Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 6
Kuten vuoristoissa on myöskin aron kuivimmissa ja autioimmissa seuduissa, jotka yksin keväälläkin näyttävät Afrikan aavikoilta tai aavikkoaroilta, erityiset, ainoastaan siellä asuvaiset eläimensä. Paitsi matalaista nippuruohoa ja täällä ihan pienoiseksi taimeksi surkastunutta marunaa, puuttuu sellaisista seuduista melkein kaikki muut kasvit, joita muuten on sekä ylävällä että alavalla arolla; sitä vastoin on täällä yleisenä erityinen pensas, jota ei ole muualla: kovasta ja hauraasta, kirveen pystymättömästä puustaan nimensä saanut "jääräpensas". Se juurtuu niihin harvoihin erämaan paikkoihin, joihin rankkasateet ovat koonneet laihan punasaven; niissä se kasvaa välistä oikein laajoiksikin tiheiköiksi ja suojelee ja varjostaa muitakin kasveja, niin että sellaiset paikat ovat melkein kuin pikku kosteikot aavikoilla. Elävämpiä kuin autio aro ympärillä eivät nämä kosteikot kuitenkaan ole, sillä paitsi erästä lepinkäistä, kerttua ja uunilintua ei siellä näy mitään muita lintuja, vielä vähemmin mitään nisäkästä. Sitä vastoin asuu juuri sellaisissa autioissa seuduissa monta huomattavinta aroeläintä niiden ohella, joita tavataan kaikkialla yli koko aron: lyhytvarpaisen ja kalander-leivon ohella sysimusta tatarileivonen, vaikka se näyttäneekin merkilliseltä jokaisesta, ken tietää, että kaikkein maassa pesiväin lintujen höyhenpuku on tavallisesti maan näköinen, ja sen tähden saatettaisiin luulla tämän leivon meluisemmin asuskelevan mustan ruokamullan seuduilla; pikku kurmitsan ohella tavataan arohyyppä, ison trapin ohella hoikka kaulustrappi, jota kirgiisit sanovat passinkantaja-trapiksi; arokanan ohella hietakana, sama lintu, joka tuonoin siirtyi suurissa joukoissa Europpaan; erittäin lukuisasti esiytyvän siiselin ohella aro-anttilooppi ja kulaani, aron arka villihevonen. Minä, välttääkseni liikaa laajuutta, koetan ihan lyhyesti kuvaella viimemainittua.
Jos Darwinin päätelmät olisivat oikeat, saatamme ehkä kulaania katsoa meidän pitkällisellä jalostuttamisella nykyiseen muotoonsa saamamme hevosen kantaisäksi. Tämä oletus on ainakin paljon tyydyttävämpi kuin epävarma ja ihan tukematon väite, että jaloimman kotieläimemme kantaisä muka on sukupuuttoon kuollut. Ja se näyttää minusta uskottavammaltakin kuin se ajatus, että vielä tänäkin päivänä Dnieperin aroilla kuljeksiva tarpaani muka on alkuperäinen villihevonen eikä kesystä villistynyt. Mitä varmemmin ja eittämättömämmin nykyaikaiset tutkimukset selittävät meidän koiraamme, jonka eri rotuja ei edes likimainkaan voida luetella, jonkun vielä elävän susi- ja shakaali-lajin perilliseksi, sitä varmemmaksi tulee myöskin tämä minun oletukseni. Onhan viimeinkin löydetty meidän kotikissammekin kantaäiti, joka elää vielä tänäkin päivänä Afrikassa; vuohemme kantaäiti elää Vähässä-Aasiassa ja Kretassa; ja vaikka tähän asti emme olekaan voineet mitään varmaa lausua lammastemme emmekä sarvikarjamme esivanhemmista, niin minä toiselta puolen olen kolmelta eri taholta, eräältä kirgiisiltäkin, joka vakuuttaa itse ajaneensa takaa erästä eläintä, saanut tietoja, että Mongolian sisäaroilla vielä tänäkin päivänä elää villitilassa eläin, jolla on kaikki kamelin ominaisuudet, ja ne tiedot ovat niin yhtäläiset, että minä en saata epäillä niiden totuutta, vaan enintään, kuten tarpaani-väittelyssä, esittää kysymyksen, onko tämä kameli kirgiisein kotieläimen vielä vapaana elävä esi-isä vaiko vain kesystä kamelista vapaaksi muuttunut ja villistynyt. Jos nyt yhä enemmän nostetaan verhoa, joka kätki ja vielä kätkee totuuden meidän silmiltämme, jos kotieläintemme esivanhempia toiset toistensa perästä löydetään ja tavataan vielä elävien eläinten joukosta, miksi sitte hevosen esivanhemmat, joiden elinehdot avara, ääretön aro kaikin puolin täyttää, olisivat kuolleet niin kokonaan, että heistä ei olisi vähintäkään merkkiä jäljellä? Vielä tänäkin päivänä vanhassa maailmassa elävien villihevosten joukosta tulee meidän etsiä kesyn hevosemme kantaisää, ja siinä joukossa millään ei ole suurempaa oikeutta päästä siihen kunniaan kuin kulaanilla. Tosin tarpaani on lähempänä meidän hevostamme kuin kulaani; mutta jos tosiaankin hyksot veivät hevosen vanhoille