Kitabı oku: «Veljekset: Talvinen tarina», sayfa 10

"Luulenpa, että olette unhottanut erään asian, lordi hyvä", virkoin minä. "Anna anteeksi rikoksemme, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka meitä vastaan rikkovat. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen."

"Oh, tuo on helposti sanottu, Mackellar", virkkoi lordi. "Tuo on varsin helposti sanottu. Mutta minunko pitäisi antaa anteeksi? Luulenpa, että näyttäisin hyvinkin tuhmalta, jos niin väittäisin."

"Muistakaa lasta, lordi!" sanoin minä jokseenkin ankarasti, sillä mielestäni eivät hänen lauseensa soveltuneet lasten kuultaviksi.

"Onhan se totta", hän virkkoi. "Tämä on liikaa lapselle. Mennäänpä etsimään pesiä."

En muista sattuiko samana päivänä vai seuraavana, että lordi tavatessaan minut yksin avasi sydäntänsä hieman enemmän samalta kulmalta.

"Mackellar", virkkoi hän, "minä olen nyt erittäin onnellinen."

"Uskon sen mielelläni", vastasin minä, "ja olen siitä iloinen"

"Onnellisuus velvoittaa, eikö teidänkin mielestänne?" kysyi hän hymyillen.

"Aivan varmaan", vastasin, "ja suru samaten. Ellemme koeta täällä toimia parhaamme mukaan, niin mielestäni on parempi, mitä pikemmin häviämme."

"Mutta jos kävelisitte minun kengissäni, antaisitteko hänelle anteeksi?" kysyi lordi.

Hyökkäyksen äkillisyys sai minut hieman hämilleni. "Onhan se ehdoton velvollisuutemme", sanoin.

"Mitä vielä!" virkkoi hän. "Nuo ovat lauseparsia. Annatteko itsekään hänelle anteeksi?"

"Enpä kyllä", vastasin. "Jumala minua armahtakoon, mutta en anna."

"Kätenne tänne sen asian johdosta!" huudahti lordi hyväntuulisena.

"Huono tunne se on, jonka johdosta kättelemme", sanoin minä, "huono tunne kristityissä. Ehkäpä ojennankin käteni teille kristillisemmässä tilaisuudessa."

Tuon minä lausuin hieman hymyillen; lordi taas lähti huoneesta ääneen nauraen.

En voi keksiä täysin tyydyttävää lausepartta ilmaistakseni, millaiseen orjan asemaan lordini asettui lapseensa nähden. Hän kerrassaan hukkui tuohon alinomaiseen ajatukseen: tehtävät, ystävät ja vaimo unohtuivat kokonaan tai saattoi hän muistaa niitä vain ankarin ponnistuksin. Selvimmin oli siten hänen vaimonsa laita. Siitä asti kun olin Durrisdeeriin tullut, oli rouva ollut hänen ajatustensa sisältönä ja hänen katseensa kiintokohtana – nyt hän oli heitetty aivan syrjään. Olen nähnyt lordin tulevan huoneen ovelle, silmäilevän ympärilleen ja jättävän rouvan huomiotta ikäänkuin hän olisi ollut takan ääressä loikova koira. Hän haki Aleksanderia, ja rouva tiesi tuon hyvin. Olen kuullut hänen puhuvan rouvalle niin äreästi, että minun teki mieli sekaantua asiaan. Syy oli silloinkin sama: rouva oli muka jotenkin vastustellut Aleksanderin aikeita. Epäilemättä tämä oli jonkinlainen rouvaa kohdannut luonnollinen rangaistus, jollaisen ainoastaan sallimus voi säätää: hän oli vuosikausia suhtautunut kylmästi jokaiseen hellyyden ilmaukseen; nyt oli hänen vuoronsa joutua laiminlyödyksi. Sitä suurempaa kiitosta hän ansaitsee siitä, että suoritti osansa hyvin.

Syntyi omituinen tilanne: talossa oli jälleen kaksi puoluetta, ja minä olin nyt rouvan puolella. Tosin en milloinkaan lakannut rakastamasta herraani. Mutta ensinnäkin hän nyt vähemmän kaipasi seuraani. Toiseksi en voinut olla vertailematta mr. Aleksanderin ja miss Katarinan kohtelua. Viimeksimainitusta ei lordi ollut koskaan vähääkään välittänyt. Kolmanneksi minua loukkasi se muuttunut tapa, jolla hän kohteli rouvaa ja joka minuun vaikutti uskottomuudelta. Muuten en voinut olla ihailematta rouvan osoittamaa tasaisuutta ja hyvyyttä. Kenties hänen tunteensa, jonka pohjana alun pitäen oli ollut sääli, oli pikemmin äidin kuin vaimon tunnetta; kenties häntä ilahdutti nähdä – jos niin saan sanoa – molempain lastensa viihtyvän niin hyvin toistensa seurassa, sitä enemmän, kun toinen heistä oli aikaisemmin saanut syyttömästi kärsiä paljon. Mutta kaiken tuon takia hänen oli tyydyttävä laiminlyödyn miss Katarina rukan seuraan, ja minä puolestani tulin yhä enemmän viettäneeksi aikaani äidin ja tyttären seurassa. Tätä seikkaa voisi helposti liioitella, sillä perhe oli toisiin perheisiin verraten sangen sopuisa. Mutta tuo asia oli sittenkin olemassa. Tiesikö lordi sen, vai eikö, sitä en kykene ratkaisemaan. Luulen, ettei hän tullut sitä ajatelleeksi. Poika kiinnitti hänen mieltänsä mitä suurimmassa määrin. Me muut sitävastoin sen tajusimme ja tavallaan kärsimmekin tiedostamme.

