Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 19
Simpansi, jota minä kauimmin hoitelin ja ymmärtäväisen, eläimiä rakastavan vartian avulla huolellisimmasti kasvatin, sairastui keuhkokuumeesen, jonka lisäksi vielä kaulan rauhaset ajettuivat ja rupesivat tekemään märkää. Huomattiin välttämättömäksi leikata auki ne rauhaset. Kaksi lääkäriä, jotka olivat hyvät tutut minulle ja simpansille, ryhtyivät avaamaan ajosta, varsinkin kuin apina itsekin näytti luulevan sitä paikkaa kärsimyksiensä syyksi ja siirsi tutkivan lääkärin kättä yhtenään sinne. Mutta miten saada tehdyksi leikkaus siihen vaaralliseen paikkaan, vahingoittamatta apinaa? Nukutuskeinot olivat tulehtuneiden keuhkojen tähden mahdottomat, ja yritys monin miehin pitämään kiinni simpansia raukesi, se kun siitä hyvin kiihtyi ja kaikin voimin ponnisteli vastaan. Mitä väkivalta ei vaikuttanut, saatiin toimeen puhuttelulla. Vartiansa hyvästä puheesta ja hyväilystä jälleen rauhoittuneena antoi apina vielä kerran tutkia märkäajosta ja silmiään räpäyttämättä tuoda lähelle ja käyttää veistä sekä valittamatta muutenkin kosketella ajosta, vaikka lääkärin puristukset arvattavasti kyllä olivat hyvin tuskalliset. Silloin apina myöskin heti pääsi tuskastuttavasta hengen ahdistuksesta. Ilmeisesti näkyi helpotusta hänen muodostaan ja kiitollisesti ojensi hän molemmille lääkäreille kätensä, iloissaan syleili vartiaansa, vaikka sitä ei neuvottu kumpaiseenkaan tekoon!
Paha kyllä yhden kärsimyksen auttaminen ei voinut pelastaa sen simpansin henkeä. Kaulahaava parani, mutta keuhkojen tulehdus yhä levisi ja lopetti hänen elämänsä. Hän kuoli täydessä tajussa, lempeänä ja levollisena, ei eläimen, vaan ihmisen tavalla.
Tällaisia ovat ihmisapinain käytöksen piirteet, joita ei voida käsittää väärin eikä ivata. Jos lisäksi otetaan huomioon, että niitä ei voitu tarkastella täysikasvuisista, vaan vielä lapsuuden ijässä olevista ihmisapinoista, niin tottapa epäilemättä täytyy asettaa nämä eläimet hyvin korkealle. Sillä jonkun kykenemättömän tarkastelijan esittämä ja satojen hänen mukaansa matkima väitös, että apina, mikäli vanhenee, menettää henkisiä lahjojansa, siispä ikään kuin taantuu ja tyhmenee, ei ole mitään muuta kuin kömpelötekoinen vale, jonka jokainen, tunnollisesti ja etuluulottomasti nuoruudesta vanhuuteen asti tutkittu apina tekee tyhjäksi. Vaikka emme täysikasvuisista ihmisapinoista tietäisikään mitään muuta kuin ne kaksi tosiasiaa, että ne tekevät yhdeksi ainoaksi yöksikin rakennuksia, joita pikemmin on sanottava majoiksi kuin pesiksi, ja että ne käyttävät onsia puita rumpuina ja niitä huviksensa paukuttelevat, niin nekin jo riittäisivät, saadaksemme samat johtopäätökset, kuin nuorista, hoideltavinamme olleista tämän ryhmän apinoista olemme saaneet, eli toisin sanoen, meidän tunteaksemme ja huomataksemme ne kaikkein lahjakkaimmiksi ja korkeimmalla oleviksi eläimiksi sekä kaikkein lähimmiksi sukulaisiksemme eläinkunnassa.
Entä apinakysymys? Luulenpa jo edellä siihen vastanneeni, vaan tahdon vieläkin erittäin lausua siitä ajatukseni.
Jokaisen täytyy myöntää, että ihminen ei ole minkään erinäisen luonnon-valtakunnan edustaja, vaan ainoastaan eläinkunnan jäsen, ja samalla jokaisen etuluulottoman täytyy tunnustaa apinat enimmän hänen kaltaisiksensa olennoiksi. Jos verrataan apinoita keskenään ja ihmisen kanssa, niin tullaan, tuntukoonpa se vastenmieliseltä tai ei, siihen kukistumattomaan vakuutukseen, että teräväkyntisten ja ihmisapinain erotus on paljon suurempi kuin ihmisapinain ja ihmisen. Eläintieteellisesti siis ei voida ihmisiä ja apinoita asettaa edes eri lahkoihinkaan eläinkunnan ensimmäisessä luokassa. Niin on kyllä tehty ja tehdään kaiketi vielä nytkin, sanoen ihmisiä kaksi-, apinoita nelikätisiksi, mutta silloin on kuitenkin kokonaan jätetty huomioon ottamatta hampaat, jotka ovat tärkeimpänä tuntomerkkinä nisäkästen asettelussa lahkoihin. Ihmisen ja apinan hampaat ovat niin yhtäläiset, että se jyrkästi vaatii molempain asettamista yhteen. Sitä paitsi kaksikätiset- ja nelikätiset-nimitykset eivät myöskään pidä paikkaansa; sillä ihmiset ja apinat kyllä suuresti eroavat toisistaan käsiensä ja jalkojensa puolesta, mutta eivät kylliksi; sen tähden ovat apinat yhtä hyvin kaksikätisiä kuin mekin. Jos ihmisten ja apinain paikka eläinkunnassa määrätään muuten ihan poikkeuksettomain lakien mukaan, niin täytyy molemmat yhdistää samaan lahkoon. Minä olen sitä nimittänyt "ylhäisiksi eläimiksi".
