Kitabı oku: «Musta nuoli», sayfa 10

NELJÄS KIRJA

Valepuku

ENSIMMÄINEN LUKU

Luola

Se paikka, jossa Dick ja lordi Foxham joukkoineen saapuivat maantielle, ei ollut kovin kaukana Holywoodin luostarista ja vain noin kolmen tunnin matkan päässä Shorebysta. Lordin miehet veivät hänet luostariin, ja Dick jäi yksikseen niiden "Mustan nuolen" miesten seuraan, jotka vielä olivat jäljellä.

Heitä ei enää ollut kuin tusinan verta ja jotkut niistäkin haavoittuneita. Ja kaikki olivat raivoissaan yrityksen vaivoista ja huonosta tuloksesta. Dickillä ei ollut muuta neuvoa kuin tyhjentää kukkaronsa vähäksi tyydytykseksi viluisille ja nälkäisille tovereilleen. Sitten hän kiitti heitä heidän urhoollisuudestaan, vaikka kyllä mielessään moitti heidän pelkuruuttaan. Tämän jälkeen miehet saivat palata Shorebyhin.

Ainoastaan luotettava Lawless jäi Dickiä saattamaan. Heidän tultuaan monihaaraiseen, korkeita ja kierorunkoisia tammia kasvavassa metsikössä olevaan tienristeykseen, Lawless sanoi:

"Nyt, herra Richard, jollette ole liian ylpeä vieraillaksenne miehen luona, joka ei ole jalosukuinen eikä edes kelpo kristitty, voin teille tarjota pikarillisen viiniä ja nuotion, jonka ääressä saatte sulatella vilunkohmeen pois luistanne."

"Kiitos ja kunnia", Dick sanoi, "pikarillinen viiniä ja hyvä nuotio!

Niiden luokse olisin valmis käymään pitkänkin matkan."

Lawless poikkesi tieltä, ja astuskeltuaan reippaasti ja varmasti kappaleen matkaa he saapuivat luolantapaiseen, johon oli tuiskunnut lunta sisään. Ylellisyyttä ei luolassa suinkaan ollut, mutta nokinen tulisija nurkassa ja iso rautakiskoinen tammiarkku osoittivat heti, että se oli ihmisen asunto eikä eläimen kaivama pesä.

Vaikka kinos puoleksi peitti luolan suun ja sisässäkin oli lunta, oli siellä kuitenkin lämpöisempi. Lawless viritti tulen kuiviin oksiin ja muihin sytykkeihin, jotka rupesivat iloisesti loimuamaan, ja halpa asunto tuntui oikein kodikkaalta.

"Tässä on nyt vanhan Lawlessin kaniininkolo", sanoi luolan isäntä tyytyväisenä lämmitellessään tulen edessä. "Estäköön taivas minkään nuuskivan koiran osumasta tänne! Niin, kyllä olen liikkunut maailmassa siellä ja täällä, kuljeksinut maita ja meriä neljätoistavuotiaasta alkaen, jolloin ensi kerran pakenin luostarinkirkosta, vieden mukanani lukkarin kultaketjun ja messukirjan, jonka möin neljästä markasta. Englannissa olen ollut, Ranskassa ja Burgundissa, vieläpä Espanjassakin, jonne tein pyhiinvaelluksen sieluparkani puolesta. Ja vielä merelläkin, joka on joka miehen maata. Mutta tässä on minun kotini, herra Shelton. Tämä on minun isänmaani, tämä maakuoppa. Olipa sade tai tuuli, olipa mailla kirjava kevät tai talvi, jolloin istun rovion ääressä ja kuuntelen kuinka kultarintakerttu lirittelee metsässä – tämä on kirkkoni ja torini, vaimoni ja lapseni. Tänne aina palaan ja täällä toivon saavani kerran kuolla."

"Onhan tämä lämmin pesä", Dick sanoi, "mukava ja hyvin piilossa."

"Niin pitääkin", Lawless sanoi, "jos se löydettäisiin, särkyisi sydämeni. – Mutta tässä", hän lisäsi pistäessään sormensa hietapermantoon, "tässä on viinikellarini, ja nyt otamme pullon oivallista sydämenvahvistajaa."