Eniten meitä kumminkin huolestutti lasta uhkaava suuri ja yhä kasvava vaara. Lordi oli ilmetty isänsä; oli pelättävissä, että poika osoittautuisi masterin kaltaiseksi. Aika oli näyttänyt pelkomme aivan liioitelluksi: Skotlannissa ei nykyään ole arvokkaampaa gentlemania kuin seitsemäs lordi Durrisdeer. Asiani ei ole kertoa siitä, miten minä itse tulin eronneeksi hänen palveluksestaan, etenkin kun tarkoitukseni on hänen isänsä puolustaminen…

[Julkaisijan huomautus. – Tästä kohdasta mr. Mackellarin muistelmia on viisi sivua jätetty pois. Ne luettuani sain sen käsityksen, että mr. Mackellar vanhoilla päivillään oli verraten vaativainen palkollinen. Seitsemättä Durrisdeerin lordia vastaan (joka ei missään tapauksessa kuulu kertomukseemme) ei tuoda mitään oleellisia syytöksiä. – R. L. S.]

– Mutta me pelkäsimme tuona aikana, että hän eläisi edelleen pojassaan veljensä kuvana ja jälkeläisenä. Rouva oli koettanut saada käytäntöön jonkinmoisen hyödyllisen kurinpidon, mutta oli saanut olla iloinen, kun sai sen jättää, ja katseli nyt asiain kehittymistä salaisesti tyytymättömänä. Joskus hän puheessaan siihen viittailikin, ja joskus, huomatessaan jonkin esimerkin lordin kamalasta kärsivällisyydestä, hän voi ilmaista ajatuksensa liikkein tai huudahduksin. Minua taas ajatus vaivasi yötä päivää, ei niin paljon lapsen vuoksi kuin isän. Mies oli vaipunut uneen ja uneksi, ja jos hän jotenkin väkivaltaisesti herätettäisiin, olisi se epäilemättä hänen kuolemansa. Ei voinut ajatellakaan, että hän eläisi kauemmin kuin lapsi, ja kun minut käsitti pelko siitä, että viimeksimainittu voisi tahrata maineensa, täytyi minun kätkeä kasvoni käsiini.

Tuo sama jatkuva päähänpisto sai minut lopuksi rohkaisemaan itseni ja tekemään hänelle ehdotuksia – seikka, joka ansaitsee lähempää kuvailua. Lordi ja minä istuimme eräänä päivänä saman pöydän ääressä miettien jotain väsyttävää ja vähäpätöistä pikkuasiaa. Kuten olen kertonut, oli häneltä kokonaan kadonnut halu sellaisiin toimiin; hän toivoi silminnähtävästi pääsevänsä kohta pois ja oli ärtyinen ja väsynyt. Vanhemmaltakin hän minusta näytti kuin koskaan ennen. Varmaankin hänen kalpeat kasvonsa saivat minut nyt käymään asiaan käsiksi.

"Lordi hyvä", sanoin minä pää painuksissa, ja olin jatkavinani työtä – "tai sallikaa minun mieluummin jälleen kutsua teitä mr. Henryksi, sillä minä pelkään teidän vihastuvan ja tahtoisin mielelläni saada teidät muistamaan menneitä aikoja – "

"Kelpo Mackellar!" sanoi hän niin ystävällisin äänin, että olin luopumaisillani aikeesta. Mutta sitten muistin puhuvani hänen hyväkseen ja jatkoin.

"Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, mitä te teette?" kysyin minä.

"Mitä minä teen?" kertasi hän. "Minä en ole koskaan kelvannut arvoituksia arvaamaan."

"Mitä te teette pojastanne?" sanoin minä.

"No", sanoi hän hiukan vaativasti, "mitä minä sitten teen pojastani?"

"Teidän isänne oli varsin hyvä mies", sanoin minä, poiketen hiukan syrjään itse asiasta. "Mutta luuletteko, että hän oli ymmärtäväinen isä?"

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän vastasi; sitten hän sanoi: "Minä en moiti häntä mistään. Minulla ehkä olisi syytä siihen, mutta minä en sitä tee."