egyptiläisille, joiden kivikirjoitelmissa tätä kotieläintä ensinnä mainitaan, taikka jos egyptiläiset itse jo ennen hyksojen aikaa eli siis ainakin puolikolmatta tuhatta vuotta ennen meidän ajanlukumme alkua kesyttivät ja muuttivat sen kotieläimeksi, niin onhan jotenkin varma, että he eivät lähteneet etsimään Dnieperin ja Donin aroilta kantaeläimiä; sillä lähempänäkin, Vähän-Aasian, Palestiinan ja Persian aavikoilla ja aroilla sekä monin paikoin Arabian ja Indian alavissa seuduissa, oli heillä vielä nykyään elävä, hyvän näköinen villihepo, kulaani. Tosin on kulaani monin puolin toisenlainen kuin meidän hevosemme, mutta ei eroa siitä enempää kuin susikoira, villakoira, New-Foundlannin koira sudesta tai mistä hyvänsä jonkin maan alkukoirasta, ei enempää kuin mäyräkoira, rottakoira, silkkikoira shakaalista, ei enempää kuin pony Arabian hevosesta, kuin ranskalais-belgialainen percheron-hevonen englantilaisesta kilpahevosesta. Meistä näyttävät kesyn hevosen ja minun sen luultavimmaksi kantaisäksi olettamani villihevosen erotukset hyvinkin tärkeiltä; mutta toiselta puolen hevonen ja kulaani näyttävät katsovan toisiansa samasta verestä syntyneiksi lapsiksi, sillä he etsivät mielellään toistensa seuraa.
Kuin me 3 päivänä kesäkuuta 1876 ratsastimme Saisan-järven ja Altain välistä autiota, aavikon kaltaista aroa, jonka mukaan edellä oleva lyhyt kuvaus on tehty, tapasimme yhtenä aamupäivänä koko viisitoista kulaania, muun muassa kerran ainoastaan kaksi yhdessä, jotka söivät kunnaan leveällä harjalla, ei varsin etäällä. Selvään näkyivät molemmat sinitaivasta vasten ja mahtavana heräsi pyynti-into sekä meissä että meitä seuraavissa kirgiiseissä. Toinen kulaani, huomattuaan meidät, juoksi pois vuorille päin; toinen seisoi, näytti joutuneen riitaan oman itsensä kanssa, nosti moneen kertaan päätänsä ja tuli viimein juosten meille vastaan. Kaikki pyssyt laitettiin kuntoon, kirgiisit ratsastivat hitaasti ja varovasti avaraan puoliympyrään, aikoen oikeana hetkenä ajaa meihin päin tuota nähtävästi typerää ja käsittämättömän huoletonta saalista. Yhä enemmän, tosin väliin pysähdellen, mutta peräytymättä vähääkään, lähestyi villihepo, ja me katsoimme sitä jo varmaksi saaliiksemme. Silloin levisi hymy lähinnä minua ratsastavan kirgiisin kasvoille, hän oli käsittänyt eläimen meille niin oudon käytöksen syyn, jopa tuntenut itse eläimenkin. Kirgiisihevonen se oli, joka juoksi meille vastaan, karvaltaan kulaaniin vivahtava papurikko, joka oli karannut isäntänsä laumasta, ehkäpä eksynyt, tavannut villihevosia ja paremman seuran puutteessa pysynyt niiden luona, mutta nyt tuntenut lähestyvät hevoset vertaisiksensa ja sen tähden jättänyt väliaikaiset ystävänsä oman onnensa nojaan. Päästyään ihan lähelle kirgiisejämme pysähtyi hän vielä kerran ikään kuin uudestaan punnitsemaan, ruvetako taas taivuttamaan äsken oiennutta selkäänsä raskaan satulan alle, mutta kuin ensi askel oli astuttu velvollisuuksiin palaamisen tiellä, tapahtui muu kaikki itsestään; ajattelemattakaan enää pakoa antoi hän panna päitset päähänsä ja juoksi parin minuutin kuluttua yhtä tyynesti kirgiisiläisen ratsumiehen sivulla, kuin ei olisikaan koskaan oppinut tuntemaan esi-isäinsä vapaata elämää. Siten saimme omasta kokemuksesta vahvistuksen sille jo ennenkin huomatulle tosi asialle, että hevonen ja kulaani välistä etsivät toistensa seuraa.
Kulaani on tosiaan muhkea, kaikin puolin viehättävä olento, täynnä voimaa, itsetuntoa ja kopeutta. Uteliaasti katselee hän lähestyvää ratsumiestä, ravaa sitte tyynesti ja hitaasti pois, ikään kuin pilkaten takaa-ajajaa, ja leikitellen piiskaa hännällään kylkiänsä. Jos ratsastaja kiihottaa ratsunsa täyteen juoksuun, alkaa kulaani keveästi ja luistavasti nelistää, ja silloin se tuulen nopeudella lipuu pitkin aroa ja kohta katoaa näkyvistä. Mutta kiireimmässäkin juoksussaan pysäyttää hän välistä askeleensa, seisahtuu hetkiseksi, kääntyy ahdistajaan päin, sitte jälleen pois, potkasee vallattomasti molemmilla takajaloillaan ilmaa ja laukkaa edelleen yhtä keveästi kuin ennenkin. Pakeneva kulaanilauma asettuu aina riviin, ja näyttääpä varsin muhkealta, kuin se, ikään kuin johtajan käskystä, äkisti pysähtyy, kääntyy ja taas rientää pois.
