Kitabı oku: «Wakefieldin kappalainen», sayfa 5

KOLMASTOISTA LUKU

Mr Burchell onkin vihamies, hän kun julkeaa antaa vastenmielisiä neuvoja.

Meillä oli nyt tehty useampia yrityksiä, jotta kyettäisiin esiintymään hienolla tavalla. Odottamaton kova onni oli kumminkin tehnyt ne tyhjiksi jo heti alussa. Minun oli tapani käyttää hyödykseni jokaista pettymystä ja ottaa ne opikseni, mikäli ne milloinkin kunnianhimoisia pyyteitä maahan löivät.

– Siitä te nyt näette, lapsi kullat, – puhelin minä, – kuinka huonosti ihmisen onnistuu pettää maailmaa, koettaessaan matkia ylhäisiä. Kun köyhä pyrkii seurustelemaan pelkkäin rikkaitten kanssa, niin hän joutuu niitten vihanpidoksi, joita hän karttelee, ja niitten halveksimaksi, joitten perässä hän juoksee. Epäsuhtaisissa liitoissa joutuu heikompi puoli aina tappiolle: rikkaita se huvittaa, köyhille siitä on mieliharmia. Mutta tulepas tänne, Dick poikaseni, ja kerro meille, opiksi ja huviksi kaikille, se satu, jonka tänään luit.

– Oli kerran, – alkoi poika, – oli kerran jättiläinen ja kääpiö. Hyviä olivat ystäviä ja yhdessä aina kulkivat. Sellaiset tekivät kaupat keskenään, ett'eivät koskaan toisistaan eroa, vaan yhdessä aina seikkailuilla käyvät. Ensinnäkin he joutuivat taisteluun kahden Saraseenin kanssa, ja kääpiö, uljasmielinen mies, antoi toiselle heistä ankaran iskun. Siitä ei Saraseeni suuriakaan välittänyt, vaan nosti miekkansa ja löi kääpiöltä koreasti käden poikki olkavartta myöten. Tälle nyt hätä ja tuska, mutta jättiläinen tuli avuksi, eikä aikaakaan, niin jo makasi kumpainenkin Saraseeni kuolijana maassa. Harmissaan löi kääpiö heiltä pään poikki kummaltakin. Yhdessä sitten lähdettiin uusille yrityksille. Pian käytiin tappelemaan kolmen verenhimoisen satyrin kanssa, jotka raahasivat mukanaan muuatta neittä poloista. Kääpiö ei ollut aivan yhtä raivoisa kuin edellisellä kerralla; sivalsi sentään kuin sivalsikin aika iskun, mutta sai itse toisen, joka puhkaisi häneltä silmän. Joutui silloin taas jättiläinen avuksi, ja pakoon täytyi pötkiä satyrien, muutoin hän olisi tappanut ne joka miehen. Riemuissaan nyt olivat ystävykset voitostaan, ja vapautettu impi rakastui jättiläiseen ja rupesi hänen vaimokseen. Yhdessä sitä sitten astuttiin, astuttiin, miten kauan lie astuttukaan, kunnes kohdattiin rosvojoukko. Jättiläinen se tällä kertaa ensimmäisenä vihollisten kimppuun karkasi, mutta ei ollut kaukana kääpiökään. Tuima oli taistelu ja kesti kauan aikaa. Missä jättiläinen vaan kättään käännäytti, siinä aina mies maahan kellahti, mutta kääpiö se oli jo senkin seitsemän kertaa surman suussa. Ystävykset pääsivät vihdoin voitolle, mutta kääpiö oli nyt toista jalkaa vailla. Häneltä oli siis mennyt toinen käsivarsi, toinen jalka ja toinen silmä; jättiläisellä ei haavaakaan. Jättiläinen huusi nyt pienelle kumppalilleen: Kuules, pikku sankari! Tää on lystiä menoa tää. Kun vielä yksi voitto saadaan, niin jo meillä sitten on kunniata kyllälti ikipäiviksi. – "Ei maar," huusi kääpiö, joka oli tällä välin jo viisastunut, "pois luovun minä koko liitosta; ei tappele enää tämä mies, sillä sinullepa yksin kaikki kunnia tulee ja saalis saa, minulle vaan iskuja ja kolauksia."

Olin juuri ruveta selittämään tämän sadun opettavaista puolta, kun huomioni kiintyi kiivaaseen kiistaan, johon vaimoni oli joutunut mr Burchellin kanssa tyttärien aiotun matkan johdosta Lontoosen. Vaimoni väitti kivenkovaa, että siitä on oleva paljo hyötyä, mr Burchell sitä vastoin kiivaasti varoitti häntä siihen suostumasta. Minä olin puolueetonna. Hänen varoituksensa tuntuivat vain jatkolta niihin, mitä aamulla oli saatu, ja jotka olivat tuntuneet niin karvailta. Väittely kiihtyi kiihtymistään. Debora parka, kykenemättä esiintuomaan vaikuttavampia syitä ja perusteita, rupesi puhumaan yhä kovemmalla ja kovemmalla äänellä ja oli vihdoin pakotettu kätkemään tappionsa huutoon. Loppujen lopussa hän rupesi puhumaan sellaista, mitä meidän kaikkien oli varsin ikävä kuulla. Hän sanoi tietävänsä, että muutamilla ihmisillä on omia salaisia syitä neuvon-antoihinsa; mutta hän puolestaan toivoo, että sellaiset vast'edes pysyisivät tästä talosta loitompana.

