Kitabı oku: «Kolme kertomusta», sayfa 5

Hän mietiskeli ja mietiskeli, ja hänen kuulonsa tuli tarkemmaksi, näkönsä terävämmäksi. Eräänä päivänä sattui hänen korviinsa uusi laulu, jonka oli runoillut selkäänsä saanut sulhasmies, kujan trubaduri. Tämä ansaitsi leipänsä soittajan ja laulajan ammatilla; hänen soittokoneenansa oli kahdeksan puulusikkaa, jotka hän asetti sormiensa väliin sekä löi niitä milloin toisiansa vastaan, milloin pullistettuihin poskiinsa, milloin mahaansa. Täten hän sai aikaan soitannon, joka kyllä ei ollut erittäin kaunista, mutta kuitenkin vaati esittäjältään tavatonta sormien näppäryyttä, ja sille ominaisuudelle ymmärrettiin kujassa antaa täysi arvonsa.

Tällä soittokoneella tapasi sulhasmies säestää omatekoisia kuplettilaulujansa. Eräänä päivänä sattui Kain tulemaan erään ryhmän luo, jota sulhasmies paraillaan ilahutti taiteellansa. Kun huomasi Kainin, huudahti hän vilkkaasti:

"Hei, te kunnioitettavat vankilan-kokelaat! Minä laulan uuden laulun, jonka vast'ikään olen saanut valmiiksi leivotuksi – se pikkuruinen makupala on siis vielä aivan lämmin. Tänne kopeikka taikka pari kärsää kohden! kuunnelkaa nyt:

 
"Kun päivän kehä hiivskelee ikkunasta sisään,
Ihastuvat ihmislapset ikihyväksi.
Vaan jos minä joskus hiiviskelen ikkunasta…"
 

"Sen me jo tunnemme, sen me jo tunnemme!" huusi muuan kuulijoista.

"Kyllähän minä sen tiedän! Mutta en minä aijo tarjota teille pannukakkua ilmaiseksi, kun nimittäin ette ole vielä leivästäkään maksua antanut", vastasi sulhasmies ja asettaen kuntoon puulusikkansa rupesi taasen laulamaan:

 
"Minä raukka parka maailmassa tässä
Kovat olen kohtalot kokea saanut!
Isäni ja veljeni rakkaat, rakkahimmat,
Hirsipuussa hirmussa riippua saivat —
Vaan kun ma siihen jouduin, katkesi köysi…"
 

"Sepä oli vahinko!" arvelivat kuulijat. Ei tämäkään laulu ollut uusi, mutta kuulijat maksoivat kuitenkin kopeikkansa, sillä he uskoivat sulhasen reilu mieheksi, joka ei tulisi heitä narraamaan luvatun uuden laulun suhteen.

"Kuulkaa nyt minun kaikkein uusinta lauluani – ja muistakaakin kiittää sitä!" huusi sulhasmies ja rupesi lusikoitansa kalistelemaan sekä laulamaan:

 
"Härkä ja hämähäkki kerran
Liiton tekivät hellän;
Mutta hämähäkki oli juutas
Ja härkä vietävän kuhnus.
Tuo härkä hullumainen
Hän hämähäkkiä vainen
Hännässänsä kiikutteli
Ja mukanansa kuljetteli;
Ja joka hameelle juutas
Tarjoili ystäväänsä näin:
Tänne tulkaa, tänne päin
Te naikkoset rakastuneet…!"
 

"Halt, wer da? [Seis, kuka siellä?] Herra Kain, haluaako teidän armonne tervetuliaisia kepistä? Vai on herra 'hantesmanni' niin hävytön, että kuuntelee minun laulujani! Pyydän, että hän armollisimmasti pudistaa tomut jaloistaan, – en minä sepitä laulujani kelle tahansa!"

Kain hymyili vastaukseksi vain tavallista surumielistä hymyään sekä lähti liikkeelle, mennessään huoaten syvään ja pahojen aavistusten masentamana. Hän ymmärsi antaa täydellisen arvon näille rauhan ja levon päiville, mutta pelkäsi nyt, että ne loppuisivat. Aamusin saapui hän kujaan siinä iloisessa vakuutuksessa, ett'ei kukaan sinä päivänä uskaltaisi ryöstää hänen rahojansa. Hänen silmänsäkin olivat saaneet hiukan tyyneyttä ja loistoa. Artemin näki hän joka päivä, mutta ei mennyt hänen luokseen, ellei häntä huudettu. Harvoin Artem häntä puhuttelikin ja silloinkin vaihdettiin vain muutamia sanoja:

"No kuinka voit?"