"Niinpä kyllä", sanoin minä, "teillä voisi ainakin olla syytä siihen. Ja kuitenkin oli isänne kelpo mies; en ole tuntenut ketään parempaa; ellei tuota yhtä seikkaa ota huomioon, en myöskään viisaampaa. Missä hän kompastui, olisi joku toinen todennäköisesti kaatunut. Hänellä oli kaksi poikaa – "

Lordi löi äkkiä nyrkkinsä vihaisesti pöytään.

"Mitä tarkoitatte?" huusi hän. "Puhukaa suunne puhtaaksi."

"Minä teen sen", sanoin minä äänellä, joka yritti tukehtua sydämeni jyskytykseen. "Jos te yhä edelleen lellittelette mr. Aleksanderia, niin te käytte isänne jälkiä. Varokaa, lordi hyvä, ettei poikanne kasvettuaan ala astua masterin askeleita."

En ollut koskaan aikonut puhua suutani niin puhtaaksi, mutta kun on kovin peloissaan, niin tulee tavallaan häikäilemättömäksi, arkailemattomammaksi kuin koskaan muulloin, ja niinpä minäkin poltin laivani noilla suorilla sanoilla. En saanut mitään vastausta. Kun kohotin päätäni, oli lordi noussut seisomaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kaatui raskaasti lattialle. Tapaus tai kohtaus ei kestänyt kauan; hän tuli tajuntaan voimatta ymmärtää, mitä oli tapahtunut, tarttui kädellä päähänsä, jota minä pitelin, ja sanoi murtunein äänin: "Olen ollut kipeä", ja pian sen jälkeen. "Auttakaa minua." Sain hänet pystyyn; hän seisoi varsin hyvin, vaikka hän nojasi pöytään. "Olen ollut kipeä, Mackellar", sanoi hän taas. "Jotakin meni rikki – tai oli menemäisillään rikki, ja silloin vuosi kaikki ulos. Minä olin kyllä kovin vihainen. Älkää te siitä koskaan mitään välittäkö, Mackellar, älkää välittäkö siitä, hyvä mies. En minä tahtonut hiuskarvaakaan päästänne vahingoittaa. Olemmehan me liiankin paljon jakaneet surua ja iloa. Meidän välimme on selvä kuin päivä. Mutta nyt minä luulen, Mackellar, että menen mrs. Henryn luo – nyt luulen meneväni mrs. Henryn luo", sanoi hän ja lähti huoneesta jokseenkin varmoin askelin. Minä jäin istumaan aivan katumuksen vallassa.

Kohta sen jälkeen lennähti ovi auki, ja rouva pyrähti sisään silmät säkenöiden. "Mitä tämä merkitsee?" huusi hän. "Mitä te olette tehnyt miehelleni? Ettekö mitenkään voi oppia pysymään asemanne rajoissa tässä talossa? Ettekö koskaan lopeta nenäkkäitä neuvojanne?"

"Rouva", sanoin minä, "niin kauan kuin olen ollut tässä talossa, olen saanut riittävästi kovia sanoja. Jonkun ajan olivat ne jokapäiväistä leipääni, ja minä sulatin kaikki. Ja tänä päivänä te saatte nimittää minua miten haluatte; te ette koskaan löydä nimeä, joka olisi kyllin ankara sellaiselle rikkojalle. Ja sittenkin minä tein sen parhaassa tarkoituksessa."

Juttelin hänelle aivan avomielisesti kaikki, juuri samoin kuin tässäkin olen kertonut. Kun hän oli loppuun asti kuunnellut, voin huomata hänen vihansa talttuvan. "Niin", sanoi hän, "hyvää te todellakin olette tarkoittanut. Minulla itselläni on ollut samansuuntainen ajatus, tai oikeammin samanlainen kiusaus, ja sentähden minä annan teille aneeksi. Mutta taivaan nimessä ettekö näe, ettei hän voi enempää sietää!" huusi hän. "Kaari on jännitetty, niin että se on katkeamaisillaan. Mitä merkitsee tulevaisuus, kunhan hänellä vain nyt on pari hyvää päivää?"

"Amen", sanoin minä. "Minä en enää asiaan sekaannu. Olen kyllin iloinen tietäessäni teidän tunnustavan, että toimin hyvässä tarkoituksessa."

"Niin", sanoi rouva, "mutta kun asia tuli esille, luulen rohkeutenne horjuneen, sillä te sanoitte sanottavanne armottomalla tavalla." Hän oli vaiti hetkisen; sitten hän hiukan hymyillen lausui merkilliset sanat: "Tiedättekö, mr. Mackellar, mikä te olette? Te olette vanhapiika."

Sen useampia huomattavia tapauksia ei perheessä sattunut, ennenkuin onnettomuudenlintu, master, jälleen tuli vieraaksemme. Mutta tähän on minun liitettävä uusi ote ritari Burken muistelmista; se on itsessään varsin huvittava ja suunnitelmalleni hyvin tärkeä. Ainoastaan siinä saamme kuulla masterin oleskelusta Intiassa ja ensi kerran Secundra Dass'ista. Huomattava on eräs seikka, joka varsin helposti selviää kertomuksesta – jos sen olisimme tietäneet pari kymmentä vuotta takaperin, kuinka monta onnettomuutta ja surua silloin olisikaan vältetty! – se tosiasia, että Secundra Dass osasi englannimkieltä.

