kotiin…
– Kolmeenkymmeneen virstaan nousee matka, sanoi Hinterä.
– Kunhan ei ilman tarvitsisi taivaltaa.
Vasemmalle tietä oli metsä. Puut seisoivat tylyinä, elottomina. Alastomain oksien lomista ei näkynyt ainoatakaan hiirenkorvaa, joka olisi silmää viehättänyt. Metsänlaiteessa liikuskeli pörhökorvainen, köyryselkäinen hevonen, jonka kupeet olivat paljaalla ja kylkiluut pullistuneet niin selvästi näkyviin kuin tynnyrin vanteet. Toverukset pysähtyivät taas ja katselivat kauan, miten se hitaasti jalkojaan liikutellen turpa maassa ahneesti nyhti kellastuneita, kuivia korsia keltaisilla, kuluneilla hampaillaan.
– Huonokas se on tuokin!.. – huomautti Hinterä.
– Heposeni, heposeni! – väähätti Harajalka.
Hevonen katsahti häneen, puistaisi päätään ja ryhtyi uudelleen järsimään.
– Ei tule sinulle, – virkkoi Hinterä.
– Mennään!.. Jos sen tuon veisi tatarilaiselle, niin saisi seitsemän ruplaa, – sanoi Harajalka aivan kuin itsekseen.
– Ei saisi. Mitä se sillä?
– Entä nahka…
– Nahka? Ei lähde rievulla sitä.
– Aina siitä jotain annetaan…
– Ka, eihän se ihan ilmankaan.
Harajalka vilkaisi toveriinsa ja sanoi seisattuen:
– N-no?
– Paljon olisi puuhaa… – vastusteli Hinterä.
– Mitä puuhaa?
– Jälet näkyvät, maa on pehmeä ja märkä ja näkevät, minne on viety.
– Pannaan meidän töppöset koipiin…
– Saishan tuota…
– Hei vaan! Ajetaan metsään ja siellä notkossa odotellaan yötä… Yöllä talutetaan pois ja viedään tatarilaiselle. Ei tästä ole kuin virstaa kolmisen…
– Ka, jos häntä lähtisi, – myöntyi Hinterä. – Kun ei vaan kävisi ohraisesti…
– Ole joutavoimatta! – vakuutti Harajalka.
Katseltuaan ympärilleen he poikkesivat tieltä metsään. Hevonen katsahti heihin, hirnahti, heilautti häntäänsä ja alkoi taas jyrsiä kulottunutta sänkeä.
* * * * *
Alhaalla syvässä metsänotkossa oli hiljaista, kosteaa ja hämärää. Äänettömyyttä häiritsi puron sorina, yksitoikkoinen ja surullinen kuin valittava ääni. Notkon jyrkiltä rinteiltä riipatti puiden paljaita oksia alas. Siellä täällä pisti maasta esiin avuttomannäköinen juuri, jonka kevätvesi oli huuhtonut paljaaksi. Metsä oli vielä kuollut. Illan hämy enensi sen värien elotonta yksitoikkoisuutta ja salaperäinen, unettava hiljaisuus täytti sen kalmiston jylhällä rauhalla.
Toverukset olivat istuneet tässä hiljaisuudessa ja kosteassa hämärässä hyvän aikaa. Rinteeltä vierineiden haavan runkojen väliin oli viritetty nuotio ja sen ääressä he kyyköttivät käsiään tulen päällä lämmitellen ja heitellen oksia liekkeihin, kuitenkin niin varovasti, että tuli paloi tasaisesti ja savuamatta. Vähän matkaa heistä seisoi hevonen. He olivat pujottaneet sen turpaan Hinterän nutusta kiskaistun hihan ja sitoneet puuhun kiinni.
Hinterä kyykötti nuotion ääressä ajatuksissaan, tuijotti tuleen ja vihelteli lauluaan. Hänen toverinsa oli käynyt raksimassa kuvollisen pajun varpoja, joista hän punoi koria. Molemmat olivat vaiti.
