Kitabı oku: «Kuolleet sielut», sayfa 2

II LUKU

Toista viikkoa oli jo vieras asunut kaupungissa, yhä käyden iltahuveissa ja päivällisillä ja siten, kuten sanotaan hauskasti viettäen aikaansa. Viimeinkin päätti hän siirtää vieraissa-käyntinsä ulkopuolelle kaupunkia ja käydä tervehtimässä tilan-omistajia Manilow'ia ja Sobakevitsh'iä, niinkuin oli luvannutkin. Kukaties oli hänellä tähän toisia, syvempiäkin syitä; kukaties oli hänellä siellä vakavampia sydämelle läheisempiäkin asioita ajettavana… Mutta kaikesta tästä saa lukija tiedon vähitellen ja aikoinansa jos vaan riittää malttia lukemaan tätä jutelmaa, pitkän pitkää, jonka on määrä sittemmin levetä ja laveta aina sitä myöten mitä lähemmäksi tullaan loppua, jossa kiitos seisoo. Selifan-kuskille annettiin käsky valjastaa hevoset huomenna ani varahin tunnettujen vaunujen eteen. Pekko sai käskyn jäädä kotiin ja vartioida huonetta ja matkasäkkiä.

Ei liene liikaa, jos lukija tutustuu näihin kahteen sankarimme maa-orjaan. Tosin he eivät ole niin tärkeitä, he kun ovat vasta toisen, vieläpä kolmannenkin, luokan henkiä. Tosin eivät kertomuksen päävaikuttimet ja käänteen ala heissä, he kun vaan siellä täällä pikimmältään tarttuvat näihin vaikuttimiin. Mutta tekijä rakastaa olla peräti täsmällinen kaikessa ja, Venäläinen vaikka onkin, tahtoo hän tässä suhteessa olla tarkka kuin Saksalainen. Tämä tutustuminen ylipäänsä ei vie pitkää aikaa eikä tilaakaan, sillä pitkiä selityksiä ei enää tarvitse lisäykseksi siihen, mitä lukija jo tietää, nimittäin, että Pekon päällä oli jotenkin avara ruskeanvärinen takki, herralta peritty, ja että hänellä oli säätyläistensä tapaan järeät huulet ja järeä nenä. Luonteeltaan hän oli paremmin harvasanainen kuin puhelias. Olipa hänellä jalo halu sivistykseenkin, se on kirjain lukemiseen, vaikk'ei hän suurta lukua pitänyt kirjan sisällyksestä. Yhtä kaikki olivat hänelle rakastuneen sankarin seikkailut ja aapiskirjat ja rukouskirjat, – kaikkia hän luki yhtä tarkasti; jos olisi hänen kouraansa pistetty kemia, niin ei hän olisi hyljännyt sitäkään. Ei häntä miellyttänyt se, mitä hän luki, vaan itse lukeminen, elikkä, paremmin sanoen, lukemisen toimi; siinä näet muka kirjaimista aina syntyy jonkunlainen sana, joka toisinaan merkitsee hiis ties mitä. Tätä lukemista enimmäkseen toimitettiin makaavassa asemassa, eteisessä, vuoteella, jonka patja oli siitä syystä vanunut ja litistynyt pannukakuksi. Paitsi lukemisen halua oli hänessä vielä kaksi omituista puolta: ensiksi makasi hän riisumatta, aina sama päällysnuttu yllä; toiseksi oli hänellä mukana aina joku omituiselta haiseva ilma, joka muistutti asuttua huonetta, niin ett'ei hänen huolinut muuta kuin asettaa vaan vuoteensa johonkin, vaikkapa semmoiseenkin huoneesen, missä ei siihen asti ollut ihmisiä asunut, ja siirtää sinne sinellinsä ja muut tavaransa, niin tuntui kuin olisi siinä huoneessa asunut ihmisiä jo kymmenen vuotta. Tshitshikow, varsin hienotunteinen ja muutamissa kohdin kiukkuinenkin mies, vedettyään nenäänsä ilmaa aamun tuimaan, irvisteli vaan ja päätänsä puisteli, virkkaen:

– "Hiis ties sinua; hikoiletko sinä, vai mitä: kävisit edes saunassa".

Siihen ei Pekko vastannut tavallisesti mitään, vaan koetti samalla ryhtyä johonkin toimeen, mennen muka isäntänsä frakkia harjaamaan tahi muuten vaan korjaamaan jotakin. Mitä lienee Pekko ajatellutkaan, vaiti ollessansa? Kukaties hän arveli itsekseen: "Kyll' olet hyvä sinäkin"; sata kertaa puhut yhtä asiaa… Ja kukapas sen oikein tietää, mitä herran maa-orja ajattelee. Ja niin pitkältä nyt täksi kertaa Pekosta.

