Kitabı oku: «Musta nuoli», sayfa 9

KOLMAS LUKU

Pyhän Briden risti

"Pyhän Briden risti" sijaitsi vähän matkan päässä Shorebystä Tunstallin metsän reunalla. Kaksi tietä yhtyi tässä paikassa, toinen tuli Holywoodista metsän läpi, toinen, joka johti Eisinghamista, oli sama tie, jota myöten olemme nähneet Lancasterin sotajoukon jäännösten epäjärjestyksessä pakenevan. Yhtymäpaikasta tie johti alas mäkeä Shorebyn kaupunkiin. Likellä molempien teiden yhtymäkohtaa oli pienellä kummulla vanha ränstynyt risti.

Tälle paikalle Dick saapui seitsemän paikkeilla seuraavana aamuna. Ilma oli kylmä, maa härmässä. Idässä päivänkoitto kirjasi taivaankannen tulipunaiseksi ja punakellerväksi.

Dick istui ristinjalustan alimmalle askelmalle, kääriytyi pitkään viittaansa ja tähysteli tarkkaavaisesti joka taholle. Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Holywoodista päin tulla tömisti komean hevosen selässä ratsumies. Hänen sotavarusteensa olivat loistavat ja kallisarvoiset, hartioilla liehui kallispuuhkainen vaippa. Neljäkymmentä askelta taempana ratsasti joukko keihäsmiehiä, jotka seisahtuivat heti kun yhtymäpaikka tuli näkyviin, ritari sitä vastoin lähestyi yksinänsä. Hänen kasvojensa käskevä ja arvokas ilme oli hänen, asunsa ja aseittensa mukainen.

Hiukan arastellen Dick astui alas mennäkseen vankiansa vastaan.

"Kiitän teitä, lordi, täsmällisyydestänne", Dick sanoi kohteliaalla, matalalla äänellä. "Suvaitseeko teidän armonne astua maahan?"

"Yksinkö täällä olette, nuori mies?" kysyi tulija.

"Niin ajattelematon en ole", Dick vastasi, "totta puhuakseni metsä kummallakin puolen tätä ristiä on täynnä rohkeita miehiäni."

"Olette menetellyt viisaasti", lordi sanoi. "Se miellyttää minua sitäkin enemmän, koska viime yönä taistelitte uhkarohkeasti, pikemmin hullun saraseenin kuin kristityn soturin tavalla. Mutta ei sovi minun, voitetun, valittaa."

"Vain sattuma soi minulle voiton, lordi", vastasi Dick. "Jolleivät aallot olisi tulleet minun avukseni, olisin jäänyt alakynteen."

"Olette varsin kohtelias", ritari sanoi.

"En suinkaan kohtelias", Dick vastasi. "Mutta kun uuden päivän valossa näen, miten uljaan ritarin voitin, en ainoastaan aseitteni, vaan pimeyden, aaltojen ja sattuman avulla, ja tiedän miten helposti taistelu olisi voinut päättyä päinvastaisella tavalla – sellaiselle kokemattomalle ja kömpelölle soturille kuin minä olen – niin älkää ihmetelkö, lordi, jos voittoni saattaa minut hämille."

"Kauniisti puhuttu", vieras sanoi. "Teidän nimenne?"

"Nimeni, mylord, on Shelton", Dick vastasi.

"Ja minua sanotaan lordi Foxhamiksi", sanoi toinen puolestaan.

"Siinä tapauksessa, hyvä lordi, jos sallitte minun sanoa, olette Englannin suloisimman tytön holhooja", Dick vastasi, "ja silloin minä tiedän mitkä lunnaat pyydän teistä ja teidän joukostanne. Rukoilen teitä, hyvä lordi, luovuttakaa – olkaa lempeä ja armollinen – minulle ylevän neidon Joanna Sedleyn käsi. Ja ottakaa te puolestanne. Rukoilen teitä, hyvä lordi, luovuttakaa – Ja, jos suvaitsette, minun kiitollisuuteni ja palvelukseni on oleva teidän käytettävänänne kuolemaani saakka."

"Mutta ettekö ole sir Danielin holhotti? Niin luulen kuulleeni, jos olette Harry Sheltonin poika", lordi Foxham sanoi.

