Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 17

Apinat

Sheikki Kemal el Din Demiri, oppinut arabialainen, joka kuoli Damaskossa meidän ajanlaskumme vuonna 1405, kertoo kirjoittamassansa "Heiat el Heivan" eli "Eläinten elämä" nimisessä teoksessa profeetan lausunnon mukaan seuraavan ihmeellisen historian:

"Kauan ennen, kuin laupiaan Jumalan profeetta ja lähettiläs sytytti uskon tulen, paljon ennen sitäkin aikaa, jolloin Issa eli Jesus Natsarealainen eli ja opetti, asui Ailan kaupungissa Punaisen meren rannalla lukuisa väestö, joka tunnusti juutalaisten uskontoa. Mutta he olivat syntisiä ja pahantekijöitä Herran silmäin edessä, sillä he yhä rikkoivat Kaikkivaltiaan pyhää päivää, sabattia. Turhaan varoittivat hurskaat ja viisaat miehet jumalattoman kaupungin syntisiä asujamia; he rikkoivat kuten ennenkin Korkeimman käskyjä. Viimein varoittajat läksivät vääryyden paikasta, pudistivat sen tomun jaloistaan ja päättivät jossain muualla palvella Elohimia. Vaan koti-ikävä ja omaisten kaipaus saattoivat heidät kolmen päivän kuluttua palaamaan Ailaan. Siellä oli ihmeitä nähtävänä. Kaupungin portit olivat suljetut, vaan muurit kuitenkin vartioimatta, niin että he saattoivat esteettä nousta niiden ylitse. Kadut ja torit siinä onnettomassa kaupungissa olivat myöskin tyhjinä. Missä ennen oli ollut vilkasta liikettä, ostajia ja myyjiä, pappeja ja virkamiehiä, käsityöläisiä ja kalastajia sekaisin, siellä nyt suuret paviaanit istua kyykyttivät, juoksentelivat ja kiipeilivät, ja ullakoista ja ikkunoista, parvekkeilta ja katoilta, jossa mustasilmäiset naiset olivat ennen oleksineet, katselivat nyt naaraspaviaanit alas kaduille. Ja kaikki ne suuret ja sievät apinat olivat suruiset ja hämmästyksissään, katselivat alla päin nyt kotiansa katsomaan palanneita vaeltajia, tunkeutuivat rukoilevasti lähelle heitä ja valittavasti ähkyivät. Ihmetellen ja mietiskellen katselivat hurskaat vaeltajat kammottavaa ihmettä, kunnes eräälle heistä johtui mieleen se lohduton ajatus, että paviaanit varmaankin olivat heidän entisiä, nyt eläimiksi muutettuja sukulaisiansa. Saadakseen varmuutta riensi se viisas mies, joka niin oli ajatellut, suoraa päätä kotitaloonsa. Sen ovella istui samoin paviaani; vaan se tuskissaan ja häpeissään käänsi katseensa maahan, kuin entinen ankara varoittaja ilmestyi. 'Sano minulle, laupiaan Allahin nimessä, o paviaani,' kysyi viisas mies apinalta, 'oletko sinä minun vävyni Ibrahim?' Ja suruisesti vastasi paviaani: 'Eva, eva!' – olen, kyllä minä se olen. Silloin hurskas mies ei enää epäillyt, hän murhemielellä näki, että Jumalan ankara rangaistus oli tässä tapahtunut, että sabatin rikkojat olivat muutetut apinoiksi."

Sheikki Kemal el Din tosin ei uskalla epäillä tätä ihmettä, vaan ollen ajatteleva mies hän ei voi olla lausumatta, että lieneehän toki paviaaneja ollut ennen kuin juutalaisia.

Me puolestamme, vaikka historia onkin hyvästi sepitty ja kerrottu, yhdymme sheikin huomautukseen sitäkin mieluisammin, kuin ne apinat, joita hurskaat Ailan varoittajat lienevät nähneet, ovat meidän vanhoja hyviä tuttujamme. Sillä Arabiassa asuu yksinomaan hamadryas-eli manttelipaviaaneja. Ja heitä me tapaamme jo hyvin vanhoissa Egyptin muistomerkeissä oivallisesti kuvattuina, ja niiden karvapuku se juuri oli muinaisista egyptiläisistä niin omituinen, että he valitsivat sen esikuvakseen ja antoivat sfinkseillensä, ja vielä se tänäkin päivänä on Itä-Sudanin mustilla kaunottarilla tukan koristelemisen mallina. Manttelipaviaanilla näet on hyvin tärkeä osa muinaisegyptiläisten jumaluusopissa, kuten, paitsi muualta, näemme hieroglyyfein selittäjän Horapollonin teoksesta. Kuten hän kertoo, on tätä apinaa pidetty temppeleissä ja kuoltua palsamoitu. Häntä katsottiin kirjoituksen keksijäksi ja sen tähden sekä kaikkein tieteiden alkajalle Totille eli Merkuriukselle pyhitetyksi olennoksi että egyptiläisten pappien likeiseksi sukulaiseksi. Joka kerran, kuin apina juhlallisessa saatossa vietiin temppeliin, tutkittiin sitä ensin siten, että ylipappi toi kirjoitustaulun ja mustetta, pani kynän käteen ja käski häntä kirjoittamaan, että nähtäisiin, ansaitsiko hän päästä temppeliin vai eikö. Hänen sanottiin olevan salaperäisessä yhteydessä kuun kanssa, eli että kuu tavattomasti vaikutti häneen. Hänen myöskin katsottiin osaavan jakaa aikaa niin soveliaalla tavalla, että Trismegistos eli Tot jumala hänen esimerkkinsä mukaan on tehnyt vesikellon, joka kuten apinakin jakoi päivän ja yön, molemmat, kahteentoista yhtä suureen osaan. Sitenpä olemme mekin toisten kautta saaneet apinoilta sekä kirjoitustaidon että myöskin ajan jakamistapamme.