Kuten kaikissa hevoslaumoissa on jokaisessa kulaanijoukossa ori johtajana ja samalla itsevaltiaana herrana. Hän johtaa joukkoa laitumella kuten paossakin, puolustaa sitä rohkeasti vihollisia vastaan, jotka eivät ole häntä väkevämmät, eikä kärsi alammaistensa kesken mitään riitaa, siispä ei myöskään siedä laumassa ketään kilpaveljeä eikä yleensä ketään toista täysikäistä oritta. Tästä syystä nähdäänkin kaikissa kulaanien asuinseuduissa erakkoja, jotka eivät ole päässeet mihinkään laumaan; ne ovat ankaroissa ja pitkällisissä taisteluissa voitettuja oreita, joiden täytyy yksikseen kuljeskella tulevaan kiima-aikaan asti. Syyskuussa ne taas lähestyvät laumoja, joista vanha ori karkoittaa nuoret, nyt täysikäisiksi tulevat oriit, ja raivoisa taistelu alkaa heti, kuin ne näkevät jonkun vastustajan. Tuntikausia voidaan siihen aikaan nähdä vanhain oritten seisovan jyrkkäin vuorten seljällä, sieramet leveinä tuulta kohti ja silmät tähystelevinä alas laaksoon. Kuin erakko näkee toisen oriin, juoksee hän täyttä laukkaa sitä vastaan ja taistelee hampailla ja kavioilla, kunnes molemmat ovat ihan uuvuksissa. Jos hän voittaa lauman johtajan, pääsee hän hänen sijaansa ja tammat seuraavat häntä kuin ennen sitä, jonka nyt täytyy voitettuna väistyä pois. Taistelujen jälkeen alkaa vaellusten aika; sillä ankara vuodenaika karkoittaa tämänkin lauman paikasta toiseen, ja vasta sitte, kuin kevät on täyttä totta tullut, palaa kukin lauma takaisin entisille olinpaikoilleen. Siellä synnyttää tamma toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa varsan, joka on kaikin puolin hevosen varsan näköinen, pikku eläin, tosin vähän karkeatekoinen, mutta sukkela ja vilkas. Meillä oli erityinen onni tutustua siihenkin.
Kuin matkustimme vastamaahan pitkähköä kunnasta edellä mainitulla aavikon kaltaisella arolla, näimme yht'äkkiä vähän matkan päässä edessämme kolme vanhaa kulaania ja varsan, joka nähtävästi oli syntynyt vasta muutamia päiviä sitte. Meidän venäläinen saattajamme ampui niitä kohti, ja kuin myrskytuuli syöksyivät villihevot pois, tuskin koskien maahan kavioillaan ja osoittaen erinomaisinta notkeutta ja suloutta liikkeissään; pois syöksyivät samassa myöskin kaikki kasakit ja kirgiisit, pois katosivat yleisen pyynti-innon hurmaamina myöskin palvelijamme, pois ratsastaa lennätimme me itsekin. Olipa se ajoa! Yhä ikään kuin leikitellen riensivät villihevoset pois etäisiä vuoria kohti ja kaikki ratsastajat pakottivat ratsunsa ponnistamaan kaikki voimansa, niin että hevosten vatsat melkein viilsivät maata. Kirgiisein kovat riemuhuudot, heidän hurjimpaa vauhtia eteen päin syöksyvien hevostensa töminä, meidän hitaampien ratsujemme hirnuminen, nuttujen ja viittain liehuminen, suuret tomupilvet, kaikki se oli tavattoman vilkas tapaus muuten niin hiljaisella ja yksitoikkoisella arolla. Yhä eteni hurja ajo. Viimein erosi varsa vanhemmista kumppaneistaan ja jäi vähän jäljelle; emä tuon tuostakin katsahti huolissaan jälkeensä, mutta hänen ja varsan väli yhä eneni, jota vastoin se jäi yhä lähemmäksi ratsumiehiä; muutamien minuuttien kuluttua oli se meidän vankinamme. Ilman vastarintaa antautui se vainoojilleen; villiyttä, kukistumatonta itsepäisyyttä, oikullisuutta ja salakavaluutta, jotka ovat hänen lajistensa vanhempien eläinten tuntomerkit, ei hänessä näkynyt vielä nimeksikään. Ihan viattomasti ja avonaisesti katseli hän meitä suurilla, vilkkailla silmillään; mielellään, kuten näytti, antoi hän meidän silitellä pehmoista turkkiansa ja vastustamatta otti päitset päähänsä; huolettomasti laskeutui se meidän viereemme levähtämään hurjan ajon jälkeen, joka oli tarkoittanut juuri häntä. Se oli erittäin miellyttävä olento, ja minä olisin tahtonut, että olisin heti voinut hankkia sille imettäjän sekä tarpeellista lepoa ja hoitoa. Niistä ei kumpikaan ollut siellä arolla mahdollista; sen tähden pikku varsa oli jo seuraavana päivänä kuollut. Täys'kasvuisen villihevosen olisin minä aristelematta surmannut, mutta sen nuoren varsan kuolema tuntui meistä todella pahalta.