SEITSEMÄS LUKU

Eräs seikkailu, johon majuri Burke joutui Intiassa

(Ote hänen muistelmistaan.)

… Niinpä siis kuljeksin pitkin katuja kaupungissa, jonka nimeä en saa päähäni, ja olin silloinkin niin eksyksissä, etten tiennyt pitikö minun lähteä etelään vaiko pohjoiseen päin. Kun meidät oli äkkiarvaamatta yllätetty, olin lähtenyt pakoon ilman kenkiä ja sukkia, hattu oli kahakassa lyöty päästäni, matkatavarani olivat joutuneet englantilaisten käsiin. Mukanani oli vain yksi sotaveikko, ei mitään muuta asetta kuin miekkani, eikä penniäkään taskussani. Lyhyesti sanoen, minä olin aivan kuin joku niistä sankareista, joihin Galland on meidät tutustuttanut. Nämä herrat, kuten muistettaneen, joutuivat alinomaa mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin, ja minun itse piti nyt kokea sellainen, niin hämmästyttävä, etten totta puhuen vielä tänä päivänäkään osaa sitä selittää.

Sotaveikkoni oli hyvin kunniallinen mies; hän oli useita vuosia palvellut Ranskan armeijassa ja olisi mielellään antanut hakata itsensä kappaleiksi pelastaakseen kenen hyvänsä kenraali Lallyn kelpo maanmiehistä. Hän oli sama mies (nimi on kokonaan muististani kadonnut), josta jo olen kertonut, kuinka hän osoitti hämmästyttävää jalomielisyyttä – löytäessään hra de Fassacin ja minut valleilta aivan humaltuneina, ja peitti meidät oljilla komentajan kulkiessa ohi. Neuvottelin siis täysin tuttavallisesti hänen kanssansa. Kysymys siitä, mitä tekisimme, oli varsin pulmallinen, mutta loppujen lopuksi me päätimme kiivetä muurin yli johonkin puutarhaan, missä varmaan voisiimme nukkua puiden suojassa ja ehkä saisimme tilaisuuden pukeutua jonkinlaisiin tohveleihin ja turbaaniin. Tuossa kaupunginosassa oli yllinkyllin valitsemisen varaa, sillä ylt'ympäri näkyi vain puutarhamuureja, ja kadut niitten välillä olivat tähän yönaikaan varsin autiot. Minä paneuduin sotaveikon astinlaudaksi, ja pian olimme lipuneet suureen aidattuun puutarhaan. Siellä ihan höyrysi yökaste, joka Intiassa on kovin epäterveellinen, etenkin eurooppalaisille, mutta minä olin niin lopen väsynyt, että olin jo unen helmoissa, kun sotaveikko minut jälleen ravisti hereille. Puutarhan toiseen päähän oli äkkiä ilmestynyt valoa, joka yhä liikahtamatta kimalsi lehväin läpi. Tuo oli kovin tavatonta sellaisessa paikassa ja sellaiseen aikaan, ja asemamme ollessa sellainen kuin oli, täytyi meidän käyttäytyä hiukan varovasti. Sotaveikko lähti vakoiluretkelle ja palasi pian, tuoden sen tiedon, että olimme astuneet aivan harhaan, sillä talo kuului eräälle valkoihoiselle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli englantilainen.

"No niin", sanoin minä, "jos reitillämme on joku valkoinen mies, niin haluanpa häntä hiukan tarkastella, sillä niitä on, Jumalan kiitos, useamman laatuisia!"

Sotaveikko siis vei minut paikalle, josta voi hyvin nähdä talon. Sitä kiersi leveä parveke; lattialla paloi hyvänkuntoinen lamppu, ja kummallakin puolen lamppua istui mies itämaiseen tapaan jalat ristissä. He olivat molemmat muslimin peitossa aivan kuin pari alkuasukasta, mutta siitä huolimatta oli toinen heistä valkoihoinen, vieläpä minun ja lukijan hyvä tuttava: ei kukaan muu kuin Ballantraen master, hän, jonka urhoollisuudesta ja nerosta minulla on ollut niin paljon kertomista. Olin kuullut hänen tulleen Intiaan, mutta emme olleet siellä vielä toisiamme tavanneet, enkä minä paljon tiennyt hänen hommistaan. Mutta joka tapauksessa, kohta kun olin tuntenut hänet ja nähnyt joutuneeni vanhan toverini luo, otaksuin kaikkien tuskieni olevan ohi. Astuin nähtäville kuutamoon – se olikin tavattoman kirkas – ja huusin: "Ballantrae" sekä selitin hänelle lyhykäisesti, kuinka kurja asemani oli. Hän kääntyi ollenkaan mitään mielenliikutusta osoittamatta, katsoi minua suoraan kasvoihin, ja kun olin saanut puhutuksi, niin hän kääntyi toverinsa puoleen käyttäen alkuasukasten raakaa murretta. Toinen, joka näytti ylenmäärin hienolta ja hapraalta – jalat olivat kuin kävelykepit ja sormet kuin piipunvarret [herra Mackellarin muist. – Nähtävästi Secundra Dass. – E. Mc. K.] – nousi silloin seisaalleen.