"Ettekö suvaitse astua maahan, hyvä lordi? Haluaisin mielelläni kertoa teille kaiken, mitään peittelemättä, kuka olen ja millä perusteella uskallan niin rohkean anomuksen esittää. Pyydän, hyvä lordi, käykää istumaan näille askelmille, kuulkaa minun kertomukseni ja tuomitkaa minut sen mukaan hyväntahtoisesti."

Niin sanottuaan Dick ojensi kätensä lordille auttaakseen häntä astumaan alas, ja sitten hän vei hänet ristin ääreen ja pyysi hänet istumaan sille paikalle, missä hän itse oli istunut ennen lordin saapumista. Itse hän jäi kunnioittavasti seisomaan jalon vankinsa eteen ja kertoi juurta jaksain elämänsä vaiheet viime yön kohtauksiin saakka.

Lordi Foxham kuunteli totisena ja lausui, kun Dick oli lopettanut:

"Nuori herra Shelton, te olette samalla sekä hyvin onnellinen että onneton nuorukainen. Mitä onneenne tulee, olette sen rehellisesti ansainnut, onnettomuuteenne ette ole syypää. Olkaa huoleti, olette saanut ystävän, jolta ei puutu valtaa eikä vaikutusta. Ja joskaan teidän arvoisenne miehen ei mielestäni sovi seurustella lakipattojen kanssa, minun täytyy tunnustaa, että olette sekä uskollinen että kunnollinen, varsin vaarallinen taistelussa ja hyvin kohtelias rauhassa. Mitä omaisuuteenne tulee, ette saa sitä nähdä ennen kuin tapahtuu valtiollinen mullistus. Niin kauan kuin Lancasterin puolue on vallassa, pitää sir Daniel omaisuutenne hallussaan. Mitä minun holhottiini tulee, on asianlaita toinen, olen ennen luvannut hänet toiselle, Hamley-nimiselle sukulaiselleni. Lupaus on aikoja sitten annettu – "

"Oi hyvä lordi, ja nyt on sir Daniel luvannut hänet lordi Shorebylle", Dick keskeytti. "Ja vaikka tämä lupaus on aivan äsken annettu, on todennäköisempää että se saatetaan täytäntöön heti."

"Siinä olette oikeassa", lordi vastasi. "Ja ottaessani sen lisäksi lukuun, että olen teidän vankinne, ja vielä senkin, että tyttö itse tulisi onnettomaksi jonkun muun kuin teidän kanssanne, tahdon siinä kohden suostua. Mutta auttakaa minua urheiden poikienne kanssa – "

"Hyvä lordi", Dick keskeytti, "he ovat noita samoja henkipattoja, joiden vuoksi minua äsken moititte."

"Olkoot mitä ovat, taistella he ainakin osaavat", lordi vastasi. "Auttakaa minua siis, ja jos meidän onnistuu vapauttaa hänet, niin ritarinsanallani lupaan: te saatte hänet vaimoksenne."

Dick polvistui vankinsa eteen. Mutta tämä ponnahti seisaalle, nosti Dickin pystyyn ja syleili häntä kuin omaa poikaansa.

"Jos aiotte mennä naimisiin Joannan kanssa", hän sanoi, "täytyy meistä heti tulla ystävykset."

NELJÄS LUKU

"Hyvä toivo"

Tunnin kuluttua Dick istui taas "Vuohi ja Säkkipilli" – nimisessä olutkapakassa. Ellis Duckworth oli monenlaisissa hommissa. Hän ei nyt ollut Shorebyssa. Sanottiinpa, että hän sekaantui valtiollisiinkin riitoihin tunnetun "kuninkaantekijän" Richardin, Warwickin jaarlin asiamiehenä. Hänen poissa ollessaan oli joukkueen päällikkyys joutunut Richard Sheltonin toimeksi.

Dick istui nyt kapakassa aamiaista syömässä. Hänen totiset ja miettivät kasvonsa osoittivat, että hänellä oli tärkeitä tekeillä. Hän oli lordi Foxhamin kanssa sopinut rohkean hyökkäyksen tekemisestä sinä iltana rantataloa vastaan, vapauttaaksensa Joannan sir Danielin vallasta. Mutta hänen tiedustelijansa toivat perin masentavia tietoja.