Vaikka kaikkein ylhäisten eläinten lahkoa osoittava tuntomerkki eittämättä onkin hyvin yhtäläinen, niin tarkimmasti verratessa apinoita ja ihmisiä toisiinsa, tulee kuitenkin ilmi erokohtia, jotka kerrassaan estävät näitä ryhmiä sulattamasta niin yhteen, kuin joskus on koetettu tehdä. Ruumiin suhdallisuus, käsivarsien verrannollinen lyhyys, käsien leveys ja monipuolinen notkeus, jalkojen pituus ja vahvuus, jalkoterien litteys, ihon paljaus ja kulmahampaiden pienuus ovat ihmisen ulkonaiset tuntomerkit, joita ei käy jättää ottamatta huomioon, vaan jotka päin vastoin ovat niin tärkeät, että niiden mukaan voidaan vetää ja pitää ihmisen ja apinain välillä ainakin eri heimojen ehkäpä eri alalahkojenkin rajat. Jos sitä paitsi kylliksi otetaan lukuun ihmisen luonnonlahjat, jos verrataan hänen liikkeitänsä, hänen monijäsenistä puhettansa ja hänen henkistä kykyänsä apinain samoihin lahjoihin niin ne yhä vielä vahvistavat noiden rajain pysyttämistä.
Muuttumisopin sokeat puolustajat, sellaisen, kuin Darwin on perustanut ja muut edelleen kehittäneet, hyppäävät kyllä niiden rajain yli ihan arvelematta; mutta he eivät mitenkään kelpaa esikuviksi eikä määrääjiksi todella olevien olojen järkevässä arvostelussa. Vaikka se oppi onkin todennäköinen, ei se kuitenkaan ole muuta kuin nerokas oletus; vastustamattomia todistuksia sen kukistumattomuuden hyväksi ei ole vielä saatu. Alalajien eli rotujen muuttuvaisuus on kyllä todistettu, voidaanpa sitä saada aikaankin, mutta lajin muuttumista toiseksi ei ole koskaan voitu näyttää. Ja niin kauan, kuin sitä ei ole tapahtunut, on meillä oikeus katsoa ihmisiä ja apinoita erilaisiksi olennoiksi ja eittää ihmisten polveutumista apinoista. Yrittelyt keksimään niille yhteistä kantaisää ja tekemään ihmisen sukupolvi-luetteloa eivät muuta tätä päätöstä vähimmälläkään tavalla; sillä oikea luonnontiede ei tyydy selityksiin, vaan vaatii todistuksia ennen, kuin tyytyy; se ei tahdo uskoa, vaan tietää.
Niinpä huoletta antakaamme apinoille se asema, jonka etuluuloton tutkimus niille antaa eläväin olentojen luvussa. Enimmin meidän näköisiksemme eläimiksi eli lähimmiksi sukulaisiksemme eläintieteellisessä merkityksessä saatamme apinat kyllä tunnustaa, mutta sen suurempia oikeuksia emme niille voi myöntää. Paljo sellaista, kuin on ihmiselle omituista, on niillekin suotu, vaan syvä juopa niitä sentään erottaa oikeasta ihmisyydestä. Paljo ihmisestä niissä kyllä on sekä ruumiin että ymmärryksen puolesta, mutta ei läheskään koko ihminen.
Karavaanit ja aavikkomatkat
Aavikon laidalla tiheän palmuryhmän alla on pieni teltta. Sen ylt'ympäri on kirjavassa rivissä, vallin tapaan aseteltuina arkkuja ja pakkoja. Vähän ulompana seisoo, on kyykkysillään tai istuu juhlapukuisia, s.o. runsaasti ihovoiteella rasvattuja nubialaisia poikia.
Teltan sisässä ovat matkustajat, jotka ovat tänne saapuneet niiliveneellä ja aikovat oiaista ison polvekkeen, jonka tästä alkaen karinen ja hyvin virtainen Niili tekee, eli siis kulkea aavikkoa myöten, jota Niili mutkallansa osaksi rajoittaa.