Kuski Selifan oli kokonaan toisenlainen. Vaan tekijätä suuresti kainostaa puhua lukijoille näin paljo alhaisista ihmisistä, kokemuksestaankin tietäen, kuinka vastenmielisesti he tutustuvat alhaisten säätyjen kanssa. Semmoinen se vaan on Venäjän mies: sanomaton halu on hänellä tutustua jokaisen kanssa, joka on yhtäkin arvoa ylempänä häntä, ja lakkituttavuus kreivin tai ruhtinaan kanssa on hänelle parempi kaikkea ystävyyttä. Pelkääpä tekijä sankarinsakin puolesta, joka on ainoastaan kollegian-neuvos. Hovineuvokset kukaties tutustuvat hänen kanssaan, mutta ne, jotka jo ovat kiivenneet kenralin-virkoihin, ne kenties heittävät tuommoisen halveksivan katseen, jommoisen ihminen ylpeästi heittää kaikkeen, mikä on häntä alempana, taikka – mikä vielä pahempi on – kokonaan osoittavat välinpitämättömyyttä, tekijälle niin masentavaista. Vaan niin surullista kuin kaikki tämä onkin, täytyy kumminkin palata sankariimme.

Ja niinpä, kuten jo sanottiin, hän antoi tarpeemnukaiset käskyt jo illalla; heräsi aamulla hyvin varhain, pesihe, pyyhki ruumiinsa märällä pesusienellä kantapäästä kiireesen asti – tämä tapahtui ainoastaan sunnuntaisin, ja silloin sattui olemaan sunnuntai – ajoi partansa sileäksi, että posket olivat sileät ja kiiltävät kuin atlasi, ja puettuaan päälleen frakin puolukan karvaisesta valkosäkenisestä kankaasta ja sen päälle suuret karhunnahkaiset turkit, läksi alas portaita, ravintolan passarin kannatellessa häntä milloin puolelta milloin toiselta, ja nousi viimein vaunuihinsa. Jyristen ajoivat vaunut ravintolan portista kadulle. Ohi kulkeva pappi nosti hattunsa, joukko poikia, likaiset paidat päällä, ojensivat hänelle käsiänsä, huutaen: "pari penniä, hyvä herra, orpo raukalle!" Kuski, huomattuaan kuinka yhdellä heistä oli erinomainen halu kiivetä vaunujen taakse, huiskasi häntä ruoskalla, ja nytpä vaunut kolisemaan katujen kiviä myöten. Hauskaa oli jo kaukaa nähdä kirjavata tullipuuta, joka ilmoitti, että kadun kivistä niinkuin muustakin tuskasta pian tulee loppu. Kolautettuaan vielä muutamia kertoja päätänsä vaunujen perään, läksi Tshitshikow kiitämään pitkin pehmoista maantietä.

Tuskin oli kaupunki jäänyt jäljelle, niin jo ilmaantui, kuten meillä laita on, jonkin joutavaa molemmille puolin tietä: mättäitä, kuusia, pikku männyn tylleröitä, vanhain honkain kärvettyneitä runkoja, kanervia ynnä muuta romua. Tulipa vastaan kylä ja tämän tuvat supi suorassa linjassa, rakennukseltaan kuni vanhat puut pinossa, harmaat katot päällä ja eturäystäät varustetut puisilla leikkauskoristeilla, muistuttaen kirjotuilla päillä kaunistettuja pyyhkeitä. Porttien edessä lavitsoilla istui, kuten konsanaankin, talonpoikia, lammasturkit päällä. Pulleakasvoisia akkoja, rinnat sidottuina, kurkisteli ylä-akkunoista; alaisista katsoa mullotteli vasikka tai ojenteli sokeata kärsäänsä sika; sanalla sanoen – tavallisia näkyjä.

Kuljettuaan viidennentoista virstan tolpan ohi, muisti hän, että täällähän pitäisi olla Manilow'in kylä, tämän oman puheen mukaan, mutta menipä kuudeskintoista virsta, eikä kylää vieläkään näkynyt, ja tokkopa oikealle tolalle olisivat osanneetkaan, elleivät olisi kohdanneet kahta talonpoikaa. Näiltä nyt kysäistiin, kaukanako muka on Samanilovkan kylä. Talonpojat ottivat lakit päästään, ja toinen heistä, viisaampi näöltään ja parta vaajana leuassa, vastasi:

– "Manilovka kukaties, eikä Samanilovka".

– "No niin Manilovka".

– "Manilovkako? No se nyt on sillä viisiä, että kun vielä kulkee virstan, niin siinä se sitten on, meinaten: siitä suoraan oikealle".

– "Oikealle, niinkö?"

– "Oikealle", vastasi talonpoika. "Siinä sitten on tie Manilovkaan, mutta Samanilovkaa täällä ei ole. Semmoinen sillä on nimi, meinaten: se on nimeltään Manilovka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole ensinkään. Suoraan siellä sitten mäellä on kivinen rakennus, kahdenkertainen, se on herraskartano, meinaten: siinä justiin itse hovinherra asuu. Niin, siinä se sitten onkin Manilowka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole ensinkään minkään näköistä, eikä ole ollutkaan".