Turhaan koetimme saada ammutuksi jotakuta vanhempaa villihepoa, turhaan käytimme kaikkea mahdollista viekkautta, muun muassa väijymistä sidotun varsan vieressä, ei kukaan meistä saanut ampua kertaakaan. Metsästäjänä olisin mielelläni viipynyt kauemminkin tässä köyhässä erämaassa, luonnontutkijana olin erittäin tyytyväinen jo lähtemäänkin, sillä olinhan siellä saanut tutustua aron jaloimpaan nisäkkääsen.
Siperian metsät ja metsänriista sekä metsästys siellä
Siperian maisemain yksitoikkoisuus ja ikävyys, jota ne katsojaan vaikuttavat, riippuu siitä, että kolme keskenään erilaista, itsessään enemmän tai vähemmän yhdenlaista vyöhykettä melkein kaikkialla on nähtävänä. Kukin näistä vyöhykkeistä säilyttää läpeensä omituisen luonteensa ja näyttää kyllä satakin kertaa ihan samoja kuvia sekä siten vaikuttaa jonkinlaista kyllästystä ja vähentää havaintokykyä niin suuresti, että tullaan melkein kykenemättömiksi näkemään ja käsittämään kauneuksia, joita muutamissa maisemissa tosiaan on. Sen tähden harvoin puhutaan kiitellen, vielä vähemmin innokkaasti tämän avaran alueen maisemista, vaikka ne kyllä ansaitsevat kumpaakin; sen tähden on vähitellen meihin juurtunut käsitys, joka totisesti on yhtä väärä, kuin se myöskin sitkeästi vastustaa kaikkia tosiolojen valaistusyrityksiä. Siperiaa katsotaan kammottavaksi jääaavikoksi sekä taivaan tai ainakin onnettomain, sinne siirrettyjen pahantekijäin kirouksen alaiseksi maaksi. Silloin ei ollenkaan muisteta, että on puhe Aasian runsaasta kolmanneksesta, maasta, joka on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Europpa ja ulottuu Uraalista Tyyneen mereen ja Jäämerestä Palermon tasalle eikä siis mitenkään voi niin laajalti olla ihan yhtäläinen, joka paikassa ihan samanlainen. Tavallisesti ajatellaan vain yhtä Siperian aluetta ja nähdään sekin väärässä valossa.
Todella on Siperia vaihtelevampi, kuin kukaan on tähän asti kuvannut. Sielläkin keskeyttävät tai rajoittavat vuoristot tasankoja, seisovat ja juoksevat vedet elähyttävät molempia, aurinko valaa vuorille ja laaksoille välkkyvää valoansa ja monin tavoin vivahtelevia värejänsä, pitkät puut, komeat ja suloiset kukat koristavat kaikkia seutuja ja siellä elää onnellisia, kodeistaan iloitsevia ihmisiä.
On sentään vielä tänäkin päivänä erämaita Siperiassa, jotka, esim. sikäläinen jäälakeus, tundra, antavat jonkin verran tukea tuolle yleiselle käsitykselle. Sellaisia erämaita ovat myöskin tundran ja aron väliset metsät, jotka ovat kolmantena vyöhykkeenä. Niihin ei ihminen ole vielä uskaltanut asettua; niiden ohitse on viereisten uutisasukasten toiminta käynyt, jättämättä tuskin mitään merkkejä niihin. Korkeammat voimat vallitsevat ja vaikuttavat vielä täydellisesti niissä sekä tuhoten että elämää herättäen. Suuria puun paljouksia panee taivaalta lennähtävä leimaus tuleen ja pauhaava talvimyrsky kaataa maahan; metsät kasvavat ja kuolevat ilman ihmistoimien vaikutusta, ja sen tähden voidaan niitä sanoa ikimetsiksi sanan oikeassa merkityksessä. Salaperäisesti ne houkuttelevat puoleensa ja tylysti työntävät pois; ne houkuttelevasti kutsuvat metsästäjää ja itsepäisesti pidättävät hänen askeliansa; ne lupaavat halukkaalle kauppiaalle runsasta voittoa ja lykkäävät hänen toivettensa toteutumisen määrättömään tulevaisuuteen.