On puolenpäivän aika. Aurinko on melkein pystysuoraan teltan kohdalla pilvettömällä, tummansinisellä taivaalla ja taatelipalmujen hajalliset latvaviuhkat tuskin yhtään siimestävät sen paahtavilta säteiltä. Rasittava hehku vallitsee tasangolla joen ja aavikon välillä, ilma värisee kuumentuneen maan lähellä niin, että kaikki esineet ikään kuin väräjävät rikki tai ovat hunnun peitossa.
Joukko ratsastajia tulee etäältä aavikolta näkyviin; ne kääntyvät suoraan telttaa kohti, poikkeamatta kylään, joka on vähän etäämpänä rannasta. Matkueen saavuttua palmujen luo laskeutuu laihoilta, vaan jalorotuisilta hevosilta maahan mustanruskeita miehiä, joilla on niukkana pukuna pitkät ja väljät, pikemmin harmaat kuin valkoiset viitat. Eräs heistä menee lähelle telttaa ja astuu arvokkaasti kuin kuningas sisään. Hän on kamelin ajajain päällikkö (sheikki el Djemali), jolle me matkustajat olimme lähettäneet sanan, saadaksemme hänen kauttansa oppaita, kameleja ja niiden ajajia.
"Terve teille!" sanoo hän astuessaan sisään ja tervehtien koskettaa kädellään suutansa, otsaansa ja sydäntänsä.
"Sinulle, o sheikki, terve, Jumalan armo ja hänen siunauksensa!" vastaamme.
"Suuresti minä ikävöitsin nähdä teitä, o vieraat, ja kuulla teidän toiveitanne", vakuuttaa hän, käytyään istumaan patjalle meidän viereemme, vieläpä oikealle puolelle, eli kunniasijalle.
"Jumala ylhäinen palkitkoon sinun ikäväsi, o sheikki, ja sinua siunatkoon!" vastaamme hänen puheesensa ja käskemme palvelijoitamme toimittamaan hänelle juuri sytytettyä piippua ja kahvia ja tarjoamaan hänelle ensinnä.
Silmät puoli ummessa virvoittaa hän kuolevaista ruumistaan kahvilla, kuolematonta sieluaan piipulla; paksuihin pilviin kääriytyy hänen paljon tarkoittava päänsä. Melkein ihan äänetön hiljaisuus vallitsee teltassa, jota paras Djebelin tupakka täyttää suloisella tuoksullaan ja haittaamattomalla savulla, kunnes me viimein luulemme voivamme ryhtyä aiotun välipuheen hieromiseen, tulematta syypääksi epäkohteliaisuuteen.
"Kuinka sinun vointisi on, o sheikki?"
"Kaiken hyvän antaja olkoon ylistetty! – hyvä sinun palvelukseksesi.
Ja kuinka sinun voimisesi on?"
"Maailman herralle olkoon ylistys ja kunnia; minä voin varsin hyvin.
Suuri oli ikävämme nähdä sinua, o sheikki."
"Laupias Jumala ikävänne palkitkoon ja teitä siunatkoon! Onko teidän vointinne hyvä?"
"Allah ja hänen profeettansa, Jumalan armo hänelle, olkoot ylistetyt!"
"Amen, olkoon niin, kuin sinä sanoit."
Uudet piiput virvoittavat kuolematonta sielua; uusia, melkein lakkaamattomia kohteliaisuuksia vaihdellaan; sitte viimein sallii molemmin puolin sitova tapa ryhtyä puhelemaan asioimisista.
"O sheikki, minä tahdon Kaikkiarmiaan avulla matkustaa tämän aavikon poikki."
"Antakoon Allah sinulle suojeluksensa."
"Onko sinulla juoksijoita ja kuormakameleja?"
"On minulla! Voitko hyvin, veljeni?"
"Ylhäinen olkoon kiitetty, kyllä minä voin hyvin. Kuinka monta kamelia sinä voit toimittaa minulle?"
Vastauksen sijasta tulvii vain lukemattomia savupilviä sheikin suusta ja vasta sitte, kuin sitä uudestaan kysymme, panee tuo mies muutamaksi silmänräpäykseksi piipun syrjään ja lausuu arvokkaasti: "Herra, Beni Saidin kamelein luvun tietää ainoastaan Allah; kukaan Adamin poika ei niitä ole vielä koskaan lukenut!"
"No hyvä, lähetäpä sitte minulle viisikolmatta eläintä, niiden luvussa kuusi juoksijaa. Sitä paitsi tarvitsen minä kymmenen suurta leiliä." Sheikki tupruttelee uudestaan savua, puhumatta mitään.
"Lähetätkö sinä ne minulle, ne juhdat?" kysyimme vaativammin. "Minä lähetän, palvellakseni sinua; mutta niiden omistajat pitävät suurta hintaa."
"Mitä sitte?"
"Ainakin vaaditaan tavallinen palkka ja voura nelinkertaisesti."
"Mutta sheikki, muuttakoon Allah ylhäinen mielesi, ovathan ne vaatimuksia, joita ei kukaan sinulle täytä. Ylistä profeettaa!"