Lähdettiin tuosta etsimään Manilovkaa. Kahden virstan päässä käännyttiin kyläraitille, mutta kulkivatpa sitä virstan, toisen ja kolmannenkin, eikä vieläkään näkynyt kahdenkertaista kivirakennusta. Tuossapa nyt Tshitshikow muistikin, että kun tuttava kutsuu toista luokseen maalle viidentoista virstan päähän, niin on sinne varmaankin kolmekymmentä. Manilovkan kylän asema ei ollut omiansa vetämään huomiota puoleensa. Kartano seisoi ypö-yksinään ylängöllä, joka oli avoin kaikille tuulille, mille vaan päähän pistää ruveta puhaltamaan. Mäen rinnettä verhosi niitetty nurmikko. Siinä oli englantilaiseen malliin parissa kolmessa ryhmässä syrenejä ja keltaisia akasioita; viisi kuusi koivua koettivat siellä täällä kohotella pienilehtisiä, laihoja latvojaan. Kahden koivun alla oli lehtimaja, varustettu litteällä vehreällä kupolilla, puisilla sinertävillä pylväillä ja tänkaltaisella kirjoituksella: "yksinäisten mietetten temppeli". Alempana oli lampi, pinnaltaan täynnä vihreätä vesiruohoa, joka ylimalkain ei ole outo asia venäläisten tilan-omistajain englantilaisissa puistoissa.

Ylängön juurella ja osaksi rinteelläkin näkyi pitkin päin ja poikki puolin harmaita, pyöreistä hirsistä tehtyjä tupia, joita sankarimme, ties mistä syystä, heti rupesi lukemaan ja sai niitä luetuksi kolmatta sataa. Ei ollut niitten välissä missään puuta eikä pensasta eikä muuta ruohoa: pyöreä hirsi se vaan katseli kaikkialta. Näkyä oli elähyttämässä kaksi akkaa, jotka kuvankauniista nostetuin liepein ja varustettuina kaikilta haaroin, kaalasivat polvia myöten lammessa, hinaten kahdesta kapulasta vähäistä rikkinäistä rantanuottaa, jossa näkyi kaksi takertunutta äyriäistä ja välkähtelevä ahven. Akat olivat nähtävästi riidassa ja toruilivat jostakin keskenään. Tuonnempana siinsi jonkinmoisessa ikävän-sinervässä valossa honkametsä. Miten lienee ilmakaan osannut tulla niin mukava ja sopiva: ei se ollut kirkas eikä synkkä, vaan tuommoista vaalean harmaata väriä, jommoista näkee ainoastaan linnue-väen vanhoissa univormuissa. Kuvan täydellisyydestä ei puuttunut kukkoakaan, vaihtelevan ilman ennustajaa, joka siitä huolimatta, että päänsä oli koverrettu melkein aivoihin asti muitten kukkojen nokkain voimalla kaikenlaisten lemmenasiain tähden, piti varsin suurta ääntä ja räpytteli siipiäänkin, revityitä ja repaleisia kuin vanhat rievut.

Pihaa lähestyessään huomasi Tshitshikow kuistilla itse isännän, joka seisoi viheriässä aamunutussa, varjostaen kädellään silmiään päivän varjon tapaan, tarkemmin nähdäkseen läheneviä vaunuja. Mitä likemmäs vaunut tulivat, sitä iloisemmaksi hänen silmänsä kävivät ja sitä leveämmäksi hänen hymynsä.

– "Pavel Ivanovitsh!" huusi hän, nähdessään Tshitshikow'in astuvan alas vaunuista. "Viimeinkin olette muistaneet meitä".

Tuttavukset antoivat toistensa suuta erittäin palavasti, ja Manilow saattoi vieraansa sisään. Vaikka se aika, joka heiltä menee astuessaan porstuan, eteisen ja ruokasalin kautta, on jotenkin lyhyt, niin koetammepa kumminkin, emmeköhän sillä välin ennättäisi sanoa jotakin talon isännästä. Vaan tässä täytyy tekijän tunnustaa, että tämmöinen yritys on sangen vaikea. Paljoa helpompi on kuvata suuria luonteita: ei tarvitse muuta kuin käyttele vaan sivellintä kankaalla minkä jaksat, laita mustat, säihkyvät silmät, tuuheat kulmakarvat, arpi keskelle otsaa, heitä heilauta olan yli musta tahi tulipunainen vaippa, – siinä on muotokuva valmis. Mutta juuri kaikki nuo herrasmiehet, joita on maailmassa paljon, jotka ulkonäöltään ovat niin paljo toistensa näköiset ja kumminkin, kun heitä tarkemmin katselee, osoittavat niin monta saavuttamatonta omituisuutta, – nämä ne ovat kauhean vaikeita kuvata. Tässä täytyy kovasti jännittää huomiota, ennenkuin saat eteesi kaikki hienot, melkein näkymättömät piirteet, ja yleensä tulee hyvin syvälle pakoittaa semmoistakin katsetta, joka jo on teroittunut kokemuksessa.