Aron ja tundran välillä on Siperian metsäseutu. Siellä täällä ulottuu siitä niemeke toiseen tai toiseen, siellä täällä pistäytyy aro tai tundra lahdekkeeksi sen sisään. Muutamissa paikoissa molempain noiden metsättömäin vyöhykkeiden alalla saattaa kyllä tiheäkin metsä kilpailla aron ja tundran ominaisten kasvilajien kanssa maan omistusoikeudesta, mutta sellaisia yksinäisiä metsiä voidaan melkein aina verrata meren saariin, joilla niin sanoaksemme ei ole olemassa olon oikeutta. Arolla on niitä ainoastaan pohjan puolisilla vuorten rinteillä ja jokien laaksoissa, tundralla syvimmissä notkoissa, ja molemmissa paikoissa ne ovat ihan mitättömät metsävyöhykkeen suunnattomain metsien rinnalla, joissa ainoastaan joku joki, järvi tai suo keskeyttää muuten joka taholle leviävää saloa, joihin ainoastaan metsänpalo tekee aukkoja tai ihminen, tosin ainoastaan äärimmäiseen ulkolaitaan, raivaa pieniä viljelysmaita. Maita, kuten me niitä käsitämme, saattaisi varsin hyvin mahtua yhden ainoan sellaisen metsän sisään; moni kuningaskunta on alaltaan pienempi kuin yksi sellainen metsä. Minkä näköiset ne metsät ovat sisältä, ei kukaan voi sanoa, koska ei edes niitä jokiakaan myöten, jotka sellaiselta salolta tulevat pääjokiin, päästä sinne tunkeutumaan eivätkä edes rohkeimmatkaan soopelin pyytäjät liene kuljeksineet näitä metsiä laajemmalti kuin enintään sadan kilometrin leveydeltä laidasta lukien.
Siperian metsät eivät europpalaiseen matkustajaan yleensä vaikuta miellyttävästi. Nähdessään noita äärettömiä aloja, jotka kasvavat metsää, tosin hämmästytään, mutta mieltymystä ja innostusta herää ainoastaan ani harvoin. Luova, kasvattava ja korvaava voima ei näytä pohjoisissa seuduissa riittävän pitämään tasapainoa hävittävää voimaa vastaan. Harmaa vanhuus esiytyy yhdessä vihreän nuoruuden kanssa, vaan se yhteys ei millään tavalla virkistä; suunnattomia rikkauksia esiytyy kerjäläispuvussa; kuoleva elämä ilman mitään voimakkaan uudestaan kasvamisen merkkejä karkoittaa kaikki iloiset tunteet. Kaikkialla ollaan näkevinään hyvin ankaraa taistelua olemassa olosta, mutta ei missään herää todellista kiintymystä, ei missään tällä metsällä ole mitään vetovoimaa; ei missään ole sisämetsä niiden toiveiden mukainen, kuin ulkopuoli on herättänyt. Eteläisempien ikimetsäin suurenmoisuus puuttuu kokonaan näiltä omiin valtoihinsa jätetyiltä, hoitamattomilta metsiltä, ja elämä, joka niissä liikkuu, näyttää jo olevan tuomittuna kuolemaan.
Oikein kaunista, elinvoimaista, pitkärunkoista ja säännöllisesti uudistuvaa metsää näkyy harvoin, paljon useammin tulen tuhoamaa. Ennemmin tai myöhemmin panee ukonnuoli tai asujanten perin huoleton kevytmielisyys metsän tuleen. Jos vuodenaika tai tuuli on tulelle sovelias, raivoaa metsänpalo uskomattomasti. Ei tunti- eikä päiväkausia, vaan kokonaisia viikkoja kestää hävitystä. Pitkin sammalista maata hiivii ja liekehtii tuli edelleen; joukottain maassa makaavat ja lahoneet, kaatuneet puut levittävät ja elättävät tulta; kuivat, maahan asti riippuvat oksat tai vielä pystyssä seisovat kuivalatvaiset puut johtavat sen ylös toisten vielä elävien puiden latvoihin. Räiskyen ja suhisten syöpi tuli pihkaiset havut ja iso kipunasuihku nousee kohti korkeutta. Muutamassa minuutissa kuolee muhkea puu ja jää häviön omaksi; mutta siitä leimuava tulipatsas putoilee alas tuhansina kipunoina, ja joka taholla kasvaa hehkukylvöstä uusia liekkejä. Siten joka minuutti voittaen alaa, leviten joka taholle edistyy tuho vastustamattomasti yhä edelleen ja muutaman tunnin kuluttua on neliöpeninkulmain alat metsää tulessa. Sakeat savupilvet pimittävät aurinkoa satojen neliövirstain alalla; hitaasti, mutta tiheään ja yhä tiheämmin satava tuhka ilmoittaa päivällä, kuten tulen kajastus yöllä, kaukanakin asuvaisille sellaisen palon, ja pelkäävän näköiset eläimet levittävät onnettomuuden sanomaa kauas asuttuihin maihin. Karhuja tavataan suurten metsänpalojen jälkeen seuduissa, joissa niitä sitä ennen ei ole nähty moneen vuoteen; susia kuljeksii suurissa joukoin uhkaavina kuten talvena; hirvet, metsävuohet, peurat etsivät etäisistä metsistä uusia olinpaikkoja; oravia juoksentelee välistä suunnattomin joukoin metsissä ja aukeilla, niityillä ja vainioilla, kylissä ja kaupungeissa. Kuinka monta näistä eläimistä joutuu tulen uhriksi, ei tiedetä, mutta se kyllä tiedetään, että tulen hävittämät metsät ovat monta vuotta hävityksen jälkeen ihan kuin kuolleet ja että hyvin arvokkaat pyyntieläimet ovat perin hävinneet sellaisista seuduista. Ja totisesti ulottuvat metsänpalojen hävitykset paljon laajemmalle, kuin me osaamme olettaakaan. Vuonna 1870 hävitti neljätoista päivää raivoava palo puoli miljoonaa hehtarin-alaa muhkeata metsää Tobolskin kuvernementissä, levittäen savupilviä ja tuhkasadetta kuudentoista sadan virstan päähän palopaikasta.