"Jumala, kaikkia elättävä, olkoon ylistetty ja hänen lähetettynsä siunattu! Sinä erehdyt, ystäväni: kauppias, jonka leiri on tuolla ylhäällä, tarjosi minulle kaksinkertaisesti, kuin nyt vaadin; ainoastaan ystävyyteni sinua kohtaan saattoi minut vaatimaan näin vähää."
Turhalta näyttää kaikki tinkiminen, turhalta koko puhelu. Uudet piiput tuodaan ja poltetaan, uusia kohteliaisuuksia vaihdellaan, Allahin ja hänen profeettansa nimeä käytetään molemmin puolin väärin, saadaan toinen toisensa terveys ja hyvinvointi tarkimmasti taatuksi, kunnes viimein nuo aavikon ruhtinasten opitut tavat saavat jäädä syrjään ja länsimainen matkustaja menettää kärsivällisyytensä.
"Niinpä tiedä, sheikki, että minulla on kediivin suojeluskirje ja toinen sheikki Solmanin antama: tässä ne ovat molemmat, mitä sinä nyt vielä pyydät?"
"Mutta herra, jos sinulla on hänen korkean ylhäisyytensä suojeluskirje, miksi et vaadi orjasi päätä? Se on sinun palveluksessasi hänen käskystään. Sinun toiveesi otan minä silmilleni, pääni päälle. Sinä käsket, orjasi tottelee. Tiedäthän hallituksen määräämät hinnat. Allahin siunaus sinulle: huomeisaamuna minä lähetän miehiä, eläimiä ja leilejä."
Muukalainen, joka luulee tähän neuvotteluun jo kaikkein aavikkomatkan varustusten päättyneen, on ihan tietämätön tämän kansan tavoista. Vouratut eläimet ajajineen eivät tule huomeisaamuna, kuten lupa oli, vaan vasta iltapäivällä vähitellen, eikä lähdöstä tule puhettakaan huomeisaamuna, vaan aikaisintaan iltarukouksen aikaan seuraavana päivänä. "Bukra ins allah – huomenna, jos Jumala suo", on tunnussana, joka riittää mitä mahtikäskyä vastaan hyvänsä. Todella onkin vielä paljo tekemistä, paljo laittelemista, paljo järjestämistä, paljo kuntoon panemista ennen, kuin voidaan lähteä matkalle.
Teltan ympärillä alkaa vilkas, kirjava elämä. Tavarapakkojen välillä liikuskelee joukko kuivamuotoisia aavikon poikia. Vähän, hyvin vähän aikaan saava toimeliaisuus, mutta sanomaton huuteleminen ja melu ovat heidän puuhailemisensa tuntomerkkeinä. Valliksi asetellut tavarapakat hajoitellaan, yksitellen niitä nostellaan, punnitaan, sekä painolta että koolta tutkitaan, verrataan keskenään, valikoidaan ja taas hyljätään, kootaan eri kasoihin ja taas hajoitellaan. Jokainen kamelimies koettaa saada kumppanejansa petetyksi, jokainen valituksi kamelilleen keveintä taakkaa; jokaista sen tähden kaikki muut vastustavat; ja kaikki meluavat ja pauhaavat, huutavat ja haukkuvat, vannovat ja noituvat, rukoilevat ja kiroilevat. Matkaa odotellessaan tavallisesti kamelitkin vielä suuresti enentävät melua; ja jos ne joskus todella mölisemisen, ähkymisen, murisemisen ja valittamisen sijasta ovat vaiti, niin se merkitsee vain: meidän aikamme ei vielä ole tullut, mutta kyllä se tulee! Samapa se, tuleeko kuormakameleja matkaan vai eikö, länsimaalaisen matkustajan korvaa kuitenkin kiduttavat ja oikein repivät kaikki eri äänet, jotka yht'aikaa siihen tunkeutuvat. Tuntikausia yhtä mittaa kestää sitä hälyä, melskettä ja pauhua; ja kuin tavaroista viimein on kyllikseen tai väsyksiin asti riidelty ja taisteltu, silloin on vasta päästy ja selvitty alkunäytöksestä.
Rauhanteon jälkeen alkaa hienompien ja paksumpien nuorain punominen mukaan tuoduista taatelipuun niinistä; sitte sidellään taidokkaasti arkut ja pakat, tehdään silmukoita, voidakseen tavarapakkoja kaksittain sukkelasti sitoa juhdan satulaan ja samoin helposti päästää irti, paikkaellaan kiireimmiten vielä verkkopusseja, jotka on tuotu pikku tavaroita varten, ja ryhdytään viimein tarkastamaan ja tutkimaan suurempia ja pienempiä leilejä, korjailemaan vielä ja paikkailemaan niitä ja viimein voitelemaan ulkopuolelta niitä haisevalla, kolokvintti-kurpitsan siemenistä tehdyllä tervalla. Viimein vielä kerran tarkastellaan auringon paisteessa kuivattua lihavarastoa, sullotaan muutamiin niinisäkkeihin kafferihirsiä eli durraa, toisiin puunhiiliä, muutamiin ehkä myöskin koottua kamelin sontaa, huuhdotaan leilit päältä päin, täytetään ne raikkaalla jokivedellä ja päätetään pitkälleen työ joka taholta toistellulla, sydämmen pohjasta nousevalla huudahduksella: "El hhamdu lillahi" – Jumalan kiitos!