Jumala yksin tietää, mitä luonnetta Manilow oikeastaan oli. Löytyy muuan laji ihmisiä, joita tunnetaan nimellä: semmoisia ja tämmöisiä, ei tie ole sitä eikä tätä, ei niitä kysytä kylässä, eikä kaivata kaupungissa. Niihin kenties sopii lukea Manilow'iakin. Ulkonäöltään oli hän pulska mies. Hänen kasvojensa piirteistä ei puuttunut miellyttäväisyyttä, mutta tämä miellyttäväisyys oli ikäänkuin sokeroittu liian makeaksi. Hänen liikkeissään ja ryhdissään oli jotakin, joka haki suosiota ja tuttavuutta. Hän hymyili mehevästi; hän oli valkoverinen, sinisilmäinen. Ensimmäisenä hetkenä, hänen kanssaan puhellessasi, et malta olla sanomatta:

– "Miellyttävä ja kelpo mies!"

Seuraavana hetkenä et sitten sano mitään, vaan kolmantena virkat:

– "Hiis ties, mitä tuo on!"

Ja niinpä poistut kauemmas. Ellet poistu, niin tuntuu sinusta kauhean ikävältä.

Et häneltä saa yhtään pontevaa, et edes närkästäkään sanaa, jommoisen saat kuulla melkein jokaiselta, kun vaan kosket hänen arkaa kohtaansa. Jokaisella on aina arka kohtansa: yhden arkana kohtana ovat jäniskoirat; toinen luulee olevansa erinomainen soitannon rakastaja ja ihmeellisesti tuntee kaikki syvät kohdat siinä; kolmas on mestari kelpo aterioissa; neljäs on mestari olemaan edes tuumaakaan ylempänä sitä, mitä hän oikeastaan on; viides on vähempi vaatimuksilleen, hän nukkuu ja haaveksii, mitenkä muka hänen onnistuisi yleisessä kävelypaikassa kulkea kerran ja toisen flygeli-adjutantin rinnalla, niin että sen näkisivät ystävät ja tuttavat ja tuntemattomatkin; kuudes on lahjoitettu semmoisella kädellä, joka tuntee ylenluonnollista halua taivuttaa jonkun ruutu-ässän tai kakkosen kulmaa, sillä välin kuin seitsemännen käsi pyrkien pyrkii järjestyksen tekoon, päästä nimittäin lähemmäs kestikievarin isännän tahi kyytimiehen personaa, sanalla sanoen, jokaisella on omat puolensa, mutta Manilow'illa ei ollut niin mitään.

Kotonaan hän puhui varsin vähän, enimmäkseen hän vaan mietiskeli ja tuumaili, mutta mitä hän mietiskeli – ties taivas. Taloudesta hän ei suuria välittänyt, ei hän edes milloinkaan käynyt peltojansa katsomassa, talous meni menojansa niinkuin itsestään. Kun vouti sanoi:

– "Herra, nyt pitäisi tehdä se ja se".

– "Niin; ei olisi hullummaksi", vastasi isäntä, polttaen piippuansa.

Tähän piipun polttoon tottui hän jo armeijassa palvellessaan, jossa häntä pidettiin siivoimpana, kohteliaimpana ja sivistyneimpänä upserina.

– "Niin, niin, ei olisi hullummaksi", toisteli hän. Kun hänen luokseen tuli talonpoika ja, raavittuaan niskaansa, puhui:

– "Herra, päästäs minua työn ansiolle, rahaa hankkimaan veroksi".

– "Mene, mene", vastasi isäntä, eikä hänen mieleensäkään johtunut, että talonpoika menee juomateille.

Toisinaan hän, katsellen kuistiltansa pihalle ja lammelle, puheli, kuinka muka olisi hyvä, jos äkkiä tehtäisiin maan-alainen käytävä kartanosta tahi jos lammen yli rakennettaisiin kivinen silta, jossa olisi molemmin puolin kauppapuoteja, ja niissä istuisi kauppiaita, myöden kaikenlaista talonpojalle tarpeellista rihkamakalua. Tällöin hänen silmänsä kävivät sanomattoman makeiksi, ja kasvoilla asui suuri tyytyväisyys. Nämä aikeet ne kumminkin olivat ja pysyivät pelkkinä sanoina. Hänen omassa kamarissaan oli muuan kirja, jossa oli kulma käännettynä 14: nellä sivulla, ja tätä kirjaa hän luki lakkaamatta jo kolmatta vuotta. Aina hänen talossaan puuttui jotakin. Vierashuoneessa oli erittäin kauniit huonekalut, päällystetyt komealla silkkikankaalla, ja olivat varmaankin maksaneet melkoisen summan. Mutta kahteen nojatuoliin tätä kangasta ei ollut riittänyt, ja nämä oli päällystetty pelkällä niinimatolla. Isäntä se kumminkin jo useampain vuosien kuluessa aina tapasi varoittaa vieraitansa:

– "Älkää istuko noihin nojatuoleihin, ne eivät ole vielä valmiita".

Yhdessä huoneessa ei ollut huonekaluja ensinkään, vaikka jo ensimmäisinä päivinä häitten jälkeen oli ollut heillä puhetta:

– "Kultaseni, huomenna pitäisi toimittaa tähän huoneesen edes väliaikaisesti huonekalut".

