Kitabı oku: «Kuolleet sielut», sayfa 3

Tshitshikow virkkoi, että semmoisia tapauksia kyllä sattuu ja että luonnossa on paljo asioita, joita ei suurinkaan nero voi käsittää.

– "Vaan sallikaa ensin pieni pyyntö…" lausui hän sitten, ja hänen äänessään kuului jotakin omituista, melkeinpä kummallista, ja samassa hän, ties mistä syystä, katsahti taaksensa. Manilow katsahti taaksensa hänkin, ties mistä syystä.

– "Onko siitä jo kauankin, kuin suvaitsitte antaa henkiluettelonne?" kysyi Tshitshikow. [Hengille-panoja on Venäjällä pidetty ylen harvaan, niin että on saattanut kulua useampia kymmeniä vuosia kahden hengille-panon välillä. Suoment. muist.]

– "Onhan siitä jo; en muistakaan enää, kuinka kauan".

– "Onkos teillä siitä saakka kuollut paljo talonpoikia?"

– "Sitä minä en saata sanoa; siitä pitäisi ehkä kysyä voudilta. Hei, sinä siellä! kutsu vouti! Hänen on määrä olla tänään täällä".

Vouti tuli. Tämä oli noin neljänkymmenen iässä, ajoi partaansa, kävi sertukki-takissa ja vietti nähtävästikin hyvin rauhallista elämää, sillä hänen kasvoillaan asui turpea täyteläisyys, sillä välin kuin kellertävä iho ja pienet silmät osoittivat miehen hyvinkin tuntevan höyhenpatjoja ja höyhenpieluksia. Ensi silmäykseltä jo näki, että hän oli kulkenut ratansa niinkuin herras-kartanojen voudit konsanaankin: oli ensinnä ollut vaan pelkkänä luvun- ja kirjoituksentaitavana passaripoikana, nainut sitten jonkun Agatan, rouvan lemmikin emäntä-piian, tullut sittemmin isäntä-rengiksi, ja vihdoin voudiksi. Ja voudiksi tultuaan teki hän kuten muutkin voudit: piti seuraa ja tuttavuutta niitten kanssa, ketkä kylässä rikkaimpia olivat, lisäsi köyhemmille veronmaksua, heräsi kellon käydessä yhdeksättä, odotti samovarin kiehumista ja joi teetä.

– "Kuules, kuinka monta talonpoikaa meiltä on kuollut sitten viimeisen henkiluettelon?"

– "Niin, kuinkako monta? Kyllä niitä on kuollut monta", sanoi vouti ja samassa miestä nikautti, jonka vuoksi hän nosti kätensä suun eteen niinkuin kilven.

– "Niin, suoraan sanoen, sitä juuri minäkin", toisti Manilow, "monta niitä on kuollut!" Sitten kääntyi hän Tshitshikow'in puoleen ja lisäsi vielä: "niin, monta kyllä".

– "Mutta kuinka monta?" kysyi Tshitshikow.

– "Niin, kuinka monta?" toisti Manilow.

– "No, tuota … kukas sen ties, kuinka monta: eihän niitä kukaan ole lukenut".

– "Tietysti", sanoi Manilow, kääntyen Tshitshikow'iin, "sitä minäkin arvelen, että kuolevaisuus on ollut suuri; ei ole ensinkään tietoa, kuinka monta on kuollut".

– "Olepas hyvä ja laske ne", sanoi Tshitshikow, "ja tee tarkka nimiluettelo jokaisesta".

– "Niin, nimiluettelo jokaisesta", sanoi Manilow.

– "Kyllä!" sanoi vouti ja läksi pois.

– "Mitäs te sillä teette?" kysyi Manilow voudin mentyä.

Tämä kysymys näkyi saattaneen vieraan pulaan. Hänen kasvoillensa ilmaantui jotakin ponnistelevaa, josta hän oikein punastui, – ikäänkuin olisi ponnistellut sanoaksensa jotakin, mikä ei tahdo ottaa sanoihin sukeutuaksensa. Ja kylläpä Manilow saikin kuulla niin kummallisia ja tavattomia asioita, ett'ei ihmiskorva mokomia ollut vielä koskaan kuullut.

– "Te kysytte, mitä minä sillä teen? Näettekös, minä tahtoisin ostaa talonpoikia…" vastasi Tshitshikow ja pysähtyi kesken puhettansa.

– "Vaan sallikaa kysyäni", sanoi Manilow, "mitenkä te tahdotte ostaa heitä: maan mukana vaiko muuanne siirrettäviksi, se on: ilman maata?"

– "Niin, tuota, en minä juuri itse talonpoikia", puhui Tshitshikow, "minä tahdon ostaa kuolleita…"

– "Mitenkä te sanoitte? Minä, suokaa anteeksi, kuulen huononlaisesti, olinpa kuulevinani kovin hassua…"

– "Aikomukseni on ostaa kuolleita, jotka henkikirjoissa kumminkin olisivat elävien luvussa", sanoi Tshitshikow.

