Kitabı oku: «Riita», sayfa 4
"Tämän johdosta pyydän, että mainittu aatelismies rosvona, Jumalan pilkkaajana ja roistona, joka on vaaninut sopivaa tilaisuutta varkauteen ja ryöstöön, kytketään kahleihin ja passitetaan vankilaan tai kuritushuoneeseen, ja tuomitaan menettämään arvonsa ja aatelisnimensä, saamaan raipparangaistuksen ja, jos katsotaan tarpeelliseksi, lähetettäväksi Siperiaan pakkotyöhön sekä maksamaan vahingonkorvaukset ja oikeuskulut ja että tuomio tämän anomuksen mukaan langetettaisiin.
"Tämän anomuksen on omakätisesti allekirjoittanut aatelismies Mirgorodin piirikunnassa, Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun."
Kun kirjuri oli lopettamaisillaan lukemisen, Ivan Nikiforovitsh otti lakkinsa ja kumarsi aikoen poistua.
"Minne te nyt, Ivan Nikiforovitsh?" ehätti tuomari hänen jälkeensä.
"Istukaahan vähäsen ja juokaa kuppi teetä! Orishko! mitä sinä siellä seisoskelet ja vilkuttelet silmää kanslisteille, senkin tytön tolvana!
Mene teetä tuomaan!"
Mutta Ivan Nikiforovitsh, joka pelkäsi, kun oli poistunut niin kauaksi kotoa ja kestänyt niin vaarallisen karanteenin, oli jo ennättänyt astua eteiseen sanottuaan: "Älkää vaivatko itseänne… kyllä minä kernaasti…" ja sulki oven jälkeensä jättäen koko oikeuden ihmettelemään.
Eipä mikään auttanut. Molemmat anomukset oli otettu vastaan ja asia alkoi kääntyä vakavaksi, kun eräs odottamaton tapaus teki sen vieläkin mieltäkiinnittävämmäksi. Tuomarin poistuessa oikeussalista alituomarin ja kirjurin seurassa ja kanslistien kootessa säkkeihin anojain tuomia kanoja, munia, leipiä, piirakoita, kakkuja ja muuta sentapaista, ruskea sika syöksyi istuntosaliin eikä, läsnäolevien hämmästykseksi, siepannut piirakkaa tai leivänkannikkaa, vaan Ivan Nikiforovitshin anomuksen, joka oli pöydän syrjällä, niin että osa lehtiä riippui laidalta alas. Siepattuaan asiakirjan juoksi ruskea nelijalkainen pois niin nopeasti, ettei yksikään laitoksen virkamiehistä voinut sitä saavuttaa, huolimatta sen perään viskatuista viivottimista ja mustepulloista.
Tämä erinomainen tapahtuma herätti kauhean hälinän, eikä ihmekään, sillä ei oltu vielä ennätetty ottaa kopiota anomuksesta. Tuomari, alituomari ja kirjuri harkitsivat pitkän aikaa tätä kuulumatonta tapausta; vihdoin päätettiin lähettää kirjelmä kaupungin poliisimestarille, koska asia pidettiin paremmin hänelle kuuluvana. Kirjelmä, joka merkittiin N:o 389:lla lähetettiin vielä samana päivänä ja aiheutti sangen mieltäkiinnittävän selityksen, josta lukijat saavat seuraavassa luvussa lähempiä tietoja.
V LUKU
jossa selostetaan kahden kunnioitetun mirgorodilaisen henkilön neuvottelu.
Kun Ivan Ivanovitsh oli tarkastanut talonsa ja mennyt tapansa mukaan ulos katoksen alle lepäämään, niin hän äkkäsi sanomattomaksi ihmeekseen jotakin punaista pikkuportissa. Se oli poliisimestarin hihansuu, joka, samoin kuin kauluskin, oli kiillotettu ja reunoistaan oikein kiiltonahalla päällystetty. Ivan Ivanovitsh ajatteli itsekseen: "Eipä ollut hullummaksi, että Pjotr Fedorovitsh tuli juttelemaan". Mutta kovasti hän ihmetteli sitä, että poliisimestari asteli niin vilppaasti ja huitoi käsiään, mikä oli erittäin harvinaista. Poliisimestarin virkapuvussa oli kahdeksan nappia; yhdeksäs oli heltinyt juhlakulkueessa kirkon vihkiäisissä noin pari vuotta sitten, eivätkä sitä talonmiehet vieläkään ole löytäneet, vaikka poliisimestari joka päivä tiedustelee raportissaan korttelipoliisilta, onko nappi löytynyt. Nämä kahdeksan nappia olivat kiinnitetyt samalla tavoin kuin akat istuttavat papuja: toinen oikealle, toinen vasemmalle. Poliisimestarin vasemman jalan oli viimeisellä sotaretkellä luoti lävistänyt, ja sentähden hän ontui ja paiskasi sen käydessään niin kauas sivulle, että teki siten oikean jalan työn melkein turhaksi. Jota rivakammin poliisimestari toimi jalkaväellään, sitä hitaammin hän samosi eteenpäin, ja sentähden Ivan Ivanovitsh ennätti nyt poliisimestarin lähestyessä katosta vaipua arveluihin, miksi tämä niin tuimasti huitoi käsiään. Se kiinnitti sitäkin enemmän hänen mieltään, sillä asia näytti olevan tavattoman tärkeä – poliisimestarin vyössä heilui näet uusi miekka.
