Kitabı oku: «Veljekset: Talvinen tarina», sayfa 9
KUUDES LUKU
Lyhyt kertomus siitä, mitä tapahtui masterin ollessa toisen kerran poissa
Sitä kovaa tautia, joka seuraavana aamuna alkoi, voin muistella rauhallisin mielin, sillä se oli viimeinen pelkästään onneton tapaus, joka herraani kohtasi, ja sekin ehkä sittenkin oli oikeastaan onneksi, sillä olikohan olemassa sellaista ruumiillista kipua, joka olisi täydelleen voinut vaimentaa hänen sielulliset kärsimyksensä? Rouva ja minä valvoimme sängyn ääressä. Lordi kävi silloin tällöin tiedustamassa sairaan tilaa, mutta ei yleensä tullut sisään. Kerran, kun kaikki jo näytti melkein toivottomalta muistan hänen tulleen sängyn luo. Siinä hän hetkisen katseli poikansa kasvoja, kääntyi sitten jälleen takaisin, heilautti kättään ja heitti päätään taaksepäin. Tuossa liikkeessä oli jotain omituista. Vielä nytkin, sitä muistellessani, se tuntuu murheelliselta, niin suurta surua ja niin syvää maallisen turhuuden halveksuntaa se ilmaisi.
Yleensä olimme me, minä ja rouva, ainoat huoneessakävijät; pidimme vuoroa yön aikaan ja seuraa toisillemme päivällä, sillä sairaamme ei ollut hauska hoidettava. Hän heittelehti sängyssä sinne tänne, kiristellen hampaitaan. Hänen päänsä oli ajeltu ja kääreessä. Hänen kielensä ei pysynyt hetkeäkään rauhassa; vuoteelta kuului keskeytymätön sanatulva, joka sai sydämeni aivan kipeäksi. Ihmeellistä ja minulle sanomattoman kiusallista oli, että hän kaiken aikaa puhui vähäpätöisistä asioista: kotoa lähdöstä ja sinne palaamisesta, hevosista – , joita hän alinomaa käski satuloida, ehkä siinä tarkoituksessa (mies parka!), että pääsisi pakenemaan onnettomuuttaan – puutarhan siivoamisesta, lohiverkoista, ja (mikä minusta tuntui erittäin kiusalliselta kuulla) alinomaa raha-asioista; hän laski yhteen summia ja riiteli vuokralaisten kanssa. Hän ei puhunut koskaan sanaakaan isästään eikä vaimostaan, ei myöskään masterista, lukuunottamatta paria kertaa, jolloin menneisyyden muistot kokonaan täyttivät hänen mielensä ja hän kuvitteli olevansa jälleen pikku poikanen ja leikkivänsä veljensä kanssa jotakin viatonta leikkiä. Tämä oli sitäkin järisyttävämpää, kun saattoi ymmärtää masterin hänen houreissaan joutuneen jollain tavalla hengenvaaraan; hän huusi nimittäin: "Voi, Jamie hukkuu! – Voi, pelastakaa Jamie!" ja kertasi samaa hädissään useita kertoja.
Tämä, kuten sanottu, teki sekä rouvaan että minuun järisyttävän vaikutuksen, mutta yleensä eivät herrani houreet paljastaneet hänen parhaita puoliaan. Tuntui siltä kuin hän olisi ottanut todistaakseen veljensä moitteet oikeiksi ja yrittänyt esiintyä kylmänä ja kuivana luonteena, joka ei ajattele muuta kuin rahojen keräämistä. Jos olisin ollut yksin, en olisi vähääkään välittänyt tuosta, mutta koko ajan kun hänen puhettaan kuuntelin, kuvailin samalla mielessäni, millaisen vaikutuksen se oli tekevä rouvaan, ja ajattelin hänen arvonsa päivä päivältä laskevan. Olin koko avarassa maailmassa ainoa, joka häntä ymmärsi, ja pidin velvollisuutenani koettaa opettaa eräs toinenkin häntä ymmärtämään. Joko hän kuolisi ja hänen hyveensä hautaantuisivat mukana, tai jäisi hän eloon ja saisi jälleen tuon murheellisen osan: oman ymmärryksensä – joka tapauksessa oli minun pidettävä huolta siitä, että häntä sydämestä surtaisiin tai teeskentelemättä toivotettaisiin tervetulleeksi elämään, ja että sen tekisi hänen eniten rakastamansa, hänen vaimonsa.