Kaikkia näitä valmistuksia tulee kabiirin eli karavaaninjohtajan ohjata. Karavaanin arvon mukaan on hänellä ylhäisempi tai alempi asema; vaan aina täytyy hänen olla, kuten hänen virkanimestäänkin näkyy, tien ja olevien olojen tuntija. Koeteltu kokemus, rehellisyys, viisaus, rohkeus ja urhollisuus ovat hänen vaikean, useinpa vaarallisenkin virkansa ehtoja. Hän tuntee aavikon kuten laivurit, meren, tuntee tähdet, on joka kosteikossa, joka kaivolla matkan varrella kuin kotonaan sekä jokaisen paimentolaisruhtinaan teltassa tervetullut vieras, tietää kaikenlaisia keinoja ratsastuksen vaivoja ja vaaroja vastaan, osaa lääkitä käärmeiden puremia ja skorppionein pistoja tai ainakin lievittää siten haavoittuneen tuskia, käyttää sekä sota- että metsästysaseita yhtä taitavasti, pitää profeetan sanaa sekä huulillansa että sydämmessään, lausuu lähtiessä "fatiha" – sanansa, toimittaa sekä rukoushetkien julistajan että esirukoilijan virkaa määräaikoina, lyhyesti sanoen: on päänä siinä monijäsenisessä ruumiissa, joka aavikkoa vaeltaa. Sen autioilla lakeuksilla, jossa ei mikään näytä vihjaavan toisen karavaanin ennen kulkemaa tietä, jossa tuuli tasoittelee viimeisen kamelin kinterillä kaikkein jäljet, on hänellä muille ihmisille näkymättömiä merkkejä, joiden mukaan hän aina tietää oikean tien. Kuin aron kuivat, onnettomuutta ennustavat päivänsavut kätkevät verhoonsa ijankaikkiset tähdet, valasee hänen tietänsä hänen neronsa tähti; hän tutkii hietaa, katsoo sen aaltojen kokoa, ottaa huomioon niiden suunnan, näkee ruohon korresta, missä ollaan. Joka karavaani, joka matkustaja jättäytyy ehdottomasti hänen haltuunsa. Ikivanhat, osittain hyvin omituiset, kirjoittamattomat ja kuitenkin kaikille tutut lait tekevät hänet vastuunalaiseksi matkan onnistumisesta sekä jokaisen yksityisen matkustajan hengestä, jos elämän jakajan voittamattomat sallimukset eivät kohtaa jotakuta.
Siunattuna hetkenä, iltapäivän rukouksen aikaan, astuu johtaja matkustajain ja juhtamiesten luo ilmoittamaan, että kaikki on valmiina lähtöön. Eri tahoille syöksyvät ruskeat miehet ottamaan kiinni kamelejansa, tuomaan niitä esiin, satuloimaan ja sälyttämään. Hyvin vastustellen tottelevat pahaa aavistavat eläimet, ikään kuin nähden selvinä edessään tulevat ankarat päivät. Nyt on niiden aika tullut. Mylvähdellen, parahdellen, muristen ja ähkien laskeutuvat ne ajajainsa omituisten kurkkuäänien ja keveiden ruoskan läimäysten pakotuksesta polvilleen; myristen taipuvat ne ottamaan kullekin määrätyn taakan ryhäiseen selkäänsä; myristen ne jälleen nousevat sälytettyinä. Moni niistä koettaa potkimalla ja puremalla torjua sälyttymistä, ja todella täytyy ajajilla olla loppumaton kärsivällisyys taivuttaessa niin vastahakoisia olentoja. Mutta kärsivällisyys ja taito voittavat kamelinkin. Kuin itsepäinen eläin taipuu laskeutumaan, astuu yksi juhtamies heti etujalkain polville ja ottaa nopeasti vahvahampaisen kuonon päältä kiinni, niin että voi nenää puristamalla sulkea kamelilta hengityksen; kaksi muuta nostelee samanpainoisia pakkoja kantosatulan kummallekin puolen, neljäs pistelee palikoita nuorain silmukoihin, ja siten on juhta sälytetty ennen, kuin se vielä oikein ehtii tointuakaan. Valmiit kuormakamelit lähtevät heti vaeltamaan.