"Terve tulemaan, Pjotr Fedorovitsh!" huusi Ivan Ivanovitsh, joka oli, kuten jo huomautimme, sangen utelias kuulemaan asiaa eikä mitenkään voinut asettaa kärsimättömyyttään, kun näki poliisimestarin hyökkäävän portaille ja yhä maahan katsellen komentavan jalkaväkeään, joka ei heti voinut seurata johtajaansa.
"Hyvää päivää toivotan rakkaalle ystävälle ja hyväntekijälle Ivan Ivanovitshille!" vastasi poliisimestari.
"Pyydän, käykää tänne istumaan. Te näytte väsyneen, kun teidän haavotettu jalkanne estää…"
"Minun jalkani!" huudahti poliisimestari luoden Ivan Ivanovitshiin samanlaisen katseen kuin jättiläinen luo kääpiöön, oppinut kirjatoukka tanssin opettajaan. Samalla hän ojensi jalkansa ja polki lattiaa. Tämä urhoollinen teko maksoi hänelle kuitenkin paljon, sillä ruumiinsa huojahti ja nenä töykkäsi käsipuuhun. Mutta älykäs järjestyksen päämies, pelastaakseen asemansa, ojensihe kiireimmän kautta ja pisti kätensä taskuun muka etsien nuuskarasiaa. – "Minä voin ilmoittaa itsestäni, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, että olen ollut mukana aivan toisenlaisilla sotaretkillä. Ihan totta olen ollut. Esimerkiksi vuonna 1807… Niin, minäpä kerron teille, kuinka kiipesin korkean aidan yli erään saksattaren luo." Samalla poliisimestari iski toista silmäänsä ja hymyili niin pirun viekkaasti.
"Missä olette ollut tänään?" kysäisi Ivan Ivanovitsh tahtoen keskeyttää poliisimestarin ja toivoen hänen mahdollisimman pian sanovan, mikä on syynä käyntiinsä. Olisipa hän mielellään kysynyt, mitä poliisimestari aikoi ilmottaa, mutta hienona maailmanmiehenä hän piti tällaista kysymystä perin sopimattomana ja hillitsi kärsimättömyytensä odottaen arveluittensa ratkaisua, vaikka sydämensä pamppaili tavattoman lujasti.
"Jos sallitte, niin kerron missä olen ollut", vastasi poliisimestari.
"Mutta ensiksi saan ilmottaa, että tänään on kerrassaan kaunis ilma…"
Nämä sanat kuullessaan Ivan Ivanovitsh oli kuolla uteliaisuudesta.
"Mutta sallikaa", jatkoi poliisimestari, "minä olen tullut luoksenne erään tärkeän asian tähden". Tässä poliisimestarin kasvojen ilme ja koko ulkomuoto muuttui yhtä huolekkaan näköiseksi kuin äsken hänen hyökätessään portaille. Ivan Ivanovitsh vilkastui ja vapisi kuin kuumeessa eikä ollut tapansa mukaan myöhäinen kysymään: "Mikä asia se on? Onko se tärkeäkin?"
"Niin nähkääs, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, ensiksi on minun ilmottaminen, että te… omasta puolestani ei minulla ole mitään muistutettavaa teitä vastaan, mutta esivallan edut vaativat sitä… te olette rikkonut yleistä järjestystä vastaan!"
"Mitä te sanotte, Pjotr Fedorovitsh? Minä en ymmärrä mitään."
"Hyvänen aika, Ivan Ivanovitsh! Kuinka te ette mitään ymmärtäisi? Teidän oma elukkanne on vienyt erään hyvin tärkeän asiakirjan oikeussalista, ja te sanotte vain, että ette mitään ymmärrä!"