– Hyvä rouva, – virkkoi mr Burchell varsin tyynesti, mikä vielä enemmän ärsytti toista, – mitä salaisiin syihin tulee, niin olette todellakin oikeassa. Minulla on salaisia syitä, mutta niistä en huoli puhua, koskapa te ette kykene vastaamaan niihinkään, joita minä en salassa pidä. Minä huomaan kumminkin, että minun käynnistäni täällä on vastusta. Siksipä minä lähden nyt ja palajan kenties vielä kerran sanomaan jäähyväisiä, kun kokonaan lähden näiltä tienoin pois.

Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa. Sofia koetti katseillansa hillitä hänen kiivauttansa, mutta ei voinut estää häntä lähtemästä.

Hänen mentyänsä me katselimme jonkun aikaa neuvottomina toisiamme. Vaimoni, tietäessään olevansa syypää, koetti peittää rauhattomuuttaan pakotetulla hymyllä ja näyttää olevansa vallan varma asiassaan. Siitä minä otin häntä nuhdellakseni.

– Kuules, emäntäiseni! – virkoin minä hänelle. – Tälläkö tapaa me kohtelemme vieraita? Näinkö me palkitsemme heidän ystävällisyyttään? Usko minua, kultaseni, ett'ei sinun huuliltasi vielä ikinä ole päässyt niin tylyjä ja minulle niin vastenmielisiä sanoja kuin äsken.

– Miksikäs hän ärsytti minua? – huudahti Debora. – Kyllä minä varsin hyvin tiedän, miksikä hän moisia neuvoja antoi. Hän tahtoi estää tyttöjä lähtemästä Lontoosen, saadakseen täällä vain mieliksensä liverrellä ja laverrella Sofian kanssa. Mutta kävi kuinka tahansa, kyllä Sofia osaa löytää parempaa seuraa kuin mokomankin halvan miehen kanssa.

– Halvanko? – sanoin minä. – Mahdollista kyllä, että olemme erehtyneet hänessä, sillä välisti hän esiintyy hienoimpana gentlemanina mitä milloinkaan olen nähnyt. Sano, Sofia tyttöseni, onko hän milloinkaan tehnyt salaisia viittauksia kiintymyksestänsä sinuun?

– Hänen puheensa, – vastasi Sofia, – ovat aina olleet järkeviä, hienotuntoisia ja miellyttäviä, ei koskaan muuta. Muistan tosin hänen kerran sanoneen, ett'ei hän ole milloinkaan tuntenut naista, joka ulkomuodolta köyhässä miehessä huomaisi mitään hyvää.

– Tuota virttä, – huudahtin minä, – tuota virttä ne kaikki kovaosaiset ja laiskurit veisaavat. Sinä olet toivoakseni kumminkin oppinut oikealla tavalla arvostelemaan moisia miehiä. Ja mieletöntähän olisikin odottaa onnea sellaiselta, joka on niin huonosti hoitanut omaa onneaan. Äidilläsi ja minulla on nyt muuta mielessä sinuun nähden. Ensi talvena, jonka kaiketi viettänet Lontoossa, on sinulla oleva tilaisuus saada parempiakin kosijoita.

Mitä Sofia tämän johdosta lienee ajatellut, en käy ratkaisevasti sanomaan. Mutta ei minun oikeastaan ollut ensinkään mieleni paha, että olimme päässeet vieraasta, joka tuotti minulle paljon huolta. Vieraanvaraisuuden loukkaaminen se tosin vähän rasitti omaatuntoani, mutta pian minä sain parilla kolmella tekosyyllä tämän muistuttajan vaikenemaan. Ja ne ne tyydyttivät ja rauhoittivat minut kyllä.

NELJÄSTOISTA LUKU

Uusia nöyryytyksiä eli todistus siitä, että näennäisestä onnettomuudesta saattaa olla todellista siunausta.

Tyttäret lähtevät Lontoosen – se nyt oli päätetty asia, koskapa mr Thornhill oli ystävällisesti luvannut itse pitää silmällä heidän käytöstänsä ja antaa meille siitä tietoja. Samalla huomattiin välttämättömän tarpeelliseksi, että heidän esiintymisensä olisi heidän toiveittensa suuruuden mukaista, mutta se taas kysyi kulunkeja. Siksipä pidettiin täysi-istunnossa neuvoa, millä keinoin helpoimmin saada rahoja, elikkä, suoraan sanoen, mitä parhaiten liikenisi myötäväksi.