Manilow'ilta putosi piippu lattialle; suu häneltä meni auki ja siinä tilassa se pysyi useampia minuteja. Ystävykset, jotka olivat keskustelleet ystävyyden tuottamasta hauskasta elämästä, olivat kauan aikaa liikahtamatta, katsoa tuijottaen toisiansa silmiin, niinkuin ne muotokuvat, joita ennen vanhaan oli tapana ripustaa vastatusten kummallekin puolen isoa peiliä. Vihdoinkin nosti Manilow piipun lattialta ja katsahti alhaalta päin hänen kasvoihinsa, eikö muka hänen huulillaan näkyisi jotakin ivallista naurua, eikö hän muka laskenutkin vaan leikkiä; mutta semmoista ei niissä näkynyt; hänen kasvonsa olivat päin vastoin totisemmat entistänsä. Sitten iski hänen mieleensä, entäs jos vieras äkkiä on tullut höperöksi, ja hirmustuen loi häneen tarkan katseen; mutta vieraan silmät olivat aivan kirkkaat; ei ollut niissä outoa, levotonta tulta, joka vilkkuu silmissä mielettömän; kaikki oli oikealla ladulla ja järjestyksessä. Manilow se mietti ja aprikoi, miten nyt olla, kuten eleä, mutta sen parempaa ei hän kumminkaan keksinyt kuin päästi suuhun jääneen savun ulos peräti hienona virtana.

– "No niin, mitä nyt tulee näihin todellisuudessa kuolleisin, vaan laillisen muodon puolesta vielä hengissä oleviin, – saatatteko te siirtää ne minulle tai luovuttaa, mitenkä parhaaksi näette?"

Mutta Manilow se oli niin hämillänsä, ettei muuta osannut kuin katsoa häneen.

– "Asia näkyy olevan vastenmielinen teille, vai kuinka?.." virkkoi Tshitshikow.

– "Minulleko?.. Ei, ei mitenkään", puheli Manilow, "vaan minä en voi käsittää … älkää pahaksi panko … minä tietysti en ole voinut saada senkaltaista loistavaa kasvatusta, joka, niin sanoakseni, näkyy teidän jok'ainoassa liikkeessänne; minulla ei ole kaunopuheliaisuuden korkeata lahjaa… Kukaties tässä … teidän vast'ikään lausumassanne asian esille tuomisessa … on jotakin kätkettyä… Kukaties suvaitsitte lausua sillä muotoa noin vaan puheen kaunistukseksi?"

– "En", vastasi Tshitshikow, "en, kyllä minä tarkoitan niitä juuri semmoisina kuin ovat, se on: niitä sieluja, jotka jo ovat kuolleet".

Manilow'in valtasi täydellinen ällistys. Hän tunsi, että nyt olisi jotakin tehtävä, nyt pitäisi kysyä jotakin, mutta mitä kysyä – piru sen ties. Lopuksi hän jälleen päästi savun, tällä kertaa ei kumminkaan suun, vaan nenän kautta.

– "Kas niin, ellei mikään estä, niin saatamme Jumalan nimeen ryhtyä tekemään kauppakirjaa", sanoi Tshitshikow.

– "Kauppakirjaa kuolleista sieluista, niinkö?"

– "Eihän toki!" vastasi Tshitshikow. "Kauppakirjan mukaan olkoot ne hengissä, niinkuin ovat henkiluetteloissakin. Minulla on tapana tyyten tarkoin noudattaa sivili-lakia; tosin olen siitä saanut kärsiä palveluksessani, mutta, suokaa anteeksi, velvollisuus on minulle pyhä asia, laki – minä olen mykkä lain edessä".

Viimeiset sanat olivat Manilow'in mielestä varsin kauniit. Itse asian perille ei hän päässyt sittenkään, vaan rupesi, vastauksen asemesta, imemään piippuansa niin ankarasti, että tämä vihdoin rupesi fagottina ulvomaan. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut imeä siitä mielipidettä näin tavattoman asianhaaran johdosta; mutta piippu se vaan ulvoi ulvomistaan.

– "Kenties teillä on jonkinlaisia epäilyksiä?"

– "Mitä joutavia, ei ensinkään. Minä en puhu siinä katsannossa, että minulla olisi niinkuin, toisin sanoakseni, semmoinen kritillinen arvostelu teistä. Vaan, sallikaa kysyäni, onko tämä yritys, elikkä, sanoakseni niinkuin tarkemmin, komerssi, – onkohan tämä komerssi yhtäpitäväisessä katsannossa lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten tuumain ja hanketten kanssa?"

Näin sanottuaan Manilow liikautti päätänsä ja iski sangen tärkeän katseen Tshitshikow'iin, osoittaen kaikissa kasvojensa piirteissä ja yhteen puristuneissa huulissa senkaltaista syvä-aatteisuutta, ett'ei mointa kenties ole ihmiskasvoissa vielä nähtykään, elleihän jonkun peräti viisaan ministerin kasvoissa ja niissäkin vaan kaikkein pulmallisimpain kysymysten hetkenä.