Illalla kannettiin pöytään erinomaisen uljas kynttiläjalka tummasta pronssista ja siinä oli kolme sulotarta muinaiseen malliin ja upea perlamuttinen kilpi, ja tämän pulskan kynttiläjalan viereen pantiin tavallinen, vaskinen ja kampura, vino ja kokonaan talissa, vaikk'ei tätä huomannut isäntä eikä emäntä eikä palvelijat.

Hänen vaimonsa … vaan ylimalkain he olivat varsin tyytyväisiä toisiinsa. He olivat tosin olleet jo yhdeksättä vuotta naimisissa, vaan yhä vielä he toisillensa tarjosivat milloin omena-palasen, milloin konfehtin, milloin pähkinän, virkkaen liikuttavan hellällä, rakkautta osoittavalla äänellä:

– "Avaa, kulta, suukkosi, niin minä pistän tämän palasen".

Sanomattakin on selvä, että suukkonen avattiin tässä tilaisuudessa varsin viehättävästi. Syntymäpäiviksi valmisteltiin lahjoja, esimerkiksi helmillä kirjattu koteloinen hammasharjaa varten. Ja varsin usein, heidän sohvalla istuessaan, jätti toinen aivan äkkiä, ihan tietämättömistä syistä piippunsa ja toinen työnsä, jos semmoinen sattui silloin käsillä olemaan, ja niin suudeltiin semmoinen hiukeneva ja pitkällinen suutelo, että sen aikana olisi vallan hyvin ennättänyt polttaa pienen olki-sikarin. Lyhyesti, he olivat, kuten sanotaan, onnellisia. Sopisi kyllä muistuttaa, että talossa on muitakin toimia kuin pitkälliset suutelot ja syntymäpäivälahjat, ja saattaisi kyllä tehdä montakin erillaista kysymystä. Minkätähden esimerkiksi ruo'at valmistetaan typerästi ja tolkuttomasti? minkätähden on aitta joteinkin tyhjä? minkätähden emäntäpiika varastelee? minkätähden rengit ovat siivottomia ja juomareita? minkätähden koko palvelusväki makaa armottoman paljon ja toimittaa tyhjää koko muun ajan? Kaikki nämät asiat ovat kumminkin halpaa laatua, ja Manilow'in rouva oli saanut hyvän kasvatuksen, mutta hyvä kasvatus saadaan tietysti pensioneissa, mutta pensioneissa on kolme esinettä inhimillisten hyväin avujen pohjana ja pontena, nimittäin franskan kieli, välttämätön perhe-elämässä, piano, hauskain hetkien hankkimista varten aviomiehille, ja vihdoin taloudellinen puoli: kukkaroiden ja salaisten lahjain valmistaminen. On kyllä itse opetustavassa tehty kaikenlaisia parannuksia ja muutoksia, semminkin näinä aikoina, ja tähän kaikkeen vaikuttaa itse pensionin-pitäjäin ymmärrys ja kyky. Muutamissa pensioneissa laita on semmoinen, että ensin on piano, sitten franskan kieli ja sitten vasta taloudellinen puoli. Toisissa taas käy niinkin päin, että ensin on taloudellinen puoli, s.o. salaisten lahjain valmistaminen, sitten franskan kieli ja sitten vasta piano. Opetustavat ovat monenlaiset. Ei liene liikaa mainita vielä, että Manilow'in rouva … mutta minuapa, toden totta, suuresti peloittaa puhua rouvas-väestä, ja sitä paitsi on minun jo aika palata sankareihimme, jotka jo ovat seisoneet muutaman minutin vieraskamarin oven suussa, pyytäen toistaan astumaan edeltä.

– "Olkaa hyvä, älkää minusta huoliko, kyllä minä astun perässä".

– "Ei suinkaan, Pavel Ivanovitsh, te olette vieras", puheli Manilow, osoittaen kädellään ovea.

– "Älkää olko millännekään, minä pyydän, älkää olko millännekään, tehkää hyvin, astukaa", pyyteli Tshitshikow.

– "E-hei, en minä salli, että niin miellyttävä, sivistynyt vieras kulkee minun perässäni".

– "Miksikä sivistynyt?.. Olkaa hyvä".

– "Ei, suvaitkaa vaan astua".

– "Vaan miksi niin?"

– "No näettekös siksi niin", virkkoi Manilow, mehevästi myhähtäen.

Vihdoin ystävykset astuivat yht'aikaa kupeet edeltä ja vähän litistivät toisiaan.

– "Sallikaa esitelläni teille vaimoni!" sanoi Manilow. "Kultaseni!

Pavel Ivanovitsh!"

Tshitshikow huomasi tosiaankin rouvas-ihmisen, joka oli vähällä ollut jäädä häneltä kokonaan huomaamatta, hänen kumarrellessaan oven suussa Manilow'in kanssa. Rouva oli sangen sievä, puettu hyvällä aistilla. Hyvästi istui hänen yllään silkkinen vaalea kapotti. Vähäinen hento käsi viskasi jotakin kiireesti pöydälle ja puristi batistisen, kulmilta korko-ompeluilla varustetun nenäliinan. Hän kohottihe sohvalta, jossa oli istunut, ja Tshitshikow suuteli hänen kättänsä mielihyvällä. Rouva virkkoi – kielikin hänellä vähän sorahteli – että heidän on erittäin iloista nähdä häntä ja ettei ollut päivääkään, jolloin hänen miehensä ei olisi muistellut häntä.