Keskusteluja ei kauan kestänyt. Selväksi näet huomattiin, ett'ei meidän toista, vielä jäljellä olevaa hevosta saata ensinkään käyttää auran edessä, siltä kun puuttuu pari, ja ett'ei se, silmäpuolena, kelpaa ratsuksikaan. Päätökseksi niinmuodoin tuli, että se on käytettävä vastamainittuun tarkoitukseen ja myötävä läheisillä markkinoilla. Ja jott'ei taaskin jouduttaisi veijarin puijattaviksi, niin päätettiin, että minä itse lähden sitä viemään. Tämä oli tosin oleva minun ensimmäinen kauppatoimeni koko elämässäni; mutta minä olin varma suoriutuvani siitä kunnialla.

Kuinka korkealle mies oman kykynsä arvaa, riippuu siitä, missä seurassa hän liikkuu, ja koska minä enimmäkseen olin oleskellut vain oman perheen keskuudessa, niin olin minä saanut jotenkin edullisia käsityksiä taitavuudestani maallisissa asioissa. Huomenissa kumminkin, kun jäähyväiset oli sanottu, ja minä jo olin astunut muutamia askeleita kotoa, kutsui vaimoni minut takaisin ja kuiskasi minulle, että pitäisin silmät kaikin mokomin auki.

Markkinoille tultuani olin pannut hevoseni tekemään kaikki hypyt ja keikaukset, niinkuin tapa on, mutta ei vaan kuulunut halukkaita ostajia pitkään aikaan. Vihdoin tuli muuan hevoshuijari, tarkasti hetken aikaa hevosta joka puolelta ja huomattuaan sen silmäpuoleksi, meni tiehensä niine hyvineen. Tuli toinen, näki siinä patteja eikä sanonut huolivansa siitä kyytirahoistakaan. Kolmas löysi siinä paisumia eikä tarjonnut penniäkään. Neljäs näki jo silmästä, että hevosessa on matoja. Viides ihmetteli, mitä kurkoja minä muka markkinoille laahasin sellaista luuskaa, joka on silmäpuoli ja täynnä patteja ja paisumia; eihän siitä semmoisesta muuksi kuin koirille ruuaksi.

Vähitellen rupesin minäkin sydämeni pohjasta halveksimaan tätä elukka parkaa. Ihan hävetti, kun jokukaan ostaja astui lähelle. Enhän minä tosin kaikkea uskonut, mitä minulle oli sanottu, mutta, arvelin minä, ei se totuus kovinkaan kaukana mahda olla, koska vieraita miehiä on niin monta. Ja samaa mieltähän se on Pyhä Yrjänäkin, hyväin töitten suojelija.

Tässä harmillisessa tilassa ollessani sattui tulemaan luokseni muuan virkaveli, vanha tuttava, jolla oli niinikään asioita markkinoilla. Hän tervehti kädestä pitäin ja ehdotti, että mentäisiin ravintolaan saamaan lasillinen mitä sieltä sattuu olemaan. Minä suostuin ehdotukseen, ja niin menimme olutmyymälään, missä pääsimme perähuoneesen. Siellä ei ollut muita kuin muuan vanha, arvoisannäköinen herra, joka oli kokonaan syventynyt lukemaan jotain paksua kirjaa. En ollut vielä ikinä nähnyt niin kerrassaan puoleensa vetävää olentoa. Hopeiset hapset varjostivat kunnioitusta vaativasti hänen ohimoitaan, ja reipas vanhuus näkyi olevan hyvän terveyden ja sävyisän luonteen hedelmiä. Hänen läsnäolonsa ei kumminkaan estänyt meitä keskustelemasta. Me haastelimme ystäväni kanssa, mitä kaikkia onnen vaiheita kumpikin meistä oli saanut kokea, whistonilaisista riidoista, minun viimeisestä lentokirjastani, arkkidiakonin vastauksesta siihen ja ankarista toimenpiteistä minua vastaan. Hetken kuluttua herätti huomiomme muuan nuori mies, joka astui huoneesen ja kunnioittavasti sanoi jotain hiljaisella äänellä vanhalle herralle.

– Ei mitään anteeksi-pyytelemisiä, poikani, – sanoi vanhus. – Kukin meistä on velvollinen tekemään hyvää lähimmäisellensä. Ota tämä. Olisin suonut, että siinä olisi enemmänkin, mutta viisi puntaa auttanee sinut pulasta, ja ne annan kernaasti.

Sievä nuorukainen vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä, ja tuskin hänen kiitollisuutensa oli sittenkään niin suuri kuin minun. Olisin tahtonut sulkea syliini tuon vanhan herran: niin kovin minua miellytti hänen hyväntahtoisuutensa.