Mutta Tshitshikow se vastasi vaan, että tällainen yritys elikkä komerssi on oleva yhtäpitävä lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten tuumain ja hanketten kanssa. Hän lisäsi vielä hetken perästä, että kruunu tulee tästä voitollekin, koskapa saa lailliset henkirahat.

– "Teidän mielestänne siis?.."

– "Minun mielestäni kaikki käy hyvin".

– "No sitten on toinen asia: minulla ei ole mitään sitä vastaan", sanoi Manilow ja pääsi kokonansa rauhaan.

– "Nyt on meidän vaan sopiminen hinnasta…"

– "Mitenkä, hinnasta?" kysäsi taas Manilow ja pysähtyi. "Luulettekos te, että minä rupean ottamaan maksua ihmisistä, jotka jossakin katsannossa ovat lopettaneet olemisensa? Jos teihin on tullut tuommoinen, niin sanoakseni, fantastillinen halu, niin minä puolestani annan ne teille ilman mitään korvauksen katsantoa ja otan kauppakirjankin päälleni".

Ankaran muistutuksen ansaitsisi näitten tapausten kirjoittaja, jos hän jättäisi sanomatta, että mielihyvä kokonaan valtasi vieraan näitten Manilow'in sanain perästä. Kaikesta järkevyydestään ja maltistaan huolimatta hän oli vähällä hypähtää ylös niinkuin pukki, joka, kuten tiettyä, tekee tämmöisiä hyppyjä ainoastaan kaikkein kuumimmissa ilon puuskissa. Hän liikahti nojatuolissansa niin kiivaasti, että istuimen villainen päällyskangas halkesi. Manilowkin katsahti häneen vähän kummastuneena. Kiitollisuutensa ylenpalttisuudessa lausui nyt Tshitshikow niin paljon kiitoksia, että toinen kävi aivan hämille, punastui kokonaan, pyöritteli vaan kieltävästi päätänsä ja vihdoinkin sai sanoneeksi, että tämähän ei ole mitäkään, että hän tahtoisi edes jollakin todistaa sydämmessä asuvaa myötätuntoisuutta, sielujen magnetismia; mutta kuolleet sieluthan ovat jossakin katsannossa pelkkää roskaa.

– "Eikä niinkään roskaa", lausui Tshitshikow, puristaen hänen kättänsä. Tässä hän huokasi sangen syvään. Hän oli näköjänsä alttiina vuodattelemaan sydämmen tunteita, ja lausui viimein seuraavat sanat painavasti ja tunteliaasti.

– "Jospa tietäisitte, kuinka suuren palveluksen olette tuolla päältä nähden pelkällä roskalla tehneet miehelle kodittomalle, heimottomalle! Niin, ja todellakin, mitä kaikkea olenkaan ma kärsinyt? kuin mikä laivanhylky ikään keskellä raivoavia aaltoja!.. Mitä ahdistusta, mitä vainoa olen saanut kestää, mitä kurjuutta kokea, – ja mistä syystä? Siitä, että totuutta harrastin, että oli oma-tuntoni puhdas, että ojensin auttavaa kättäni köyhälle leskelle, orvolle osattomalle!" Ja Tshitshikow oikein pyyhkäsi nenäliinallaan silmästä kiertyneen kyyneleen.

Manilow oli kokonaan liikutettu. Kauan aikaa puristelivat ystävykset toistensa kättä ja kauan katsoivat toisiansa silmiin, joissa kyyneleet kiilsivät. Manilow ei tahtonut millään muotoa päästää irti sankarimme kättä, vaan puristelemistaan puristeli sitä niin innokkaasti, ett'ei toinen enää tiennyt, miten saada sitä pois. Vihdoinkin hän hiljalleen nykäisi kätensä irti ja sanoi, että olisi hyvä asia, jos saisi kauppakirjan pikemmin valmiiksi ja jos hän itse pistäytyisi kaupunkiin. Sen jälkeen otti hän hattunsa ja alkoi jättää hyvästi.

– "Kuinka? Aiotteko lähteä jo?" kysyi Manilow, äkkiä toipuen ja melkein säikähtäneenä.

Samassa astui huoneesen rouva Manilow.

– "Lisinka", sanoi Manilow vähän surkean näköisenä, "Pavel Ivanovitsh lähtee jo pois".

– "Pavel Ivanovitsh on kyllästynyt meihin", vastasi rouva.

– "Rouva hyvä, täällä", lausui Tshitshikow, "täällä näin", hän pani käden sydämmelleen, "niin juuri, täällä on säilyvä tämä aika, nämät suloiset hetket, jotka olen teidän luonanne viettänyt, ja, uskokaa minua, ei olisi minulle maailmassa suurempaa autuutta kuin elää teidän kanssanne, elleihän yhdessä talossa, niin kumminkin aivan likityksin".

– "Mutta tiedättekös mitä, Pavel Ivanovitsh?" sanoi Manilow, joka ihastui moiseen ajatukseen. "Eikös tosiaankin olisi hauska elää noin yhdessä, yhden katon alla tahi jonkun jalavan siimeksessä keskustella jotakin niinkuin filosofillisessa katsannossa, tunkeutua syvälle…"

– "Oi, sehän olisi sulaa autuutta!" sanoi Tshitshikow huoaten. "Voikaa hyvin, rouva!" jatkoi hän, suudellen emännän kättä. "Hyvästi, ystävä! Älkää unohtako pyyntöäni!"