– "Niin", liitti Manilow, "lakkaamattapa vaimoni aina kyseli ja kyseli: 'missäs se sinun ystäväsi viipyy?' 'Malta, kultani, kyllä hän tulee!' Ja nytpä viimein teittekin meille sen kunnian. Toitte meille todellakin nautinnon, keväisen päivän toitte meille, sydämmen nimipäivät toitte…"

Tshitshikow, kuultuaan, että jo hamaan sydämmen nimipäivään oli saavuttu, kävi oikein hämille ja vastasi kainosti, ett'eihän hänellä ole mahtavaa nimeä, ei edes arvoa korkeata.

– "Teill' on kaikki tyyni", keskeytti Manilow yhä mehevästi myhäillen.

"Teill' on kaikki tyyni, teill' on enemmänkin".

– "Miltä näyttää teistä meidän kaupunki?" kysäsi rouva. "Onko teidän ollut hauska?"

– "Erittäin hauska kaupunki, oikein miellyttävä kaupunki", vastasi Tshitshikow. "Aika on kulunut peräti hupaisesti, seurahan siellä on erinomaisen kohtelias".

– "Mitäs sanotte meidän kuvernöristä?" kysyi rouva.

– "Niin, eikös se ole kaikkein kunnioitettavin ja miellyttävin mies?" kysäsi Manilow.

– "On totisesti", sanoi Tshitshikow; "kaikkein kunnioitettavin mies. Ja kuinka syvälle hän on tunkeutunut virkaansa; kuinka hän sen käsittää! Enemmän pitäisi olla moisia miehiä".

– "Ja kuinka hyvin hän osaa, katsokaas, ottaa vastaan jokaista ja osoittaa kohteliaisuutta käytöksissään", liitti Manilow myhäillen ja mielihyvissään sirristi silmänsäkin, niinkuin kissa, jota hiljalleen kutkutetaan korvan takaa.

– "Erittäin hauska ja kohtelias mies", jatkoi Tshitshikow, "ja mimmoinen taituri! kukas olisi semmoista voinut uskoa: niin kauniisti neuloskelee kaikenlaisia kotikoristeita! Hän näytti minulle oman tekemänsä kukkaron, – harva rouvas-ihminenkään osaa kirjailla niin taitavasti".

– "Entäs varakuvernöri, eikös se ole oikein suloinen mies?" sanoi Manilow ja sirristi jälleen vähän silmiänsä.

– "Kunnon mies, kunnon mies kauttaaltaan", vastasi Tshitshikow.

– "Mutta sallikaas, mitäs sanotte polisimestarista. Eikös se ole varsin miellyttävä mies?"

– "Erinomaisen miellyttävä mies, ja niin viisas, niin paljon lukenut mies! Me löimme hänen luonaan whistiä prokuratorin ja presidentin kanssa hamaan päivänkoittoon asti. Peräti, peräti kelpo mies".

– "Mutta mitäs sanotte polisimestarin rouvasta?" lisäsi emäntä. "Eikös se ole oikein armas rouva?"

– "Oi, hän on ylevimpiä naisia, mitä minä tunnen", vastasi Tshitshikow.

Sen jälkeen ei unohdettu presidenttiä eikä postimestariakaan, ja sillä tavoin otettiin esille melkein kaikki kaupungin virkamiehet, jotka kaikki olivat kaikkein kunnollisimpia ihmisiä.

– "Ainako te maalla aikaanne vietätte?" kysyi vihdoin Tshitshikowkin vuoroansa.

– "Enimmästä päästä maalla", vastasi Manilow. "Joskus kumminkin käymme kaupungissa, saadaksemme seurustella sivistyneitten ihmisten kanssa. Ihminen metsistyy, katsokaas, jos aina korvessa asuu".

– "Totta kyllä, totta kyllä", vastasi Tshitshikow.

– "Aivan toista", vastasi Manilow, "aivan toista olisi, jos olisi kunnon naapureita, jos vaikkapa esimerkiksi olisi semmoinen mies, jonka kanssa, niinkuin nyt puhumisen katsannossa, saisi keskustella ystävällisyydestä, hyvästä kohtelemisesta, seurata jotakin semmoista tutkimista tieteellisyyden katsannossa, jotta tuntuisi sielussa ja sydämmessä semmoinen niinkuin liikutus, jotta niin sanoakseni niinkuin jonkunlainen lämmin höyryileminen…"

Tässä tahtoi Manilow lausua jotakin lisää, mutta, huomattuaan vähän takertuneensa, tokaisi vaan kädellään ilmaan ja jatkoi: "silloin tietysti maa-elämä ja yksinäisyys saattaisivat tarjota monta huvitusta. Vaan eihän ole ketään, ei niin ketään. Joskus tuossa joutessaan vain lukee 'Isänmaan Poikaa'." [Laajalti levinnyt kirjallinen lehti Venäjällä. Suomentajan muistutus.] Tshitshikow oli aivan yhtä mieltä, lisäten, ett'ei mitään sen hauskempaa saata ollakaan kuin elää yksinäisyydessä, nauttia luonnon ihanuutta ja lueskella joskus jotakin kirjaa.