"Hyvin… siitä saan kiittää teitä", vastasi Kain ilosta loistavin kasvoin.

"Antavatko he sinun olla rauhassa?"

"Tietenkin… eiväthän he uskalla teitä vastaan!" selitteli juutalainen vapisten.

"Se on hyvä… jos jotakin tapahtuu, niin sano…!"

"Tietenkin minä sanon!"

"Tee niin!"

Sitte Artem mittaili Kainin surkean näköistä olentoa vihaisilla silmäyksillä ja lähetti hänet menemään.

"Mene nyt… onnea kaupantekoon!"

Ja Kain erosi nopeasti suojelijastaan, saaden useasti ilkeitä ja pilkallisia silmäyksiä katselijoilta – nämä silmäykset häntä pelottivat.

Noin kuukauden aika oli kulunut tällä tavoin, kun Kain taasen, ollessaan eräänä iltana kotimatkalla, sattui yhteen Artemin kanssa. Jättiläinen nyökkäsi hälle, sekä viittasi sormellaan häntä tulemaan luoksensa. Kain juoksi kiiruusti Artemin luo ja huomasi, että tämä oli pahalla tuulella ja synkkä kuin syksyinen taivas.

"Oletko jo lopettanut kaupantekosi?"

"Aijoin juuri lähteä kotiin…"

"Odota hiukan… tule mukanani, minä tahtoisin vähän puhua kanssasi", saneli Artem kolealla äänellä.

Ja suurena sekä voimakkaana rupesi hän kulkemaan edellä; Kain seurasi jälessä.

He menivät ensin kujan päähän sekä poikkesivat sille joelle, jossa Artem seisahtui yksinäiselle paikalle aivan veden rajaan, jyrkän rantavierun alapuolelle.

"Istu alas!" käski hän Kainia.

Kain teki niin, katsellen pelokkaasti suojelijaansa. Artem alkoi hitaasti valmistella paperossia, jolla aikaa Kain antoi katseensa liidellä taivaalla, vastapäisellä rannalla kiikkuvassa mastometsässä ja iltatuulessa hiljaa keinuttelevissa aalloissa. "Mitähän Artemilla on puhumista?" mietti hän huolestuneena.

"Onko sinun olosi yhä vielä hyvä?" kysyi Artem.

"On! Nyt ei minun enää tarvitse pelätä…"

"Huomaatko nyt, kuinka viisaasti tehty se oli sinulta, että…?"

"Minä olen niin kiitollinen…"

"Älähän hätäile kiitoksesi kanssa!" arveli Artem.

Sitte hän istui ison ajan äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena silloin, tällöin vetäen sauhuja paperossistaan. Kain odotti sydämessään tuskallinen tunne lähestyvästä onnettomuudesta.

"Hm!.. vai antavat ne sinun olla rauhassa!"

"Ne pelkäävät teitä. Ne kaikki ovat niinkuin koira ja te olette – niinkuin jalopeura! Oi, minun ei enää tarvitse…"

"Odota hiukan!"

"Mitä te aiotte minulle sanoa?" kysyi Kain pelokkaasti.

"Mitäkö aion sanoa. Jaa – sen esille tuominen ei ole niin helppoa…"

"Mitä se sitte on?"

"Katsos – parasta on, että me juttelemme asiat suoraan, niin päästään niistä yhdellä kertaa…"

"Mitä, mitä?"

"Minun täytyy sinulle nimittäin ilmoittaa, ett'en minä… ett'en minä voi kauvemmin."

"Mitä te ette voi kauvemmin?"

"En mitään erinomaista – en voi kauvemmin… se on niin vastenmielistä minulle… En ole luotu semmoista varten…" sai Artem vaivalla sanotuksi.

"Mitä varten ette ole luotu?"

"Kaikkea tätä varten en… Minä en enää tahdo tuntea sinua… Sillä oikeastaanhan et sinä minulle mitään kuulu…"

Kain vavahti ikäänkuin iskun saaneena, mutta oli vaiti.

"Jos ne taasen alkavat sinua pilkata ja solvata", jatkoi Artem, "niin jätä minut rauhaan. Älä minulle siitä valita – en minä voi auttaa sinua – en minä aio auttaa sinua. Käsitätkö? Minä en voi…"

Kain muuttui kuolon kalpeaksi, mutta oli yhä vaiti.