Vielä monta vuotta palon jälkeen on hävitetty metsäseutu kuin ääretön risukasa, ja vielä yhden tai kahden miespolvenkin ajan näkyy siellä selviä hävityksen merkkejä. Liekit tosin kuolettivat puiden elämän, mutta kuluttivat kokonaan ainoastaan ne, jotka palon aikana jo olivat kuivat; muut enemmän vain kärventyneet kuin hiiltyneet rungot jäivät pystyn ja ainoastaan niiden latvapuoli menetti havunsa ja kuivat oksansa. Mutta puiden kuolemisesta alkaa niiden häviäminen. Ennemmin tai myöhemmin kaatuvat ne myrskyssä. Toinen toisensa perästä kaatuu, pudottaa oksansa tai latvansa taikka murtuu latvapuolelta poikki. Ristiin rastiin, joka taholla, päällekkäin eri korkealla makaa vielä pitkän ajan päästä paksumpana tai ohuempana kerroksena tuhansittain puiden jäännöksiä maassa, jossa jo ennestäänkin oli niitä lukemattomia. Toiset ovat nojallaan pitkäin juuriensa tai latvaoksiensa kannattamina taikka vielä pystyssä seisovia runkoja vasten, toiset ovat jo kappaleina kaatuneiden puiden oksain välillä, latvat usein kaukana rungosta, oksat hujan hajan joka taholla. Ne, jotka vielä kestävät myrskyn puuskia, ovat ehkä vielä surettavamman näköiset kuin ne, jotka se jo on kaatanut maahan. Paljasten, alastomain mastojen kaltaisina seisoa törröttävät ne kohti korkeutta. Ainoastaan joissakuissa säilyy monta vuotta palon jälkeen latva tai osia siitä; latvojen oksattomat tai kuivaneet haarat pikemmin enentävät kuin heikontavat suruista tunnetta. Vähitellen putoilevat kaikki latvat maahan ja yhä enemmän mätänevät vielä pystyssä pysyvät rungot. Niitä nakuttelevat joka taholta tikat, kaivellen niihin pesän sijaa, metrin pituisia, sydämmeen asti ulottuvia koloja, joista kosteus helposti pääsee tunkeutumaan puuhun ja jouduttamaan mätänemistä. Vuosien kuluessa mätänee kaikkein suurinkin jättiläisrunko niin täydellisesti, että siinä ei enää ole mitään vastustusvoimaa, vaan heikoinkin ihmiskäden pudistus riittää kaatamaan sen maahan. Viimein tasoittuu puusta tullut multakerroskin ja silmäin edessä on jälleen avara tasapinta, jossa ainoastaan siellä täällä näkyy puiden jäännöksiä.
Onpa sentään täälläkin uutta elämää kohonnut raunioista. Jo muutaman vuoden kuluttua palon jälkeen alkaa uusi kasvullisuus verhota hiiltynyttä, tuhkan ja mullan höystämää maata. Jäkälät ja sammalet, sanajalat ja kanervat ja varsinkin marjapensaat peittävät maan ja puiden jäännökset, menestyvät rehevämmin kuin muualla ja houkuttelevat pian taas niille seuduin monta eläintä, jotka palo ajoi pois. Tuulen kantamat koivun siemenet itävät ja nousevat taimelle ja vähitellen kasvaa, aluksi yksinomaan niistä siemenistä, koivikko niin tiheä, kuin olisi se ihmiskäsin kylvetty. Muutamien vuosien päästä kätkee tämä nuori koivumetsä maan ja puiden jäännökset, ja jonkun ajan vielä kuluttua tulee muitakin puita esi-isäinsä sijaan. Jokainen metsänpalo säästää joitakuita osia siitä, jopa muutamia keskellä palopaikkaakin kasvavia puita ja siten on mahdollinen uusien puiden kasvaminen hävitetyille aloille. Sekä suuret vedet että leveät rotkot pysäyttävät palon; tapahtuupa niinkin, että liekit hyppäävät rotkojen yli jatkamaan toisella puolen hävitystyötänsä, vaan jättävät syvällä kasvavat puut ihan vahingoittamatta. Yksityiset lehtikuuset, joihin tuli on tarttunut jäävät myöskin palon jälkeen eloon. Rungot kyllä saattavat mustua juuripuolelta ja liekit kuluttaa kaikki niiden havut, mutta latva usein kasvaa uudestaan ja puu saattaa elää kauankin, vaikka sen elämä onkin vain kitumista.