Hän rupesi sitten jälleen lukemaan, me jatkoimme keskusteluamme. Jonkun ajan perästä kumppalini nousi, sanoen pikimmältään pistäytyvänsä asioillaan markkinoilla ja tulevansa kohta takaisin, sillä, kuten hänen sanansa kuuluivat, hänen on hauska olla tohtori Primrosen seurassa niin kauan kuin mahdollista.

Kuultuaan nimeäni mainittavan, vanha herra katseli minua tarkasti jonkun aikaa ja ystäväni lähdettyä kysyi suurella kunnioituksella, olinko minä jollain tavoin sukuja sen suuren Primrosen kanssa, sen miehekkään monogamistin ja kirkon lujan tukipylvään. Ei ollut sydämeni milloinkaan tuntenut puhtaampaa ihastusta kuin tässä silmänräpäyksessä.

– Sir! – huudahdin minä. – Te olette hyvä mies, siitä olen varma, ja teidän suosiollinen puheenne lisää sydämessäni sitä iloa, minkä teidän hyväntahtoisuutenne jo ennestään on siinä herättänyt. Te näette edessänne, sir, sen t: ri Primrosen, monagamistin, jota olette suvainneet sanoa suureksi. Te näette tässä sen kovaonnisen teologin, joka niin kauan ja – minunhan ei oikein sopisi sanoa niin hyvällä menestyksellä on taistellut nykyajan deuterogamiaa vastaan.

– Sir, – lausui vieras, täynnä syvää kunnioitusta, – pelkäänpä olleeni liian tuttavallinen; suokaa anteeksi, sir, minun uteliaisuuteni, suokaa anteeksi.

– Sir, – huudahdin minä, tarttuen hänen käteensä, – teidän tuttavallisuutenne on minulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja niinpä pyydän teitä vastaan-ottamaan minun ystävyyteni, niinkuin jo olette saaneet osaksenne minun kunnioitukseni.

– Kiitollisena otan tämän tarjouksenne vastaan, – lausui hän, kättäni puristaen, – sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden tukipylväs, ja näenkö minä…

Tässä minä keskeytin hänet enempää puhumasta, sillä vaikka minä kirjailijana jaksoin sulattaa mielistelyä suurinkin suupaloin, ei kainouteni tällä kertaa sietänyt sen enempää. Se sittenkin on varma, ett'eivät romaaninsankarit ole milloinkaan solmineet niin nopeita ystävyydenliittoja.

Haasteltiin sitten erillaisista asioista. Ensi alussa hän tuntui enemmän hurskaalta kuin oppineelta. Luulin jo hänen pitävän kaikkea maallista oppia joutavana. Se ei kumminkaan vähentänyt minun kunnioitustani häntä kohtaan, sillä minussa itsessänikin oli jo viime aikoina alkanut herätä samallaisia mielipiteitä. Siksipä huomautinkin nyt, että maailma yleensä alkaa minun mielestäni olla moitittavan välinpitämätön kirkon-opin asioissa ja kuuntelee liiankin paljon inhimillistä järkeilemistä.

– Niin, niin, sir! – vastasi hän, ikäänkuin olisi kaiken oppinsa säästänyt täksi hetkeksi. Niin, sir, maailma on muuttunut lapseksi jälleen, ja kumminkin on kosmogonia, eli oppi maailman luomisesta, pannut kaikkina aikoina filosofien päät pyörälle. Mikä sekamelska mielipiteitä maailman luomisesta! Sanconiathonit, Manethot, Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et – kaikki he ovat yritelleet, mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin: "Anarchon ara kai ateleuteeton to pan", se on: ei millään asialla ole alkua eikä loppuakaan. Manethokin, joka oli Nebuchadon-asserin aikuisia asser on syrialainen sana, joka liitettiin liikanimenä sen puolen kuninkaitten nimen perään, niinkuin Teglat Phael-asser, Nabon-asser – hän, sanon minä, väitti yhtä perättömiä, sillä, niinkuin me sanomme: "ek tu bibliu kyberneetees", joka on niin paljo kuin: ei maailma kirjoista viisastu, niin koetti hän saada selville… Mutta, sir, suokaa anteeksi, minähän olen joutunut syrjään pääasiasta…

Ja niin hän todella olikin. En suuriksi surmiksenikaan voinut käsittää, mitä maailman luomisella on tekemistä sen asian kanssa, josta me olimme ruvenneet keskustelemaan, mutta huomasinhan siitä sentään, että hän on oppinut mies, ja kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi yhä suuremmaksi. Päätin senvuoksi panna hänet koetukselle; mutta hän oli liian säveä ja kohtelias, pyrkiäkseen pääsemään voitolle minusta. Milloin vaan lausuin sellaista, mikä näytti taisteluun vaativalta väitteeltä, silloin hän myhähti vain, pudisti päätään eikä puhunut mitään. Siitä minä huomasin, että hänellä olisi paljokin sanomista, jos vaan tahtoisi ajatuksensa lausua. Ja niinpä puheen-aihe vähitellen siirtyi muinais-ajasta nykyisiin. Ennenkuin huomasinkaan, keskustelimme siitä, mikä meidät kumpaisenkin oli saattanut markkinoille. Minä sanoin tulleeni myömään hevosta ja – onnellinen sattuma – hän oli tullut ostamaan hevosta lampuodilleen. Minun hevoseni tuotiin näytteille, eikä aikaakaan niin jo teimme kaupat.