Vähän kaivettuaan maata hän veti esille suuren nahkaleilin, joka oli melkein täynnä makeaa tulista viiniä. Juotuansa toistensa terveydeksi ja Lawlessin lisättyä puita tuleen he paneutuivat pitkälleen nauttimaan suloisesta lämmöstä.

"Herra Shelton", Lawless virkkoi, "kaksi kertaa on hankkeenne rauennut tyhjiin, ja näyttää siltä kuin menettäisitte tytön – eikö niin?"

"Niin näyttää", Dick myönteli.

"Kuulkaa siis vanhan veitikan neuvoa!" Lawless jatkoi. "Te käytte liian paljon muitten asioita, Ellis Duckworthin, joka ei haudo mielessään muuta kuin sir Danielin surmaa, samoin lordi Foxhamin asioita – pyhimykset häntä suojelkoot, hän kai tarkoittaa hyvää. Mutta pitäkää te huolta omista asioistanne, hyvä Dick-herra. Laittautukaa lähelle tyttöä ja pitäkää häntä hyvänä, muutoin hän teidät unohtaa. Ja olkaa sitten, kun aika tulee, valmis sieppaamaan hänet satulaanne."

"Niin, mutta hän on sir Danielin talossa ja hallussa", arveli Dick.

"Siis menemme sinne", Lawless vastasi.

Dick tuijotti häneen kysyvästi.

"Tarkoitan mitä sanon", nyökkäsi Lawless. "Ja jos ehdotukseni teitä hämmästyttää, niin katsokaa tänne!"

Samassa hän otti avaimen ja avasi tammiarkkunsa, josta hän veti esille ensiksi munkinkaavun, sitten köysivyön ja lopuksi rukousnauhan, jonka puiset helmet olivat siksi jykeviä, että sitä saattoi käyttää aseena.

"Tässä", hän sanoi, "pankaa yllenne."

Dickin pukeutuessa tähän valepukuun Lawless toi värejä ja siveltimen, ja hetkisen kuluttua Dick oli muuttunut totiseksi nuoreksi munkiksi.

"Kas niin", sanoi Lawless, "jahkahan minäkin olen samoin muuttunut, olemme niin oiva munkkipari, ettei paremmasta apua. Ja sitten me astumme rohkeasti sir Danielin taloon, jossa meidät pyhän kirkon tähden otetaan auliisti vastaan."

"Mitenkä minä voin sinulle kaiken tämän hyvyytesi palkita?" Dick sanoi.

"Älkää puhuko, veli", vastasi Lawless. "Tämän teen ainoastaan huvikseni. Älkää minusta huoliko. Olen sitä laatua, että itse pidän huolen itsestäni. Minulla on kieli yhtä pitkä kuin luostarin kellolla, ja mitä en saa pyytämällä, otan itse."

Vanhan veitikan suu vääntyi ilon irvistykseen, ja joskin Dickistä tuntui vastenmieliseltä olla kiitollisuudenvelassa näin epäiltävälle henkilölle, hän ei voinut olla hänelle nauramatta.

Lawless oli nyt arkustaan ottanut itsellensä yhtäläisen valepuvun, mutta kummaksensa Dick huomasi että hän pukunsa alle kätki viinen mustia nuolia.

"Mitä varten otat nuo", hän kysyi, "kun sinulla ei ole jousta?"

"Arvelen että saattaa jokin otsa – ehkä selkäkin murtua, ennen kuin olemme sieltä selviytyneet, ja jos joku sattuu kaatumaan, tahdon näyttää miltä taholta isku tulee."

"Koska näin perusteellisesti hankettamme valmistelet", Dick sanoi, "olisi kai parempi sekä itseni että niidenkin tähden, jotka ovat nämä paperit minulle säilytettäväksi antaneet, että jätän ne tänne, kuin että pidän niitä mukanani. Mihin minä ne piilotan?"

"Poistun metsään", Lawless sanoi, "viheltämään pari laulunpätkää, niin voitte sillä aikaa piilottaa paperit mihin tahdotte, ja ripottaa hiekkaa päälle."