Tulen hävitysten rinnalla näyttävät ihmisten tekemät metsän haaskaukset vähäpätöisiltä, vaikka itsessään ovatkin suuret. Järjellisestä metsän hoidosta nykyajan siperialaisella ei ole aavistustakaan Hän katsoo metsää "hyvän Jumalan" omaisuudeksi, ja mitä Jumalalla on se on talonpojankin omaa; kun on vielä äärettömät rikkaudet silmäin edessä, hänelle ei suinkaan johdu mieleenkään mikään säästäminen, hän päinvastoin tekee ihan mielensä mukaan, mitä hän milloinkin luulee tarvitsevansa. Jokainen siperialainen hakkaa ja raivaa, missä hyvänsä ja miten paljon hyvänsä tahtoo, ja kukin haaskaa äärettömän paljon enemmän, kuin hän todella tarvitsee. Muutamien puikkojen tähden kaadetaan suuria puita, vaikka ovatkin paraassa kasvussaan; rakennushirsiksi hakataan kolme, neljä kertaa niin paljo, kuin tarvitaan ja jätetään, mitä ei tarvita, metsään, käyttämättä sitä edes polttopuuksikaan Jo nytkin saattaa nähdä sellaisen ajattelemattomuuden seurauksia. Kaikki metsät kaupunkien ja kyläin läheltä ja paikoittain teiden varsiltakin ovat hävitetyt eivätkä yleensä näytä paljon paremmilta tulen hävittämiä aloja, ja kuitenkin hävitystä yhä vain jatketaan. Vasta vuodesta 1870 asti on metsän hoitajia Länsi-Siperiassa, mutta hekin katsovat tehtäväkseen enemmin metsäin hakkuuttamista kuin huolen pitämistä niiden jälleen kasvamisesta ja hoidosta.
Näillä metsillä on muuten täydellisimmän ja alkuperäisimmän villiyden luonne sielläkin, jossa ei ihminen eikä tuli ole niitä hävittänyt Ja ainoastaan poikkeuksen tavoin vaikuttaa se villiys edes vähänkään viehättävästi. Tosin saattaa ensinnä miellyttää, että yhdellä silmäyksellä voidaan nähdä siellä kaikki elämän eri asteet syntymästä häviöön asti; mutta kohta esiytyy hävitys selvemmin kuin uudistus, ja se vaikuttaa masentavasti eikä suinkaan ylentävästi. Sellaisissa villeissä ikimetsissä on tiheitä metsikköjä ja paljaita aukkoja, muhkeaa, pitkärunkoista metsää ja paksua vesakkoa vuorotellen, vanhoja siemenpuita voimakkaan, nuoren metsän seassa. Sielläkin on seisovia ja nojaavia riippuvia ja makaavia mätäneviä puita kaikkialla. Kaatuneiden runkojen jäännöksistä nousee nuoria vesoja; suuren suuret puunrungot sulkevat tiheiköissä teitä ja polkuja. Pajut ja haavat, jotka ynnä koivu ovat tavallisimmat lehtipuut kaikissa Länsi-Siperian metsissä, kasvavat ja menestyvät muiden seassa, vaan monesti näyttävät siltä, kuin naapurinsa estäisivät niitä pääsemästä täyteen kehitykseensä. Miehen paksuisissa rungoissa on pienet latvat ja mitä vanukkeisin haarasto, josta vuosi vuodelta uusia oksia pujottautuu ulos, vahvenematta oikeiksi haaroiksi; toiset näköjänsä ikivanhat puut ovat vain pensaina, toiset ovat puolikorkeudesta murtuneet, halenneet ja hankautuneet ja ylempää kiertyneet, ja alaosaa yhdistää yläosaan melkein vain ulkokuori. Harvoin on nähtävänä eheätä kuvaa; melkein kaikki on nurinpuolista ja ikään kuin häviöön tuomittua.
Tämä kuvaus ei sentään sovellu kaikkiin tämän laajaan alueen metsiin; päin vastoin on, varsinkin eteläpuolella, sellaisiakin, joita silmä mielellään katselee. Asema, maan laatu ja muut asianhaarat täällä välistä yhdessä vaikuttavat hyvällä menestyksellä. Yksityiset puut ovat kasvultaan rehevämmät ja metsä on muutenkin toisen luontoinen; melkein kaikkialla rehevä kasvullisuus lehtikattojen alla maan pinnalla on aavistamattoman moninainen. Tosin tervehditään ilolla jokaista uutta puu- tai kasvilajia, joka vähentää näiden metsäin lajiköyhyyttä; vaan rikkaimmistakin paikoista puuttuu sentään aina puita, joita Europassa harvoin puuttuu saman leveysasteen seuduilta. Yksitoikkoiset ja ikävät, kuten aro, kuten tundra, ovat myöskin metsät tässä maassa.