Nyt oli vain hinta suoritettava minulle. Hän veti esille kolmenkymmenen punnan setelin ja pyysi antamaan siitä takaisin. Kun en sitä voinut tehdä, kutsutti hän palvelijansa, joka ilmestyikin, varsin soma livrea yllään.

– Kas tässä, Abraham, – sanoi vanha herra. – Käy vaihtamassa tämä kultarahoiksi joko tässä naapurissa Jacksonilla tai jossain muualla.

Palvelijan mentyä hän rupesi sangen innokkaasti puhumaan siitä, kuinka kova puute nykyjään on hopeasta; minä puolestani valitin vielä innokkaammin nykyistä kullan puutetta, ja niinpä me, Abrahamin palatessa, olimme yhtä mieltä siitä, ett'ei raha ole milloinkaan ollut niin ahtaalla kuin nyt.

Abraham toi sen tiedon tullessaan, että hän oli käynyt joka paikassa, mutta ei ollut saanut missään vaihdetuksi, vaikka oli tarjonnut puoli kruunua särkiäisiäkin. Se oli sangen harmillista meille kaikille. Hetken kulutta vanha gentleman kysäisi, tunnenko minä siellä meidän puolella erästä Salomon Flamboroughia. Minä vastasin, että hänhän on minun lähin naapurini.

– No sitten, – sanoi hän, – sitten on asia luullakseni selvä. Te saatte vekselin, joka on hänen maksettavansa näytettäessä. Ja sen minä sanon, ett'ei ole toista niin tanakkaa miestä viiden peninkulman alalla yhtään ainoaa. Arvoisa Salomon ja minä olemme tunteneet toisiamme jo monta vuotta. Minä muistan ennen vanhaan aina voittaneeni hänet kolmihypyssä; mutta toisella jalalla hän hyppi aina kovemmin minua.

Naapurini suoritettavaksi asetettu vekseli oli minulle aivan samaa kuin raha, minä kun olin aivan varma hänen maksukykyisyydestään. Vekseli varustettiin allekirjoituksella ja pistettiin minulle käteen. Ja sitten mr Jenkinson (se vanha gentleman), hänen palvelijansa Abraham ja minun hevoseni, vanha Vaapukka, läksivät laputtamaan pois, tyytyväisinä toisiinsa kukin. Tuokion kuluttua rupesin tarkemmin miettimään asiata ja tulin ajatelleeksi, että väärin oli sittenkin mennä ottamaan oudolta vekseliä. Ja niinpä päätin kuin päätinkin lähteä ostajan perään vaatimaan hevostani takaisin. Mutta se oli myöhäistä. Läksin siis kotiani, päättäen saada ystävältäni rahat vekselillä niin pian kuin mahdollista. Naapuri istui ovellaan, piippu hampaissa. Kerroin hänelle, että minulla olisi hänelle pieni paperi ja vedin sen esille. Hän luki sen kahteen kertaan.

– Saatte te kai nimestä selvän? – huudahdin minä. – Efraim

Jenkinson.

– Kyllä, – vastasi hän. – Nimi on selvä, ja tunnen minä miehenkin: suurin roisto taivaan kannen alla. Sama lurjus, joka möi meille silmälasit. Eikös se ollut varsin arvoisan näköinen mies, tukka harmaa ja takintaskut ilman lappuja? Ja eikös hän puhua paasunnut tuvan täydeltä kreikankieltä ja kosmogoniasta ja maailmasta?

Siihen minä vastasin huokauksella.

– Niin – jatkoi naapuri, – siinä se ainoa opin simare, mikä hänellä on, ja sillä hän ratsastaa aina, kun tulee jonkun oppineen miehen seuraan. Kyllä minä sen ryökäleen tunnen, eikä hän minulta nyt enää karkuun pääse.

Tarpeeksi olin jo nöyryytetty, mutta pahin paikka oli vielä jäljellä: mitenkä tulla vaimoni ja tyttärieni näkyviin? Ei ole karkuteillä käynyt koulupoika milloinkaan niin kovasti peljännyt palata takaisin ja astua koulumestarin kasvojen eteen kuin minä nyt kotia tuloa. Päätin kumminkin ennättää heidän vihansa edelle ja esiintyä itse jo alun pitäin hyvin kiivaana.