Artem, joka nyt oli keventänyt sydämensä sitä rasittavasta painosta, vetäsi syvään henkeänsä ja jatkoi yhtenäisemmin:

"Siitä, että sinä kerran autoit minua, voin minä maksaa sinulle. Paljoko se tekee? Sano vain niin minä maksan, mitä sinä pyydät? Mutta myötätuntoisuutta en minä voi sinulle osottaa… Semmoinen ei sovi minun luonteelleni… minä olen vain pakottanut itseäni siihen… teeskentelin vain… luulin sitä myötätuntoisuudeksi… mutta se oli pelkkää mielikuvittelua… Ylipäänsä en voi olla myötätuntoinen kenellekään… en yhdellekään ihmiselle…"

"Senkötähden, että minä… että minä olen juutalainen?" kysyi Kain hiljaa.

Artem katsoi häneen alta kulmiensa ja sanoi sanan, joka tuli hänen sydämensä pohjasta.

"Että sinä olet juutalainen? Me olemme kaikki juutalaisia Herramme edessä."

"No minkä muun tähden sitte?" kysyi Kain uudelleen.

"Minä en voi", vastasi Artem. "Minulla ei ole myötätuntoisuutta sinuun, ymmärrätkö… eikä kehenkään muuhunkaan ihmiseen… Käsitä minut oikein… kellenkään toiselle en minä sitä sanoisi, vaan antaisin ainoastaan muksauksen kalloon. Mutta sinulle minä sen sanon…"

"Kuka minua sitte suojelee jumalattomien kädeltä? Kuka minua puolustaa vihamiehiäni vastaan?" kysyi juutalainen psalmin sanoilla hiljaa ja surumielisesti.

"Minä en sitä voi tehdä", sanoi Artem koristelemattomasti. "Eipä siksi, että he nauravat minulle – se ei minua liikuta, naurakoot! Mutta minulla ei ole semmoisia tunteita. Ja siitä, mitä venheessä tuolla tapahtui… maksan minä mieluummin…"

"Oi, kostava Jumala! Oi, vanhurskas ijankaikkinen Jumala! Oi, sinä maan piirin tuomari, katso alas kirkkaudestasi minuun!" rukoili Kain kokoon kääriytyneenä kuin kerä.

Oli lämmin hiljainen kesä-ilta. Peilikirkkaassa veden kalvossa kuvastuivat laskeuvan auringon säteet lempeän surumielisinä. Rantatöyräs heitti varjonsa Kainin ja Artemin yli.

"Ajattelepas vaan", sanoi Artem vakuutuksella, "mitä minulla on tehtävänä. Sinä sitä et varmaankaan ymmärrä… mutta minun, minunhan täytyy ajatella itseäni! Muistathan kuinka ne kerran peittosivat minua?"

Hän kiristeli hampaitansa ja heittelihe levottomasti sinne tänne. Sitte laskeutui hän selälleen, ojensi jalkansa virtaan päin ja pisti kätensä päänsä alle.

"Minä tunnen ne nyt kaikki…"

"Kaikkiko?" vastasi Kain nöyrästi.

"Niin! Nyt minä aion suorittaa laskuni niiden kanssa – ja sen vuoksi olet sinä minun tielläni – "

"Minäkö tiellä? kuinka minä tiellä olisin?" kysäsi juutalainen.

"No ei nyt juuri tiellä, mutta… minä olen nykyään vihoissani kaikille ihmisille. Olenko minä sen vuoksi huonompi kuin muut? Sitä minä haluaisin tietää… No, lyhyesti sanottuna… Sinä olet rasitukseksi minulle. Käsitätkö sinä?"

"En!" sanoi Kain ja ravisteli päätänsä.

"Vai et käsitä. Minkälainen nauta sinä sitte olet? Sinua kohtaanhan minulla pitäisi olla myötätuntoisuutta, eikö totta? Mutta minulla ei ole myötätuntoisuutta kehenkään… Minussa ei ole enää jäljellä pienintäkään säälin tunnetta…"

Ja pukaten Kainia kylkeen, kertasi hän vielä:

"Käsitätkö nyt vihdoinkin? Minussa ei ole jälkeäkään myötätuntoisuudesta…"

Molemmat olivat vaiti kauvan. Lauhkeassa, hyvänhajuisessa ilmassa kuului aaltojen loiske ja koko joukko vaimennettuja, omituisesti valittavia ääniä, jotka tulivat etäältä pimeästä, uinuvasta joesta.

"Mitä minun nyt on tehtävä?" kysäisi Kain vihdoinkin.

Turhaan hän odotti vastausta. Artem oli joko nukahtanut taikka sitte kokonaan vaipunut ajatuksiinsa.