Edellisenä yönä tapahtunut taistelu rantatalon ympärillä oli pelästyttänyt sir Danielia. Tämä oli vahvistanut talon vartioväkeä ja lisäksi asettanut miehiä pitkin taloon vieviä teitä, ja ratsujoukko oli valmiina kaupungissa rientämään avuksi heti saatuaan talosta merkin.

Ei ollut siis ajattelemistakaan valloittaa taloa äkkiyllätyksellä maan puolelta. Dick rupesi näin ollen ajattelemaan hyökkäystä mereltä päin.

"Lawless!" hän huudahti äkkiä, "voitko hankkia minulle laivan?"

"Laivanko?" Lawless vastasi hämmästyneen näköisenä. "No niin, jos te olette tukena, luulen voivani vaikka mitä. Saanhan koettaa."

Sattuma tuli Lawlessin avuksi. Toisen pöydän ääressä istui joukko miehiä juomassa. Heidän puvustaan, käytöstavastaan ja puheestaan oli helppo huomata, että he olivat merimiehiä. Näitä miehiä Lawless nyt alkoi tarkata.

Kauan hänen ei tarvinnut kuunnella heidän puheluaan, kun hänen älykkäässä päässään jo oli keino valmiina. Heidän puheestaan hän sai selville, että yksi heistä oli laivan omistaja ja samalla sen päällikkö. Muut nimittivät häntä Arblasteriksi, laiva oli nimeltään "Hyvä toivo", kotoisin Yarmouthista ja ankkuroituna sataman suuhun.

Lawlessin omatunto ei ollut kovinkaan arka. Hänen kirjavat elämänvaiheensa olivat melkoisesti hämmentäneet hänen oikeuskäsityksiään, niin että hän empimättä oli hyväksynyt ohjeeksensa lauselman: tarkoitus pyhittää keinot.

Huomattuaan että kapakan antimet olivat jo kylliksi hämmentäneet miesten arvostelukyvyn, hän ryhtyi rohkeasti asiaan.

Lähestyttyään heidän pöytäänsä hän istui pian hyvänä ystävänä heidän seurassaan vilkkaasti puhellen, kehuskellen rikkauksiaan ja auliisti tarjoillen juotavaa. Kapteeni ihastui näin iloiseen ja runsaskätiseen ystävään ja koetti hänkin kykynsä mukaan kertoilla ja kehuskella kauppojaan ja yrityksiään. Sana seurasi sanaa, ja ennen kuin Lawless nousi pöydästä, hän oli – tietysti mitään maksamatta – vuokrannut laivan. Kapteeni ja pari hänen miehistään olivat vaipuneet sikeään uneen ja muut olivat hoiperrellen poistuneet kapakasta.

Lavdess kutsui nyt avukseen muutamia tovereitaan, ja kapteeni Arblaster ja hänen kaksi seuralaistaan kannettiin pihan takana olevaan heinälatoon, jonka ovet tarkoin teljettiin.

Dick, joka uteliaana mutta äänettömänä katselijana oli koko ajan istunut toisen pöydän ääressä, lähetti nyt sanan lordi Foxhamille, että niin pian kuin ilta rupesi hämärtämään, oli aika ryhtyä toimiin, hänellä oli laiva vuokrattuna satamassa.

Sen jälkeen hän miehistään valitsi pari tottunutta miestä, joiden seurassa hän lähti satamaan, missä he pian löysivät "Hyvän toivon" laivaveneen. Oli pimeä ja tuulinen ilta, synkät pilvet ennustivat myrskyä, ja alkoi jo tuiskuta lunta. Meri aaltoili kovasti. Dick miehineen astui veneeseen. Onnellisesti he saapuivat laivan luo, vaikka pikku vene hyppeli aalloilla kuin pähkinänkuori.