Mutta voi! Kotia tultuani tapasin meikäläiset kaikkea muuta kuin taistelunhaluisina. Vaimoni ja tyttäreni olivat kyyneleihin sulamassa. Mr Thornhill oli näet sillä välin käynyt sanomassa, ett'ei heidän matkastansa Lontoosen tule mitään. Ladyt, saatuaan joltakin pahan-ilkiseltä epäedullisia tietoja meistä, olivat samana päivänä lähteneet Lontoosen. Hän ei ollut saanut tietää, mitä meistä oli sanottu ja kuka oli sanonut, mutta olipa se nyt kuka hyvänsä, ja olipa puheet millaisia tahansa, hän puolestaan vakuutti tahtovansa yhä edelleen olla meidän perheen ystävä ja suojelija.

Näin ollen he kestivät sanoman minunkin kovasta kohtalostani tyynellä mielin: se himmeni heidän omaan suruunsa. Mutta pahimmin meitä huolestutti, ajatellessamme, kuka mahtoi ollakaan niin häjy, että oli iljennyt loukata näin viattoman perheen mainetta kuin meidän. Olihan meidän asemamme niin alhainen, ett'ei olisi luullut sitä kenenkään kadehtivan, ja olimmehan me niin säveätä väkeä, ett'ei kenenkään olisi pitänyt olla meille suutuksissa.

VIIDESTOISTA LUKU

Mr Burchell kaikessa halpamaisuudessaan. Hulluutta on olla ylen viisas.

Koko se ilta ja osa seuraavaa päivääkin kului turhissa yrityksissä saada selville, ketä vihamiehiä meillä on. Tuskin sitä naapuria, johon epäluulomme ei olisi kohdistunut, ja jokaisella meistä oli omat syynsä siihen.

Neuvottomina tuossa tuumaillessamme, tuli sisään toinen pikku pojistamme, joka oli ollut ulkona leikkimässä, ja toi nurmelta löytämänsä taskukirjan. Se tunnettiin heti mr Burchellin omaksi. Olihan se nähty hänellä. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin siinä muistiinpanoja kaikenlaisista asioista. Erittäinkin kiintyi meidän huomiomme erääsen sinetillä suljettuun kirjelappuun, jonka päällyksellä luki: Jäljennös kirjeestä, joka on lähetettävä ladyille Thornhill Castle'ssa. Heti kohta iski meidän mieleen, että siinähän se häjy panettelija onkin. Kysymys oli nyt vaan, avataanko kirje. Minä panin vastaan, Sofia puolestaan väitti olevansa vakuutettu siitä, että mr Burchell se viimeisenä tekisi itsensä syypääksi niin kehnoon menettelyyn, jonka vuoksi hän vaati kirjettä avattavaksi. Ja koska nyt muutkin perheen jäsenet yhtyivät häneen, niin, heidän yhteisille pyynnöillensä perää antaen, minä luin seuraavaa:

'Ladies!

Kirjeentuoja on antava Teille riittäviä tietoja tämän kirjoittajasta. Ainakin hän on viattomuuden ystävä ja valmis ehkäisemään sen viettelemistä. Totena on minulle kerrottu Teidän aikovan viedä seuranaisten nimellä Lontoosen kaksi nuorta ladyä, jotka minä joissain määrin tunnen. Kosk'en milloinkaan soisi yksinkertaisuutta petettävän enkä viattomuutta saastutettavan, niin täytyy minun mielipiteenäni lausua, että senkaltaisesta sopimattomasta toimenpiteestä saattaa olla turmiollisia seurauksia. Minun ei ole koskaan ollut tapana ankarasti kohdella kunniattomia ja siveettömiä ihmisiä, enkä olisi nytkään tähän keinoon ryhtynyt, mielipidettäni lausuakseni tahi ajattelemattomuutta moittiakseni, ellei tässä lopulta olisi rikos peljättävissä. Ottakaa senvuoksi vastaan ystävän varoitus ja punnitkaa tarkoin, mitä seurauksia on oleva siitä, että häpeätä ja pahetta saatetaan niihin majoihin, missä rauha ja viattomuus ovat tähän saakka asuntoansa pitäneet.'

Nyt ei enää epäilemistä. Olihan kirjeessä tosin sellaistakin, minkä saattoi käsittää puolin ja toisin; moitteet siinä saattoivat koskea yhtä hyvin kirjeen vastaan-ottajia kuin meitäkin, mutta pahan-ilkinen tarkoitus oli aivan ilmeinen, ja muusta me vähät. Vaimoni tuskin malttoi kuulla minua loppuun asti, vaan sätti kirjoittajaa hillittömässä vihassa. Olivia oli yhtä ankara, Sofia aivan hämmästyksissään moisesta häjyydestä. Minun mielestäni se oli halpamaisinta, aiheetonta kiittämättömyyttä, mitä ikinä olin nähnyt, enkä voinut keksiä siihen muuta syytä kuin että kirjoittaja oli siten tahtonut pidättää nuorimman tyttäreni maalla, saadakseen vaan sitä paremmin tilaisuutta seurustelemaan hänen kanssaan.