Kun en saanut tilaisuutta persoonalliseen puhelemiseen, keksin jonkunlaisen asiakirja-menettelyn. Muutamina öinä, niinä tunteina, joina minun olisi pitänyt nukkua, laadin niin sanoakseni tilin toimistani. Huomasin kumminkin pian, että se oli tehtäväni helpoin osa, ja että se, mitä oli jäljellä – paperien jättäminen rouvalle – meni melkein yli uskallukseni. Useita päiviä minä kuljin paperit kainalossa väijyen tilaisuutta, jolloin puhe kääntyisi sellaiseen suuntaan, että voisin sen johdattaa asiaani. En tahdo kieltää niin toisinaan tapahtuneenkin, mutta kieleni kohmettui aina juuri silloin kitalakeeni ja olisin varmaankin saanut iankaikkisesti vaeltaa asiakirjat kainalossa, ellei onnellinen sattuma olisi tullut avukseni.
Se tapahtui eräänä iltahetkenä, kun jälleen olin lähdössä pois asia yhtä epävalmiina ja epätoivon tuska sydämessäni.
"Mitä te kuljettelette mukananne, mr. Mackellar?" kysyi hän silloin. "Viime päivinä olen nähnyt teidän tulevan sisään ja menevän ulos aina vain sama mytty kainalossanne."
Käännyin sanaa sanomatta takaisin, panin paperit pöydälle ja jätin hänet yksin niitä lukemaan. Niiden sisällöstä tulee minun nyt tehdä tili lukijalle, ja se tapahtuu parhaiten jäljentämällä eräs kirjoittamani kirje, joka oli päällimmäisenä tiliasiakirjakokoelmassa ja josta minulla (erinomaisen tavan mukaan) on säilössä jäljennös. Se osoittaa samalla, kuinka varovasti olen tässä asiassa esiintynyt, seikka, jota muutamilla tahoilla on kovasti epäilty.
Durrisdeer, 1757.
Korkeasti kunnioitettu Rouva!
Uskallan hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten ilman todellista syytä menisi asemani rajoja ulommaksi; mutta olen huomannut, kuinka paljon pahaa Teidän jalossa suvussanne on tähän saakka johtunut siitä onnettomasta, hajoittavasta virheestä, ettei koskaan ole puhuttu suoraan, ja ne paperit, joihin täten uskallan kiinnittää huomiotanne, ovat perhepapereita ja ansaitsevat mitä suurimmassa määrässä tulla Teillekin tutuiksi.
Minä liitän tähän luettelon, josta löytyvät tarpeellisimmat huomautukset, ja olen
Teidän Armonne alamaisin palvelija
Ephraim Mackellar.
Luettelo papereista.
A. Alustelmat kymmeneen kirjeeseen Ephraim Mackellarilta jalosyntyiselle Herralle James Durielle arvonimeltään Ballantraen master, viimeksimainitun oleskellessa Pariisissa, päivätyt … (päivänmäärä seuraa) … N. B.: Luettava yhteydessä B. ja C. kohtien kanssa.
B. Seitsemän alkuperäistä kirjettä yllämainitulta Ballantraen masterilta ylläm. Ephraim Mackellarille, päivätyt … (päivänmäärä seuraa).
C. Kolme alkuperäistä kirjettä yllämainitulta Ballantraen masterilta jalosyntyiselle Herralle Henry Durielle, päivätyt … (päivänmäärä seuraa) … N. B. Mr. Henryn minun vastattavikseni jättämät. Minun vastaukseni ovat A 4, A 5, ja A 9 tässä kokoelmassa. Mr. Henryn tiedonantojen laadun voi arvata hänen luonnottoman veljensä kirjeistä; mitään alustelmaa niihin en voi löytää.
D. Kirjeenvaihto, alkuperäiset ja jäljennökset, ulottuen yli kolmivuotiskauden tämän vuoden tammikuuhun asti yllämainitun Ballantraen masterin ja … valtiosihteerin apulaisen välillä, yhteensä 27 kirjettä. N. B.: Masterin papereista löydetyt.