Nyt tuodaan esiin myöskin hyvästi satuloidut juoksijat. Joka ratsastaja sitelee korkeaan, koverrettuun, kamelin ryhälle asetettuun satulaan välttämättömimmät matkatarpeensa ja aseensa ja ryhtyy nousemaan ratsunsa selkään. Kokemattomalle se nousu ei koskaan onnistu. Ratsastajan täytyy rohkeasti hypätä satulaan, ja kameli nousee heti, kuin hän siihen koskee. Kolmessa tempussa se nousee, ensin etujaloilla polvilleen, sitte ojentaen pitkät takajalkansa suoriksi ja viimein etujalkansa. Toisessa nytkäyksessä tapahtuu kamelilla ratsastukseen tottumattomalle onnettomuus, s.o. hän luiskahtaa pois satulasta ja joko suutelee maata tai putoaa ratsunsa kaulalle ja tarttuu siihen kiinni. Kameli on siksi pahatapainen, että ei käsitä sitä leikiksi eikä erehdykseksi. Suuttumuksen parahdus kuuluu sen rumilta huulilta, ja se juoksee, pudistellen kaulassa riippuvaa onnetonta ihmislasta, kunnes pääsee erilleen sekä taitamattomasta ratsastajasta että hänen tavaroistaan. Vasta pitkän ajan jälkeen tottuu länsimaalainenkin oikeaan aikaan kumartumaan eteen ja taa päin ja siten pysymään satulassa kamelin noustessa ylös.
Me hyppäämme aavikkolaisen taidolla satulaan, kiirehdimme ruoskan läjäytyksillä ratsuamme, pidämme hienolla nenänuoralla sitä kylliksi kurissa ja riennämme johtajan jäljestä. Ratsukamelimme, solakka, kevytruumiinen, pitkäjalkainen eläin alkaa heti tuota tasaista, keskeytymätöntä, pitkäaskelista ja sen tähden tavattoman joutuisaa juoksua, jota sille on opetettu aikaisimmasta nuoruudestaan asti; se on paljon korkeampikin kaikkia kuormakameleja ja kukin kulkee ihan edellisen jäljestä. Pitkälle eteen päin ojentavat kaikki kamelit pientä päätänsä, keveästi ne liikuttelevat pitkiä jalkojaan ja takana pölisee hiekkaa ja pikku kiviä ilmassa. Ratsastajain viitat liehuvat, aseet ja muut matkakapineet kilisevät vastakkain, kehoitushuudot kovenevat, matkakiihko vallitsee kaikkein mielessä. Kohta saavutetaan edeltä lähtenyt kuormakaravaani, kohta katoavat näkyvistä kaikki ihmisasuntojen viimeisetkin merkit; joka taholla on vain äärettömältä näyttävää aavikkoa.
Joka puolelta tarkkaan rajoitettuna täyttää aavikko kuin suunnattoman suuri, omituinen valtakunta suurimman osan Pohjois-Afrikkaa Punaisesta merestä Atlantin mereen, Välimerestä eteläaroon asti, sulkien sisäänsä kokonaisia maita, hedelmällisiä paikkakuntia, vaihdellen tuhannellakin tavalla ja kuitenkin yleensä pysyen aina ja kaikkialla saman kaltaisena, ainakin samalta vivahtavana. Yhdeksän tai kymmenenkin kertaa on tämä ihmevaltakunta alaltaan niin suuri kuin koko Saksan maa, kolme tai neljä kertaa niin suuri kuin Välimeri. Ei kukaan kuolevainen ole sitä läpeensä tutkinut, ei kukaan kaikkialla vaeltanut; mutta joka ihminen, kuin sinne on astunut tai matkustanut joitakin osia siitä, on sydämmensä pohjaan asti hämmästynyt sen suurenmoisuudesta, sen lumoavaisuudesta ja sen kauhuista; jokaiselle siellä liikkuneelle länsimaalaiselle on haihtumattomasti juurtunut mieleen loistava auringon hehku ja paahtava kuumuus päivillä, taivainen rauha ja satumaiset unikuvat yöllä, hehkusta värisevän ilman leikittely, vuoriakin järkytteleväin myrskyjen hirmuisuus, ja monelle lienee käynyt kuten sen omille synnynnäisille pojille käy, että hän myöhemmin ikävöitsee sinne takaisin hengittämään siellä vielä edes yhden päivän tai yhden hetken, näkemään elävillä silmillä niitä kuvia, värisyttämään sielussansa sanomattomia sointuja, joita se panee runollisessa mielessä kaikumaan ja helisemään, lyhyesti sanoen: että hän tuntee ikävöivää vetoa takaisin arolle.