"Hyvä toivo" oli ankkurissa erillään muista aluksista, ja pahan sään takia oli niin sen kuin muidenkin alusten jok'ainoa mies mennyt maihin. Ei ollut muuta elävää olentoa laivassa kuin pieni koira, joka kyllä vihaisesti ärhentäen koetti sitä puolustaa Dickin miehineen noustessa kannelle. Pian tämäkin puolustaja saatiin suljetuksi kojuun. Sen jälkeen he sytyttivät lyhdyn, joka vedettiin ylös köysistöön merkiksi maalla oleville. "Hyvä toivo" oli melkein täydessä lastissa. Muun tavaran ohessa siinä oli koko joukko viinitynnyreitä. Dick avasi yhden ja he joivat pikarin aiotun retken onneksi. Sitten Dick jätti toisen miehen laivaan vartijaksi, toisen laskeutuessa alas veneeseen soutaakseen Dickin takaisin rantaan.

"Pidä hyvin vahtia, Jack", Dick sanoi lähtiessään, "täällä sinä kyllä tulet toimeen."

"Niin", vastasi mies, "kyllä varmaan niin kauan kuin laiva on satamassa, mutta kunhan se pistää keulansa ulos – . Katsokaa kuinka se jo vapisee! Se kai kuuli sanani ja sen sydän sävähti tammisten kylkiluitten sisässä. Katsokaa, herra Dick, kuinka taivas mustenee!"

"Todellakin", myönsi Dick katsellen taivasta, "näyttää kyllä uhkaavalta. Mutta se on kai vain ohimenevä vihuri."

Dick ei kuitenkaan ollut niin levollinen kuin hänen sanoistaan saattoi luulla. Laskeutuessaan laivaveneeseen hän teki ristinmerkin ja rukoili mielessään Jumalaa ja Pyhää neitsyttä niiden puolesta, jotka hänen tähtensä aikoivat panna henkensä tämmöiselle ilmalle alttiiksi.

Palatessaan maihin hän kohtasi lordi Foxhamin miehinensä, ja vähitellen hänen omatkin miehensä saapuivat paikalle. Lordilla oli päässään musta hytyrä, joka puoleksi kätki hänen kasvonsa, ja halpa karkea sarkavaippa peitti hänen kiiltävää sotapukuaan.

"Nuori Shelton", lordi sanoi, "aiotteko lähteä meren vaaraan tällaisella säällä?"

"Aion, lordi", Shelton vastasi. "Sir Danielin ratsuväki vartioi taloa, on mahdotonta saada maan puolelta mitään aikaan. Parempi siis koettaa meren puolelta, sään uhallakin."

"Hyvä on", lordi sanoi, "minä seuraan häpeän vuoksi, mutta kyllä tunnustan, että mieluummin olisin tänä yönä katon alla."

Sillä aikaa kun Dick oli käynyt laivassa, oli aina toimelias Lawless, huolimatta siitä että hän juotuansa Arblasterin kanssa oli aika humalassa, hankkinut riittävän luvun veneitä, joihin lordi Foxhamin ja Dickin miehet nyt astuivat.

Niistä neljästäkymmenestä miehestä, jotka näin ottivat laivan haltuunsa, olivat enimmät maamoukkia, jotka eivät milloinkaan olleet astuneet jalkaansa laivan kannelle. Ainoastaan kahdeksan heistä oli ollut merimiehen toimessa. Näitten avulla saatiin pari purjetta nostetuksi, ja Lawless, joka tuskin kykeni jaloillaan seisomaan, istui varmana pitämään peräsintä.

Matkan alku ei näyttänyt rohkaisevalta. Pieni alus keikkui aalloilla kuin kaarnankappale, ja räntä ja vaahto roiskui miesten kasvoihin. Toiset heistä makasivat kannella pitäen kiinni mikä mistäkin, meritautisina ja rukoillen, toiset taas olivat kömpineet alas kannen alle viinitynnyrien ääreen, joista lupaa kysymättä hankkivat itselleen lohdutusta.

Ei ollut siis pahoista enteistä puutetta. Myrskykin yhä kiihtyi, aallot kävivät yhä korkeammiksi. Ja peräsintä hoiteli Lawless merimieslauluja loilotellen. Mutta ikään kuin vaiston johtamana hän ohjasi aluksen tyrskyjen ja särkkien välitse, kunnes tultiin rappeutuneen kivilaiturin kylkeen, johon alus kytkettiin.