On huomioon otettava, että vanhat egyptiläiset kyllä tunnustavat luultavasti olevansa sukua apinain kanssa, mutta eivät katso mahdolliseksi, että olisivat polveutuneet apinoista. Sellaista ihmisen ja apinan sukulaisuuden käsitystä tapaamme vasta indialaisilla. Heidän keskensä vallitsee ikivanhoista ajoista ja vielä nykyäänkin usko, että ainakin muutamat kuningassuvut ovat polveutuneet Indiassa pyhänä pidetystä, jopa jumalaksikin korotetusta solakasta apinasta hulmaanista ja että kuolleiden kuningasten sielut palaavat takaisin sen apinalajin ruumiisen. Eräs hallitseva kuningassuku kerskaa siitä syntyperästään käyttämällä erittäin silmään pistävällä tavalla arvonimiinsä otettuna kunnianimeä "Häntä-Raana". Samanlaatuisia mielipiteitä kuin indialaisilla on nykyaikoina meilläkin alkanut levitä, ja apinakysymys, joksi minä sitä lyhyesti, vaan ehkä kuitenkin kaikkein ymmärrettävästi sanon, on saanut paljon melua aikaan. Tieteelliset, suurelle yleisölle mitättömät selittelyt ovat herättäneet kiivasta suuttumusta ja jakaneet vakavat tutkijat kahteen eri puolueeseen, jotka ovat asiaa innokkaasti toisaalta puolustaneet, toisaalta vastustaneet. Taisteluun ovat yhtyneet tieteellisestä tutkimuksesta ihan kaukanakin olevat ainekset, tietämättä ja edes aavistamattakaan, mistä asiasta ja mitä varten oikeastaan taistellaan, ja siten on riita levinnyt kerroksiin, joissa se voi saada ainoastaan turmiota aikaan; siten on syntynyt selkkauksia, jotka eivät helposti selvinnekään. Apinoista puhuminen on kaiken tämän tähden tullut hyvin arveluttavaksi, koska silloin aina on vaara tarjona joko halventaa apinoita tai loukata ihmisiä. Kuitenkin apinat, jotka ilmeisesti ovat meidän lähimpiä sukulaisiamme eläinkunnassa, ansaitsevat niin suuressa määrässä meidän osanottoamme, että minkään emme anna estää itseämme tutkimasta niiden elämää, vertaamasta niiden tapoja ihmisten tapoihin ja siten edistämästä sekä niiden että ihmisenkin tuntemista.

Vaikea on lyhyesti tehdä niin monen muotoisista eläimistä yleistä, elämänkuvausta, johon tahdon rajoittaa tehtäväni. Apinoita on noin neljäsataa, ainakin paljon enempi kuin kolmesataa lajia ja niitä asuu, paitsi ainoastaan Austraaliassa, kaikissa maanosissa, varsinkin kääntöpiirien välisissä maissa. Amerikassa ulottuu niiden asunto-ala 28: sta eteläisestä leveysasteesta Antillein mereen, Afrikassa 35:stä eteläisestä leveysasteesta Gibraltarin salmeen, Aasiassa Sunda-saarista Japanin saariin. Europassa niitä on ainoastaan Gibraltarin kallioilla, jossa, tietämätöntä, mistä ajasta asti, eleskelee nykyään linnan varustusväen suojelemina kolmattakymmentä magottia eli hännätöntä makakkia. Apinain oleskelupaikkoina ovat metsät ja kalliovuoristot, joissa ne nousevat puolen kolmatta tuhannen metrin korkeuteen vuoren juuresta lukien. Sekä metsissä että vuorilla oleskelevat ne, paitsi muutamat lajit, vuodesta vuoteen ja pitävät sen verran lukua vuodenajoista, että metsissä tekevät hedelmäin kypsyntäaikaan lyhempiä tai pitempiä vaelluksia ja vuoristoissa nousevat lämpöisen vuodenajan tullessa ylös päin, vaan kylmemmäksi vuodenajaksi laskeutuvat alemmaksi; sillä vaikka niitä tavataan vielä lumisissakin seuduissa, rakastavat ne kuitenkin yhtä paljon lämpöä kuin runsasta ja monimuotoista ravintoakin. Jotakin pureskeltavaa ja nakerreltavaa täytyy siellä aina olla, johon ne asettuvat; muuten ne piankin sieltä muuttavat pois. Ihmisasuntojen läheiset metsät ovat niistä oikeita paratiiseja; eivät he pidä lukua kielletystä hedelmästä. Maisi- ja sokuriruoko-vainiot, hedelmä-, banaani-, pisanki- ja meluuna-metsät ovat heistä ihan omia perinnöllisiä laidunmaita. Sellaiset paikat, joissa asukasten harras taika-usko heitä suojelee, ovat heistä myöskin oikein mieluisia asuinpaikkoja.