Vaikka olinkin valvomisesta ja surusta väsynyt, en kumminkaan saanut unta. Koko yön kävelin huoneessani edestakaisin miettien, mitä asiasta tulisi. Toisin hetkin minua kadutti, että olin sekaantunut niin yksityistä laatua oleviin asioihin. Heti päivänkoitteessa olin sairashuoneen ovella. Rouva oli avannut ikkunaluukut, vieläpä ikkunankin, sillä ilma oli leuto. Hän katsoi suoraan ja kiinteästi, vaikk'ei ollutkaan muuta näkyvissä kuin metsien helmoista nousevan päivän hiljainen loimotus. Kuullessaan askelteni äänen hän ei kääntänyt päätänsäkään. Sen minä otin pahaksi merkiksi.
"Hyvä rouva", aloitin minä; ja taas uudelleen: "Hyvä rouva", mutta siihen se minulta jäi. Eikä rouva myöskään minua sanallakaan auttanut. Siinä seisoessani aloin koota papereita, jotka makasivat pöydällä hajallaan, ja ensimmäinen asia, joka minua hämmästytti, oli se, ettei niitä ollut yhtä paljon kuin ennen. Selailin ne läpi kerran ja kaksikin, mutta ministeristön ja masterin kirjeenvaihtoa, johon tulevaisuutta silmällä pitäen olin kiinnittänyt varsin suuria toiveita, ei löytynyt mistään. Katsoin takkaan; suitsuvalla hiiloksella näkyi mustaa paperintuhkaa, joka häilyi vedossa. Nyt katosi pelokas epäröimiseni.
"Hyvä Jumala, rouva", huusin minä äänellä, joka ei sopinut sairashuoneeseen. "Hyvä Jumala, rouva, mihin olette pannut paperini?"
"Olen ne polttanut", vastasi rouva minuun päin kääntyen. "Se riittää, siinä on liiaksikin, että te ja minä olemme ne nähneet."
"Olipa se soma yötyö, jonka te olette saanut valmiiksi", huusin minä. "Ja kaikki vain pelastaaksenne kunnian sellaiselle miehelle, joka on ansainnut elatuksensa kirjoittelemalla tovereittensa kuolemantuomioita, aivan kuin minä kirjoittelemalla numeroitani."
"Pelastaakseni sen perheen kunnian, jota te, mr. Mackellar, palvelette", vastasi hän, "ja jonka hyväksi te jo olette tehnyt paljon."
"Sitä perhettä minä en enää tahdo aivan kauan palvella", huusin minä, "sillä nyt minut on ajettu epätoivoon. Te olette lyönyt miekan kädestäni; teidän tähtenne me nyt olemme turvattomia. Noiden kirjeitten minä olisin antanut riippua uhaten hänen päänsä päällä, mutta nyt, mitä meillä on sanottavaa? Olemme niin huonossa asemassa, ettemme uskalla ajaa miestä ulos ovesta; kansa nousisi aseisiin meitä vastaan. Tuon avulla minä olisin voinut häntä vallita – mutta nyt se on mahdotonta – nyt hän voi tulla takaisin vaikka jo huomenna, ja meidän kaikkien täytyy istua hänen kanssaan pöytään, käyskennellä hänen kanssaan puutarhassa, vieläpä tarttua kortteihin saadaksemme hänen aikansa kulumaan! Ei rouva! Jumala teille anteeksi antakoon, jos Hän voi sen tehdä, minä en sitä voi."