"Mikä elukka?"
"Luvalla sanoen, teidän oma ruskea sikanne."
"Olenko minä siihen syypää? Miksi oikeuden vahtimestari jättää ovet auki?"
"Mutta, Ivan Ivanovitsh, teidän oma elukkanne: olettehan te siis syypää."
"Kiitän nöyrimmästi siitä, että asetatte minut sian veroiseksi."
"Sitä en minä ole sanonut, Ivan Ivanovitsh! Jumalavita, en ole sanonut! Suvaitkaahan puhtaan omantuntonne mukaan harkita asiaa. Epäilemättä te tiedätte, että esivallan määräysten mukaan on kielletty likaisia elukoita juoksemasta ympäri kaupunkia, ja etenkin sen pääkaduilla. Myöntäkää nyt itse, että se on kiellettyä."
"Jumala ties, mitä te puhutte. Onko se niin vaarallista, jos sika menee kadulle?"
"Sallikaa minun sanoa, sallikaa, sallikaa, Ivan Ivanovitsh, se on aivan mahdotonta. Mikä auttaa? Kun esivalta vaatii, niin meidän täytyy olla kuuliaisia. En tahdo väittää, ettei toisinaan kadulla, vieläpä torilla näkyisi kanoja ja hanhia, huomatkaa: kanoja ja hanhia. Mutta mitä sikoihin ja pukkeihin tulee, annoin minä vielä viime vuonna ohjeen, että niitä ei saa päästää julkisille paikoille, jonka ohjeen käskin lukea julki kirkossa koko kansalle."
"Ei, Pjotr Fedorovitsh, minusta näyttää siltä, kuin te kaikin tavoin koettaisitte loukata minua."
"Sitä te ette saata sanoa, rakas ystävä ja hyväntekijä, että minä koettaisin loukata teitä. Suvaitkaahan vain muistella, etten minä sanonut teille viime vuonna moitteen sanaakaan, vaikka te rakensitte erään katon kokonaista kyynärää korkeammaksi määräystä. Päinvastoin, minä olin olevinani, kuin en mitään olisi huomannut. Uskokaa pois, rakas ystäväni, että minä nytkin kokonaan, niin sanoakseni… mutta minun velvollisuuteni pakottaa minua vaatimaan puhtautta. Tuomitkaa itse, kun yhtäkkiä pääkadulla…"
"Kaunis pääkatu! Jokainen akka viskaa sille mitä haluaa."
"Sallikaa minun ilmottaa teille, Ivan Ivanovitsh, että te itse loukkaatte minua! Se on totta, että sellaista joskus sattuu, mutta suurimmaksi osaksi vain aitausten, vajain ja ulkohuoneitten viereen. Vaan jos keskellä pääkatua tai toria tiine sika maata tonkii, niin se on…"
"Mitä se sitten muka on, Pjotr Fedorovitsh. Onhan sika Jumalan luoma olento!"
"Sen minä myönnän. Tietäähän koko maailma, että te olette oppinut mies, tunnette tieteitä ja muita sellaisia asioita. Minä sen sijaan en ole mitään tiedettä tutkinut; käsikirjoitusta aloin tosin oppia ollessani kolmekymmentävuotias. Minä olen, kuten tiedätte, yksinkertainen sotamies!"
"Hm!" sanoi Ivan Ivanovitsh.
"Niin", jatkoi poliisimestari, "vuonna 1801 olin luutnanttina neljännessäkymmenennessäkahdennessa jääkärirykmentissä. Komppanian päällikkönä oli, luvallanne sanoen, kapteeni Jeremejev." Tässä poliisimestari pisti sormensa nuuskarasiaan, jonka Ivan Ivanovitsh hänelle ojensi, ja alkoi hypistellä nuuskaa.
Ivan Ivanovitsh sanoi: "Hm."
"Mutta minun velvollisuuteni", jatkoi poliisimestari, "on täyttää esivallan vaatimukset. Te kaiketi tiedätte, Ivan Ivanovitsh, että asiakirjan anastaminen oikeudesta on rikos?"
"Sen minä tiedän niin hyvin, että jos tahdotte, voin teillekin opettaa. Mutta se koskee ainoastaan ihmisiä; jos esimerkiksi te varastaisitte asiakirjan. Mutta sika on eläin, Jumalan luoma olento."