Metsävyöhykkeen jokilaaksoissa on metsien yksitoikkoisuus lajeihin katsoen ehkä enimmän silmiin pistävä. Siellä paju, joka niin hyvin rannoilla kuin saarissakin usein kasvaa laajoina metsinä, vallitsee niin yksinomaan, että muut puut tuskin pääsevät mihinkään huomattavaan vauhtiin. Suurilla aloilla on paju sellaisessa laaksossa ainoana puuna metsissä ja kasvaa monin paikoin melkoisen korkeaksikin, mutta ei siinä silloinkaan ole viehätystä muuten kuin poikkeustapauksissa. Sillä yksinäinen puu ei ole enempää, vaan pikemmin vähemmän kuvaaja kuin pensasmainen pajuryhmä; sen latva on aina ohut ja säännötön, ei näytä koskaan tiheältä eikä kokonaiselta, vaan on päin vastoin läpinäkyvä ja hajallinen, joten se ikävystyttää, kun sitä on lakkaamatta nähtävänä. Jos puut kasvavat tiheässä, kuten siellä on tavallista, ja siis ovat metsikkönä, niin menettävät ne vielä enemmän kuin yksinäisinä omituisuuttansa, koska silloin kaikki rungot seisovat kuin seipäät rinnakkain ja kaikki latvat sotkeutuvat yhdeksi umpinaiseksi, päältä tasaiseksi ja suoraksi, leikatun pensasaidan kaltaiseksi lehdistöksi, josta yksityisiä puita ei voida huomata ollenkaan. Miellyttävinä, ystävällisinä silmän viihdykkeinä on sellaisissa metsissä siellä täällä muutamia haapoja, etelässä hopeahaapa, pohjoisessa tavallinen haapa, jotka molemmat pajumetsiä elähyttävät ja tekevät vaihtelevammiksi.
Itse joen laaksossa, kuitenkin ainoastaan sellaisissa paikoissa, joissa ei ole säännöllisiä tulvia, kasvaa, paitsi mainittuja lehtipuita, myöskin koivu, joka jotenkin säännöllisesti on lehti- ja havupuiden välittäjänä. Mutta ainoastaan etelässä kasvaa se täyteen suuruuteensa ja rehevyyteensä, jota paitsi se yhtä hyvin kuin pihkaisin havupuukin joutuu metsänpalojen uhriksi eikä siis sovellu vaikuttamaan lehtimetsäin luonteesen eikä sitä muuttamaan. Oikeat, enemmin tai vähemmin pelkät koivumetsät rajoittavat metsävyöhykettä etelässä ja ulottuvat välistä kauas arolle, mutta nekin ovat ainoastaan poikkeuksen tavoin tiheitä, umpinaisia, vanhoja metsiä, niin että tunnetaan melkoisesti pettyneensä, kuin niihin astutaan.
Vasta havumetsät, joita kasvaa kaikissa jokien välipaikoissa, ovat todella sellaiset, että voivat tyydyttää silmää. Niissä ovat, ell'ei maa jo ole tundran kaltaista, kuuset ja männyt, Siperian kuusi ja vaivaissedri, harvemmin lehtikuusi pääosina sekä haapoja ja pajuja, siellä täällä ehkä myöskin pihlajia ja tuomia seassa, ja koivuja usein yhtä paljo kuin varsinaisessa koivumetsässä. Siperian kuusi ja vaivaissedri ovat kaikkein Länsi-Siperian havumetsäin varsinaisina puina, molemmat tavallisesti myöskin yhtä kauniit ja yhtä rehevät. Varsinkin on Siperian kuusi muhkea puu. Tämä hopeakuusen likeinen sukulainen sekä kaikissa Itä-Venäjän ja Länsi-Siperian metsissä sen sijainen vetää jo hyvinkin etäältä puoleensa huomiota, koska se merkillisesti esiytyy kaikkein muiden havupuiden joukosta. Hopeakuusesta ja tavallisesta kuusesta sen erottaa muhkea, hoikanlainen, keilan muotoinen oksastonsa sekä oksiensa runsas, pehmoinen, vaaleanvihreä havupuku. Melkein aina ulottuu Siperian kuusi paljon ylemmäksi metsän kaikkia muita puita, onpa se tavallisesti koko kolmanneksenkin oksastonsa pituutta niiden latvoja ylempänä, tekee siten hyvin tehokkaasti metsän latvapiirteet mutkikkaammiksi ja yksityisissä paikoissa ihan omituisen luontoisiksi. Vaivaissedri, joka menestyy etenkin metsävyöhykkeen eteläosassa, vaikka sitä välistä – tavataan hyvin etäälläkin pohjoisessa, eroaa myöskin pyöreän, pehmoisen, tavallisesti tiheän oksastonsa tähden hyvin edullisesti kuusista ja männyistä ja etäältä katsoen tekee metsän paljon kauniimmaksi sekä viehättävämmäksi, kuin se todella onkaan. Kuusi ja mänty kasvavat metsävyöhykkeen kaikissa osissa, mutta eivät suinkaan viihdy kaikkialla yhtä hyvin eivätkä pääse yhtä reheviksi kuin Keski-Europassa; pohjoispuolella muuttuvat ne äkisti vanhoiksi vaivaisiksi. Lehtikuusikin, jonka oikeaksi kodiksi Siperiaa saattaa katsoa, kasvaa ainoastaan metsävyöhykkeen eteläosassa, varsinkin vuoristoissa yhtä huomattavan suureksi kuin Europassa.