"Minä ihmettelen yksinkertaisuuttanne, mr. Mackellar", sanoi rouva. "Mitä välittää sellainen mies kunniasta? Mutta hän tietää kuinka arkoja me olemme siitä; hän tietää, että me ennen menisimme kuolemaan kuin julkaisisimme sellaisia kirjeitä, ja luuletteko, että hän jättäisi tuon tiedon hyväkseen käyttämättä? Se mitä te, mr. Mackellar, sanotte miekaksenne, ja joka aivan varmaan voisi käydä aseesta, jos olisi kysymyksessä mies, jolla olisi hiukankin säädyllisyydentuntoa, olisi vain pahvi-miekka häntä vastaan käytettynä. Hän hymyilisi teille ja teidän uhkauksillenne vasten naamaa. Hän tekee alennuksestaan lujan aseman, siitä tulee hänen vahva puolensa; sellaisia luonteita vastaan ei auta taistella." Viimeiset sanat hän huudahti hiukan hillittömästi, mutta lisäsi sitten rauhallisemmin: "Ei, mr. Mackellar, olen miettinyt asiaa koko yön, ja siinä sopii menetellä ainoastaan yhdellä tavalla. Olkoon meillä papereita tai ei, tämän talon ovi on hänelle avoin; hän on laillinen perijä, hän juuri! Jos me yrittäisimme sulkea häneltä tien, saisi siitä vain Henry parkani kärsiä ja minä näkisin hänet taas kadulla kivitettynä. Niin – jos Henry kuolee, on asia toinen. He ovat omasta tahdostaan rikkoneet perintösäännön; tila joutuu tyttärelleni, ja minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa siihen sormellaankaan koskea. Mutta jos Henry elää, hyvä mr. Mackellar, ja tuo mies palaa, saamme me kantaa kärsimyksemme, mutta silloin meitä on kaksi."
Yleensä olin tyytyväinen rouvan mielensuuntaan, enkä voinut kieltää sitäkään, että hänen papereita koskeva puheensa oli jossakin määrin ymmärrettävää.
"Ei puhuta siitä sen enempää", sanoin minä. "Valitan vain, että tulin jättäneeksi naishenkilölle alkuperäisiä asiakirjoja, menettely, jota sopii sanoa mitä lyhytnäköisimmäksi. Mitä puheeseen eroamisestani tulee, niin se ei ollut muuta kuin suunpieksämistä. Te voitte olla rauhassa, rouva. Minä kuulun Durrisdeeriin, aivan kuin olisin täällä syntynyt."
Minun on tunnustaminen, että hän näytti pääsevän keveämmälle mielelle, ja tuosta aamusta me aloitimme monta vuosikautta kestävän toiminnan molemminpuolisen ymmärryksen ja kunnioituksen pohjalla.
Samana päivänä, joka epäilemättä oli määrätty ilon päiväksi, me huomasimme mr. Henryssä ensimmäiset paranemisen oireet, ja kello kolmen tienoissa seuraavan päivän iltapuolella hän tuli jälleen tajuihinsa; hän tunsi minut ja puhutteli minua nimeltä mitä herttaisimmalla tavalla. Rouva oli myöskin huoneessa sängyn jalkopäässä, mutta sairas ei näyttänyt häntä huomaavan. Hän olikin vielä niin heikko (kuumeen jäljeltä), että hän teki tuon yhden ainoan ponnistuksen ja vaipui sitten jälleen tylsyyteensä takaisin. Tämän jälkeen edistyi paraneminen hitaasti, mutta tasaisesti. Joka päivä tuli ruokahalu paremmaksi; joka viikko voimme huomata hänen voimistuneen ja kohentuneen, ja ennen kuukauden loppua hän voi nousta ylös. Me olimmekin jo sitä ennen tavallisesti kantaneet hänet tuolissaan puutarhaan.