"En ikinä", Dick huudahti, "luotan sinuun. Olisin totta tosiaankin halpamielinen, jollen luottaisi."

"Kallis veli, olette vielä kokematon lapsi", vastasi vanha henkipatto. "Minä olen vanha hyväsydäminen kristitty, joka en pettäisi toisen henkeä enkä säästä omaani, kun kysytään ystävän auttamista pulasta, mutta, lapsi kulta, minä olen ammattivaras syntyjäni ja tottumuksesta. Jos pulloni olisi tyhjä ja suuni kuiva, ryöstäisin teidät, kallis nuori herra, niin varmaan kuin teitä rakastan, kunnioitan ja ihailen. Voiko selvemmin puhua?"

Sen sanottuaan hän poistui pensaikkoon. Ihmetellen miehen ominaisuuksien keskinäistä ristiriitaisuutta Dick piilotti maahan paperinsa, pitäen luonansa ainoastaan yhden, joka ei saattanut hänen ystäviään vahingoittaa, jos se joutuisikin syrjäisten käsiin, sen kirjeen näet, jonka sir Daniel oli kirjoittanut lordi Wensleydalelle Risinghamin tappion jälkeen ja jonka sankarimme seuraavana päivänä löysi tapetun kirjeenviejän povesta. Se saattaisi häntä hyödyttää, jos hän joutuisi pulaan.

Sitten Dick sammutti tulen ja lähti tapaamaan toveriaan, joka seisoi vanhojen tammien alla viheltelemässä. Nähdessään toisensa taivasalla he eivät voineet olla nauramatta, niin hullunkurisilta he valepuvussaan näyttivät.

He alkoivat kävellä Shorebyn tietä, joka toisinaan kulki metsän reunassa, toisinaan kentällä sen ulkopuolella. Siellä täällä oli jokin mökkipahanen. Erään semmoisen kohdalla Lawless äkkiä seisahtui.

"Veli Martin", hän sanoi jäljitellyllä munkinäänellä, "menkäämme tuohon majaan kerjäämään noilta syntisparoilta! Pax vobiscum!"¹²

Sitten hän heti lisäsi: "On niinkuin pelkäsin. Äänessäni ei ole ihan oikeata sävyä. Sir Danielin talossa moni mies minut tuntee, minun täytyy, luvallanne, harjoitella hiukan ennen kuin menen panemaan kaulani alttiiksi. Menkäämme sisään." Sitten hän lisäsi: "Katsokaa kuinka hyödyllistä monipuolisuus on. Jollen olisi ollut merimies, olisi epäilemättä 'Hyvä toivo' mennyt pohjaan, jollen olisi varas, ei olisi minulla ollut väriä, millä maalata kasvojamme, ja jollen olisi harmaanaveljenä veisannut luostarinkirkossa, en saattaisi esiintyä tässä valepuvussa niin luonnollisesti, etteivät koiratkaan epäile."

He olivat nyt mökin luona. Lawless kohottautui varpailleen kurkistaaksensa sisään.

"Ahah!" hän sanoi, "yhä parempaa! Nyt saamme oikein koettaa. Siellä on joitakin meikäläisiä, ja päälle päätteeksi saan toveri Copperille tehdä hauskat kepposet."

Näin sanoen hän avasi oven, ja molemmat astuivat sisään.

Pöydän ääressä istui kolme "Kostajan" miestä parhaan kykynsä mukaan pistämässä muonaa nahkaansa. Tikarinsa he olivat iskeneet pöytään, ja ne tuimat silmäykset, joita he loivat isäntäväkeen, osoittivat että he kestityksestään saivat kiittää pakkoa eikä hyväntahtoisuutta. Munkkien astuessa nöyrän arvokkaina sisään, he näyttivät erityisen vastenmielisesti katselevan heitä, ja yksi heistä – John Copper itse – joka esiintyi johtajana, käski töykeästi heitä poistumaan. "Emme tarvitse kerjäläisiä", hän sanoi.