Se on totisesti "El Bahr bela maa" – meri ilman vettä – meren vastakohta. Se ei ole merelle alammainen kuten muu maa; siellä kuolee elvyttävän ja yllä pitävän veden voima. Vesi ympäröitsee ja rajoittelee kaikkea muuta maata, vaan ei aavikkoa. Yli koko maan kantelevat tuulet meren lähettiläitä, pilviä; mutta ne kuolevat aavikon hehkussa. Harvoin siellä nähdään kevyttä, tuskin huomattavaa höyryauerta, harvoin aikaisin aamulla yön kosteaa hengitystä jollakin kasvin lehdellä. Aamu- ja iltaruskokin ovat siellä ainoastaan vienoa väritystä, joka heti synnyttyään taas katoaa. Kaikkialla, missä vesi vain pääsee valtaan, muuttaa se aavikon hedelmälliseksi maaksi, olkoonpa maan laatu kuinka karu hyvänsä; mutta jyrkästi alkaa aavikko taas veden vallan rajalta. Missä jumalallisen Niilin viimeinen, ihmistaidolla ylemmäksi joen pintaa nostettu laine hajoaa hiekkaan, siitä jyrkästi alkaa aavikko; Niilin vuorille astuvan vaeltajan toinen jalka on rehevällä viljavainiolla, toinen vielä aavikon alalla. Sillä eipä hiekka yksinään estä kasveja menestymästä, vaan paljon enemmin sitä tekee ainiaan paahtava kuumuus. Missä hiekkaa kastellaan tai missä se muuten saa jotakin kosteutta, siihen, keskelle aurinkoakin, kohta ilmestyy muuten kasvittomasta maasta ystävällinen, vihreä ruohomatto, jopa pensaita ja puitakin.
Köyhä, äärettömän köyhä on aavikko, mutta kuollut se ei ole, ei ainakaan niille ihmisille, jotka osaavat etsiä ja löytää sieltä elämää. Ken ummessa silmin matkustaa pitkin aavikkoa, hän tosin ei näe siellä muuta kuin hietatasankoja ja kalliohuippuja, paljaita notkelmia ja alastomia vuoria, häneltä ehkä myöskin jäävät ihan huomaamatta syvemmissä laaksoissa niukalti kasvavat kaislamaiset ruohot ja pensasmaiset puut sekä ne vähät elävät olennot, joita aavikolla siellä täällä oleskelee; ken tahtoo nähdä, hän näkee äärettömän paljon enemmän. Noiden pelkurien ihmisten mielestä on aavikko vain tuskan ja kauhun valtakunta; he antavat itseään päivän hehkun niin masentaa, että ei edes suloinen yökään voi tuoda heille mitään lohdutusta eikä virkistystä; peloissaan he ratsastavat aavikolle ja kauhuissaan he aavikolta pois pääsevät; he huomaavat ainoastaan aavikkomatkan kauhistavaa puolta, he tuntevat ainoastaan sen vaivoja; aavikon ääretöntä ylevyyttä käsittämään on heidän sydämmensä liian pieni. Ihan toisin arvostelee sitä se, joka on oppinut sitä todella tuntemaan.
Köyhä aavikko on, mutta ei kuollut. Jo sen maakin moninaisesti vaihtelee, vaikka sen yleinen luonne onkin yhtäläinen. Laajat alat on aavikolla kalliomertä, jossa näkyy kummallisen muotoisia huippuja, äkkijyrkkiä seiniä ja syviä rotkoja, teräväkulmaisia harjanteita ja kummallisesti latoutuneita, korkeita röykkiöitä, joita ainiaan puhaltava tuuli välistä peittää hiekalla, välistä jälleen paljastaa, yhä niitä siloitellen, kaivertaen ja teroittaen. Mustat, auringon paisteessa hehkuvat hietakivi-, graniitti- ja syeniitti-joukot, harvemmin kalkki ja liuskakivi, siellä täällä myöskin tulivuoren purkaukset kohoavat monimuotoisiksi kukkulajonoiksi. Toiselta puolen puhallellen lakasee tuuli ne ihan paljaiksi, mutta ajaa lakkaamatta hienoa hiekkaa niiden seinäin päällitse, kietoo, myrskyksi kasvaen ne hiedan peittoon ja jättää hiekan vasta sitte rauhaan, kuin saa lennätetyksi sen yli korkeimpainkin kukkulain, ja siten asettelee vuoren siimespuolelle puhtainta hiekkaa metrin korkuisiksi kerroksiksi päällekkäin, jotka ovat ainiaan liikkeessä, lakkaamatta soluvat ylhäältä alas päin, saavat lakkaamatta tuulen puolelta lisää ja näyttävät leveiltä, tummista kallioseinistä selvään eroavilta nauhoilta, jotka näkyvät kauas ja soveliaassa valossa oikein välkkyvät. Sellaisia vuorijonoja käy kyllä sanoa aavikon koristuksiksi. Tuntematta hehkuvaa etelää ei voida aavistaakaan ihmeellistä väririkkautta, loistoa ja väikettä, siispä ääretöntä suloa, jota ylen runsas auringon valo voi loitsia autioimmistakin vuorista esiin. Aavikon vuoret eivät koskaan ole viehättävän, vihreän metsän peitossa; ainoastaan korkeimmilla kukkuloilla kituen