Puron surunvoipa sävel ja kovaonnisen miehen hiljainen vihellys sulivat yhdeksi soinnuksi, joka valittaen kaikui ehtoisen metsän äänettömyydessä. Toisinaan ratisivat liekkeihin viskatut oksat, ratisivat ja sähähtivät aivan kuin osaaottavasti huokaillen säälistä, jota ne tunsivat paljoa jäytävämpää ja tuskallisempaa elämää kohtaan, kuin mitä heidän kuolemansa tulessa oli.
– Joko kohta lähdetään? – kysyi Hinterä.
– On vielä aikaista… kunhan pimenee kokonaan, – vastasi Harajalka päätään työstä nostamatta.
Hinterä huokasi ja alkoi yskiä.
– Vilustaako? – kysyi hänen toverinsa pitkän äänettömyyden jälkeen.
– Ei… on niin outo ikävä…
– Vai niin! – murahti Harajalka päätään letkauttaen.
– Kuristelee sydämestä…
– Sehän se tauti…
– Se tuo lie… voi olla muukin…
Harajalka oli hetken vaiti ja sanoi sitte:
– Ole ajattelematta…
– Mitä ajattelematta?
– Kaikkea…
– Ei sitä voi olla, – virkkoi Hinterä elostuen. – Kun katselen tuota – hän viittasi kädellään hevoseen päin – niin muistuu mieleeni, että oli se minullakin tuollainen hörökorva… Vaikka se on vaan takkukarva, on se siltä isännän oikea käsi. Oli minulla yhteen aikaan parikin… tiesi silloin missä työtä tehtiin!
– Paljoko sait tehdyksi? – kysäsi Harajalka kylmästi ja kuivasti. – Älä murise enää, ei se auta.
Mitään virkkaamatta Hinterä heitti nuotioon kimpun pieneksi palottuja risuja ja ryhtyi katselemaan, miten säkenet lentelivät ylös ja sammuivat kosteassa ilmassa. Hänen silmänsä liikkuivat nopeaan ja kasvoilla vaelsi nopeita varjoja. Sitte hän käänsi päänsä hevoseen päin, jota tarkasteli kauan.
Se seisoi hievahtamatta kuin naulittu. Sen muodottomaksi turottu pää oli riipuksissa.
– Miettiä pitää lyhyesti, – virkkoi Harajalka tylysti ja nuhtelevalla äänellä. – Me elämme kädestä kärsään. Kun on ruokaa, on hyvä, kun ei ole, niin kidu ja kärsi eikä siinä sen enemmät auta… Vaan kun sinä alat selitellä, ei jaksa kuunnella. Tautihan se ajaa kaikkea päähäsi…
– Tauti se mahtaa ajaa… – myönsi Hinterä hiljaa ja lisäsi hetken vaijettuaan:
– Tahi heikko sydän…
– Taudista sekin… – selitti Harajalka kategoorisesti.
Hän puri hampain varvun poikki, viuhautti sitä ilmassa ja sanoi:
– Terveellä ihmisellä, kuten minulla, ei ole mitään tuommoista.
Hevonen muuttelihe jalalta toiselle. Raksahti jossain oksa. Puroon vierähti multakokkare ja pulskahtaessaan viritti uusia ääniä sen hiljaiseen solinaan. Sitte pyrähti jostain pari lintua, jotka levottomasti tirskuttaen lensivät notkon uomaa pitkin. Hinterä katseli niiden menoa ja sanoi hiljaa:
– Mitä tirskuttajia ne nuo olivat? Ei ainakaan kottaraisilla ole metsissä mitään tekemistä, ne pysyttelevät asuntojen luona. Tilhiä ne varmaankin… mitäs ne muut täällä…
– Entä käpylinnut? sanoi Harajalka.
– Ei ole vielä käpylinnun aika ja toisekseen pesii se petäjämetsissä eikä tule tämmöiseen. Tilhiä ne olivat…
– Kun olivat, niin olivat!