Mutta toinen, vaikka hänkään ei tuntenut munkkeja, lausui toverin kovia sanoja lieventääkseen: "Ei niin, me olemme väkeviä miehiä ja otamme. Mutta nämä ovat heikkoja ja pyytävät. Lopussa nämä kuitenkin joutuvat päällepäin ja me allepäin." Ja kääntyen Lawlessiin hän lisäsi: "Älkää, isä, hänestä välittäkö, vaan tulkaa ja ottakaa kulaus pikaristani ja antakaa minulle siunauksenne!"

"Pyhimykset varjelkoot minua", Lawless vastasi, "rupeamasta Belialin miesten parissa juomaan viiniä! Mutta säälistä syntisparkoja kohtaan tahon antaa teille siunatun pyhäinjäännöksen. Sielunne tähden pyydän teitä sitä suutelemaan ja hellimään."

Näin sanoen hän sieppasi mustan nuolen povestaan ja heitti sen pöydälle, tarttui sitten Dickin hihaan, ja samassa he katosivat ennen kuin hämmästyneet miehet ehtivät virkkaa sanaakaan.

"No nyt", hän sanoi, "olemme koettaneet valepukuamme ja valekasvojamme, nyt uskallan panna viheliäisen ruumiini alttiiksi mille seikkailulle tahansa, niinkuin vain tahdotte."

"Hyvä on", sanoi Dick, "menkäämme suoraa tietä Shorebyhyn."

TOINEN LUKU

Vihollisen talossa

Sir Danielin talo Shorebyssa oli tilava tammihirsistä tehty olkikattoinen rakennus, jonka takana oli puisto hedelmäpuineen, lehtokujineen, huvimajoineen, ja puiston takaa kohosi korkealle luostarinkirkon torni.

Tässä talossa sir Daniel ajan tavan mukaan piti ylellistä hovia. Ovet olivat avoinna kaikille. Sinne kokoontuikin väkeä kaikenlaista, kuljeskelevia runoilijoita, ilveilijöitä, lääkkeiden ja pyhäinjäännösten kaupustelijoita, ja erittäinkin olivat tervetulleita papit, munkit ja pyhiinvaeltajat. Tässä talossa he kaikki asustivat, söivät ja joivat. Kun ulkona oli kylmä ja satoi lunta, pyrki sinne säältä suojaan ja katetun pöydän ääreen myös monenlaista koditonta kulkuriväkeä.

Myöhään illalla saapui muiden mukana kaksi munkkia, toinen vanha, toinen nuori. Nyt he seisoivat takkavalkean ääressä lämmittelemässä. Vanhempi tuntui olevan iloinen veitikka, jonka ympärille sotamiehet ja muut vetelehtijät kokoontuivat kuulemaan hänen kokkapuheitaan. Nuorempi taas vetäytyi vähitellen taemmaksi, missä hän istui tarkoin kuunnellen ja huomioiden, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hänen tähystelevä silmänsä keksi nyt pienen kulkueen, joka pääportista saapui taloon. Etunenässä kulki kaksi paksuihin turkisvaatteisiin verhoutunutta naista. Heitä seurasi pari kamarineitsyttä ja neljä vankkaa aseellista sotilasta.

Sotilaat seisahtuivat talon pääovelle, mutta naiset ja kamarineitsyet astuivat sisään.

"Pitempi heistä on kai sir Danielin puoliso", Dick arveli, "ja missä hän on, siinä varmaankin Joanna on lähellä."

Varovasti hän rupesi heitä seuraamaan, ja koska ainoastaan siellä täällä jokin öljylamppu lekotti himmeästi valaisten, hänen onnistui kenenkään huomaamatta seurata heitä kolmanteen kerrokseen saakka. Tosin oli nuorempi nainen parikin kertaa kääntynyt ja katsahtanut häneen tutkivasti, antamatta kuitenkaan mitään merkkiä siitä, että hän olisi hänet tuntenut tai että munkin käytös olisi hänestä tuntunut oudolta ja epäilyttävältä.