"Olkaa varma", vastasi Manilow. "Min' en ota teiltä jäähyväisiä kuin kahdeksi päiväksi". Kaikki astuivat ruokasaliin.

– "Hyvästi nyt, pienoset kultuset!" sanoi Tshitshikow, nähtyään Alkideen ja Themistokluksen, jotka hääräsivät puisen, nenättömän ja kädettömän husarin kimpussa. "Hyvästi, lapsukaiset. Älkää pahaksi panko, ett'en tuonut teille tuomisia, sillä enhän, totta puhuen, tiennyt, että teitä oli maailmassakaan, mutta ensi kerran tullessani tuon varmaankin. Sinulle minä tuon miekan. Tahdotko miekkaa?" – "Tahdon", vastasi Themistoklus.

– "Ja sinulle tuodaan rumpu. Eikö niin, rumpuhan sinulle tuodaan?" jatkoi Tshitshikow, kumartuen Alkideen puoleen.

– "Jumpu!" vastasi Alkides kuiskaten ja luoden silmät maahan.

– "Niin, rumpuhan pojalle tuodaan. Oikein hyvä rumpu, semmoinen, joka panee noin trrr … ram, tararam, tam … tam … trrr … ram. Hyvästi kultamuruseni, hyvästi!" Vieras suuteli sitten häntä otsalle ja kääntyi Manilow'in ja hänen rouvansa puoleen hymyillen, niinkuin tavallisesti hymyillään vanhemmille, kun tahdotaan ilmoittaa heille heidän lastensa viattomuutta.

– "Jääkääs tosiaankin, Pavel Ivanovitsh!" sanoi Manilow, kun kaikki jo olivat astuneet kuistille. "Katsokaa noita pilviä".

– "Pikkuisia hattaroita vaan", vastasi Tshitshikow.

– "Mutta osaatteko te tietäkään Sobakevitsh'in luokse?"

– "Sitäpä juuri tahtoisin tiedustaa teiltä".

– "Sallikaa, niin selitän kuskillenne".

Manilow ilmoitti sitten asian kuskille samalla ystävällisyydellä ja oikeinpa kerran teitittikin häntä.

Kuski, kuultuaan, että ensin on kulkeminen kahden tienhaaran ohi ja vasta kolmannelle käännyttävä, virkkoi:

– "Kyllä koetetaan treffata, hyvä herra".

Niin läksi Tshitshikow, ja kauan aikaa vielä isäntäväki, nousten varpailleen, kumarteli ja viuhtoi hänelle nenäliinoillaan.

Manilow seisoi kauan aikaa kuistilla, silmillään saattaen yhä kauemmaksi poistuvia vaunuja, ja vielä silloinkin, kuin ei vaunuja enää näkynytkään, seisoi hän yhä paikallansa, piippua polttaen. Viimein astui hän kamariinsa, istui tuolille ja rupesi miettimään, iloiten itseksensä, että oli vieraallensa tehnyt vähäisen mielihyvän. Siitä hänen ajatuksensa sitten vähitellen siirtyivät muihin esineihin ja joutuivat vihdoin taivas ties minne. Hän ajatteli ystävysten suloista elämätä, hän ajatteli, kuinka hauska olisi elellä aikojansa kera hyvän ystävän jonkun virran rannalla; sitten kohosi hänelle silta tämän joen yli ja sillalle suunnattoman suuri talo, jossa oli niin korkea torni, että siitä näki itse Moskovankin; ja herttaistahan olisi siellä ylhäällä juoda illalla teetä ulko-ilmassa ja keskustella kaikenlaisista hupaisista asioista. Sitten tulevat he Tshitshikow'in kanssa suureen seuraan, ajaen sinne pulskissa vaunuissa, ja seurassa ovat kaikki lumotut erittäin miellyttävästä kohtelemisesta; ja sitten itse esivalta, saatuansa kuulla senkaltaisesta ystävyydestä heidän välillänsä, koroittaa heidät kenraleiksi, ja niin edespäin, ja viimein tuli jo semmoista, ett'ei hän itsekään saanut enää selvää millään muotoa. Tshitshikow'in kummallinen pyyntö se keskeytti äkkiä kaikki hänen mietteensä. – Miten lie ollutkaan, vaan tämä asia ei ottanut kypsyäkseen hänen päässään: hän käänteli sitä ja väänteli, mutta selvää ei vaan tullut, ja istumistaan hän istui piippua polttaen, jota kesti hamaan illalliseen asti.

III LUKU

Tshitshikow se sitä vastoin istui tyytyväisenä vaunuissansa ja oli jo pitkälle kulkenut valtatietä myöten. Edellisestä luvusta jo tiedämme, mikä hänen halunsa ja taipumustensa pää-esine oli, ja siksipä onkin luonnollista, että hän pian vaipui siihen kaikesta sielustansa ja mielestänsä. Hänen kasvoillaan vaihteli alinomaa ehdotuksia, suunnitelmia, hankkeita, ja ne olivat nähtävästi varsin miellyttäviä, sillä alinomaa seurasi niitä tyytyväinen myhäys.