"Miten minä voin elää ilman teitä?" huudahti Kain.

Artem katseli taivasta kohden ja huudahti:

"Se on sinun asiasi…"

"Oi, Jumalani, Jumalani!.."

"Miten sinä voit elää, sitä ei voi näin äkkipäätä sanoa", selitti Artem mahtavasti. Sen jälkeen, kun hän oli keventänyt sydämensä, oli hän aivan tyyni ja iloinen mieleltänsä.

"Minä tiesin sen kyllä… jo silloin, kun te makasitte sairaana ja ruhjottuna joen rannalla… jo silloin minä tiesin, että te ette kauvemmin voisi olla ystävällinen minua kohtaan…"

Rukoilevin silmäyksin katseli pieni juutalainen Artemia, mutta tämä vältti hänen katsettansa.

"Ehkä se kuitenkin on sentähden, että ihmiset nauravat teille minun tähteni…?" jatkot Kain pelokkaasti.

"Ne matelijat? Mitä minä niistä välitän?" nauroi Artem. "Jos tahtoisin, niin ottaisin sinut hartioilleni ja kantelisin sinua pitkin katuja. Anna niiden nauraa… Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä, josta puhe nyt on… Täytyy aina toimia totuuden mukaisesti… niinkuin tuntee mielensä vaativan… Mitä kerran ei ole sydämessä, sitä ei siellä ole… Ja minä tahdon sanoa sinulle suoraan veliseni – minulle on vastenmielistä, että sinä olet semmoinen kuin sinä olet… Sillä tavalla on asian laita; nyt sinä sen tiedät!"

"Ah! Nyt minä ymmärrän… Mitä minun pitää tehdä? Menenkö minä matkaani?"

"Mene, kun vielä on valoisaa… kukaan ei tee sinulle pahaa. Kukaan ei ole kuullut meidän puhettamme."

"Se on edes hyvä… ja ettehän tekään puhu kellekään!" pyysi Kain.

"En, aivan varmaan en… Mutta älä tule liian usein minun näkyviini!.."

"Hyvä", sanoi Kain hiljaa ja nousi ylös.

"Ehkä olisi parasta sinulle, jos rupeaisit harjoittamaan kauppaasi jossain muualla", arveli Artem välinpitämättömästi. "Täällä on vaikea varoa itseänsä… ne vaanivat joka taholla…"

"Mihin minä sitte menen?"

"Hm – mihin haluat…"

"Hyvästi, Artem!"

"Hyvästi, veli!"

Makuultaan nousematta ojensi hän sormensa Kainille ja puristi hänen kättänsä.

"Hyvästi! Älä ole vihainen minulle."

"En minä ole vihainen", vastasi Kain tukehduttaen huokauksensa.

"No niin … Parempi on niin, eikö totta? Sinä et kuitenkaan ole ollut se oikea kumppani minulle – miten kipeää se minulle tekeekin. Taikka pitäisikö minun kenties elää sinun vuoksesi? Se ei käy laatuun…"

"Hyvästi!"

"Mene nyt!"

Kain lähti kulkemaan joen rantaa pitkin selkä kumarruksissa ja pää rinnalle valahtaneena.

Kaunis Artem seurasi häntä silmillään, mutta asettui jo parin sekunnin kuluttua entiseen asentoonsa ja rupesi tirkistelemään ylös taivaalle, jota yön varjot alkoivat peittää.

Omituisia ääniä lainehti ilmassa, mutta ne vaikenivat taasen. Virran laineet loiskivat yksitoikkoisesti ja synkkämielisesti rantaa vasten.

Kain käveli noin viisikymmentä askelta, sitte hän äkkiä kääntyi ja suuntasi askeleensa takaisin maassa venyvän Artemin luo. Siinä hän seisahti ja sanoi pelokkaalla, hiljaisella äänellä:

"Kenties te kumminkin olette muuttanut mieltänne?"

Artem oli vaiti.

"Artem!" huusi Kain värähtelevällä äänellä – "Artem! Ehkä te vain sanoitte niin tarkoittamatta kumminkaan sitä? Ettekö muista, kuinka minä silloin… mitä Artem? Kukaan muu ei tullut teidän tykönne… mutta minä tulin…"

Heikko kuorsaus oli vastauksena.