Kolmannessa kerroksessa vanhempi nainen kamarmeitsyeineen meni oikeanpuoleiseen käytävään ja sisään huoneeseensa, nuoremman jatkaessa kulkuaan. Dick jäi katsomaan sinnepäin, minne vanhempi nainen oli mennyt, arvellen että "koska lady Brackleyn huone on tässä, kyllä kai emännöitsijä Hatchkin pian ilmestyy jollekin asialle." Samassa joku löi häntä takaa olkapäähän. Dick päästi hillityn huudahduksen ja tarttui lujasti ahdistajan käteen. Hämmästyksekseen hän huomasi, että se oli nuorempi äskeisistä naisista. Hänkin näytti pelästyneeltä.

"Pyydän nöyrästi anteeksi", Dick sanoi, "mutta minulla ei ole silmiä niskassani, en voinut tietää että olitte nainen."

Tyttö tarkasteli häntä terävästi, pelästys rupesi muuttumaan kummastukseksi ja kummastus epäilyksi. Dick, joka ymmärsi hänen ajatuksensa, rupesi pelkäämään turvallisuuttaan tässä vihollisen talossa.

"Kaunis tyttö", hän sanoi tekeytyen levolliseksi, "sallikaa minun suudella kättänne osoitukseksi että annatte minulle anteeksi."

"Olette kummallinen munkki, nuori mies", vastasi nainen katsoen häntä vakavasti ja terävästi silmiin. "Hämmästykseni asetuttua saatan teissä huomata maallikon sekä käytöstä että puhetapaa. Mitä täällä toimitatte? Ystävänäkö vai vihollisena olette täällä? Ja minkä tähden varkaan tavalla vakoilette lady Brackleytä?"

"Siitä pyydän teitä olemaan vakuuttunut, jalo neitsyt", vastasi Dick, "että varas minä ainakaan en ole. Ja joskin olisin tänne tullut vihollisena, en ainakaan kauniiden tyttöjen vihollisena. Henkeni on teidän käsissänne. Vain huudahdus teidän huuliltanne, ja minä olen kuoleman oma. En luule teidän sitä tarkoittavan."

"Oletteko siis vakoilija – yorkilainen?" kysyi tyttö.

"Olen kyllä yorkilainen ja tavallaan vakoilijakin. Mutta se, mikä on tuonut minut tähän taloon, ei ole yorkilaisuus eikä lancasterilaisuus. Minä jättäydyn teidän armoillenne, rakastan nuorta neitiä, nimeni on – "

Nuori nainen tukki hänen suunsa kädellään, heitti pikaisen katseen ympärilleen, ja nähdessään ettei ketään ollut näkyvissä, hän rupesi lujasti vetämään häntä mukaansa.

"Hys!" hän sanoi. "Tulkaa, sanon sitten."

Hiukan hämmästyneenä Dick seurasi häntä pitkään käytävään ja sitten äkkiä pieneen kamariin, jossa, niinkuin muissakin huoneissa, paloi tuli takassa.

"Nyt", sanoi tyttö pakottaessaan hänet istumaan tuolille, "istukaa ja noudattakaa ehdottomasti suosiollisia käskyjäni. Teidän henkenne on minun vallassani, enkä epäile käyttää valtaani. Olette julmasti tarttunut käsivarteeni. Ette muka tiennyt että olen tyttö. Jos olisitte tiennyt, olisitte ehkä käyttänyt vyötänne!"

Niin sanoen hän hävisi huoneesta, jättäen Dickin avosuin kummastelemaan, näkikö hän unta vai oliko hän valveilla?

"Käyttänyt vyötä!" hän toisti, "käyttänyt vyötä!" Hän muisteli metsäkohtausta, ja mielessään hän näki Matchamin hennon vartalon ja rukoilevat silmät.

Sitten hän heräsi ajattelemaan, kuinka vaarallisessa tilanteessa hän oli. Hän kuuli jotain ääntä viereisestä huoneesta, ikään kuin joku olisi liikkunut, sitten hän kuuli huokauksen ihan likeltä, ja seisoessaan kuuntelemassa hän huomasi, että riippuvat seinäverhot aaltoilivat. Nyt ovi kuului aukenevan, samassa verhot jakautuivat, ja lamppu kädessä seisoi Joanna Sedley hänen edessään.