Kaikki apinat, paitsi ehkä niin sanotut metsäihmiset, elävät joukoissa, välistä suurissakin, joita vanha uros johtaa. Sellaiseen arvoon korottaa apinan hänen kaikkein yhteen joukkoon kuuluvain tunnustama kykynsä: vahvimmat kädet ja pisimmät hampaat. Niiden nisäkästen kesken, joita naaras johtaa, tottelee jok'ainoa muu lauman jäsen mielellään, vaan johtoapina, kaikkein pahimman laatuinen itsevaltias, toimittaa itse valtakunnassaan ehdotonta kuuliaisuutta. Ken ei hyvällä tottele, se pakotetaan puremalla, näpistelemällä ja korvapuusteilla kuuliaisuuteen. Johtoapina vaatii orjallista kuuliaisuutta kaikilta muilta apinoilta ja samoin myöskin joukkonsa naarasapinoilta. Ritarillista kohteliaisuutta hän ei osoita heikommalle sukupuolelle; väkisin ottaa hän lempensä palkan. Hänen kurinpitonsa on ankara, tahtonsa taipumaton. Älköön yksikään apinanuorukainen uskaltako hyväillä ketään sen joukon naarasapinaa älköönkä naarasapina rohjetko osoittaa suosiotansa kenellekään muulle kuin hänelle. Hän itse vallitsee rajattomasti haaremiansa ja hänen sukunsa karttuu, kuin hietaa on meren rannalla. Jos joukko tulee liian suureksi, eroaa siitä osa jonkun vahvistuneen urosapinan johdolla eri joukoksi. Siihen asti johtajaa kaikki pitävät arvossa ja kunnioittavat yhtä paljon kuin pelkäävätkin. Vankat kokeneet emäapinat ja nuoret vaurastuneet naarasapinat koettavat kilvan häntä imarrella ja varsinkin yhä osoittaa hänelle suurinta suosiota, kuin apina voi toiselle osoittaa, se on: hyvin huolellisesti puhdistaa hänen karvapukuansa kaikesta siihen kuulumattomista aineista. Hän puolestaan ottaa sellaista ystävyyttä vastaan pashan arvokkaisuudella, jonka jalkoja hänen lempiorjattarensa raaviskelee. Kunnioitus, jota hän on osannut hankkia itselleen, tuottaa hänelle varmuutta ja arvokkaisuutta käytöksessä, taistelu, jota hänellä kuitenkin aina on, tuottaa valppautta, rohkeutta ja itsetuntoa, sekä vallan ylläpidon välttämättömyys neuvokkaisuutta, viekkautta ja kekseliäisyyttä. Käyttämällä näitä ominaisuuksiaan lähimmiten omaksi hyödykseen hyödyttää hän myöskin koko joukkoa, ja siten hänen rajaton herruutensa tulee oikeutetuksi ja pysyväiseksi. Hänen hallitsemanaan ja ohjaamanaan viettää apinajoukko syrjästä katsoen turvallista ja sen tähden miellyttävää elämää, raivotkoonpa sen sisällä millaisia myrskyjä hyvänsä.

Kaikki muut apinat, paitsi vähälukuiset yöapinat, toimivat päivällä ja lepäävät yöllä. Vasta hyvän aikaa sen jälkeen, kuin aurinko on noussut, heräävät ne unestaan. Heidän ensi työnsä on lämmitellä auringon paisteessa ja puhdistautua. Jos yö on kylmä ja vastenmielinen, niin koettavat ne kyllä siten parantaa tukalaa tilaansa, että tunkeutuvat hyvin likekkäin, jopa kietoutuvat yksiksi möhkäleiksi, mutta kuitenkin heitä aamulla kylmää niin, että pitempikin lämmitteleminen auringon paisteessa näyttää välttämättömältä. Heti yökasteen kuivettua lähtevät apinat makuupaikoistaan, kiipeävät hitaasti puiden ylimpiin paikkoihin tai kallioiden huipuille, valitsevat istuinpaikan, johon aurinko pääsee paistamaan, ja kääntelevät siinä sitte mukavasti joka puolta ruumiistaan aurinkoon päin. Turkin kuivettua ja kylliksi lämmittyä tekee mieli saada se puhtaaksikin, ja jokainen ryhtyy nyt innokkaasti ja huolellisesti sellaiseen työhön taikka pyytää ja saa joltakin vertaiseltaan siihen ystävällistä apua, kuten hän itsekin aina on valmis sitä antamaan.