Siinä sitä yhdessä sitten istuttiin, koston-aikeita hautoen, kun äkkiä toinen pikku pojista juoksi sisään, ilmoittaen, että mr Burchell on kedon toisessa päässä, matkalla tännepäin. Helpompi on mielessään kuvailla kuin kertoa erillaisia tunteita meissä: toisella puolen tuska äsken kärsityn vääryyden tähden ja toisella läheisen koston tuottama mielihyvä. Ensin oli kyllä aikomus vain nuhdella häntä hänen kiittämättömyydessään, mutta nyt päätettiin se tehdä niin, että kerrassaan tuntuu.

Niinpä sovittiin siitä, että hänet otamme vastaan hymyillen, niinkuin ennenkin, ja haastelemme hänen kanssaan ensi alussa tavallista ystävällisemmin hänen mielihyvikseen ja sitten, kesken mairittelevaa hiljaisuutta, äkkiä räjähdämme hänen ylitsensä kuin maanjäristys ja muserramme hänet hänen oman ilkeytensä tunnolla. Sittenkuin tämä oli päätetty, otti vaimoni ollaksensa toimivana henkenä, hänellä kun oli jonkun verran taipumustakin sellaiseen.

Me näimme mr Burchellin lähenevän. Hän astui sisään, otti tuolin ja istui.

– Kaunis ilma tänään, mr Burchell.

– Kaunis on, tohtori; mutta luulenpa, että saadaan sadetta, sillä äsken minulla sääriä vihloi ja…

– Vääriäkö kihloja! – huudahti vaimoni, purskahtaen nauramaan ja pyytäen sitten anteeksi, että hän mielellään laskettelee sukkeluuksia.

– Hyvä rouva, – vastasi mr Burchell, minä suon sen kaikesta sydämestäni anteeksi, sillä, sen vakuutan, en olisi sitä sukkeluudeksi huomannutkaan, ellette te olisi sanonut.

– Kenties ette, sir, – virkkoi vaimoni, iskien meille silmää, – mutta osannette kai sentään sanoa, kuinka monta sukkeluutta unssiin menee.

– Minusta näyttää, madame, – vastasi Burchell, – kuin olisitte tän'aamuna lukenut jonkun kompakirjan. Tuo "luoti sukkeluutta" oli varsin näppärää, vaikka kyllä minä, madame, olisin kernaammin nähnyt puoli unssia järkeä.

– Kyllä kaiketi, – virkkoi vaimoni, yhä myhäillen meihin päin, vaikk'ei tuo hymy oikein ottanut onnistuakseen; – ja kumminkin olen minä nähnyt miehiä, jotka mielellään pyrkivät järkeväin kirjoihin, vaikka heissä on varsin vähän järkeä.

– Ja te, – puhui hänen vastustajansa, – te olette epäilemättä tuntenut naisia, jotka luulevat olevansa sukkelia, vaikk'eivät olekaan.

Minä huomasin kohta, ett'ei vaimoni pääse kovinkaan pitkälle yrityksessään, ja päätin sanoa Burchellille pari hiukan vakavampaa sanaa.

– Sukkeluus ja järki, – huudahdin minä, – tyhjää tyyni ne ovat kumpikin, ellei ole rehellisyyttä, joka kullekin oikean arvon antaa. Tuhma talonpoika virheitä vailla on suurempi kuin filosofi virheitä täynnä, sillä mitä on nero tai urhoollisuus ilman sydäntä? Kunniallinen mies on Jumalan ihanin teos!

– Tuota Popen lauselmaa – vastasi Burchell – minä olen aina pitänyt neron miehelle arvottomana ja hänen oman etevyytensä halventamisena. Samoin kuin kirjan arvoa ei kohota se, että se on vapaa painovirheistä, vaan se, että siinä on paljon kaunista ja hyvää, samoin ei pitäisi miestäkään arvostella virheettömyyttä myöten, vaan hänen hyväin avujensa määrän mukaan. Oppineelta saattaa puuttua käytännöllistä älyä, valtiomiehessä saattaa olla ylpeyttä, sotilaassa julmuutta, mutta pitäisikö meidän asettaa heidän edellensä halpa käsityöläinen, joka vaivalla ponnistelekse elämän läpi, kenenkään moittimatta, tai kiittelemättä? Samoinhan meidän pitäisi antaa flamandilaisen koulun kilteille, säännönmukaisille tauluille suurempi arvo kuin roomalaisen, siveltimen virheellisille, mutta ylen kauniille teoksille.

– Sir, – virkoin minä, – teidän huomautuksenne on kohdallaan, kun puhe on loistavista hyvistä avuista ja vähäpätöisistä vioista, mutta halveksia täytyy sellaista henkilöä, jossa erinomaisten hyväin avujen vastakohtina on suuria virheitä.