"Onhan se niin, mutta laissa sanotaan: 'rikokseen syypää'… Pyydän teitä huomaamaan: syypää! Siinä ei puhuta syntyperästä, sukupuolesta eikä säädystä. Siis saattaa eläinkin olla syypää. Kuten tahdotte, mutta ennenkuin tuomio langetetaan, on sika luovutettava yleisen järjestyksen häiritsijänä poliisin huostaan."
"Ei, Pjotr Fedorovitsh", vastusti Ivan Ivanovitsh kylmäverisesti, "siitä ei tule mitään!"
"Kuten tahdotte, mutta minun täytyy totella esivallan käskyjä."
"Luuletteko sillä pelottavanne minua? Luultavasti lähettäisitte sen yksikätisen sotamiehenne tänne sitä ottamaan? Siinä tapauksessa käsken piikaa hiilihangolla ajamaan hänet matkoihinsa; varokoon vaan, ettei menetä toistakin kättänsä."
"Minä en uskalla riidellä kanssanne. Siinä tapauksessa, jollette siis tahdo luovuttaa sitä poliisin huostaan, tehkää sille mitä tahdotte. Teurastakaa se milloin teitä haluttaa, vaikka jouluksi, ja valmistakaa siitä liikkiötä tai syökää se sellaisenaan. Mutta jos te siitä makkaroita teette, niin pyytäisin lähettämään minulle yhden parin sellaisia, joita Gapka niin mainiosti laittaa sian verestä ja rasvasta. Minun Agrafena Trofimovnani on oikein ihastunut niihin."
"Mielelläni lähetän teille parin makkaroita."
"Olen teille hyvin kiitollinen, rakas ystävä ja hyväntekijä. Mutta minulla olisi teille vielä vähäsen asiaa. Sekä tuomari että kaikki muut meidän tuttavamme kehottivat minua sovittamaan teidät ja ystävänne Ivan Nikiforovitshin."
"Mitä! Minut ja tuon tolvanan? Vai että minä sopisin tuon rötkäleen kanssa? Ei ikinä! Siitä ei tule koskaan mitään!" Ivan Ivanovitsh oli hyvin päättäväisellä tuulella.
"Kuten itse tahdotte", vastasi poliisimestari kestiten nenäänsä nuuskalla. "Minä en rohkene neuvoa teitä. Sallikaa minun kuitenkin ilmottaa: nyt te olette vihamiehiä, mutta jos olisitte ystäviä, niin…"
Mutta Ivan Ivanovitsh alkoi puhua peltopyistä, mikä tapahtui tavallisesti silloin, kun hän tahtoi muuttaa puheenainetta.
Poliisimestarin, joka siis oli perin huonosti menestynyt tehtävässään, täytyi näin ollen tyhjin toimin palata takaisin.
VI LUKU
josta lukija helposti voi saada tietää kaiken sen, mitä se sisältää.
Kuinka tarkoin oikeudessa koetettiinkin pitää salassa, tiesi koko Mirgorod seuraavana päivänä, että Ivan Ivanovitshin sika oli vienyt Ivan Nikiforovitshin anomuksen. Itse poliisimestari ensimäisenä hairahtui kertomaan. Kun Ivan Nikiforovitsh sai kuulla tapahtumasta, kysyi hän ainoastaan: "Eikö se ollut ruskea?"
Mutta Agafja Fedosejevna, joka oli siinä läsnä, alkoi taas hätyyttää Ivan Nikiforovitshia: "Mitä sinä, Ivan Nikiforovitsh, oikein ajattelet? Koko maailma sinua nauraa ja hölmöksi haukkuu, jos vain annat asian mennä menojaan! Mikä aatelismies sinä silloin enää olisit? Huonompi olisit niitä akkoja, jotka myyvät makeisleivoksia, joista sinä niin pidät." Ja väsymätön Agafja Fedosejevna puhui ja puhui siksi, että sai toisen suostumaan. Hän löysi jostakin keski-ikäisen, mustanrasvaisen, pisamanaamaisen miehen, jonka tummansininen takki oli kyynärpäistä paikattu, – oikean musteentöhrijän. Tämä rasvasi saappaansa tökötillä, kolme kynää oli tavallisesti korvan takana, ja nappiin kiinnitetyn nauhan päässä riippui lääkepullonen, joka teki mustepullon virkaa. Hän söi yhdellä hotkaisulla yhdeksän piirakkaa ja pisti kymmenennen taskuunsa ja virallisen paperiarkin hän töhri niin täyteen panettelua, ettei kukaan jaksanut sitä yskimättä ja aivastamatta lukea yhteen painoon alusta loppuun. Tämä hyvin vähän ihmisenkaltainen olento sorkki, tonki, töhri ja vihdoin kyhäsi seuraavan asiakirjan:
"Mirgorodin piirioikeuteen aatelismieheltä Ivan Nikiforinpojalta Dovgotshhunilta.