Näihin ajatuksiin uupuneena ei hän huomannut ensinkään, mitenkä hänen kuskinsa, jolla oli kyllä syytä olla tyytyväinen Manilow'in palvelusväen kohteluun, puheli varsin viisaasti papurikolle, oikeanpuoliselle sivuhevoselle. Tämä papurikko oli erinomaisen viekas hevonen ja oli vaan vetävinään, sillä välin kuin keskimmäinen raudikko ja vasemmanpuolinen punainen hevonen – jota sanottiin assessoriksi, koskapa oli ennen ollut jonkun assessorin oma – ponnistelivat kaikesta sydämmestänsä, niin että heidän silmistäänkin näki, kuinka hyvillään he tuosta olivat.

– "Kyll' olet viekas! mutta kyll' olen minäkin!" puheli Selifan, kohoten ja heläyttäen laiskuria ruoskalla. "Tee tehtäväs, sinä senkin sukkapekko Saksanmaalta! Katsos raudikkoa, se on kelpo hevonen se, täyttää velvollisuutensa, siksipä annankin mä silloin tällöin sille liian vakkasen, sillä se on kelpo hepo, ja assessori on kelpo hepo kanssa… Niin, niin, mitä siinä korviasi lepsutat? Kuuntele sinä, pässi, kun sinulle puhutaan! En minä sinua pahaan neuvo, moukka. Näes, näes taas!" Ja hän löi papurikkoa ruoskalla. "Ähä, pakana!"

Sitten kiljasi hän kaikille: "Hei, veli kullat!" ja iski kaikkia kolmea, ei kumminkaan rankaisemisen tarkoituksessa, vaan osoittaaksensa ainoastaan tyytyväisyyttänsä heihin. Tämän tyytyväisyyden puuskan perästä käänsi hän puheensa jälleen papurikkoon:

– "Luuletko sinä, ett'en minä näe ja hoksaa, mitä sinä teet? Äläst'! Ole sinä vaan rehellinen, jos tahdot olla kunniallisen ihmisen kirjoissa. Tuolla hovissa, näetkös, missä nyt oltiin, siinä on kelpo ihmisiä. Ja kun on kelpo ihminen, niin minä mielelläni puhelen ja keskustelen sen kanssa; niin, kelpo ihmisen kanssa me aina rakennamme tuttavuutta ja ystävyyttä; niinkuin esimerkiksi juoda kupponen teetä, tai haukata, – miks'ei, kernaasti, jos on kelpo ihminen. Kelpo ihmiselle antaa jokainen kunnian ja arvon. Meidän herraa, näetkös, kunnioittaa jokainen, sillä hän on, kuuletkos sinä, keisariakin palvellut; hän on kollehtian neuvos…"

Tällä tapaa joutui Selifan puhellessaan vihdoin kaukaisille aloille. Jos Tshitshikow olisi kuunnellut, niin olisi hän saanut tietää kaikenlaisia pikku seikkoja omasta itsestäänkin; mutta hän oli niin syvälle vaipunut omaan ajatukseensa, että heräsi vasta silloin kuin kajahti ankara ukkosen jyräys. Hän katsahti ympärilleen: taivas oli umpeensa pilvessä, ja pölyiselle maantielle alkoi pirskahdella sateen pisaroita. Ukkonen jyrähti toisen kerran ankarammin ja lähempää, ja äkkiä alkoi sataa kuin saavista valaen. Ensinnä, tullen vinoon, pieksi se vaunujen pesää oikealta puolen, sitten toiselta, muutti sitten suuntansa ja supi suorana rummutti vaunujen päällystää. Vihdoin rupesi vettä pirskahtelemaan hänen kasvoillensa. Hän veti kiinni nahkaiset uutimet, varustetut kahdella semmoisella pikkuisella pyöreällä akkunalla, joista sopii katsella tien viereisiä näkyjä, ja käski Selifan'in ajaa nopeammin.

Selifan, häirittynä hänkin kesken puhettansa, huomasi, ett'ei tässä käynyt vitkaileminen, vetää laahasi istuin-penkin alta esiin jonkunlaisen repalemekon harmaasta verasta, pisti sen hihoihin, sieppasi ohjakset kouraansa ja kiljasi kolmi-valjakolleen, joka paraillaan hiljaksensa veteli jalkojaan, tuntien suloista väsähtymistä Selifan'in opettavaisesta puheesta. Mutta Selifan ei kuolemaksensakaan voinut muistaa, kaksiko vai kolmeko tienhaaraa jo oli mennyt. Ajateltuansa ja muisteltuansa vähäsen tietä, arvasi hän, että nyt oli jo kuljettu monenkin tienhaaran ohi. Mutta koska Venäläinen ratkaisevana hetkenä aina keksii keinoja, niinpä Selifankin, pitkittä puheitta, käänsi ensimmäisestä tienristeyksestä oikeaan ja kiljaisten: "Hei, kaikki mun hevoseni!" läksi ajamaan täyttä laukkaa, vähät siitä, minne tie vie.