– Kenties, – lausui hän, – on sellaisiakin hirviöitä olemassa, joissa suurten hyväin avujen rinnalla on suuria virheitä; minä puolestani en ole elämässäni niitä milloinkaan nähnyt. Päinvastoin olen huomannut, että missä mieliala on oikea, siinä harrastuskin on hyvä. Kaitselmuskin näyttää tässä kohden olevan ihmiskunnan ystävä, se kun heikontaa järkeä, milloin sydän on turmeltunut, ja laimentaa voiman, jos tahto on taipuvainen pahaa tekemään. Sama laki näkyy ulottuvan muihinkin luotuihin: pienet, hyönteisrotuihin kuuluvaiset eläimet ovat kavalia, julmia, pelkurimaisia, jota vastoin väkevät ja voimalliset eläimet ovat jaloja, ylevämielisiä, rohkeita.

– Tuo kuuluu hyvältä, – vastasin minä; – ja kumminkin olisi tällä hetkellä helppo vetää esille sellainen mies – minä loin häneen tuikean katseen, – jonka pää ja sydän ovat inhottavia vastakohtia toisilleen. Niin, sir, – jatkoin minä, ääntäni korottaen – ja minä iloitsen, saadessani tilaisuuden paljastaa hänet ilmi juuri kuin hän parhaillaan luulee olevansa kätkössä. Tunnetteko, sir, tätä taskukirjaa?

– Kyllä, – vastasi hän sietämättömän tyynesti, – sehän on minun, ja hauskaa, että te sen olette löytäneet.

– Ja, tunnetteko, – huusin minä, – tunnetteko tätä kirjettä?

Ei yhtään verukkeita, mies, vaan katsokaa minua suoraan silmiin.

Tunnetteko tätä kirjettä? kysyn minä.

– Tätäkö? – vastasi hän. – Itsehän minä olen sen kirjoittanut.

– Ja kuinka te, – sanoin minä, – kuinka te olette saattanut olla niin halpamainen, niin kiittämätön, että olette rohjennut tämän kirjoittaa?

– Ja kuinka te, – vastasi hän, verrattomalla julkeudella katsoen minuun, – kuinka te saatatte olla niin halpamainen, että olette rohjennut avata tämän kirjeen? Ettekö tiedä, että minä voisin hirtättää teidät tämän oven eteen joka miehen? Minun ei tarvitse muuta kuin lähimmän tuomarin edessä vannoa, että te olette rikoksellisella tavalla murtanut minun taskukirjani lukon, ja teidät hirtetään jok'ikinen tämän oven kamanaani.

Tämä odottamaton hävyttömyys saattoi minua sellaiseen raivoon, että tuskin jaksoin hillitä itseäni.

– Ulos, kiittämätön konna, äläkä enää minun majaani häjyydelläsi saastuta! Ulos, ja laita niin, ett'en sinua enää koskaan täällä näe! Ulos ovesta! Ainoana rangaistuksenasi olkoon rauhaton omatunto; kyllä se sinua tarpeeksesi kiduttaa.

Niin sanottuani viskasin taskukirjan hänen eteensä. Hän otti sen myhäillen ylös, pani peräti tyynesti lukot kiinni ja läksi pois.

Me seisoimme hämmästyneinä hänen tavattomasta levollisuudestaan. Vaimoni varsinkin oli raivoissaan siitä, ett'ei mikään ollut saanut häntä suuttumaan tai häpeämään hänen konnantöitänsä.

– Armas emäntäni, – virkoin minä, – tyynnyttääkseni kiihkoa, joka oli meissä jo noussut liiankin kiivaaksi, – emme me saa hämmästyä sitä, että kelvottomat ihmiset ovat häpyä vailla. He punastuvat vain, kun heidät yllättää hyvää tekemästä, mutta kerskaavat pahoista teoistaan.

– Rikos ja häpy – jatkoin minä, – olivat ennen vanhaan hyviä toveruksia ensi alussa, niin kertoo satu. Yhdessä aina olivat ja yhdessä vaelsivat. Mutta pian he pitkästyivät liittoonsa kumpainenkin, siitä kun oli haittaa niin toiselle kuin toisellekin: Rikos teki usein mielipahaa Hävylle, ja Häpy sai usein ilmi Rikoksen salaiset vehkeet. Riitelivät ja väittelivät jonkun aikaa ja päättivät sitten erota. Rikos vaelsi julkeasti edelleen, saavuttaakseen Kohtalon, joka kulki edellä pyövelin muodossa, mutta Häpy, arka kun oli luonnostaankin, kääntyi takaisin ja liittyi Hyveesen, jonka he matkalle lähtiessään olivat jättäneet jälkeensä. – Niinpä, lapset, kun ihminen on kulkenut jonkun matkaa paheitten tiellä, silloin häpy hänet hylkää ja palajaa palvelemaan niitä harvoja hyveitä, joita ihmisellä vielä on jäljellä.