Kuin karvapuku on puhdistettu tai tarpeen mukaan kammattukin, tulee aamiaisen hankkimisen tarve. Se puuha ei ole rasittava siitä syystä, että kaikki syötävä kelpaa apinoille ja että verotetaan sekä eläin- että kasvikuntaa. Metsissä ja vuoristoissa on hedelmiä, lehtisilmikoita ja kukan nuppuja, linnun pesiä munineen tai nuorine poikasineen, kuorietanoita ja hyönteisiä, puutarhoissa hedelmiä ja kasviksia, vainioilla viljaa ja palkokasveja. Tuolta katkaistaan kypsyvä tähkä, täältä siepataan mehukas hedelmä, ylhäällä ryöstetään linnun pesä puhtaaksi, maassa tutkitaan kivien aluksia, asutussa paikassa verotetaan puutarhaa tai raastetaan vainiota, ja kaikkialla työnnetään jotakin suuhunsa. Joka apina haaskaa, jos hänellä vain on aikaa, kymmenen kertaa enemmän, kuin hän tarvitsee, ja saattaa siten tuntuvasti vahingoittaa maanviljelijää, puutarhuria ja hedelmien kasvattajaa. Ryöstöretken alussa koettaa jokainen pitää varansa ja syö melkein valitsematta mitä eteen sattuu, ja sulloo, jos hänellä on poskipussit, ensinnä nekin niin täyteen kuin suinkin mahdollista; vaan heti, kuin suurimpaan nälkään on jotakin saatu, valikoitsee hän äärettömästi, tutkii joka hedelmää, joka tähkäpäätä ensin huolellisesti, haistelee ja katselee ennen, kuin syö ja useimmiten heittää välinpitämättömästi molemmat pois, sieppaa toista syötävää ja tekee sille ihan samoin. "Me kylvämme ja apinat niittävät", valittivat minulle Itä-Sudanin asujamet syystä kyllä. Sellaisilta varkailta ei suojele aidat eikä muurit, lukot eikä salvat; ne nousevat noiden ylitse ja avaavat nämä; ja mitä ei käy syödä tai ei jakseta syödä, viedään kuitenkin mukaan. On huvittavaa ja samalla säälittävää heitä katsella; sillä, kuten koko heidän olemuksessaan yleensä, näkyy tässäkin yht'aikaa rohkeutta ja kekseliäisyyttä, uhkarohkeutta ja viekkautta, nautinnon himoa ja varovaisuutta ja samalla vielä viekkautta ja juonikkaisuutta, julkeutta ja häijyyttä. Kaikki niiden keinot tulevat sitä paremmin näkyviin, mitä vaarallisemmalta yritys näyttää. Juosten, kiiveten, hyppien ja hätätilassa uidenkin voitetaan kaikki esteet, mutta ei koskaan eikä missään jätetä pitämättä vaaria omasta turvallisuudesta. Johtoapina kulkee edeltä, houkuttelee, huutaa, kehoittaa, varoittaa, toruu ja rankasee, mitä milloinkin on tarvis; koko parvi seuraa ja tottelee, vaan ei kuitenkaan koskaan oikein luota häneen. Vaaran hetkenä joka apina ensinnä ajattelee omaa turvallisuutta ja tulee vasta myöhemmin jälleen johtoapinan luo. Ainoastaan emät, jotka kantavat lapsia sylissään tai seljässänsä, ovat poikkeuksena siten, että ovat tai ainakin näyttävät olevan enemmän huolissaan niistä kuin itsestänsä. Vaarattomilla retkillä levähdetään usein ja annetaan lapsille tilaisuutta keskenään leikitellä; vaarallisissa paikoissa tulee vasta retken päätyttyä lyhempi tai pitempi lepo- ja virkistyshetki, jolloin apinajoukko nukahtaakin, paremmin sulattaakseen ruokaansa. Iltapäivällä tehdään toinen ryöstöretki. Vähän ennen auringon laskua palaavat apinat tavalliseen, vaarallisilta pedoilta niin hyvästi kuin mahdollista turvattuun makuupaikkaan saamaan hyvin ansaittua lepoa, joka tosin kuitenkin alkaa vasta pitkällisen riidan ja kinan, kiistelemisen ja sysimisen jälkeen.