– "Niin, mutta", lisäsi Manilow, "kun ei kumminkaan ole ystävätä, jonka kanssa voisi jakaa kaikki…"

– "Niin, se on totta, totta se on totisesti!" keskeytti Tshitshikow. "Mitä maksaisivatkaan silloin kaikki maailman aarteet! 'Älköön sulla olko rahoja, vaan olkoon hyviä ihmisiä, joitten kanssa saatat seurustella', sanoi eräs muinas-ajan viisas".

– "Ja tiedättenkös, Pavel Ivanovitsh!" sanoi Manilow, ja nyt hänen kasvoillaan asui ei ainoastaan makeus, vaan äitelyys, aivan kuin lääkkeessä, jonka sukkela lääkäri on tehnyt armottoman makeaksi, potilastansa miellyttääkseen. "Silloin tuntuu jotakin niinkuin siinä katsannossa että hengellistä nautintoa… Niinkuin esimerkiksi nyt, kun minulle on suotu onni, niin sanoakseni harvinainen onni, puhua teidän kanssanne ja nauttia teidän armaista puheistanne…"

– "No mutta mitäs armautta?.. Mitätön ihminenhän minä olen, en mitään muuta", vastani Tshitshikow.

– "Oi, Pavel Ivanovitsh! sallikaa minun olla vilpitön: mielelläni antaisin puolet kaikkea omaisuuttani, jos minulla olisi edes osa teidän ansioitanne!.."

– "Päin vastoin, minäpä juuri pitäisin suurimpana…"

Ties mihinkä tämä molemmanpuolinen tunteitten vuodattelu olisi päättynytkään, ell'ei palvelija olisi tullut ilmoittamaan, että pöytä oli katettu.

– "Pyydän nöyrimmästi!" sanoi Manilow. "Älkää panko pahaksenne, joll'ei meillä ole senkaltaisia päivällisiä kuin parketeilla ja pääkaupungissa; meillä on vaan, Venäjän tavan mukaan, kaalia, vaan hetaasta sydämmestä. Pyydän nöyrimmästi!"

Nyt kesti vielä jonkun aikaa väittelyä siitä, kuka muka ensimmäisenä menisi. Tshitshikow se vihdoin astui ruokasaliin kuve edellä.

Ruokasalissa oli jo odottamassa Manilow'in kaksi poikaa, kumpikin siinä iässä, jossa lapsia jo pannaan pöytään istumaan, vaikka vielä korkeilla tuoleilla. Heidän vieressään seisoi opettaja, joka kumarsi kohteliaasti ja suu hymyssä. Emäntä kävi liemimaljan luokse; vieras asetettiin isännän ja emännän väliin; palvelija sitoi lasten kaulaan salvetit.

– "Suloisia lapsia!" virkkoi Tshitshikow katsahdettuansa heihin.

"Kuinka vanhoja he ovat?"

– "Vanhempi on kahdeksannella, nuorempi täytti vasta eilen kuusi vuotta", vastasi rouva.

– "Themistoklus!" sanoi Manilow, kääntyen vanhempaan, joka koetti pelastaa salvetin poimuihin joutunutta leukaansa. Tshitshikow kohautti hieman silmäkulmaansa, kuultuaan tuommoisen osaksi kreikkalaisen nimen, johon Manilow ties mistä syystä oli pannut päätteeksi us, vaan pian hän jälleen kiiruhti asettamaan kasvonsa entiseen asentoon.

– "Themistoklus! Sanopas, mikä on paras kaupunki Franskanmaalla?"

Nyt kiinnitti opettaja Themistoklukseen kaiken huomionsa ja näytti aikovan hypätä pojan silmistä sisään, mutta rauhoittui kokonaan ja nyykäytti päätään, kun Themistoklus vastasi: "Parisi".

– "Entäs mikäs kaupunki meillä on paras?" kysyi taas Manilow.

Opettaja teroitti jälleen huomionsa.

– "Pietari", vastasi Themistoklus.

– "Entäs vielä toinen?"

– "Moskova."

– "Kas niin, kiltti poikahan sinä olet!" sanoi Tshitshikow. "Mutta kuulkaapas", jatkoi hän, kääntyen vähän hämmästyneen näköisenä Manilow'ien puoleen. "Minun täytyy sanoa: että tämä lapsi on vielä osoittava suurta kykyä".

– "Niin, te ette vielä tunne häntä!" vastasi Manilow. "Hän on tavattoman teräväjärkinen. Tuo nuorempi tuossa Alkides ei ole niin nopea älyltään, vaan tämä, jos mitä milloin huomaa, hyönteisen tai muun kovakuoriaisen, niin silmät paikallaan vilkkumaan; perähän juoksee paikalla ja kiinnittää heti huomionsa. Minä toivon hänestä valtiomiestä. Themistoklus!" jatkoi hän uudestaan kääntyen poikaansa, "tuleeko sinusta ulkomaan lähettiläs?"

