Kitabı oku: «Wakefieldin kappalainen», sayfa 14

– Minusta näyttää, – virkkoi sir William hymyillen, – että kaikki ovat varsin onnellisia, paitsi yhtä tai kahta. Minulla on vielä yksi oikeudenmukainen työ suoritettavana. Te myönnätte, – jatkoi hän, kääntyen minuun, – kuinka suuressa kiitollisuuden velassa me kumpainenkin olemme mr Jenkinsonille. Oikeus ja kohtuus niinmuodoin on, että me kumpikin hänet palkitsemmekin. Miss Sofia tahtoo tietystikin tehdä hänet onnelliseksi; minulta mr Jenkinson saa viisisataa puntaa hänen myötäjäisikseen, ja minä olen vakuutettu, että he täten tulevat varsin hyvin toimeen. No niin, miss Sofia, mitäs vastaatte tällaiselle puhemiehelle?

Tyttö rukka oli vähällä kaatua äitinsä syliin, kuultuaan näin inhottavan ehdotuksen.

– Ettäkö ottaisin hänet, sir? – virkkoi hän heikolla äänellä. —

En, sir, en milloinkaan!

– Mitenkä? – huudahti toinen, – ettekö huoli mr Jenkinsonista, hyväntekijästänne, pulskasta pojasta, jolla on viisisataa puntaa ja hyvät toiveet tulevaisuudesta?

– Sir, – virkkoi tyttö, tuskin kyeten puhumaan. – Lakatkaa jo, älkääkä tehkö minua niin peräti onnettomaksi.

– Katsos tuota itsepäistä! – huudahti toinen jälleen. – Hyljätä mies, jolle koko perhe on niin suuressa kiitollisuuden velassa, sisarenne pelastaja, jolla on viisisataa puntaa! Ettekö vainenkaan huoli hänestä?

– En, sir! En koskaan, – vastasi Sofia tuskissaan. – Ennen kuolen!

– Jos niin on, – virkkoi sir William, ellette hänestä huoli, niin täytynee minun itseni saada teidät.

Ja näin sanottuaan hän painoi tytön kiihkeästi rintaansa vasten.

– Mun armahin tyttöni, sinä tytöistä herttaisin! – puheli hän. – Kuinka saatoit ajatellakaan, että sinun oma Burchellisi milloinkaan voisi sinua pettää, tahi että sir William Thornhill milloinkaan lakkaisi lempimästä armastansa, joka rakastaa häntä vain hänen tähtensä? Olen monen vuoden kuluessa etsinyt naista, joka, rikkaudestani mitään tietämättä, saattaisi pitää minua muutoinkin ansiollisena miehenä. Turhaan minä haeskelin nenäkkäitten ja rumienkin joukosta ja – kuinka suuri olikaan vihdoin minun riemuni, saatuani omakseni niin paljon älyä ja immen niin ihanan kuin taivaan enkeli!

Kääntyen sitten mr Jenkinsoniin hän jatkoi:

– Kosk'en minä, sir, saata luopua tästä nuoresta ladystä, sillä hän on mielistynyt minun kasvojeni kuosiin, niin en saata muuta palkintoa teille antaa kuin hänen myötäjäisensä. Huomenna saatte minun voudiltani nostaa viisisataa puntaa.

Meidän oli nyt syytä ruveta uudestaan onnittelemaan, ja lady Thornhill sai osakseen samat kohteliaisuuden osoitukset kuin sisarkin äskettäin. Heti senjälkeen tuli sir Williamin kamaripalvelija ilmoittamaan, että vaunut ovat valmiina viemään meitä majataloon, jossa kaikki on jo varustettu meidän vastaan-ottoamme varten. Vaimoni ja minä läksimme ulos seurueen etunenässä, jättäen nämä murheen mustat asuinsijat. Jalomielinen baronetti määräsi neljäkymmentä puntaa jaettaviksi vankien kesken; mr Wilmot noudatti hänen esimerkkiänsä ja lahjoitti samaan tarkoitukseen kaksikymmentä puntaa. Portilla oli kylänväki vastaan-ottamassa meitä riemuhuudoilla. Joukossa oli pari kolme minun seurakuntalaistani, joitten kättä nyt sain ilomielin puristaa. He seurasivat meitä majataloon, jonne oli valmistettu komeat illalliset. Kansalle jaettiin ruokia runsain määrin.