… Vielä pitkän aikaa seisoi Kain jättiläisen vieressä ja tirkisteli hänen sieluttomiin kauneihin kasvoihinsa, jotka unessa olivat saaneet lempeämmän ilmeen. Mahtava taistelijarinta kohosi ja laski säännöllisissä hengenvedoissa, ja mustien viiksien alta näkyivät lujat kiiltävät hampaat. Hän näytti hymyilevän unissaan…

Kumeasti huokaisten antoi Kain vaipua päänsä vieläkin syvempään sekä lähti astelemaan pitkin virran paltasta. Koko ruumis vapisten ja henkeänsä peläten käveli hän varovaisesti tuota kapeata polkua pitkin. Avonaisilla kuun valaisemilla paikoilla kulki hän rohkeammin, mutta varjostoissa hiipi hän nopeasti eteenpäin. Hän muistutti rottaa, pientä pelokasta yöeläintä, joka kuleksii polkuansa pitkin lukemattomain, kaikkialla esiintyväin vaarojen uhatessa.

Yö oli tullut ja jokirannalla oli autiota ja hiljaista…

Jemeljan Piljaj

"Meillä ei ole mitään muuta keinoa kuin mennä suolatehtaaseen. Se on kyllä vietävän suolainen keino, mutta mikäpäs muu auttaa, kun on kuoliaaksi nälkääntymäisillään."

Tämän sanottuaan veti matkakumppalini, Jemeljan Piljaj, hyvinkin kymmenennen kerran tupakkakukkaronsa taskustaan. Niin pian kun hän oli vakuuttanut siitä, että se oli yhtä tyhjä kuin eilenkin, päästi hän huokauksen, sylkäsi ja heittäytyi selälleen, voidakseen vihellellen tirkistellä pilvettömälle, hehkuvalle taivaalle. Me makasimme hietaisella maankielekkeellä kolmen virstan päässä Odessasta, josta olimme lähteneet sen vuoksi, ett'emme olleet saaneet siellä työtä. Meillä oli nälkä ja neuvottelimme mihin nyi menisimme. Jemeljan oli oikaissut raajansa hiekalle pää aroa ja jalat merta päin, ja aallot, jotka hiljaa kohisten vyöryivät rantaa vasten, huuhtelivat hänen paljaita, likaisia jalkojansa. Hän räpytteli silmiänsä auringon valon vuoksi, käyristeli itseänsä kuin kissa ja antoi ruumiinsa liukua lähemmäksi vettä, niin että laineet toisinaan kastelivat hänet aina kaulaan asti. Se huvitti häntä, mutta saattoi hänet samalla synkkämielisesti laiskeliaaseen mielentilaan.

Minä käänsin katseeni satamaan päin, jossa kohosi tiheä mastometsä, verhottuna paksuihin, tummansinisiin pilviin. Ankkurikettinkien kolea, hälisevä kitinä, tavarajunaa kuljettavan höyryveturin vihellys ja laivan lastauksessa hääriväin työmiesten sorina tunkeutui yli veden meidän luoksemme. Minä en nähnyt siellä mitään, joka olisi voinut elähdyttää meidän sammuvaa toivoamme työn saannista; sentähden nousin pystyyn ja sanoin Jemeljanille.

"No niin, lähtekäämme sitte suolatehtaaseen…"

"Menkäämme!.. Mutta osaatko sinä myös sitä työtä?" kysäsi Jemeljan.

"Kyllä se käy laatuun, kunhan kerran vain olemme siellä."

"No, lähdemmekö sitte?" sanoi Jemeljan, kuitenkaan jäsentäänkään liikuttamatta.

"Lähdemme tietenkin!"

"Eteenpäin mars, sitte… Ja tämän kirotun Odessan vieköön paholainen! Tämmöinen muka on olevinaan satamakaupunki! Minun puolestani nielaiskoon sen maa!"

"No, pystyyn nyt, ja lähde! Ei tässä manaaminen auta."

"Mihinkä me sitte oikein menemme? Suolatehtaaseenko? Todellakinko? Niinhän se oli?.. Tiedätkö, veliseni, kun kaikki käy ympäri, on se kuitenkin vähän niin ja näin suolakeittimöissä myöskin!"

"Mutta itsehän arvelit, että me menisimme sinne?"

"Aivan oikein, niin minä sanoin, ja mitä minä olen sanonut, siinä minä myöskin pysyn. Mutta ei siitä matkasta suurta toivoa ole, se on varma."

"Miksikä ei olisi?"

"Miksikäkö? Luuletko sinä, että ne seisovat ja odottavat meitä siellä. – 'Olkaa niin kilttejä, herrat Jemeljan ja Maksim, ja vaivatkaa hyväntahtoisesti lihaksianne hiukan ja ottakaa vastalahjaksi meidän lanttimme!'… Ei, ukkoseni, sillä tavalla se ei käy, ei. Nyt, huomaa se, olemme me vapaita herroja ja voimme tehdä mitä haluamme…"

"Ole tuossa jo! Tule!"