Mutta sade uhkasi olla pitkällinen. Teitten tomu muuttui ennen pitkää loaksi, ja vetäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi hevosille. Tshitshikow rupesi jo käymään levottomaksi, kun ei Sobakevitsh'in kylää vielä näkynyt. Hänen laskunsa mukaan olisi heidän jo aikaa sitten pitänyt saapua sinne. Hän tähysteli ympärilleen, vaan ulkona oli pilkkosen pimeä.

– "Selifan!" sanoi hän viimein, kurottautuen vaunuista.

– "Mitä, herra?" vastasi Selifan.

– "Katsopas, eikös kylää jo näy?"

– "Ei näy, ei niin missään". Ja tämän sanottuaan rupesi Selifan, ruoskaansa heilutellen, laulamaan, taikka ei oikeastaan laulamaankaan, vaan jotakin pitkän pitkää se oli, ett'ei loppuakaan tahtonut tulla. Siinä oli jos jotakin: kaikki käsky- ja kehoitus-huudot, joilla hevosia kestitetään koko avarassa Venäjän maassa, äärestä niin toiseen; siinä oli kaikenlaiset laatusanat ilman mitään valikoimista, minkä sylki suuhun toi. Tätä tehden joutui hän niin pitkälle, että rupesi nimittelemään hevosiansa hantelsmanneiksi.

Mutta yhä selvemmin ja selvemmin alkoi Tshitshikow huomata, että vaunut heilahtelivat puolelta toiselle ja antoivat hänelle sangen kovia kolauksia. Tästä hän ymmärsi, että nyt oli käännytty tien viereen ja kuljettiin karhittua peltoa. Nähtävästi oli Selifankin huomannut sen, mutt'ei ollut tietääkseenkään.

– "Mitäs tietä sinä ajat, lurjus?" kysyi Tshitshikow.

– "No mitäs tehdä, hyvä herra, kun ilma on semmoinen; niin pimeä, ettei ruoskaa kädessään eroita!" Ja samalla kallistuivat vaunut niin, että Tshitshikow'in täytyi pitää kiinni laidoista molemmin käsin. Nyt vasta huomasi hän Selifan'in olevan toisella kymmenellä.

– "Pidä kiinni, pidä kiinni, muutoin kaadat!" huusi hän kuskillensa.

– "Ettäkö minä kaataisin? En suinkaan!" puheli Selifan. "Eihän se ole hyvä, kun kaataa, sen minä kyllä tiedän; en minä kaada, en".

Hän rupesi nyt kääntämään vaunuja hiljalleen toisaalle, käänteli, käänteli ja vihdoin käänsi ne kokonaan kyljelleen. Tshitshikow luiskahti käsin ja jaloin saveen. Selifan pysäytti kumminkin hevoset, vaikka kyllä ne olisivat pysähtyneet itsestänsäkin, peräti uuvuksissa kun olivat. Tämmöinen arvaamaton tapaus saattoi miehen kokonaan hämmästyksiin. Sillä välin kuin herra piehtaroi savessa, koettaen päästä siitä ylös, astui Selifan alas kuskilaudalta, asettui vaunujen eteen, pani molemmat kädet puuskaan ja sanoi, hetken aikaa mietittyänsä:

– "Kattos tuota, kuin keikahti!"

– "Päissäsihän sinä olet kuin suutari!" sanoi Tshitshikow.

– "Ettäkös olisin päissäni? En suinkaan, pois se! Kyllähän minä sen ymmärrän, että päihtyminen on semmoinen paha asia. Tapasin vaan tuttavan ja sitten me puheltiin, sillä kelpo ihmisen kanssa sopii puhella, mitäs pahaa siinä? – puheltiin ja haukattiin. Haukkaaminen ei ole mikään paha asia; kelpo ihmisen kanssa sopii kyllä haukata".

– "Mitäs minä sinulle viimeksi sanoin, kun olit juovuksissa? Etkö muista, mitä?" sanoi Tshitshikow.

– "Ettenkö muistaisi? Muistan, kuinkas minä en sitä muistaisi. Minä tiedän, että päihtyminen on paha asia. Satuin pakinoille kelpo ihmisen kanssa, sillä…"

– "Minä annan sinua selkään aika lailla, sitten saat pakinoita ja kelpo ihmisiä".

– "Mitenkä vaan paraiten tykkäätte ja suvaitsette, armollinen herra", vastasi Selifan, altiina mihin hyvänsä. "Jos niinkuin selkään, niin sopii selkäänkin; en minä pane vastaan, en. Miks'eikäs selkäänkin, kun asia vaatii? Sitähän varten on hovinherran tahto. Ja selkään pitää antaa kanssa, ett'ei tule talonpoika vallattomaksi; järjestys ja hyvä kunto kaikissa asioissa. Jos niinkuin syystä, niin sopii selkäänkin; miks'eikäs selkäänkin?"