"Sahibi", sanoi hän, "ei ymmärtää teidän kieli. Minä ymmärtää se itse, ja näkee, että te vähän erehdytte – no, se tapahtuu usein. Mutta sahibi hyvin mielellään tietää, kuinka te tulla puutarhaan."

"Ballantrae!" kiljaisin minä, "oletko sinä niin kirotun julkea, että kiellät minut elävin silmin?"

Ballantrae ei muuttanut yhtään ilmettänsä, tuijotti vain minuun kuin pyhimyksen kuva pagodissa.

"Sahibi ei ymmärtää teidän kieli", sanoi alkuasukas yhtä nokkelasti kuin ensi kerrallakin. "Hän hyvin mielellänsä tietää, kuinka te tulla puutarhaan."

"Piru hänet periköön", sanoin minä. "Vai tahtoo hän tietää, kuinka minä pääsen puutarhaan; häh? No niin, kuulehan nyt, hyvä mies, ole hyvä ja tervehdi sahibiasi mitä lämpimimmin ja sano minun puolestani, että täällä on pari soturia, joita hän ei koskaan ole tavannut ja joista hän ei ole koskaan kuullut puhuttavankaan, mutta että tämä sotaveikkoni tässä on peeveli miehekseen, ja minä itse olen peeveli miehekseni, ja että ellemme me pitemmittä puheitta saa kunnollista ruoka-annosta, turbaania, tohveleita ja yhtä kultamohuria pikku rahassa, niin tunnen minä jumal'avita erään puutarhan, jossa pian tapellaan."

He menivät niin pitkälle näyttelemisessään, että puhelivat jonkun aikaa keskenään hindustaniksi. Sitten sanoi hindu yhä hymyillen, mutta samalla huoaten aivan kuin toistaminen olisi häntä väsyttänyt: "Sahibi hyvin mielellään tietää, kuinka te tulla puutarhaan."

"Vai sitä kaipaatte!" sanoin minä, laskin käteni miekankahvalle ja käskin sotaveikkoni vetää sapelin ilmoille.

Ballantraen hindu veti, aina vain hymyillen, pistoolin poveltaan, ja vaikka Ballantrae itse ei liikahuttanut ilmettäkään, tunsin minä hänet riittävän hyvin tietääkseni hänen olevan varuillaan.

"Sahibi ajattelee: te parempi mennä pois", sanoi hindu.

Ja totta puhuen minä itsekin ajattelin samoin; sillä pistoolin laukaus olisi Jumalan avulla saattanut viedä meidät molemmat hirsipuuhun.

"Sanokaa sahibille, että minä en pidä häntä kunnian miehenä", sanoin minä ja käännyin poispäin tehden halveksivan liikkeen.

En ollut päässyt kolmea askelta eteenpäin, kun hindun ääni kutsui minua takaisin. "Sahibi on iloinen, jos tietää että olette kirottu hävytön irlantilainen", sanoi hän. Näitten sanojen aikana Ballantrae hymyili ja kumarsi syvään.

"Mitä se merkitsee?" kysyin minä.

"Sahibi sanoo, te kysytte hyvä ystävänne Mackellar", sanoi hindu.

"Sahibi, hän sanoo nyt se on yhtä hyvä."

"Sano sahibillesi, että kun me ensi kerran kohtaamme, niin hän saa maksun skotlantilaisista kirpuistansa", huusin minä.

Pari hymyili vielä, kun minä poistuin.

Voi olla erinomaisen mahdollista, etten minä itse ole aina esiintynyt kuten olisi pitänyt, ja kun mies, miten hienokäytöksinen hyvänsä, kääntyy jälkimaailman puoleen kertoen tekemistään, on melkein varmaa, että häntä odottaa sama kohtalo kuin Caesaria ja Aleksanteria ja että hänen on tyydyttävä muutamain moitteeseen. Mutta on olemassa eräs asia, josta majuri Burkea ei koskaan sovi soimata: hän ei ole koskaan kääntänyt toverille selkäänsä…