"Koskeva sitä anomusta, jonka minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, olen jättänyt sisään samanaikaisesti aatelismies Ivan Ivaninpojan Pererepenkon kanssa, jolle itse Mirgorodin piirioikeus on suvainnut osottaa liikaa hyväntahtoisuutta. Ja se ruskean sian hävytön itsevaltaisuus, jota tähän saakka on salassa pidetty, mutta sivulliset henkilöt siitä puhuvat. Siihen katsoen että kysymyksen alainen hyväntahtoisuus ja poikkeus, tehty pahassa tarkotuksessa, kuuluu oikeuden tuomiovallan alle; sillä kysymyksen alainen sika on järkeä vailla oleva elukka ja vähemmän sovelias varastamaan asiakirjoja. Mistä silminnähtävästi selviää, että useasti mainittu sika on juuri minun vihamieheni, itseään aatelismies Ivan Ivaninpojaksi Pererepenkoksi nimittävän toimesta tullut salaa neuvotuksi, joka taas on todistettu syylliseksi ryöstöön, murhan aikomukseen ja Jumalan pilkkaamiseen. Mutta kysymyksen alainen Mirgorodin piirioikeus on ominaisella puolueellisuudellansa ilmi saattanut salaista suostuvaisuutta; ilman mitä suostuvaisuutta kysymyksen alainen sika ei olisi millään muotoa voinut päästä asiakirjaa varastamaan, koska on Mirgorodin piirioikeus palvelusväestöön nähden sangen varustettu: tarvitsee ainoastaan mainita se yksi sotamies, seisova joka hetki vastaanottosalissa, joka sotamies on tosin yksi- ja kierosilmäinen ja jonkun verran vikaantunut kädeltään, mutta erinomainen ominaisuuksiltaan lennättämään sian tiehensä ja lyömään sitä kepillä. Mistä todenperäisesti näkyy kysymyksen alaisen Mirgorodin oikeuden suostuvaisuus ja epäilemätön osanottavaisuus juutalaismaiseen kauppavoittoon, molemmin puolin yhteenpuhuttuun. Kysymyksen alainen ja ylempänä mainittu rosvo ja aatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenko taitaa kuitenkin pahanteostaan huolimatta jäädä ilman rangaistusta. Minkätähden minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, teen kysymyksen alaiselle piirioikeudelle asianmukaisesti tiettäväksi, että jollei kysymyksen alaista sikaa tai vastaavaa aatelismiestä Pererepenkoa vaadita anomuksen mukaiseen edesvastaukseen ja oikeudenmukaista tuomiota minun edukseni langeteta, niin minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, valitan kysymyksen alaisen oikeuden lainvastaisesta suostuvaisuudesta ylioikeuteen.
"Aatelismies Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun."
Kirjelmä teki oikeudessa asianmukaisen vaikutuksen. Tuomari oli arka, kuten kaikki hyväsydämiset ihmiset yleensä. Hän kääntyi kirjurin puoleen. Mutta kirjuri murahti vain kumeasti "hm" ja hänen kasvoilleen nousi samanlainen välinpitämätön ja perkeleellinen kaksimielinen ilme, jollaista ainoastaan saatana kykenee näyttämään, kun uhri ryömii hänen jalkojensa juuressa.
Yksi ainoa keino oli jäljellä: sovittaa entiset ystävykset. Mutta miten menetellä, kun kaikki tähänastiset yritykset olivat tyhjiin rauenneet?