Jos ei oteta lukuun silloin tällöin välttämättömiä tai edulliselta näyttäviä vaelluksia, ei tässä äsken kerrotussa päiväjärjestyksessä tapahdu juuri mitään muutoksia. Suvun kartuttaminen, joka muilla eläimillä enimmäkseen saa aikaan suuriakin elintavan muutoksi, ei apinoihin vaikuta sanottavasti, koska se ei tapahdu mihinkään määräaikaan ja koska emäapinat kantavat poikiaan kaikkialla muassa. Pojat, joita enimmät lajit saavat vain yhden kerrassaan, tulevat tosin hyvin kehittyneinä ja siis jo näkevinä olentoina maailmaan, vaan ovat meidän käsityksemme mukaan erittäin rumat ja jotenkin avuttomat, vaikka kyllä kehityksessään verraten pitkälle edistyneet. Rumilta ne meistä näyttävät sen tähden, että niiden poimuiset kasvot vilkkaine silmineen ovat kuin ikivanhoilla ukoilla ja että niiden vielä harva karvapuku ikään kuin jatkaa eturaajojen muutenkin hyvin suurta pituutta; avuttomia ne meistä nähden ovat sen tähden, että ne eivät osaa noilla eturaajoillaan tehdä muuta kuin tarttua kiinni emänsä syliin. Siinä ne riippuvat, pitäen käsillään emänsä kaulasta ja jaloillaan vyötäisistä, viikkokausia, liikuttamatta huomattavasti muuta ruumiinsa osaa kuin päätänsä, ja siten emät saattavat esteettömästi ja suuretta vaivatta liikkua tavallisissa toimissaan, kulkea vaarallisimpiakin polkuja ja tehdä rohkeimpia hyppäyksiä. Vasta pitkän ajan päästä, harvoin ennen kuin kuukauden kuluttua, alkavat ne yritellä joitakuita liikkeitä, mutta tekevät niitä niin taitamattomasti, että pikemmin herättävät sääliä kuin naurua. Mutta noita lapsiaan emät ehkä juuri niiden avuttomuuden tähden katselevat ja pitelevät niin hellästi, että "apinan rakkauden" ylistely kyllä näyttää oikealta. Joka emä lakkaamatta hyväilee lastansa tai muuten sitä siistii. Milloin se sitä nuolee, milloin puhdistaa sen turkkia, milloin asettaa hänet syliinsä, milloin ottaa molemmille käsivarsilleen, ikään kuin ihaillakseen sen näköä, milloin kiikuttelee sitä, kuin tuuditellen nukkumaan. Jos emä huomaa itseään toisten katselevan, kääntyy se pois päin, ikään kuin ei soisi muiden nähdä hänen lemmikkiänsä. Kuin se tulee vähän suuremmaksi ja liikkuvaisemmaksi, saa se välistä luvan lähteä emänsä sylistä leikkimään muiden vertaistensa kanssa, mutta aina sitä pidetään ankarassa kurissa ja rangaistaan näpistelemällä tai kämmenellä kurittamalla, jos se ei tottele. Yksin ravinnostakin pitää emä huolta. Vaikka hän muuten onkin hyvin ahnas, lapselleen hän sentään antaa joka palasta eikä suvaitse sen vahingoittaa itseään liian hätäisellä eikä ylellisellä syömisellä, vaan estää, sen äidin viisaudella. Harvoin kuitenkin tarvitsee käyttää tuntuvaa rangaistusta, sillä apinalapsi on niin kuuliainen, että se kelpaisi esimerkiksi monelle ihmislapselle. Oikein liikuttavasti käyttäytyy emä, jos lapsi nähtävästi sairastaa, ja joutuu ihan toivottomaksi, jos se kuolee. Tunti- ja päiväkausia kuljettaa se pikku ruumista mukanaan, ei huoli mistään ravinnosta, istuu välinpitämättömänä paikoillaan ja usein suree itsensä kuoliaaksi. Apinalapsi sitä vastoin ei tiedä niin syvällisistä tunteista, ja paremmin se myöskin on turvattu kuin muut eläimet, jos se kadottaa emänsä. Sillä kuka hyvänsä iso apina, uros tai naaras, ottaa heti sen hoitoonsa, tyydyttää hänellä kaikissa apinoissa omituista harrasta hoitelemishalua, hyväilee sitä paraimmasti, mutta paha kyllä joutuu rakkaasta ravinnosta usein riitaan oman itsensä kanssa ja jättää hoitolapsensa, jos se ei vielä osaa tulla yksin toimeen, kurjasti kuihtumaan, jopa ehkä kuolemaankin.

Apinain luonnonlahjoista on vaikea, melkeinpä mahdotonkin sanoa mitään yleisesti pätevää, koska ne ovat yhtä monenlaiset kuin apinat itsekin. Jotkut heidän taipumustensa piirteet tosin ovat yhteiset, vaan kaikkein enimmät heidän olemuksensa ominaisuudet ovat hyvin erilaiset eri apinoilla. Jokin taipumus, josta toisella tuskin on merkkiäkään, näkyy toisella ihan selvään, jotakin piirrettä, joka tässä on selvänä, on turha etsiä toisesta. Vaan jos verraten tarkastellaan eri heimoja, sukuja ja lajeja, niin voidaan kyllä heillä huomata edeltä päin aavistamatonta ja sen tähden ihan ihmetyttävää kaikkein luonnonlahjojen ja taipumusten kasvamista ja enenemistä. Sellainen tarkastelu on opettavainen.