– Ka, tietysti… – myönsi Hinterä ja huokasi raskaasti.
Harajalan käsissä työ sujui vauhdilla. Vasun pohja oli jo valmis ja laidat meneillään. Hän katkoi varpuja veitsellä, puri hampain, taivutteli niitä, punoi ja pyöritteli sormiensa välissä aina väliin sihkauttaen sieramiaan.
Hinterä katsoi väleensä häneen, väleensä hevoseen, joka oli kuin kivettynyt kumaraan, toisinaan taas taivaalle, jossa ei vielä tähtiä näkynyt.
– Kyllä oukailee mies hevostaan, – sanoi hän äkkiä omituisella äänellä, – kun ei sitä olekaan. Hakee, hakee eikä löydä.
Ja Hinterä levitti käsiään. Hänen kasvonsa olivat tylsät ja silmät räpyttivät niin nopeaan, kuin olisi hän katsonut johonkin hyvin häikäisevään, joka äkkiä oli ilmestynyt hänen eteensä.
– Mitä sillä tarkoitat? – kysyi Harajalka äkäisesti.
– Eipähän mitä… muistuu mieleeni eräs juttu, – virkkoi Hinterä nöyrästi.
– Mikä juttu?
– Tässä tuonnoisena vuonna veivät niinikään hevosen… Mikoksi sanottiin, naapuri oli… pitkä mies, punakka…
– No?
– No, veivät vaan… Kesantopellolla oli syömässä ja sieltä hävisi. Mikko kun näki, ettei ollutkaan hevosta, niin oikein maassa piehtaroi ja ulvomalla ulvoi. Voi veikkonen, minkä äläkän tosiaan päästi silloin… ja maahan retkahti kuin ammuttu.
– No?
– No… hyvän aikaa se intoili…
– Mitäs se sinua liikuttaa?
Hinterä siirsihe toverinsa luota etemmä tämän tuikean kysymyksen johdosta ja vastasi arasti:
– Ilmanhan minä vaan… johtui mieleen. Hevosettoman miehen ei tule mitään aikaan.
– Anna nyt jo olla kitasi kiinni, – sanoi Harajalka uhkaavasti. – Lorusi ovat järjettömiä. Naapuri, Mikko? Mitä ne sinulle kuuluvat?
– Sääli on, – vastasi Hinterä olkapäitään kohauttaen.
– Sääli? Sääliikös meitä kuka…
– Kukapa se…
– No, ole sitte mankumatta… Kohta pitää lähteä.
Hinterä siirtyi nuotion ääreen, kohenteli sitä kepakolla ja vilkaistuaan toveriinsa sanoi hiljaisella, pyytävällä äänellä:
– Heitetään koko homma…
– Sinulla on niskoitteleva sisu! – ärjäsi Harajalka.
– Jumaliste! – vastasi toinen rukoilevasti ja hiljaa. – Vaara voipi olla tarjona. Neljä virstaa on sitä hilattava ja mitäs, jos ei tatarilaiselle kelpaakaan?
– Se on minun asiani!
– Tee miten tahdot. Parasta olisi kuitenkin laskea menemään… antaisi hänen kuhjustella. Katso nyt mokomaa!
Harajalka ei virkkanut mitään, sormet vain liikkuivat nopeammin.
– Ja paljoko siitä annettaisi, jos niikseen… jatkoi Hinterä hiljaa ja itsepintaisesti. – Nyt olisi muuten paras aika… pimeä tulee tuossa paikassa. Otettaisi ja mentäisi Dubenkaan, aina sieltä jotain käteen käypää tipahtaa.
Hinterän yksitoikkoinen ääni yhtyi puron solinaan ja hiipi kaikuna notkon syvänteessä sekä ärsytti Harajalkaa. Hän oli vaiti, puri hammasta ja katkoi varpuja vihoissaan.
– Naiset valkaisevat näihin aikoihin palttinoitaan…