– "Tulee", vastasi Themistoklus jauhaen leipää ja käännellen päätä oikealle ja vasemmalle.

Takana seisova palvelija pyyhkäsi samassa ulkomaan lähettilään nenää ja hyvinpä siinä tekikin, sillä muuten olisi liemi saanut melkoisen, asiaan kuulumattoman, tipan lisäksensä. Keskustelun aluksi puhuttiin pöydässä rauhallisen elämän hauskuudesta; emäntä keskeytti välistä muistutuksillansa kaupungin teaterista ja näyttelijöistä. Opettaja katseli puhuvia suurella tarkkuudella ja heti kuin huomasi muitten yrittävän hymyillä, aukasi suunsa ja nauroi sydämmensä pohjasta. Hän oli nähtävästi kiitollinen mies ja tahtoi täten palkita isännän hyvää kohtelua. Kerran kumminkin hänen näkönsä synkkeni ja hän kopautti ankarasti pöytään, luoden silmänsä vastapäätä istuviin lapsiin. Tämä olikin tarpeellista, sillä Themistoklus oli puraissut Alkidesta korvaan, ja Alkides, pantuaan silmät kiinni ja suun auki, oli parahtamaisillaan surkean surkeaan itkuun; mutta hoksattuaan, että siitä kukaties menettäisi yhden ruokalajin, asetti suunsa entiselleen ja alkoi kyynel-silmin kaluta lampaan luuta, niin että posket rasvasta kiilsivät.

Emäntä se usein kääntyi Tshitshikow'in puoleen, sanoen:

– "Ettehän te syö yhtään; te otitte liian vähän".

Siihen vastasi Tshitshikow joka kerran:

– "Suuri kiitos, paljo kiitoksia; minä olen kylläinen. Miellyttävä keskustelu on parempi parahinta ruokaa".

Noustiin sitten pöydästä. Manilow, sanomattoman tyytyväisenä, otti vierasta toisella kädellään hartioista ja yritti saattaa hänet sillä tapaa vierashuoneesen, mutta vieraspa yhtäkkiä, hyvin tärkeällä äänellä, ilmoitti aikovansa puhua isännän kanssa hyvin tähdellisestä asiasta.

– "Sallikaa minun siinä tapauksessa pyytää teitä omaan kamariini", sanoi Manilow ja johdatti vieraansa vähäiseen huoneesen, jonka ikkuna antoi sinervää metsää kohti. "Tässä minun loukkoni", liitti hän.

– "Hauska kamari", virkkoi Tshitshikow, katsahdettuaan ympärillensä.

Kamari ei ollutkaan hauskuuttansa vailla: seinät oli maalattu jollakin sinervällä, harmaasen vivahtavalla maalilla; neljä tuolia, nojatuoli, pöytä ja siinä kirja, varustettu merkillä, josta meidän oli jo tilaisuus mainita; muutamia kirjoitettuja papereita; enimmän kaikesta oli kumminkin tupakkaa. Sitä oli jos jossakin muodossa: kartusissa ja tupakkarasiassa ja muutoin vaan kasoina pöydällä. Kumpaisellakin akkunalaudalla oli piipusta kopistettuja tuhkaläjiä, huolellisesti asetettuja varsin kauniisin riveihin. Huomattava on, että tämä asetteleminen oli välistä isännän ajanviettona.

– "Sallikaa minun tarjota teille tämä nojatuoli", sanoi Manilow.

"Tässä on mukavampi".

– "Sallikaa minun istua tuolille".

– "Sallikaa minun olla sallimatta sitä teille", sanoi Manilow myhäillen. "Tämä nojatuoli on minulla nimen-omaan vieraita varten: miellytti tai ei, mutta siihen vaan pitää istua".

Tshitshikow istui.

– "Sallikaa minun tarjota teille piippua".

– "En polta", virkkoi Tshitshikow kohteliaasti ja ikäänkuin säälitellen.

– "Miks' ette?" kysäsi Manilow kohteliaasti ja ikäänkuin säälitellen hänkin.

– "En ole tottunut; vähän peloittaa; sanovat, näette, että tupakka kuivattaa".

– "Sallikaa minun sanoa teille, että tämä on sulaa ennakkoluuloa. Minäpä luulen päinvastoin, että piipun polttaminen on paljoa terveellisempää kuin nuuskaaminen. Meillä oli rykmentissä luutnantti, erinomaisen kunnollinen ja sivistynyt mies, ja hänellä oli piippu lakkaamatta hampaissa, ei ainoastaan pöydässä, vaan, älkää pahaksi panko, kaikissa muissakin paikoin. Ja nyt hän on jo viidennellä kymmenellä, mutta kumminkin on, Jumalan kiitos, tähän asti ollut niin terve, ettei sen paremmalla terveydellä mitään tee".