VIIDES LUKU

Hyökkäys ja pako

Laituri, johon laiva kytkettiin, ei ollut kaukana rantatalosta. Tarkoitus oli vartioväen huomaamatta päästä maihin ja sitten nopeasti saartaa talo, tunkeutua huoneisiin ja viedä Joanna pois. Mutta maihin astuttaessa syntyi äänekästä melua, miehet kun eivät taipuneet noudattamaan järjestystä. Melu herätti vartioväen huomion, vaikka pimeys esti heitä vihollista näkemästä.

Kun vihdoin viimein laiturilla oli päästy jonkinlaiseen järjestykseen, Dick valitsi luotettavimmista miehistä vähäisen joukon, jonka etunenässä hän lähti tiedustelemaan asiain tilaa. Tuskin hän oli ehtinyt laiturin maanpuoleiseen päähän, kun hän luuli kuulevansa jotain ääntä. Hän käski miesten pysähtyä ja hiipi yksin eteenpäin. Suureksi pettymyksekseen hän saattoi pimeässäkin erottaa miehiä ja hevosia. Hänet valtasi toivottomuus. Edessä oli taisteluun valmis vihollinen, takana kuohuva meri, ja miehistönä tyytymätön ja kuriton joukko.

Dick vetäytyi nopeasti taapäin. Ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä kaikesta huolimatta hyökkäykseen. Hiljaisella vihellyksellä hän antoi sovitun merkin. Seuraus oli toinen kuin mitä hän oli tarkoittanut. Nuolisade singahti Dickin laiturille sulloutuneeseen joukkoon. Ensimmäisiä haavoittuneita oli lordi Foxham, joka kannettiin takaisin laivaan. Hänen miehensä jäivät johtoa vaille. Äkkiä kuului ääni: "Kaikki on hukassa." Siihen vastasi toinen: "Laivaan, miehet, henkenne tähden." Ja kolmas lisäsi: "Meidät on petetty!" Silmänräpäyksessä oli kaikki kuri ja järjestys mennyttä.

Kaikki koettivat kilvan päästä laivaan, toinen tuuppaili toistaan, moni suistui laiturilta mereen, haavoittuneet vaikeroivat huutaen apua, surkea sekasorto vallitsi.

Nuolien yhä sadellessa saatiin laiva viimein irti laiturista, ja myrskyisessä aallokossa se lähti liikkeelle. Mutta kamala oli retki, kamala miesten tila. Raivoisat aallot uhkasivat tuossa tuokiossa upottaa koko aluksen, kansi oli täynnä haavoittuneita ja kuolevia, laivan valurei'istä virtasi veri. Lawlessia, joka istui peräsintä hoitamassa, uhattiin, ja miekallaan hänen täytyi pitää paikkaansa puhtaana hyökkääjistä. Viinitynnyreitä avattiin, ja kuka ei ollut meritaudin nujertama, nujertui viiniin.

Masentuneena seisoi Dick Lawlessin rinnalla. "Lawless", hän sanoi, "me olemme nyt kaikki sinun varassasi, mutta me luotamme sinuun, sinä olet kylmäverinen ja uskollinen."

"Pelkään että olemme hukassa", Lawless vastasi. "Niin kauan kuin olemme täällä ahtailla vesillä, saatamme ehkä selviytyä, joskin on vaikea pimeässä väistää särkkiä, mutta aavalla merellä tämä laiva on pian mennyttä kalua."

"Niinkö luulet?" Dick sanoi huolestuneena.

"Niin luulen", Lawless vastasi, "ettekö huomaa miten raskaasti se jo nousee aalloille. Jos se ottaa enemmän vettä, se painuu pohjaan kuin myllynkivi taikka ajautuu rantakallioihin pirstaleiksi."

"Eikö sinua pelota?" Dick kysyi. "Hoidathan peräsintä ihan tyynenä!"

"Niin", Lawless vastasi, "ei ole tämmöisessä leikissä pelosta apua. Jos kuolla täytyy, tahdon kuolla silmä kirkkaana ja käsi vankkana."

Dick ei vastannut mitään, ihmetteli vain itsekseen miehen kylmäverisyyttä.