Hämmästymättä, vapisematta hän nosti lamppunsa tarkemmin katsellakseen nuorta munkkia. "Mitä täällä toimitatte, hyvä veli?" hän kysyi. "Luultavasti olette erehtynyt. Ketä haette?"

"Joanna", sanoi Dick, ja hänen äänensä petti. "Joanna", hän toisti, "sanoit rakastavasi minua, ja minä narri uskoin."

"Dick!" huudahti neito. "Dick!" Ja samassa hän sulki hämmästyneen Dickin syleilyynsä ja peitti hänen suunsa suudelmilla.

"Oi, sinä hullu poika!" hän huudahti. "Oi armas Dick! Jospa näkisit itsesi. Ai, ai, nyt minä tuhrin pilalle ihomaalisi, Dick! Mutta", hän lisäsi huoahtaen, "sen voi korjata, mutta korjattavissa ei ole, minä pelkään, minun joutumiseni lordi Shorebyn vaimoksi."

"Onko se siis päätetty?" kysyi Dick järkyttyneenä.

"Huomenna ennen puoltapäivää, Dick, meidät vihitään luostarin kirkossa", kuului vastaus. "Sekä Matcham että Joanna Sedley saavat surkean kohtalon. Jos kyynelet auttaisivat, itkisin silmät päästäni. Olen rukoillut, mutta taivas ei minua sääli. Oi Dick, rakas Dick! Ellet voi viedä minua pois tästä talosta ennen huomispäivää, meidän täytyy jättää toisemme Jumalan haltuun iäksi päiväksi."

"Ei, Joanna!" Dick vastasi. "Sitä sanaa en ikinä päästä huuliltani. Toivottomalta kyllä näyttää. Mutta huomispäivä ei ole vielä tullut. Taivaan ja pyhimysten kautta! Ennen kuin tiesin edes nimeäsi, heittäydyin sinun tähtesi vaaraan, ja nyt nähtyäni että olet kaunein ja paras tyttö koko Englannin valtakunnassa – luuletko minun nyt peräytyvän? Jos välillämme olisi syvä meri, kulkisin sen poikki, jos tie olisi täynnä jalopeuroja, hajoittaisin ne kuin hiiret." Pidellen toisiaan käsistä he rakastuneitten tavalla lempisanoin selittelivät tunteitaan, kun he äkkiä kuulivat kahinan, ja taas jakaantui seinäverho heidän takanaan.

"Taivaan tähden", lausui sisääntulija, äskeinen nuori nainen. "Te pidätte täällä semmoista hälinää. Ja nyt, Joanna, mitä annatte minulle, ystävällenne siitä, että olen tuonut kultanne tänne teidän luoksenne?"

Joanna syleili häntä sydämellisesti.

"Ja te, herra", hän sanoi kääntyen Dickin puoleen, "mitä te minulle annatte?"

"Tahtoisin mielelläni kiittää teitä samalla tavoin", Dick vastasi.

"Tulkaa siis", tyttö sanoi, "se teille sallitaan."

Mutta Dick, käyden punaiseksi kuin pioni, ainoastaan suuteli hänen kättään.

"Mikä vika on kasvoissani?" tyttö kysyi niiaten maahan asti, ja kun Dick viimein oli varsin laimeasti häntä syleillyt, hän lisäsi: "Joanna, teidän kultanne on varsin ujo silmienne edessä, mutta minä vakuutan, että hän oli paljoa rohkeampi, kun ensiksi kohtasimme toisemme. Minulla on siitä vielä sinelmät ja mustelmat muistona. Ja nyt, oletteko sanottavanne sanoneet? Minun täytyy pian lähettää pois tämä kuljeksiva ritari."

Mutta molemmat huudahtivat, että he eivät vielä olleet ehtineet puhella kuin pari sanaa, ja yö on pitkä.

"Mutta illallinen?" neiti kysyi. "Kello soi pian."

"Ah tosiaan", Joanna huudahti, "sen olin ihan unohtanut."

"Piilota minut sitten", sanoi Dick, "verhon taa tai arkkuun tai mihin vain tahdotte, niin minä jään tänne siksi kun palaatte. Muistakaa, kaunis neiti, että me kenties viimeisen kerran elämässämme olemme yhdessä!"