Ehkä juuri tuohon aikaan meidän – rouvan ja minun – mielissämme vallitsi suurin ahdistus. Kuoleman pelko oli ohi, mutta pahempi seurasi. Joka päivä meistä tuntui, kuin kulkisimme lähemmäksi ratkaisua, mutta päivät kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Mr. Henryn voimat lisääntyivät; hän jutteli kanssamme pitkään mitä erilaisimmista asioista; hänen isänsä tuli ja istui hänen luonaan ja meni jälleen pois, mutta kertaakaan ei edes viitattu elettyyn murhenäytelmään eikä edellä käyneisiin aiheisiin. Muistiko hän tapauksen, mutta salasi kammottavan tietonsa, vai oliko kaikki kadonnut hänen mielestään? Tämä arvoitus pakotti meidät päivisin, hänen seurassaan ollessamme, alituiseen pelonalaiseen varovaisuuteen, ja yöllä se piti unen loitolla. Emme edes tietäneet, kumpaa näistä kahdesta olisimme toivoneet, siinä määrässä ne molemmat näyttivät luonnottomilta ja samalla selviltä todistuksilta siitä, että aivot olivat vioittuneet. Tultuani tällaisiin pelokkaisiin ajatuksiin seurasin hänen käytöstään erityisen tarkasti. Jotakin lapsellista oli hänen olemuksessaan, iloisuutta, joka oli hänen alkuperäiselle luonteelleen aivan vierasta, äkkiä syntyvää ja pysyväistä huomaavaisuutta pikku seikkoja kohtaan, joista hän ennen ei ollut vähääkään välittänyt. Ahdistuksen aikana olin minä ollut hänen ainoa uskottunsa, voinpa sanoa hänen ainoa ystävänsä. Vaimostaan hän oli ollut etäällä. Mutta nyt, parannuttuaan, hän oli kuin toinen ihminen, menneisyys oli unhotettu ja vaimo oli hänen ensimmäinen ja ainoa ajatuksensa. Kaiken, mikä häneen vaikutti, hän kertoi rouvalle, aivan kuin pieni lapsi äidilleen, ja näytti olevan varma osanotosta, kutsui hänet luokseen, joka kerta kuin jotakin tarvitsi, niin huolettoman vapaasti, että tuntui siltä kuin hän olisi edellyttänyt suopeutta, ja rouvan kunniaksi on mainittava, ettei hän koskaan pettynyt. Rouvaan vaikutti miehen muuttunut käytös sanomattoman liikuttavasti; luulen hänen sisimmässään tunteneen aivan kuin soimausta, ja ensi aikoina huomasin hänen joskus hiipivän pois huoneesta saadakseen vapaasti kyynelöidä. Mutta minusta ei muutos näyttänyt luonnolliselta, ja vertaillessani sitä siihen, mitä muuten havaitsin, minun täytyi useinkin pudistaa päätäni, ja vähitellen alkoi minussa syntyä epäilyksiä, oliko hän täysin järjissään.
Kun tuo epävarmuuden tila kesti vuosikausia, oikeastaan aina isäntäni kuolemaan asti, ja pimensi koko meidän keskinäiset suhteemme, on syytä puhua siitä perinpohjaisemmin. Kun hän jälleen kykeni hiukan ryhtymään asioihin, oli minulla monta tilaisuutta tarkasti tutkia hänen tilaansa. Häneltä ei puuttunut ymmärtäväisyyttä, eipä vaikutusvoimaakaan, mutta vanha, aina vireillä oleva innostus oli poissa. Hän väsyi pian ja alkoi haukotella, ja raha-asioissa, missä sellainen vähimmin on paikallaan, hän esiintyi kevytmielisesti, melkeinpä huolimattomasti. Totta kyllä, ettei meillä, nyt, kun ei enää tarvinnut tapella masterin vaatimuksia vastaan, ollut yhtä suurta syytä olla periaatteellisesti turhantarkkoja ja pitää kiinni killingistä. Totta on sekin, että hänen välinpitämättömyytensä ei mennyt sopivaisuuden rajain ulkopuolelle; muutenhan en olisi siihen koskaan myöntynytkään. Mutta joka tapauksessa tämä oli muutoksen merkki, hyvin pieni tosin, mutta samalla sangen selvä, ja vaikk'ei kukaan voinut sanoa isäntäni millään tavalla tulleen päästä vialle, ei myöskään kukaan voinut kieltää hänen menettäneen jotain persoonallisuudestaan. Sama oli laita kauttaaltaan hänen käytöksensä ja esiintymisensä. Hieman kuumehehkua oli jäänyt hänen vereensä, hänen liikkeensä olivat hiukan rauhattomammat, hänen puheensa kävi huomattavasti nopeammin, mutt'ei toki koskaan aivan päin seiniä. Miellyttäville vaikutelmille hänen henkensä oli hyvin avoin; ne se otti innokkaasti vastaan ja nautti niistä paljon; jos taas sattui pieninkin viittaus vastoinkäymiseen ja suruun, tunsi hän selvää kärsimättömyyttä ja välitöntä helpotusta sellaisten mietteitten jälleen poistuessa. Tätä mielentilaa hän sai kiittää siitä onnesta, jota hän viimeisinä vuosinaan nautti, ja sittenkin juuri tässä suhteessa sopi sanoi, ettei mies ollut oikein entisellään. Eräs tärkeimpiä elämän vaatimuksia on, että uskallamme katsoa silmiin sitä, mikä ei ole autettavissa; mr. Henryn sitävastoin oli pakko ajaa huoli pois joko olemalla tahallaan sitä ajattelematta tai myöskin hävittämällä hinnasta mistä hyvänsä sen syyn, joten hän näytteli vuoroin strutsia, vuoroin härkää. Tästä pontevasta tuskan pelosta johtuvina täytyy minun pitää kaikkia hänen myöhemmän elämänsä aikana sattuneita onnettomia, ajattelemattomia tekoja. Se oli epäilemättä syynä siihen, että hän kuritti tallirenki Mc Manusta, seikka, joka on mitä ankarimmassa ristiriidassa sen tavan kanssa, millä hän ennen esiintyi, ja joka muutamaksi ajaksi antoi aihetta moninaisiin juorujuttuihin. Saman tunteen laskuun kuuluvaksi luen senkin, että menetimme noin kaksisataa puntaa kokonaan, vaikka olisin voinut puolet pelastaa, jos hänen kärsimättömyytensä olisi ollut pienempi. Mutta hän piti parempana häviötä tai mitä muuta äärimmäisen epätoivoista tekoa kuin huoliin alistumista.