(Tämän jälkeen seuraa muutamia sivuja, jotka ritari Burke on repinyt irti, ennenkuin lähetti käsikirjoituksensa minulle. Niillä on tietysti ollut hyvin luonnollinen valitus siitä, mitä hän luuli minun lörpötelleen, vaikka minä tosiaan en muista tehneeni itseäni sellaiseen syypääksi. Ehkä mr. Henry on ollut vähemmän varuillaan, tai myöskin voi ajatella, että master on keksinyt tilaisuuden tutkia minun kirjeenvaihtoni ja itse lukenut Troyes'sta lähetetyn kirjeen. Silloin olisi hän ikäänkuin kostoksi tehnyt tuota julmaa pilaa majuri Burkesta, joka oli aivan pahassa pulassa. Masterilta, niin konnamainen kuin hän olikin, ei aivan kokonaan puuttunut luontaisia kiintymys-tunteita. Luulen, että hän aluksi todella piti majuri Burkesta, mutta ajatus tämän tekemästä petoksesta kuivasi hänen ylen pintapuolisen ystävyystunteensa lähteet, joten hänen inhoittava luonteensa esiintyi alastomuudessaan. – E. Mc. K.)

KAHDEKSAS LUKU

Vihamies talossa

On omituista, että minun täytyy empiä ilmoittaessani erään päivänmäärän – ja vielä lisäksi päivänmäärän tapaukselle, joka perinjuurin muutti elämäni ja ajoi meidät kaikki vieraisiin maihin. Mutta syynä on se, että minut väkivaltaisesti temmattiin irti kaikista vanhoista tavoistani, joten tuona aikana kirjoittamani päiväkirjatkin ovat kovin sekavat: toisinaan ei päivänmäärää ole ollenkaan merkitty viikon tai parin aikana, ja kaikesta voi päättää, että päiväkirjaa on pitänyt epätoivon partaalla oleva mies. Se tapahtui varhaisintaan maaliskuun lopussa tai ehkä vasta huhtikuulla 1764. Olin nukkunut sikeästi ja heräsin aavistellen jotain pahaa. Olin niin kovin tuon aavistuksen vallassa, että riensin rappuja alas puettuna ainoastaan paitaan ja housuihin ja käteni vapisi, kun kuljetin sitä pitkin kaidepuuta. Oli kylmä, kirkas halla-aamu, mustarastaat laulelivat ääneen ja suloisesti päärakennuksen ympärillä, ja kaikkiin huoneisiin voi kuulla meren kohinan. Kun kuljin saliin vievän oven ohi, sai eräs toinen ääni minut pysähtymään – kuulin puhelua. Astuin lähemmäksi enkä tiennyt olinko unissani vaiko valveilla. Ihmisääni se oli; se kaikui oman isäntäni talossa, ja sittenkään minä en sitä tuntenut; ihmiskieltäkin se oli, kaikui omassa isänmaassani, mutta sittenkin sain kuunnella miten paljon halusin, tavuakaan siitä ymmärtämättä. Tulin ajatelleeksi kertomusta eräästä noita-akasta (vai oliko hän ehkä vain vaeltava muukalainen?), joka muutamia sukupolvenaikoja takaperin tuli niille seuduille, mistä minä olen kotoisin, jäi sinne viikoksi, puhui paljon kielellä, josta kuuntelijat eivät saaneet mitään selvää, ja lähti jälleen samoin kuin oli tullutkin, yön pimeydessä, eikä oltu edes saatu tietää hänen nimeänsä. Olin hiukan peloissani, mutta vielä enemmän utelias, avasin salin oven ja astuin sisään. Illallisen jätteet olivat vielä pöydällä, ikkunaluukut olivat kiinni, vaikka päivä pilkoitti raoista, ja suurta huonetta valaisi yksi ainoa kynttilä ja joku vielä takassa hehkuva hiili. Aivan tulisijan luona istui kaksi miestä. Toisen, joka oli kääriytynyt viittaansa ja jolla oli jalassa saappaat, minä tunsin aivan kohta: se oli pahan onnen lintu, joka oli palannut. Toinen, joka istui aivan hehkuvain hiilten rajalla, oli kiertynyt kaapuunsa aivan kuin muumio; voin ainoastaan nähdä että hän oli ulkomaalainen, tummempi-ihoinen kuin kukaan meidän maanosassamme ja hyvin hentorakenteinen. Hänen otsansa oli omituisen korkea ja katse tutkiva ja arka. Lattialla oli muutamia myttyjä ja pieni matkalaukku. Päättäen tavaran vähyydestä ja masterin saappaitten ulkomuodosta – ne oli siivottomasti paikannut joku huolimaton maalaissuutari – ei pahuus tällä kertaa ollut menestynyt.

Hän nousi seisaalleen minun astuessani sisään, meidän katseemme tapasivat toisensa, ja minä en tiedä miten siinä kävi, mutta rohkeuteni yleni aivan kuin kiuru keväisenä aamuna.

"Ahaa!" sanoin minä. "Tekö siinä olettekin?" – ja minä iloitsin siitä, että ääneni kuului aivan tyyneltä ja tavalliselta.

"Niin, minä eikä kukaan muu, arvoisa Mackellar", sanoi master.

"Ja tällä kerralla teitä aivan sananmukaisesti seuraa musta koira", jatkoin minä.