Ja nuoren neidin sydän suli. Kun siis illalliskello parin minuutin kuluttua soi, oli Dick piilossa seinäverhon takana, siinä missä oli rako, niin että hän saattoi vapaasti hengittää ja myös nähdä mitä huoneessa tapahtui.

Hiljaisuus vallitsi nyt siellä ylhäällä. Ainoastaan takkavalkean räiskynä keskeytti sen silloin tällöin. Äkkiä hän kuuli hiiviskeleviä askeleita. Ovi aukeni ja mustakasvoinen kääpiömäinen olento, pukeutuneena lordi Shorebyn väreihin, pisti ensiksi päänsä ja sitten koko epämuotoisen ruumiinsa huoneeseen. Suunsa hän piti auki ikään kuin paremmin kuullaksensa, ja hänen tutkivat ja terävät silmänsä harhailivat levottomina ja vireinä paikasta toiseen. Hän tutki tarkoin huoneen kaikki nurkat ja sopet, kosketellen siellä täällä seinäverhoakin, jonka takana Dick seisoi, mutta ikään kuin ihmeen kautta Dick jäi havaitsematta. Tutkittuansa lamppua ja huonekalujen aluksia hän aikoi kovin pettyneen näköisenä hankkiutua pois, kun hän äkkiä heittäytyi polvilleen ja sai käteensä jotakin, jonka hän tarkoin tutki ja sitten tyytyväisenä pisti vyölaukkuunsa.

Dickin mieli lannistui, sillä esine, jonka kääpiö oli löytänyt, oli hänen vyöstään pudonnut vipsu, ja selvää oli, että tämä toimelias urkkija heti paikalla oli vievä löytönsä isännälleen.

Dick harkitsi nopeasti, mitä hänen tuli tehdä. Pitikö hänen henkensä kaupalla heti hyökätä urkkijan kimppuun, vai mitä? Hän ei ehtinyt tehdä päätöstä ennen kuin hän kuuli raa'an äänen, joka selvästi lähti juopuneen suusta, laulelevan käytävässä:

"Tunstallin metsään vihantaan mi toimi teidät toi?"

Ei ollut epäilemistäkään. Lawless oli juonut itsensä päihdyksiin ja käveli nyt laulellen ja naureskellen hakemassa paikkaa, missä hän saisi nukkua päänsä selväksi.

Dick oli raivoissaan. Urkkija oli loilotuksen kuullessaan ensin pelästynyt, mutta huomatessaan olevansa tekemisissä juopuneen kanssa, hän hiipi pois kamarista ketterästi kuin kissa.

Dick ei tiennyt mikä nyt neuvoksi. Jollei hän tavannut Lawlessia, oli mahdotonta tehdä mitään Joannan pelastamiseksi. Jos hän taas rupeaisi väittelemään juopuneen kanssa, se saattoi helposti maksaa hänen henkensä, jos urkkija vielä liikkui lähellä.

Uskaltaa kuitenkin täytyi. Hän astui pois piilopaikastaan ja seisoi ovessa käsi nostettuna varoitukseksi Lawlessille. Mutta tämä ei välittänyt, astui vain likemmäksi ja mainitsi häntä nimeltä. Dick hypähti esiin ja ravisti häntä käsivarresta.

"Elukka!" hän huudahti. "Tämä on pahempi kuin petos. Syöksethän juomisellasi meidät kaikki turmioon."

Mutta Lawless vain hymyili, horjuili edestakaisin ja koetti taputella Dickiä olkaan.

Samassa Dick kuuli jotain ääntä käytävän seinäverhon takaa. Hän hypähti ääntä kohti, ja seuraavassa vilauksessa Dick ja urkkija piehtaroivat irti reväistyn seinäverhon poimuissa lattialla. Tavoitellen toisiaan kurkusta he kamppailivat äänettöminä. Mutta Dick oli väkevämpi, ja pian urkkija makasi hänen polviensa alla pitkänään. Yhdellä iskulla Dickin tikari teki hänestä lopun.