Kansi oli nyt melkein tyhjänä miehistä. He eivät kestäneet kylmää talvista myrskyä ja laivan yli tyrskyävää vaahtoa, vaan olivat pyrkineet kannen alle, missä he parhaansa mukaan hakivat lohdutusta Arblaster-kapteenin viinitynnyreistä, laulellen ja pitäen kovaa räyhinää. Vähitellen laulu ja räyhinä hiljeni ja vihdoin ihan vaikeni, kun "Hyvän toivon" liikunnat rupesivat tuntumaan yhä pelottavammilta. Toiset makasivat meritautisina hiljaa oihkaillen. Kannella ei nyt enää ollut muita kuin Greensheve, Cuckow ja eräs nuori lordi Foxhamin mies. Nämä olivat vakavia ja luotettavia miehiä, jotka Dick määräsi Lawlessin käskettäviksi. Sitten hän meni alas kojuun, johon lordi Foxhamin palvelijat olivat isäntänsä vieneet.

Täällä lordi nyt makasi vaikerrellen, ja laivakoira säesti häntä surkeasti ulvahdellen joko vankeutensa takia tai vaaraa aavistaen.

Lordi Foxham makasi lavalla turkisvaippa allansa. Pieni lamppu paloi unisena Arblasterin Pyhän neitsyen kuvan edessä. Dick saattoi lampun himmeässä valossa erottaa haavoittuneen kalpeat kasvot ja kuoppaiset silmät.

"Olen vaarallisesti haavoittunut", lordi sanoi heikolla äänellä. "Tulkaa lähemmäksi, Shelton, jotta luonani olisi ainakin yksi jalosukuinen, sillä surkeata on, elettyänsä jalona ja rikkaana koko elämänsä, tällä tavoin haavoittua nurkkakahakassa ja kuolla tämmöisessä laivarähjässä lurjusten ja seikkailijain seurassa. – Onko laivassa pappia?"

"Ei ole", Dick vastasi.

"Toivon että kuoltuani olette minulle yhtä hyvä ystävä kuin eläessäni olitte jalomielinen vihollinen. Olen kaatunut varsin onnettomalla ajalla – onnettomalla sekä itselleni että Englannille ja kaikille niille, jotka minuun ovat luottaneet. Väkeni kokoontuu Hamleyn, teidän kilpakosijanne johdolla Holywoodiin. Ottakaa tämä sormus, se on hankkiva teille luottamusta esittäessänne minun käskyni. Kirjoitan pari sanaa Hamleylle, pyydän häntä luopumaan neidosta teidän hyväksenne. Tahdotteko tehdä minulle tämän palveluksen?"

"Hyvä lordi, mitä käskette?" Dick kysyi.

"Niin", lordi vastasi, "mitäkö käsken?" ja hän katseli Dickiä tutkivasti. "Oletteko yorkilainen vai lancasterilainen?" hän kysyi viimein.

"Häpeäkseni tuskin osaan vastata siihen kysymykseen", Dick sanoi. "Sen vain tiedän että olen Ellis Dukworthin puolella; totta kai siis olen yorkilainen."

"Hyvä on", lordi sanoi. "Kuulkaa siis! Saavuin tänne pitääkseni näitä Shorebyn lordeja silmällä sillä aikaa kun oivallinen lordi Richard, Gloucesterin herttua,¹¹ kokoo riittävän sotavoiman kukistaaksensa heidät. Olen hankkinut tietoja heidän voimistaan, vartiopaikoistaan ja asemistaan. Nämä tiedot minun piti kirjoitettuina antaa nuorelle lordille tuntia ennen keskipäivää ensi sunnuntaina 'Pyhän Briden ristin' kohdalla metsässä. Valitettavasti en nyt voi sitä tehdä. Sen tähden pyydän teitä viemään ne puolestani perille. Ja muistakaa, ettei myrsky eikä sade, ei haava eikä rutto saa estää teitä määrätyllä ajalla saapumasta tuohon sovittuun paikkaan, sillä Englannin kohtalo riippuu tästä arvanheitosta."

"Suostun epäröimättä tähän tehtävään ja luulen voivani suorittaa sen toivomuksenne mukaisesti", Dick vastasi.

"Hyvä on", lordi sanoi, "herttua on antava teille enempiä määräyksiä, ja jos ymmärtäväisesti ja kunnollisesti noudatatte hänen käskyjänsä, olette saanut kiinni onnen oikeasta päästä. Nostakaa lamppu hiukan lähemmäksi, jotta näen kirjoittaa." Hän kirjoitti pari riviä "kunnianarvoiselle sukulaiselleni Sir John Hamleylle" ja sitten toisen kirjeen, johon hän ei pannut päällekirjoitusta.