"Tarkoitatteko Secundra Dassia?" kysyi master. "Sallikaa että esitän teidät. Hän on alkuperäinen intialainen herrasmies."

"Hm!" sanoin minä. "Minä en suuria välitä teistä enkä teidän ystävistänne, mr. Bally. Mutta parasta on, että päästän hiukan päivää sisään ja tarkastan teitä hieman." Samassa minä avasin idänpuolisen ikkunan.

Aamuvalossa voin huomata hänen muuttuneen. Sittemmin, kun olimme kaikin yksissä, minä ihmettelin enemmän miten kevyesti aika oli häneen koskettanut, mutta ensimmäinen vaikutelma oli toisenlainen.

"Te olette kohta vanha mies", sanoin minä.

Hänen kasvonsa synkistyivät. "Jos te voisitte nähdä itsenne, ette ehkä tuosta asiasta puhuisi."

"Pyh!" vastasin minä, "minua ei vanhuus vahingoita. Minusta tuntuu kuin olisin aina ollut iäkäs, ja nyt minä olen, Jumalan kiitos, tunnetumpi ja kunnioitetumpi kuin ennen. Sitä eivät kaikki voi sanoa, mr. Bally! Rypyt teidän kasvoillanne johtuvat pahoista töistä; elämänne alkaa kahleena kiertyä ympärillenne; kuolema kohta kolkuttaa ovellenne, enkä minä ymmärrä, mistä te löytäisitte lohdutusta."

Tässä kääntyi master Secundra Dassin puoleen puhuen hindustania, josta minä (suureksi ilokseni, sen myönnän) tein sen johtopäätöksen, että sanani olivat häneen sattuneet. Ymmärrettävää on, että ajatukseni liikkuivat muissa asioissa silloinkin kun vihollistani pilkkailin. Etenkin mietiskelin, miten antaisin tiedon lordille nopeasti ja salaa. Tähän käytin koko henkisen joustavuuteni sinä pienenä hetkenä, jonka olin vaiti, mutta samassa näin minä päätä kääntämällä juuri hänet, jota ajattelin. Hän seisoi ovella ja näytti aivan rauhalliselta. Kohta sen jälkeen, kun olimme katsahtaneet toisiimme, hän astui yli kynnyksen. Master kuuli hänen tulevan ja astui hänkin esiin; noin neljän askelen päässä toisistaan veljekset pysähtyivät ja katsoivat toisiaan kiinteästi silmiin; sitten lordi hymyili, nyökkäsi ja kääntyi nopeasti pois.

Lordi kääntyi häneen päin yhä jäykästi hymyillen. "Lordi Durrisdeer", sanoi hän.

"Oho! Ei koskaan näin meidän kesken", vastasi master.

"Kaikki tässä talossa nimittävät minua sillä nimellä, joka minulle kuuluu", sanoi lordi. "Jos sinä pidät parempana tehdä poikkeuksen, niin jätän ainoastaan mietittäväksesi, millaisen vaikutuksen se tekee vieraisiin, ja eikö sitä ehkä selitettäisi avuttoman kateellisuuden ilmaukseksi."

Olisin mielelläni lyönyt kädet yhteen ihastuksesta, etenkin kun lordi ei odottanut häneltä vastausta, vaan lähti salista, annettuaan minulle merkin seurata itseään.

"Rientäkää", sanoi hän, "meidän pitää puhdistaa talo syöpäläisistä – ." Hän kulki käytävän läpi niin nopein askelin, että tuskin voin häntä seurata, suoraan John Paulin ovelle; sen hän avasi koputtamatta ja astui sisään. John Paul näytti nukkuvan kaikessa rauhassa, mutta isäntäni ei ollenkaan huolinut olla häntä herättelevinään.

"John Paul", sanoi hän mitä rauhallisimmalla äänellään, "sinä olet palvellut kauan isääni, muuten ajaisin sinut kuin koiran kartanostani. Jos sinä puolessa tunnissa ehdit täältä pois, saat alkaa nostaa palkkasi Edinburghissa. Mutta jos sinä jäät tänne tai St. Brides'iin, niin saat olla miten vanha mies ja miten vanha palvelija tahansa, joka tapauksessa minä silloin pidän huolta siitä, että uskottomuutesi rangaistaan tavalla, jota et ole uneksinut. Kiiruhda ylös ja matkaan. Saat mennä ulos samasta ovesta, josta olet heidät laskenut sisään. En tahdo, että poikani enää näkee kasvojasi."

"Minua ilahduttaa, että esiinnyitte asiassa niin rauhallisesti", sanoin minä, kun olimme jälleen ulkona kahden kesken.

"Rauhallisesti!" huudahti hän, tarttui käteeni ja laski sen sydämelleen; se jyskytti kuin pajavasara.

Tämän huomatessani minä aloin kummastella ja pelätä. Ei minkäänlainen ruumiinrakennus voinut sietää niin ylivoimaista jännitystä, kaikkein vähimmin hänen, joka oli jo perinpohjin runneltu. Päätin itsekseni, että tällaisesta sietämättömästä olotilasta on tehtävä loppu.