"Minkätähden semmoinen kiire? Me siis astumme tuon suolahelvetin omistajan eteen ja syvimmässä alammaisuudessa sanomme hänelle: 'Kunnioitettava herra ihmisnylkijä ja verenimijä, me olemme tulleet myymään nahkaamme teidän ahneudellenne, – ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja nylkeä meitä kappale kappaleelta kuudestakymmenestä kopeekasta päivältä'. Ja siitä seuraa sitte…"

"Nouse nyt vihdoinkin ylös ja menkäämme! Ennen iltaa voimme ehtiä lähimpään kalastuspaikkaan. Me avustamme verkkojen kantamisessa, saamme kenties illallisen palkaksemme."

"Illallisen? Olet oikeassa! Kalastajat ovat hyväsydämmisiä, heidän luonaan saamme aivan varmaan ruokaa. Tule, tule… Ei siitä reisusta kuitenkaan ole mitään hyötyä. Mikään ei onnistu meille tällä viikolla. Kirottu vastoinkäyminen."

Hän nousi ylös aivan märkänä merivedestä, suoristeli itseään ja pisti kätensä housujensa taskuihin, jotka hän oli ommellut itsellensä parista jauhosäkistä. Kaiveltuaan hetkisen taskuissaan, veti hän ylös tyhjät kätensä ja vei ne aivan silmäinsä eteen sekä katseli niitä koomillisesti.

"Ei niin hitustakaan!.. Neljä päivää olen minä hakenut ja hakenut, vaan en ole mitään löytänyt. Semmoisesta voi tulla hulluksi, veliseni."

Me kävelimme pitkin meren rantaa aina väliin viskaten jonkun sanan toisillemme. Jalkamme vajosivat tuohon kosteilla simpukan kuorilla sekoitettuun hiekkaan.

Silloin tällöin tapasimme limaisia maneetteja, aaltojen rannalle heittämiä pikkukaloja ja omituisen muotoisia mustia puupökkelöitä… Mereltä puhalteli raitis, suloinen tuuli, jota, löyhyteltyään ensin meille vilpoisuutta, kiiruhti arolle ja pani siellä hiekan pilvenä pölyämään.

Jemeljan, joka tavallisesti oli itse iloisuus, näytti omituisesti nolostuneelta, joten koetin saada häntä paremmalle tuulelle.

"Kerro minulle jotain elämästäsi, Jemeljan", pyysin.

"Tekisin sen kyllä mielelläni, veli pyhä, mutta kun vatsa on tyhjä, ehtyy puheen virtakin. Vatsa, veliseni, on nimittäin pääasia ihmisellä. Miten monenmoisia epäsikiöitä ja rampoja löytyneekään maailmassa, ei yhtään ole semmoista, jolta vatsaa puuttuisi. Se veitikka ei salli tinkimistä itsensä kanssa. Jos vatsa on tyydytetty, on myöskin sielu iloinen; kaikella inhimillisellä toiminnalla ja puuhalla on perusteensa vatsassa… Mutta senhän sinä tiedät yhtähyvin kuin minäkin."

Hän vaikeni.

"Ah pyhä veli", jatkoi hän jonkun ajan kuluttua, "jospa nyt meri tuossa tuokiossa heittäisi kymmenen tuhatta ruplaa tuohon jalkojeni juureen… Perhana ollen, silloin tulisi tästä toinen olo! Heti paikalla laittaisin kapakan. Sinut ottaisin ensimmäiseksi kirjanpitäjäkseni, mutta itselleni laittaisin olopaikan tarjoilutiskin alle ja johtaisin sinne suorastaan suuhuni letkun paloviinatynnyristä. Kun minua sitte rupeaisi haluttamaan oikein maistella ilon ja nautinnon lähteestä, tarvitsisi minun vain komentaa: Maksim, väännäppäs hanaa… ja klunk, klunk, klunk, alkaa viina juosta lirittää kurkkuuni. Ei muuta kuin niellä, Jemeljan! Se olisi jotakin se, p – le vieköön. Ja talonpoikaroistoja, noita julkeita maanmöyriöitä, – jukolauta, niitä minä nylkisin oikein perinpohjaisesti!.. Ne minä oikein kääntäisin nurin narin! Kun semmoinen lurjus tulee ja kerjää: 'Jemeljan Pavlytsh, ole niin kiltti ja anna minulle pieni ryyppy, minä maksan sitte!..' niin sanon: 'Mitä?.. Pyydätkö velaksi? Siitä ei tule mitään.' 'Ole sääliväinen, Jemeljan Pavlytsh!' – 'No, enhän minäkään niin taipumaton ole. Anna vaunusi pantiksi, niin saat neljänneksen mitallista!' Ha, ha! Minä opettaisin sen veitikan tanssimaan, minä!"