kasvaa mataloita pensaita, jotka sinne ylös laskeutuvasta niukasta höyrystä saavat välttämättömimmän tarpeensa virkistystä; vuoristossa ei ole pyökkien kuiskailua, ei mäntyjen eikä kuusien huminaa, ei purojen miellyttävää myrinää, solinaa eikä kolinaa, ei mitään liikkuvaa vettä, joka muita vuoristoja sitelee hopeavöillä, koristelee vihreillä kasveilla ja kuohuvain koskien kohdalla peittää taivaan kaaren väreillä; ei aavikon vuorilla ole lumi eikä jääpeitettäkään, jota aamu- ja iltarusko purpuroitsevat tai puolenpäivän aurinko saattaa salamoimaan; ei siellä ole mehukasta, tuoretta vihreyttä, ei mitään Pohjolan tunturien lumoavaa suloutta; vaan tuskin ne sittekään ovat värien komeudelta huonommat pohjoisia vuoria, eivät ainakaan suurenmoisuudelta. Aavikon vuoristossa tulee jokainen eri kerros ja jokaisen oma väri selvään näkyviin. Eikä taivaan valo kuitenkaan loitsi ihmeellisimpiä värin välkkymisiä esiin niistä usein hyvinkin kirkasvärisistä, paikoin toisistaan jyrkkään eroavista kerroksista, vaan paljon suuremmassa määrässä hiekan ainiaan tahkoamista, muodostelemista ja muhkeapiirteisistä vuorten keiloista, huipuista, kärjistä, raoista, halkeamista ja rotkoista. Niissä on lakkaamatonta valon ja varjon vaihtelua sekä yhä kestävää värien ja vivahdusten syntymistä ja haihtumista, niin että sielu katsellessaan huumautuu. Välähtelevät aavikonkin vuoret auringon ensimmäisissä ja viimeisissä säteissä purpuralta, verhoaa niitäkin etäisyyden sinituoksu, nekin elävät, vaikka yksinomaan valossa.
Toisin paikoin on aavikko laajalti tasainen tai vähän aaltomainen. Peninkulmittain on siinä hienojyväistä, kullankeltaista hiekkaa, johon sekä ihmisen että eläimen jalat painuvat muutaman sentimetrin syvälle. Siellä ei useinkaan näy ainoatakaan ruohon kortta, ei yhtään elävää olentoa. Sininen, kaikkialta yhtäläinen taivaan kansi on kuin kupukatto laskettuna tälle kultapinnalle ja suuressa määrässä tekee sellaiset paikat meren kaltaisiksi. Sillä näilläkin tasoittuvat tuota pikaa niihin painuneet "aavikon laivan" jäljet; ei näissäkään ole mitään huomattavaa tietä, ei mitään sellaisen merkkiäkään; näitäkin varten keksittiin kompassi. Vaihtelevammat, vaikka yhtä yksitoikkoiset ovat toiset paikat, joissa pehmeä, multamainen tai tomuinen hieta on maaperänä ja elättää myrkyllistä kolokvintti-kurpitsaa tai voimakkaaksi lääkkeeksi kelpaavaa "sennaa". Siellä on soikeita, mataloita kukkuloita vuorotellen matalain ja kapeain laaksojen kanssa, ja etäältä katsoen tuoreelta näyttävä, mainituista kasveista kutoutunut verho peittää molempia. Ihmiset ja eläimet kiertävät sellaisia paikkoja, koska niin kameli kuin sen ajajakin painuu usein jalan syvyydeltä maan pehmeään, löyhään pintakerrokseen. Toisissa paikoissa on karkeata soraa tai piikiveä ja joissakuissa hyvin raudan sekaisia, onsia herneitä, jotka ovat hiekkaa täynnä ja näyttävät ihan kuin ihmiskäsin tehdyiltä, vaan joiden syntyä ei vielä ole voitu varmasti selittää. Välistä tällaisilla aloilla, joihin aavikkotie on painunut pysyväisiksi, yhtäsuuntaisiksi kamelin poluiksi, näkyy myöskin tuhansittain kvartsikiteitä joko yksitellen tai rypäleissä, jolloin ne näyttävät taiturin tekemiltä hohtokivi-tertuilta. Niissä aurinko näyttelee ilmeistä lumovoimaansa, sillä sellaiset alat loistavat, säkenöivät ja salamoivat niin, että silmä häikenee ja kääntyy pois päin. Syvimmissä laaksopaikoissa on tomuista maata ja sitä silloin aina verhoaa saran kaltainen, mutta hyvin kova, kuiva, terävälaitainen, mustanvihreä esparto- eli halfa-ruoho, viuhkan kaltainen mimoosa, ehkäpä myöskin joku palmu elämän ystävällisenä merkkinä.
Tästä kaikkialla liikkuvasta elämästä antaa myöskin eläinkunta tietoa. Ken luulee aavikkoa kuolleeksi autioseuduksi, hän on yhtä väärässä kuin sekin, joka sitä luulee leijonan kodoksi. Se on liian köyhä elättämään leijonaa, mutta kyllin rikas antamaan elatusta tuhansille muille eläimille. Ja kaikki siellä elävät eläinlajit näyttävät erittäin ansaitsevan ottaa huomioon, sillä kaikki ne ovat kaikin puolin aavikon uskollisia lapsia.