"Olisi varmaankin parasta, jos ilmoittaisin asiasta rouvalle", sanoin minä. Oikeastaan olisi hänen itse pitänyt mennä, mutta minä otaksuin – enkä erehtynytkään – että hän oli välinpitämätön.

"Niin, tehkää se", sanoi hän. "Minä käsken äkkiä kattaa aamiaispöydän; meidän täytyy kaikkien olla mukana, Aleksanderinkin; meidän pitää näyttää aivan rauhallisilta."

Minä kiiruhdin rouvan huoneeseen ja kerroin hänelle pitemmittä puheitta, mitä oli tapahtunut.

"Minä olen sitä kauan odottanut", sanoi hän. "Meidän täytyy tänään salaa koota tavaramme ja matkustaa salaa pois ensi yönä. Onhan meillä, Jumalan kiitos, toinenkin koti. Ensimmäinen lähtevä laiva vie meidät New-Yorkiin."

"Entäs hän?" kysyin minä.

"Hänelle me jätämme Durrisdeerin", huudahti hän. "Tehköön hän sillä, mitä tahtoo."

"Ei, teidän luvallanne ei saa niin käydä", sanoin minä. "Hänellä pitää olla koira kintereillään, joku, joka pitää häntä silmällä. Asunnon hän saa ja ruuan ja ratsuhevosen, jos on ihmisiksi; mutta avaimet, rouva, ne jätetään teidän luvallanne Mackellarin huostaan. Hän kyllä pitää hyvän huolen kaikesta, olkaa varma siitä."

"Kiitos, mr. Mackellar, kun olette asiaa ajatellut", huudahti hän. "Kaikki jätetään teidän haltuunne. Kun meidän täytyy lähteä vieraaseen ja villiin maahan, jää teille perinnöksi kohtalomme kostaminen. Lähettäkää Macconocchie St. Brides'iin kaikessa hiljaisuudessa hankkimaan hevosia ja pyytämään lakimiestämme tänne. Lordin täytyy jättää valtakirja."

Samassa tuli isäntäni ovelle, ja me selvitimme hänelle suunnitelmamme.

"Siihen minä en koskaan suostu", huudahti hän; "hän luulisi minun pelkäävän. Minä jään omaan talooni, jos Jumala niin tahtoo, aina kuolemaani asti. Ei löydy sitä miestä, joka voisi minut peloittaa pois. Kerta kaikkiaan, täällä minä olen ja tänne jään, vaikka kaikki helvetin voimat olisivat vastassani." En saa kuvatuksi, miten kiihkeästi hän tuon lausui, mutta molemmin me seisoimme aivan ällistyksissämme, etenkin minä, joka ennen olin nähnyt hänen hyvin itseänsä hillitsevän.

Rouva katsoi minuun niin rukoilevasti, että se koski sydämeeni ja sai minut jälleen tasapainoon. Minä annoin hänelle salaisen merkin lähteä, ja kun olimme jääneet kahden kesken lordin kanssa, menin hänen luokseen salin toiseen päähän, missä hän kiivaasti käveli edestakaisin, ja laskin käteni hänen olkapäälleen.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "minä puhun teille vielä kerran suoraan; jos tämä on viimeinen kerta, niin sitä parempi, sillä minä olen väsynyt osaani näyttelemään."

"Minun päätäni ei käännä mikään", vastasi hän. "En millään ehdolla tahdo kieltäytyä teitä kuulemasta, mutta mieltäni ei muuta mikään." Tämän hän sanoi vakavasti, ei ollenkaan kiihkoisasti kuten äsken, joten minulla oli jo hiukan toivomisen syytä.

"Hyvä", sanoin minä, "ei se minuun koske, vaikka puhuisinkin kuuroille korville." Osoitin erästä tuolia ja hän istuutui, katsoen minuun. "Oli aika, muistelen, jolloin rouva oli teille hyvin kylmä", aloitin minä.

"En minä siitä koskaan puhunut siihen aikaan, kun asiat niin olivat", vastasi lordi, kovasti punastuen, "ja nyt ne ovat aivan muuttuneet."

"Niinpä kyllä", sanoin minä. "Mutta tiedättekö kuinka paljon ne ovat muuttuneet? Suhde on kerrassaan vaihtunut, lordi hyvä! Nyt rukoilee rouva teiltä yhtä ainoata sanaa, yhtä ainoata katsetta – ja rukoilee turhaan. Tiedättekö, kenen kanssa hän viettää päivänsä sill'aikaa kun te kuljeskelette missä milloinkin? Lordi hyvä, hän tyytyy seurustelemaan erään vanhan voudin kanssa nimeltä Ephraim Mackellar, ja te varmaankin muistatte, mitä se merkitsee, sillä ellen erehdy, oli teidän joskus ennen pakko pitää hyvänänne saman miehen seura."