Vähimmin kehittyneitä kaikista apinoista ovat teräväkyntiset ja orava-apinat, Etelä- ja Keski-Amerikassa elävät, pienet, soreat ja hyvin yhdenmuotoiset eläimet. Niillä kyllä on oikeat varsinaisten apinain hampaat, vaan ainoastaan ukkovarpaissa litteät, kaikissa muissa varpaissa ja sormissa sitä vastoin kapeat, pitkät, terävät kynnet, joiden tähden ne kädet ja jalat, ainakin ensin mainitut, siis ovat käpäläin vertaiset. Näiden ulkonaisten tuntomerkkien mukaiset ovat niiden lahjatkin. Apinuus, saattanen sanoa, ei ole niissä apinoissa vielä päässyt täyteen voimaan. Sekä muodoltaan ja väriltään että myöskin ryhdiltään, olemukseltaan ja käytökseltään, jopa ääneltäänkin ovat ne jyrsijäin kaltaisia. Ne istuvat harvoin pystyssä kuten muut apinat, enintään vain oravan tavalla, seisovat enimmäkseen kaikilla raajoillaan, ruumis vaakasuorassa, eivät myöskään vapaasti ja helposti kiipeä, kouristaen käsillään ja jaloillaan oksista kiinni kuten muut apinat, vaan kynsiensä avulla nousten ja laskien mäkeä, ei siltä tosin suinkaan hitaasti eikä kömpelösti, vaan ihan jyrsijäin tavalla. Vallan toisenlainen kuin kaikilla ylemmillä apinoilla on heidän äänensäkin, kimakka piipitys, joka milloin kuuluu linnun viserrykseltä, milloin rottain ja hiirien vikinältä, enimmin ehkä merisian ääneltä. Käytös on nimenomaan jyrsijäin käytöksen kaltainen. He osoittavat samaa levottomuutta ja rauhattomuutta, samaa uteliaisuutta, arkuutta ja hätäisyyttä, samaa häilyväisyyttä kuin orava. Heidän päänsä pysyy ainoastaan jonkun silmänräpäyksen ajan samassa asennossa, tummat silmät kääntyvät milloin tähän, milloin tuohon esineesen, aina hätiköiden ja ilmeisesti mitään ymmärtämättä, vaikka he näyttävätkin viisaasti katselevan maailmaa. Kaikista niiden toimista näkyy hyvin vähä punnitsemiskykyä. Ikään kuin tahdottomasti seuraavat ne, mitä minäkin silmänräpäyksenä mieleen johtuu, unhottavat heti työnsä, jota juuri ovat tekemässä, kuin vain uusi esine tai asia niitä kiihottaa, ja samoin ne ovat yhtä häilyväiset suosionsa ja suuttumuksensa osoituksissa. Tänä hetkenä ne ovat hyväluontoiset, nähtävästi erittäin tyytyväiset kohtaloonsa, ehkäpä onnellisetkin ystävällisen käden hyväilystä, vaan seuraavana silmänräpäyksenä ne irvistelevät hoitajalleen, käyttäytyvät tuskaisesti, kuin olisi henki vaarassa, hiovat hampaitansa ja koettavat purra. Yhtä herkkätuntoiset ja kiihtyväiset ne ovat kuin apinat ja jyrsijät, vaan niiltä kuitenkin puuttuu kaikkein ylempäin apinain varsinaista apinuutta; sillä toinen tekee ihan samoin kuin toinen, ikään kuin ilman tajuntaa, ihan tietämättänsä, aina pikkumaisesti. Niillä on kaikki pelkurin ominaisuudet; valittava ääni, haluttomuus taipumaan välttämättömyyksiin, tuskitteleminen kaikista tapauksista, sairaan omainen kiihko epäluuloisesti itseensä sovittamaan mitä hyvänsä toisen olennon tekoa, halu kerskailemaan, vaikka aina kuitenkin pakenevat luultua tai todellista vaaraa, kykenemättömyys sekä tahdossa että toimessa. Juuri sen tähden, että ne niin vähässä määrässä ovat apinoita, miehet niistä eivät pidä lukua.