Kuitenkin päätettiin yrittää vielä kerta. Ivan Ivanovitsh ilmotti itsepäisesti, ettei hän tahdo kuulla sellaisesta puhuttavankaan ja suuttui kovasti. Ivan Nikiforovitsh käänsi selkänsä vastaukseksi eikä virkkanut sanaakaan. Silloin käytiin prosessiin käsiksi tavattoman kiireesti, mikä on niin tavallista tuomioistuimissa. Asiakirjat päivättiin, vietiin kirjoihin, numeroitiin, nidottiin, allekirjotettiin, kaikki yhdessä ainoassa päivässä, ja sitten ne pantiin kaappiin, jossa saivat olla vuoden, kaksi, kolme… Joukko morsiamia joutui sillä aikaa naimisiin; Mirgorodiin rakennettiin uusi katu; tuomarilta putosi yksi etuhammas ja kaksi sivuhammasta; Ivan Ivanovitshin pihalla juoksenteli entistä suurempi joukko lapsia (mistä ne tulivat, Jumala yksin tietää); Ivan Nikiforovitsh teetti Ivan Ivanovitshin kiusalla uuden hanhiläävän, vaikka vähän etäämmäksi entistä, ja rakennutti Ivan Ivanovitshin puoleisen rajan aivan umpeen, niin että nämä kunnianarvoiset naapurit tuskin koskaan näkivät toisiaan – ja asiakirjat olivat yhä vaan samassa hyvässä järjestyksessä ja samassa kaapissa, joka mustetäplistä oli tullut marmorimaiseksi.
Sillä välin sattui koko Mirgorodille tärkeä tapaus. Poliisimestari piti päivälliskemut!
Mistä saisin siveltimen ja värejä kuvatakseni vierasten kirjavaa joukkoa ja loistavaa juhlaa!
Ottakaa kello, avatkaa se ja katsokaa, mitä siellä sisässä on! Eikö totta, kauhea sekamelska! Ajatelkaa, että yhtä monta pyörää, jollei vielä enemmänkin, oli poliisimestarin pihalla. Minkälaisia ajopelejä ei siellä olisi ollut? Toiset olivat takaa leveitä ja edestä kapeita, toiset takaa kapeita ja edestä leveitä. Toiset olivat samalla kertaa sekä rattaita että vaunuja, toiset eivät olleet rattaita eivätkä vaunujakaan. Toiset olivat kuin suuria heinäkasoja tai torimatameja, toiset kuin takkuisia juutalaisia tai luurankoja, joista nahka ei ollut aivan lähtenyt. Toiset näyttivät sivultapäin katsottuina pitkävartisilta piipuilta, toiset eivät näyttäneet miltään, vaan olivat kuin kummallinen, muodoton, fantastinen ainepaljous. Tästä pyörien merestä kohosi vanhanaikaiset umpinaiset vaunut pienine ikkunoineen, joissa oli vahvat rautaristikot. Kyytimiehet, joista toisilla oli yllä lyhyet harmaat takit ja lampaannahkalakit, toisilla pitkät takit ja toisenlaiset lakit, taluttelivat tupakoiden valjaista riisuttuja hevosia pitkin pihaa.
Millaiset päivälliskemut poliisimestari pitikään! Antakaahan, kun minä luettelen kaikki läsnäolevat: Taras Tarasovitsh, Jevpl Akinfovitsh, Jevtihij Jevtihijevitsh, Ivan Ivanovitsh, ei meidän Ivan Ivanovitshimme, vaan eräs toinen, Savva Gavrilovitsh, meidän Ivan Ivanovitshimme, Jeleferij Jeleferijevitsh, Makar Nasarjevitsh, Foma Grigorjevitsh… En jaksa enempää, voimani eivät riitä! Käsi väsyy kirjottamaan! Ja kuinka runsaasti oli naisia, tummia ja vaaleita, pitkiä ja lyhyitä, lihavia kuin Ivan Nikiforovitsh ja niin laihoja, että semmoiset olisi luullut voivan pistää poliisimestarin miekan huotraan. Kuinka äärettömän paljon naisten päähineitä ja pukuja! punaisia, keltaisia, kahvinruskeita, vihreitä, sinisiä, uusia, käännettyjä, uudestaan vaatetettuja, – huiveja, nauhoja, käsilaukkuja! Hyvästi, poloiset silmäni! Tämän näytännön jälkeen ette kelpaa enää mihinkään. Kuinka tavattoman pitkä pöytä oli valmiiksi katettuna! Kuinka erinomaisesti juttu sujui, mikä melu kaikkialla! Mitä on sen rinnalla mylly kivineen, rattaineen, pyörineen, kalkutuksineen, kolkutuksineen! En voi aivan varmaan sanoa, mistä siellä puhuttiin, mutta kaiketi monenlaisista hauskoista ja hyödyllisistä asioista, kuten ilmasta, koirista, naisten päähineistä, varsoista… Vihdoin Ivan Ivanovitsh, ei meidän, vaan se toinen, jolla on vain yksi silmä ja sekin kiero, lausui: "Minua kovin kummastuttaa, kun oikea silmäni (yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh puhui aina itsestään hyvin ivallisesti) ei näe täällä Ivan Nikiforovitshia, herra Dovgotshhunia."