Päivän kuluessa kun olin kokenut niin paljon sekä iloa että tuskaa, tunsin nyt olevani kovasti väsynyt ja senvuoksi pyysin illallisen jälkeen saada vetäytyä pois. Jätin muut kesken parasta iloa, ja heti kuin olin jäänyt yksikseni, puhkesi sydämeni kiitokseen Häntä kohtaan, joka meille jakaa sekä iloja että suruja, ja nukuin sitten sikeästi aamuun asti.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Loppu.

Huomenissa herätessäni näin vanhimman poikani istuvan sänkyni laidalla. Hän oli tullut tuomaan minulle uutta iloista sanomaa. Päästettyään minut ensin siitä sitoumuksesta, johon hänen edestänsä olin käynyt edellisenä päivänä, hän kertoi, että se kauppias, jonka huostassa minun rahani olivat olleet, ja joka oli kaupungista karannut, oli äskettäin saatu kiinni Antwerpenissä. Häneltä oli saatu tavaroita, joitten arvo oli suurempikin kuin hänen velkojainsa saamiset. Mutta melkein yhtä paljon kuin tämä odottamaton onni, ilahdutti minua poikani ylevämielisyys. Minua vain epäilytti, sopisiko minua vastaan-ottaa poikani tarjousta.

Kesken näitä mietteitäni astui sir William huoneeseni, ja hänelle minä ilmaisin epäröimiseni. Hän arveli, että koska minun pojallani jo naimisensakin kautta on melkoinen omaisuus, niin saatan minä empimättä hyväksyä hänen esityksensä. Sir William oli muutoin tullut minulle ilmoittamaan lähettäneensä jo eilis-iltana hakemaan lupakirjoja. Niitä hän sanoi odottavansa hetkestä hetkeen ja lausui toivovansa, ett'en minä kiellä apuani, tehdäkseni heidät kaikki jo tänä aamuna onnellisiksi.

Hänen paraillaan tätä puhuessansa tuli lakeija sanomaan, että lähettiläs oli palannut. Koska minä nyt olin jo pukeissani, niin läksin alas. Siellä huomasin vallitsevan semmoisen riemun kuin hyvinvoipaisuus ja viattomuus suinkin voipi synnyttää. Heidän naurunsa ei minua kumminkaan miellyttänyt, koskapa nyt oltiin valmistautumassa varsin juhlalliseen toimitukseen. Minä selitin heille, kuinka vakavina, säädyllisesti ja juhlamielisinä heidän tulisi esiintyä tässä tärkeässä tilaisuudessa, ja valmistaakseni heitä siihen luin heille pari saarnaa ja yhden kappaleen minun omaa kirjoitustani. Mutta heitä vaan ei saanut taipumaan eikä talttumaan millään. Vieläpä matkalla kirkkoonkin, jonne minä astuin edeltä, oli vakavuus heistä kokonaan tiessään, ja minun teki usein mieli kääntyä harmistuneena heidän puoleensa.

Kirkossa uusi pulma, joka ei helpolla ottanut selvitäksensä. Nostettiin nimittäin kysymys, kumpainenko pari ensiksi vihitään. Poikani morsian tahtoi kiven kovaan, että alku olisi tehtävä lady Thornhillista (siksi tulevasta nimittäin), mutta toinen pani yhtä kiihkeästi vastaan: hän ei tahdo tulla syypääksi maailman edessä moiseen epäkohteliaisuuteen. Tätä väittelyä kesti kotvan aikaa yhtä suurella itsepäisyydellä ja säädyllisyydellä kummaltakin puolen. Minä se sillä välin yhä vaan seisoin kirja kädessä, valmiina alkamaan toimituksen. Vihdoin minä jo kyllästyin koko kinaan ja paiskasin kirjan kiinni, sanoen:

– Näyttää siltä kuin ei teistä kukaan tahtoisi tulla vihityksi. Parasta siis kun lähdemme takaisin, sillä ei tästä tänä päivänä näy tulevan mitään.

Silloin he tulivat järkiinsä jälleen. Ensin vihittiin baronetti ja hänen ladynsä, sitten minun poikani ja hänen armaansa.