Tämmöiseen puheesen ei herra osannut vastata yhtään mitään. Vihdoin näkyi itse kohtalo päättäneen armahtaa heitä. Kaukaa kajahti koiran haukunta. Ihastuneena käski Tshitshikow kiiruhtaa hevosia. Venäläisellä ajurilla on hyvä vainu pimeässäkin; siitäpä syystä sattuukin, että hän välistä silmät ummessa laskee täyttä vauhtia ja johonkin paikkaan päätyy kumminkin. Selifan, vaikka nyt oli pilkkosen pimeä, ohjasi hevoset niin suorastaan kylää kohti, että vasta silloin pysähtyi kuin vaunujen aisat kolahtivat laipioon, jolloin ei enää ollut mahdollista päästä kauemmas. Tiheän sadeharson läpi eroitti Tshitshikow vaan jotakin katon tapaista. Hän lähetti Selifan'in hakemaan porttia, ja sitä olisi kyllä kestänyt hakea, ell'ei Venäjällä olisi portinvartijoita, kelpo koiria, jotka ilmoittivat hänen tulonsa niin heleästi, että hänen täytyi tukkia korvansa käsillään. Valo välähti yhdessä huoneessa ja lähetti usmaisen juovan laipioon, osoittaen matkamiehellemme, missä portti oli. Selifan rupesi kolkuttamaan, ja pian aukeni sivu-portti. Siitä kurkisti joku olento, sarkatakki päällä, ja vieraat kuulivat käheän ämmän-äänen kysyvän:

– "Kuka siellä? Mitäs se semmoinen meno on?"

– "Matkamiehiä ollaan, päästäkää sisään yöksi", virkkoi Tshitshikow.

– "Eikös ja vaan?" puhui ämmä. "Onkos tämä laitaa, näin myöhään! Ei tämä ole mikään kestikievari; rouva täällä asuu".

– "No, mutta mitäs tehdä, muori kulta? Tieltä eksyttiin, näethän.

Eihän sitä keskelläkään aroa saata yötä olla tämmöiseen aikaan!"

– "Totisesti nyt on sangen pimeä aika, ei ole yhtään kelpo aika", lisäsi Selifan.

– "Suu kiinni, pöllö!" sanoi Tshitshikow.

– "Kukas te olette?" kysyi muija.

– "Aatelismies olen, muori hyvä".

Sana aatelismies saattoi muijan vähän arvelemaan.

– "Malttakaas, niin sanon rouvalle", virkkoi hän ja palasi parin minutin kuluttua lyhty kädessä. Portti avattiin. Tuli välähti toisessakin akkunassa. Vaunut, ajettuaan pihaan, pysähtyivät vähäisen talon eteen, jota pimeässä oli vaikea tarkkaan nähdä. Toinen puoli vaan oli valaistu ikkunoista tulevalla valolla, joka suoraan lankesi myöskin rakennuksen edessä olevaan vesiropakkoon. Rapisten pieksi sade puista kattoa, ja lotisten juoksi vesi tynnyriin, joka oli pantu räystään alle.

Koirat ne sillä välin pitivät ääntä kaikella mahdollisella tavalla. Yksi oli nostanut kuononsa ylöspäin ja veteli virttään niin kestävästi ja niin uutterasti, kuin olisi hänellä siitä ollut ties kuinkakin hyvä palkka; toinen mätti tiheään, mutta heidän välillään porokellona soida helisi arvatenkin pentukoiran kimeä diskantti-ääni, ja kaiken täytteeksi kuului karkea baasi, kenties joku vanha vaari, aimo luppakorva, sillä se pärisi, niinkuin pärisee lauluseurassa toinen baasi, koska konsertti on parhaimmassa vauhdissa; tenorit ne kohoovat varpaillensa, ponnistellen ja pohtaen saada ulos korkeata nuottia, ja kaikki tyyni pyrkii ylös korkeuteen niskat kekassa, mutta toinen baasi, kätkien partaisen leukansa kaulaliinaan, kyyristyneenä ja hyyristyneenä melkein maahan saakka, päästelee pärinäänsä, niin että helisee ja tärähtelee akkunain ruudut.

Jo koirien haukunnastakin, nimittäin noin monenlaisesta musikantista, päättäen olisi sopinut arvata kylä melkoisen suureksi; mutta meidän sankarimme, läpimärkä ja viluissaan kun oli, ei ajatellut muuta kuin vuodetta. Tuskin olivat vaunut pysähtyneetkään, niin jo hyppäsi hän kuistille, horjahti ja oli kaatua. Kuistille tuli nyt toinen vaimo-ihminen, nuorempi äsköistä, vaan hyvin äsköisen näköinen. Hän saattoi vieraan sisään. Tshitshikow heitti ympärillensä pikimmältään pari silmäystä: kamarin seinät oli verhottu vanhoilla, juovikkailla papereilla; sinne tänne oli ripustettu jonkunlaisia linnunkuvia; akkunain välissä vanhan-aikuisia vähäisiä peilejä, tummissa puitteissa, ja nämä varustetut koristeilla, kiertyneiden lehtien muotoon; jokaisen peilin taakse oli pistetty joko kirje tai vanha korttipakka tahi sukka; seinäkello ja sen numerotaululla kukkia maalattuina … muuta oli mahdoton nähdä. Hän tunsi, kuinka hänen silmäluomensa pyrkivät tarttumaan toisiinsa, niinkuin joku olisi voidellut ne hunajalla.