"No, älä nyt sentään ole liian julma! Talonpoikammehan ovat sellaisia nälkiintyneitä raukkoja".

"Nälkiintyneitä raukkoja!.. Se on oikein niille, niin se pitää ollakin! Enkö minä sitte mielestäsi ole nälkiintynyt? Pyhä veli, aina siitä saakka, kuu synnyin, olen minä kärsinyt nälkää. Mutta sitä ei seiso missään lakikirjassa kirjoitettuna. Kyllä varmaan, kyllä! Hän kärsi nälkää!.. minkätähden? Katovuodenko tähden? Sangen epäiltävää. Katovuosi vallitsee hänen tuhmissa aivoissansa ja siitä tulee katovuosi hänen pelloillensa. Siinä on solmu. Minkä vuoksi ei muissa valtakunnissa ole katovuosia? Sen vuoksi, ett'eivät ihmisten päät siellä ole luotu vain sitä varten, jotta tuollaisiin korvan taustaa raappia; siellä ajattelevat ihmiset, se on koko asia. Siellä, veliseni, osaavat ihmiset siirtää sateen huomispäivään, silloin kun sitä ei tänään tarvita, ja aurinko pistetään aivan yksinkertaisesti pilven taa, jos se rupeaa liiaksi paahtamaan. Mutta mitä meillä ymmärretään semmoisista toimenpiteistä? Ei niin hitustakaan!.. Ah, mutta kaikki nämät ovat vain sivuasioita… Tuhat ruplaa ja kapakka… se olisi jotain se!.."

Hän vaikeni ja otti totuttuun tapaansa esille tupakkakukkaron, käänteli sitä, tirkisteli siihen sisään, sylkäsi ylenkatseellisesti ja viskasi koko kapineen mereen.

Muuan aalto otti tuon likaisen esineen haltuunsa, kuletteli sitä kappaleen matkan sekä heitti sen uudestaan rannalle, ikäänkuin olisi pitänyt lahjaa liian halpa-arvoisena.

"Eikö muka kelpaa?" murisi Jemeljan. "Pidäkkin vain hyvänäsi, lörpöttelijä!"

Hän otti ylös tuon märjän kukkaron, pani siihen kiven sekä heitti sitte sen kauas mereen.

Minun täytyi nauraa!

"No, mitä sinä virnistelet?" tiukkasi hän minulta. "Kyllä sinäkin muka olet hienoa miestä! Tonkii kirjoja, vieläpä laahaa sitä roskaa mukanaankin kaikkialle… eikä kumminkaan ymmärrä, mitä toinen sanoo! Senkin nelisilmäinen kummitus!"

Tämä viittaus silmälaseihini ilmaisi, että Jemeljanin suuttumus oli jo kohonnut sangen korkeaan määrään. Hän ei tavannut niistä loukkaantua ennen, kun hän oli oikeen sydämestään kiukustunut koko maailmaan. Tavallisesti antoi tämä kasvojeni koristus minulle hänen silmissään eräänlajisen ylhäisyyden. Ensimäisinä tuttavuutemme päivinä ei hän minua milloinkaan puhutellut muutoin kuin "teiksi", vaikkakin me kannoimme yhdessä hiiliä eräällä rumanialaisella höyrylaivalla ja minä olin yhtä rääsyinen, nokinen ja kurja kuin hänkin.

Lepyttääkseni häntä hiukan, pyysin minä anteeksi ja rupesin juttelemaan noista "muista valtakunnista", jotka hänen käsityksensä mukaan osasivat niin viisaasti menetellä sekä sateen että auringonpaisteen kanssa. En voinut toisin tehdä kuin tuomita hänen mielipiteensä tässä suhteessa kuuluvaksi kokonaan mielikuvituksen maailmoihin.

"Näes!.. Vai sillä tavalla se on!.. Aija!" huomautti hän aina väliin, mutta minulla oli kuitenkin tunne, ett'ei hän kuitenkaan omistanut syvempää huomiota esitelmälleni, vaan ajatteli kokonaan muita asioita.