Olin jo ennakolta tänä aamuna lähettänyt ajoneuvot noutamaan arvoisata naapuriani Flamboroughia perheineen meille. Ja kirkosta majataloon palatessamme meillä olikin ilo nähdä heidät kaikki siellä. Mr Jenkinson tarjosi kätensä vanhimmalle tyttärelle, ja minun poikani talutti nuorempaa. (Sen koommin olen huomannut Moseksen pitävän hyvinkin hyvää silmää tyttöön, ja minun suostumukseni ja kannatukseni hän saakin, kun vaan tulee pyytämään.) Tuskin olimme tulleet majatalolle, niin jo saapui sinne koko joukko minun seurakuntalaisiani, jotka olivat kuulleet, kuinka hyvin minun oli käynyt, ja tulivat nyt minua onnittelemaan. Heidän joukossaan oli niitäkin, jotka olivat tahtoneet ryöstää minut pois, ja joita olin niin kovasti varoittanut. Kerrottuani nyt tuon tapauksen sir Williamille, vävylleni, hän nuhteli heitä hyvin ankarasti, mutta huomattuaan heidän käyneen kovin alakuloisiksi hänen kovista sanoistaan, hän antoi heille puoli guineata mieheen, käskien heidän juomaan hänen terveydeksensä ja rohkaisemaan masentuneet mielensä.

Pian sen jälkeen kutsuttiin meidät pulskille päivällisille, jotka mr

Thornhillin kokki oli laittanut.

Älköönhän katsottako sopimattomaksi mainita, että squire elää tällä haavaa seuralaisensa, erään sukulaisen, luona. Häntä siedetään varsin hyvin, ja harvoin hän saa aterioilla istua sivupöydän ääressä, paitsi silloin kuin pääpöydässä ei ole tilaa. Häntä nimittäin ei pidetä vieraana. Hänen aikansa kuluu seurustellessa sukulaisensa kanssa, joka on hiukan alakuloisuuteen taipuvainen, ja opetellessa torvea puhaltamaan. Vanhin tyttäreni muistelee kumminkin kaipauksella häntä ja on – mutta tämän minä pidän salassa – minulle sanonut leppyvänsä, jos squire vaan parantaa itsensä.

Mutta palatkaamme pääasiaan, sillä minusta ei ole tuommoisiin poikkeamisiin. Olimme juuri pöytään käymässä, kun taas alkoi kursailu. Kysymys oli, eiköhän minun vanhimman tyttäreni, rouvana, tulisi istua kahden nuoren morsiamen vastapäätä. Kinastelusta teki Yrjö poikani pikaisen lopun, ehdottaen, että pöydässä istuttaisi muitta mutkitta: kukin herra naisensa vieressä. Tähän ehdotukseen suostuivat suurella mielihyvällä kaikki, paitsi vaimoani, joka, mikäli minä huomasin, ei ollut oikein tyytyväinen siihen, ett'ei hän, niinkuin oli odottanut, saa istua pöydän päässä ja tarjota ruokia kullekin erikseen. Mutta tuosta huolimatta me olimme sanomattoman iloisella mielellä. En saata sanoa, olimmeko sukkelampipuheisia nyt kuin ennenkään, mutta ainakin me nauroimme enemmän, ja sehän on loppujen lopussa yhtä hyvä. Yksi hassu kohtaus on jäänyt mieleeni. Vanha mr Wilmot joi Moses poikani onneksi. Tämä oli sattunut kääntymään toisaanne ja vastasi: "Kiitos, hyvä neiti!" Vanha herra iski silloin silmää meille muille, huomauttaen, että nuori mies mahtaa ajatella kultaansa. Tuon pilapuheen kuultuansa olivat Flamboroughin neitoset vähällä kuolla nauruun.

Heti päivällisten jälkeen minä, vanhan tapani mukaan, ehdotin, että pöytä siirrettäisiin pois, jotta mielihyvikseni saisin taaskin kerran nähdä perheeni ympärilläni kotilieden ääressä. Pikku pojat istuivat minun polvillani, muut vaimojensa vieressä. Minulla ei ollut enää mitään toivomusta tällä puolen haudan. Kaikki huoleni olivat haihtuneet. Iloni oli sanomaton.

Puuttuu vaan, että kiitollisuuteni hyvinä päivinä olisi vielä suurempi kuin kärsivällisyyteni vastoinkäymisissä.