Hetkisen kuluttua tuli huoneesen emäntä, vanhanpuoleinen eukko, yömyssyn tapainen päässä, villahuivi kaulassa, yksi noita muori-kultia, vähäisiä tilan-omistajia, jotka aina valittavat ja vaikeroivat katovuosia ja tappioita ja käyvät pää kallellaan, mutta sillä välin kokoilevat rahoja viirukkaihin pussosiin, joita sijoitetaan piironkien laatikkoihin. Yhteen pussoseen kootaan hopearuplat, toiseen puoliruplat, kolmanteen 25-kopekan rahat, vaikka päältä nähden luulisi, ett'ei piirongeissa muuta olekaan kuin liinavaatteita ja yökohtuja ja lankakeriä ja ratkottu saloppi, jonka määrä on muuttua leningiksi, jos vanha sattuisi tavalla tai toisella kärvettymään, kun pyhiksi paistetaan kakkuja ja muita piiraisia, tahi muutoin kulumaan. Mutta eipäs vaan kärvety vanha leninki eikä muutoinkaan kulu: muori on tarkka, ja saloppi saa ratkottuna olla pitkät ajat, ja tulee vihdoin, testamentin mukaan, orpanan tyttärelle monen muun romun ja roskan kanssa.

Tshitshikow pyysi anteeksi, että oli tällä äkkinäisellä tulollansa tehnyt häiriötä.

– "Ei tee mitään! Ei tee mitään!" puheli emäntä. "Mutta toipas vaan teidät Jumala aika ilmalla tänne! Semmoinen myrsky ja rankka-ilma… Pitäisihän teidän syödäkin näin matkasta tultua, mutta eihän tässä öiseen aikaan saata mitään valmistaa".

Emännän sanat keskeytti kauhea sihistys, niin että vieras oli vähällä säikähtää: sihistys oli semmoinen, niinkuin olisi koko huone tullut täyteen käärmeitä. Katsahdettuansa ylös, hän kumminkin rauhoittui, havaiten, että seinäkellolle oli tullut lyömisen halu. Sihistystä seurasi pärinä ja sitten vasta, ponnistaen kaikki voimansa, sai kello lyöneeksi kaksi semmoisella äänellä niinkuin joku olisi kepillä kolhinut särkynyttä saviastiaa. Sen jälkeen rupesi lerkku taas tyyneesti naksuttelemaan oikealle ja vasemmalle.

Tshitshikow kiitti emäntää, sanoen, ett'ei hän tarvitse mitään, ett'ei emäntä puuhaisi yhtään mitään ja ett'ei hän pyydä mitään muuta kuin vuodetta. Hän tahtoi vaan tietää, mihin tienoihin hän oli joutunut ja pitkäkö matka täältä oli Sobakevitsh'in kartanoon. Muori vastasi, ett'ei hän mointa nimeä ole kuullutkaan ja ett'ei semmoista tilan-omistajaa ole olemassakaan.

– "Tunnette te ainakin Manilow'in?" kysyi Tshitshikow.

– "Kukas se Manilow sitten on?"

– "TiIan-omistaja se on, rouva hyvä".

– "En ole kuullut, ei täällä semmoista tilan-omistajaa ole".

– "Mimmoisiakos täällä on?"

– "Bobrow, Swinjin, Kanapatjew, Harpakin, Trepakin, Pleshakow".

– "Rikkaitako ovat vai köyhiä?"

– "Ei, hyvä ystävä, täällä kovin rikkaita ole. Kellä on kaksikymmentä, kellä kolmekin kymmentä sielua; mutta niinkuin sata sielua ja niin, niin semmoisia ei ole".

Tshitshikow huomasi tulleensa kauas sydänmaille.

– "Kuinkas pitkältä täältä edes kaupunkiin on?"

– "Mahtuneeko tää matka kuuteenkaan kymmeneen virstaan! Onhan tuo nyt ikävä nähdä, ettei ole mitä panisi teille syödä! Tahtoisitte kenties teetä, hyvä vieras?"

– "Kiitoksia, hyvä rouva. En tahdo muuta kuin vuodetta".

– "No niin, kyllä maar tuommoisen matkan perästä uni hyvää tekee. Käyhän tuohon sohvalle, hyvä ystävä. Fetinja, kuule! Tuo tänne patja, pieluksia ja peite. Sitä Herran ilmaa! Jyriseekin näet niin että … kyllä minulla paloi kynttilä pyhäin kuvain edessä koko pitkoisen yön. Mutta, hyvät ihmiset! Niinhän sinulla on, kuin karjulla, selkä ja kylki ihan liassa! Missäs sinä tuolla lailla olet rypenyt?"