"Minä uskon, veliseni, sen mielelläni", keskeytti hän minut vihdoin tehden liikkeen, jonka piti ilmaista välinpitämättömyyttä. "Mutta nyt minä kysyn sinulta erästä toista asiaa, – jos joku ihminen, jolla on paljo rahaa, jaa, oikein paljo rahaa, juuri nyt sattuisi tulemaan vastaamme, – olisiko sinussa miestä 'napsahuttamaan' hänet, voidaksesi sillä tapaa hiukan hyvittää omaa arvoisaa persoonaasi?"

Tätä sanoessaan katseli hän tutkivaisesti silmälasieni läpi.

Minua puistutti tahtomattani.

"En", vastasin minä, "en missään tapauksessa. Kellään ei ole oikeutta ostaa onneansa vieraan ihmisen elämän hinnalla."

"Ho, ho! Kuulkaapas! Sitenhän puhutaan hienosti ja kauniisti kirjoissakin, mutta se tehdään vain omantunnon tyynnyttämiseksi. Todellisuudessa samat älyniekat, jotka moiset lauselmat ovat kokoon keittäneet, kyllä eivät suinkaan sovittaisi sitä omaan persoonaansa, vaan tilaisuuden sattuessa antaisivat toisen sitä uskoa silloin, kun jo olisivat passittaneet hänet toiseen maailmaan… Oikeus! Tässä on minun oikeuteni – " Hän nosti suonisen nyrkkinsä nenäni eteen – "eroitus on vain siinä, että toinen käyttää tätä oikeuttaan yhdellä, toinen toisella tavalla. Älä tule minulle puhumaan oikeudesta!.."

Hän rypisteli päivän polttamia kulmakarvojansa sekä tirkisteli synkästi eteensä. Minä olin vaiti, sillä kokemuksesta tiesin, että kaikki vastusteleminen oli turhaa, silloin kun Jemeljan oli huonolla tuulellansa.

Hän otti ylös edessään viruvan puupökkelön ja viskasi sen veteen.

"Kunpa saisi sauhut…" sanoi hän ja huokasi.

Minä tirkistelin arolle sekä huomasin kaksi lammaspaimenta, jotka makasivat hiekalla ja katselivat meitä.

"Terve teille, herraseni!" huusi Jemeljan. "Onko teillä tupakkaa?"

Toinen heistä käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin, sylkäsi suustaan ruohonkorren, jota oli pureksinut sekä sanoi laiskasti:

"Kuules, Mihail, ne tahtovat tupakkaa!"

Mihail katseli ensin taivasta kohden, ikäänkuin odottaakseen sen suostumusta saada alottaa keskustelu meidän kanssamme sekä virkkoi sitten:

"Toivotan teille hyvää päivää! Mihin on matka?"

"Otshakoffiin, suolakeittimöille."

"Vai niin! Oletteko saaneet kutsun sieltä?"

Vastausta antamatta laskeuduimme pitkäksemme heidän viereensä.

"Siirräpäs rensseli syrjään, Nikita", sanoi Mihail. "Muuten kukaties nuo korpit sen varastavat."

Nikita nauroi viekkaasti partaansa sekä veti rensselin läheisyyteensä.

Jemeljan puri hammasta.

"Te siis tahdotte tupakkaa?" kysyi Nikita.

"Emme ole polttaneet pitkään aikaan", sanoin minä alakuloisena osaksemme tulleesta vastaanotosta.

"No, mutta polttakaa!"

"Kuule, sinä sen vietävä kaluss [vähävenäläisen haukkumanimi], älä rupea aikailemaan", huusi Jemeljan ja silmänsä pyörivät vimmatusti "Anna heti, jos sinulla on kerta aikomus antaa, mutta älä tee pilkkaa, mokomakin epäsikiö. Oletko maleksinut täällä arolla niin kauvan, että olet kadottanut kaiken myötätuntoisuuden? Saat minulta koht'siltään semmoisen paukun kalloosi, että tukit kyllä kitasi!"

Paimenet hypähtivät säikähtäen ylös sekä asettautuivat puolustusasentoon pitkine sauvoinensa.

"Ahaa, pyhät veljet, vai sillä tapaa te pyydätte!.. No, tulkaapahan nyt!"

Minä olin täydellisesti vakuutettu siitä, että nuo kirotut miehet aikoivat antaa meille selkään. Myöskin Jemeljanilla oli, päättäen hänen yhteenpuristetuista nyrkeistään ja tulta säihkyvistä silmistään, mitä vakavin aikomus ryhtyä tappelemaan. Mutta minulla puolestani ei ollut halua eikä voimiakaan tappelemiseen, jonka vuoksi koetin sovittaa puolueita.