Paljon korkeammalla asteella ovat samoin Amerikassa elävät leveänenäiset eli uuden maailman apinat, vaikka ei niissäkään tosi apinuus vielä oikein ole nähtävänä. Niillä on kummassakin leuassa yhtä poskihammasta enempi kuin muilla ylemmillä apinoilla, siispä yhteensä kuusineljättä hammasta eikä kaksineljättä: sormissa ja varpaissa on kaikissa litteät kynnet; ruumis näyttää sitä hoikemmalta, kuin raajat ovat yleensä hyvin pitkät; häntä on useimmilla voimakkaana tarttuma-aseena. Kuvaavainen on niiden kehityksen yksipuolisuus. Ollen kuten teräväkyntiset apinat yksinomaan puueläimiä, näyttävät ne poissa puun oksilta eli maassa kömpelöiltä, jopa ihan tyhmeliineiltä. Niiden astunta maassa on erittäin kömpelö ja horjuva, horjuvaisin ja huonoin niillä lajeilla, joilla on tarttumahäntä; mutta ei niiden kiipeäminenkään ole sinne päinkään vanhan maailman apinain kiipeämisen kaltainen. Sillä liikeneuvojen lisäys ei näillä ole suinkaan enentänyt liikettä, vielä vähemmin tehnyt sitä useampimuotoiseksi, vaan päin vastoin yksipuolisemmaksi. Niiden tarttumahäntä ei ole viidentenä, vaan ensimmäisenä kätenä. Sillä ne kiinnittävät tai ripustavat koko ruumiinsa sillä, vetävät sillä luokseen esineitä, sitä käyttävät portaina, riippumattona ja milloin minäkin. Mutta se ei jouduta eikä tee vapaammiksi niiden liikkeitä, vaan suuressa määrässä hidastuttaa niitä, vaikka samalla kyllä tekee ne turvallisiksikin. Hännän lakkaamattoman, ihan poikkeuksetta ainaisen käyttämisen tähden ei sen kantaja koskaan joudukaan tasapainon kadottamisen eikä turvallisesta korkeudesta putoamisen turmiolliseen vaaraan, vaan juuri samasta syystä hän ei myöskään voi tehdä mitään vapaita eikä korkeita liikkeitä. Hitaasti ojentaa apina tarttumahäntänsä edeltä päin joka askeleelta ja kiinnittää sen edellensä ja sitte vasta päästää yksitellen kädet ja jalat irti oksasta, jolla liikkuu. Sitenpä tämä apina enemmin vain sitoo itseään oksiin, kuin niillä liikkuu ja kiipeilee. Sen tähden se ei koskaan yritäkään mitään pitkää, onnistumiseen katsoen epäilyttävää hyppäystä. Tämä oman arvoisan olemuksen ainainen, koskaan unhottumaton turvaaminen ei tee tätä apinaa varovaisen, vaan hitaisen, ikävystyttävän näköiseksi. On oikein merkillistä, miten kaikki muut uuden maailman apinain lahjat ovat sopusoinnussa sen kanssa. Niiden ääni ei ole niin yksipuolinen kuin teräväkyntisten apinain, vaan kuitenkin sekin vastenmielinen tai ikävystyttävä. Vikinästä mölisemiseen asti kulkee se kaikki asteet; mutta kaikissa tapauksissa kuuluu se valittavalta, tuskaiselta, ja apinain käytös heidän huutaessaan kyllä vahvistaa sitä lausetta. Lämpöisesti ja kultaisesti valasee viileän, kasteisen yön jälkeen aamuaurinko aarniometsän puita, ja tuhatääninen tervehdys ja riemuhuuto kajahtaa miljoonista kurkuista; silloin varustautuvat myöskin mölyapinat tekemään kiitostansa. Mutta miten! Jättiläispuussa, jonka latva ulottuu paljon korkeammalle muita, ovat nekin kiivenneet ylös kuiville latvaoksille ja tapansa mukaan turvanneet itsensä tarttumahännällään ja nauttivat nyt suloista lämpöä auringon paisteessa. Silloin hyvinvoinnin tunne saattaa heitäkin kuuluttamaan ääntänsä. Eräs, jolla on erittäin korkea, rämäkkä ääni ja jota juuri voisi sanoa esilaulajaksi, istuu jäykkänä, katsoo terävästi kumppaneihinsa ja alkaa vetää; kumppanit samoin liikahtamatta ja mitään ajattelematta katsovat häneen ja yhtyvät virteen, ja kammottava kaiku vastaa metsästä röhkien, ulvoen, äristen ja koristen, kuin olisivat kaikki metsän eläimet hengen edestä taistelemassa vastakkain. Yksinäiset mölähdykset alkavat tuon kummallisen sävellyksen; ne tulevat yhä kiivaammiksi ja seuraavat yhä nopeammin toinen toistaan, mikäli laulajan todellinen, vaikka näkymätön kiihtymys kasvaa ja leviää joukon muihin jäseniin; sitte ne muuttuvat ulvonnan kaltaiseksi mölinäksi ja päättyvät samalla tavalla, kuin alkoivatkin. Jos katsotaan noita pitkäpartaisia, erittäin vakavan näköisiä laulajia, niin tuskinpa voidaan olla hymyilemättä. Mutta tuo heidän sävelsotkuksensa, jota on ihan mahdoton kuvata, tulee pian yhtä ikävystyttäväksi kuin heidän yksipuoliset liikkeensäkin, jotka pikemmin ovat matamista kuin kiipeämistä. Mitä toinen tekee, matkii toinen ajattelematta jäljestä; mutta tehköötpä ja toimikootpa ne mitä hyvänsä, ikävystyttävä heidän käytöksensä on aina. Ihan näiden mölyapinain tavalla toimivat kaikki tarttumahäntäiset apinat; ainoastaan hiukan toisin, eli siis vapaammin ja itsenäisemmin, käyttäytyvät jotkut erittäin etevät heimon jäsenet, esim. kapusiiniapinat. Yleensä ne ovat henkisesti yhtä kömpelöt kuin ruumiillisestikin, tosin enimmäkseen hyvin lempeät, hyväluontoiset ja luottavaiset, vaan myöskin tyhmät, äreät ja tuskittelevaiset ja muutamat myöskin itsepäiset, häijyt ja oikulliset. Ne siis ovat kyllä korkeammalla teräväkyntisiä apinoita, mutta paljon alempana vanhan maailman apinoita. Varmaankaan niille ei tehdä väärin, jos sanotaan, että niillä kyllä on vanhassa maailmassa asuvain serkkujensa huonot puolet, vaan ei niiden hyviä puolia. Niiden lempeys ja hyväntahtoisuus, ihan katsomattakin siihen, että niitäkään ominaisuuksia ei ole kaikilla lajeilla, eivät likimainkaan korvaa kaikissa lajeissa yhtäläisesti näkyvää yritteliäisyyden, uljuuden, iloisuuden, vilkkauden ja päättäväisyyden, varovaisuuden ja kekseliäisyyden puutetta, jotka ominaisuudet juuri asettavat vanhan maailman apinat niin korkealle, ja niiden ainainen vikinä ja valitus vähentävät meidän silmissämme kaikkein muidenkin lahjain arvoa, joita heillä saattaa olla.