"Tämä on herttualle", hän sanoi. "Tunnussana on: 'Englanti ja Edward', ja vastaus: 'Englanti ja York'."

"Ja Joanna, hyvä lordi?" kysyi Dick.

"Niin, Joannasta teidän täytyy itsenne pitää huolta, olen molemmissa näissä kirjeissäni maininnut omasta puolestani valinneeni teidät. Lopusta teidän täytyy itsenne selviytyä. Kuten tiedätte, olen teitä auttaakseni pannut henkeni alttiiksi, enempää ei kukaan voi tehdä."

Haavoittunut oli nyt puhunut niin kauan, että hänet valtasi väsymys. Dick siis pisti kallisarvoiset kirjeet poveensa, käski hänen rohkaista mieltään ja jätti hänet lepoon.

Noustuansa kannelle Dick huomasi, että päivä jo sarasti kylmänä sinertäen. Sekä tuuli että aallokko oli asettunut, mutta mainingeissa laiva vyöryi kauheasti. Ranta, vuoroin kallioita vuoroin hiekkasärkkiä, oli tuulen alla ihan lähellä. Taempaa näkyivät Tunstallin metsäiset harjut.

Lawless istui yhä peräsimessä, ja kannelle nousseet miehet katselivat kalpeina uhkaavaa rannikkoa.

"Ajaudummeko rantaan?" Dick kysyi.

"Ajaudumme", Lawless vastasi tyynesti, "jollemme sitä ennen mene pohjaan."

Greensheve, Hawksley ja muista miehistä parhaat olivat kannesta murtaneet irti lautoja, joista sekä muusta irtotavarasta he paraikaa tekivät lauttaa. Sitä ei kuitenkaan tultu tarvitsemaan, sillä koht'ikään laiva ankarasti tärähtäen puskeutui hiekkaan. Pari kertaa laineet sitä vielä nostivat, ja sitten se jäi pohjaan tarttuneena paikalleen.

Säikähdys ja kauhistus valtasi miehet, mutta aina peloton Lawless rauhoitti heitä.

"Älkää hätäilkö!" hän sanoi, "pakoveden aika on tulossa, silloin voimme vaaratta kahlata maihin."

Noin tunnin kuluttua vesi olikin alentunut sen verran, että he saattoivat lähteä aluksesta.

Dick oli mennyt alas lordi Foxhamin luo, joka makasi vuoteellaan epätoivoisena ja kauhistuneena pimeässä, sillä lamppu oli laivan törmätessä pudonnut ja sammunut. Kojussa oli vettä polven korkeudelta.

"Älkää pelätkö, lordi", Dick sanoi. "Pyhimykset suojelevat meitä. Laineet ovat heittäneet laivan matalalle rantasärkälle, ja niin pian kuin vesi alenee, pääsemme kahlaamaan rantaan."

Päästyänsä eheinä rantaan he huomasivat mäenkukkulalla joukon miehiä, jotka näyttivät epäluuloisina heitä tähystelevän.

"Menkäämme heidän puheilleen", sanoi Hawksley. "Tuolla on mökki, ja mitä pikemmin pääsemme katoksen alle, leimuavan tulen ääreen, ja löydämme kuivan vuoteen, sitä parempi lordi-raukalle."

Mutta he eivät ehtineet astua monta askelta, kun mäellä olevat miehet ikään kuin sopimuksesta nousivat kaikki yhtaikaa ja lähettivät haaksirikkoisia kohti nuolisateen.

"Takaisin, takaisin!" lordi huudahti. "Taivaan tähden, älkää ampuko vastaan! He luulevat meitä ranskalaisiksi merirosvoiksi, eikä kumma, koska emme kykene puolustamaan omia rantojamme näinä onnettomina aikoina."

Haaksirikkoiset etenivät väistyen pitkin rantaa. Talonpojat tähystelivät heitä tarkoin ja seurasivat jonkin matkan päässä, kunnes saavuttiin maantielle, jolloin he levollisina palasivat kotiinsa, tyytyen siihen että olivat omansa pelastaneet.