Kuten uuden maailman apinat jakautuvat myöskin vanhassa maailmassa asuvat apinat kahteen ryhmään, joita ehkä voisi sanoa heimoiksi, vaikka molempien hampaat ovatkin yleensä hyvin yhtäläiset. Me nimitämme toiset koira– ja toiset ihmisapinoiksi ja saatamme sanoa, että koira-apinoista voimme oppia tuntemaan oikean apinuuden, jota vastoin ihmisapinat ovat jo korkeammalla sitä. Koira-apinoista varsinkin koskee se, mitä alussa sanoin. Niihin kuuluu kauneita ja rumia, viehättäviä ja vastenmielisiä, iloisia ja vakavia, hyväluontoisia ja äkäisiä apinoita. Rakennukseltaan varsin rumamuotoisia ei ole niiden joukossa, koskapa täytyy myöntää meistä rumilta näyttävilläkin olevan suhdallinen ruumiin rakennus; mutta monin puolin kummallisia olentoja niiden joukossa on. Niiden päätuntomerkkeinä on pitempi tai lyhyempi, samanlaatuinen kuono kuin koiralla, verraten lyhyet käsivarret, häntä, joka on kaikilla, vaikka muutamilla typistynyt vain tyhjäksi, enemmän tai vähemmän kehittyneet istumapakarat ja ainakin kaikkein enimmillä lajeilla poskipussit. Leuoissa on säännöllinen määrä hampaita eli kaksineljättä tiheissä, umpinaisissa riveissä. Näitä apinoita asuu kaikissa kolmessa vanhan maailman osassa, lukuisimmin Afrikassa.

Luonnonlahjojensa ja ominaisuuksiensa tähden ovat ne paljon korkeammalla pitkäkyntisiä ja leveänenäisiä apinoita. Ne enimmäkseen astuvat varsin hyvin ja toiset juoksevatkin, vaikka jotkut pikemmin vain nilkuttavat naurettavalla tavalla; ne osaavat vaivatta seisoa ainoastaan jaloillaan ja nousta ihan suoriksi sekä siinä asennossa helpommin tai kömpelömmin astua; ne kiipeävät kaikki hyvästi, toiset tosin ainoastaan puissa, toiset kallioilla ja kivikoilla; osa niistä myöskin uipi oivallisesti. Ne, jotka elävät puissa, kiipeävät niin sanoaksemme lentämällä, sillä niiden monimutkaiset temput ovat paljon notkeammat, kuin edeltä päin osattaisiin aavistaakaan. Kahdeksan, jopa kymmenenkin metrin pituiset hyppäykset eivät ole niille mitään mahdottomia tekoja; puun latvaoksilta hyppäävät ne yhtä pitkälti alemmille, taivuttavat niitä painollaan ja sysäyksellään alas päin, ponnistavat oksan takaisin ponnahtaessa koko voimallaan, ojentavat häntänsä ja jalkansa suoriksi taa päin perää pitämään ja lentävät kuin nuoli siten ilmassa. Puun oksa, olkoonpa se vaikka ihan täynnä pahimpia okaita, on heille hyvä tie, jokainen köynnöskasvi on polkuna tai tikapuina sen mukaan, kuin sitä voidaan jompaankumpaan tarkoitukseen käyttää. He kiipeävät eteen tai taa päin, oksan ylä- tai alapuolella; he tarttuvat sekä hypätessään että pudottautuessaan johonkin ohueen oksaan yhdellä kädellä, pysyvät siten riippuen, miten kauan ja missä asennossa hyvänsä, nousevat sitte mukavasti oksalle ja kulkevat rivakasti edelleen, kuin olisivat tasaisen maan pinnalla. Jos käsi ei tavoita tähdättyä oksaa, niin tarttuu siihen yhtä varmasti jalka; jos oksa äkkiä putoavasta painosta katkeaa, tarttuu apina pudotessaan toiseen, kolmanteen oksaan ja, jos kaikki katkeavat, hyppää hän, samapa se miten korkealla on, alas maahan ja kiipeää taas ylös lähintä puun runkoa tai köynnöskasvia myöten. Verrattuna uuden maailman apinain matavaan kiipeämiseen on tämä liikunta ihan vapaa, kahleeton ja kaikki esteet voittava. Ne apinat ovat vain nahjuksia, nämä täydellisiä taitureja; ne ovat puiden orjia, nämä oksain vallitsijoita.