Kaikki tämä on johtanut minut kovin kauas siitä, mikä meitä toistaiseksi suretti: epävarmuus siitä, muistiko hän vai oliko hän unohtanut kamalan työnsä, ja jos hän sen muisti, missä valossa hän sitä katseli. Aivan äkkiä me saimmekin sen tietää, ja ilmitulo-tapa on elämäni suurimpia yllätyksiä. Hän oli ollut ulkona useampia kertoja ja saattoi jo hiukan kävellä toisen taluttamana. Sattumalta olin kerran hänen kanssaan kahden kesken puutarhassa. Silloin hän kääntyi puoleeni hymyillen omituisen pelokkaasti, aivan kuin koulupoika, joka on tehnyt jonkin ilkityön, ja kuiskasi ilman minkäänlaista aloittelua: "Minne te hänet hautasitte?"
En saanut sanaa suustani vastaukseksi. "Mihin te hänet hautasitte?" toisti hän. "Minä tahdon nähdä hänen hautansa."
Huomasin olevan parasta tarttua sonnia sarviin. "Mr. Henry", sanoin minä, "minulla on kerrottavana teille jotain, mikä teitä varmaankin suuresti ilahduttaa. Inhimillisen todennäköisyyden mukaan ette ole syypää mihinkään surmatyöhön. Teen johtopäätökseni eräiden todisteiden pohjalla, ja niiden mukaan näyttää siltä, ettei veljenne ollut kuollut, vaan vietiin pyörtyneenä kutteriin. Nyt hän mahdollisesti on aivan terve."
En voinut selittää hänen kasvojensa ilmettä. "Veljenne James", vastasin. "En mielelläni herätä toivoa, joka ehkä osoittautuu vääräksi, mutta persoonallinen vakaumukseni on, että hän nähtävästi on elossa."
Mr. Henry voihkasi. Sitten hän äkkiä nousi paikaltaan reippaammin kuin koskaan sitä ennen, asetti sormensa rinnalleni ja sanoi puoleksi kuiskaten puoleksi kiljaisten: "Mackellar" – niin sanat kuuluivat – "ei mikään voi tappaa sitä miestä. Hän ei voi koskaan kuolla. Hän ahdistaa minua iankaikkisesti – iankaikkisesta iankaikkiseen!" sanoi hän, ja istuutui jälleen, vaipuen katkeamattomaan vaitioloon.
Pari päivää myöhemmin hän sanoi samoin salaperäisesti hymyillen ja katsahtaen ympärilleen, aivan kuin tullakseen vakuutetuksi siitä, että olimme kahden: "Mackellar, kun saatte vähäkin vihiä, kertokaa se heti minulle. Meidän täytyy pitää häntä silmällä; muuten hän meidät yllättää, kun sitä vähimmin odotamme."
"Ei hän enää tule tänne itseänsä näyttämään", sanoin minä.
"Kyllä, kyllä hän tulee", sanoi mr. Henry. "Missä minä ikänä olen, sinne hänkin saapuu." Taas hän katseli tarkoin ympärilleen.
"Älkää ajatelko sellaisia, mr. Henry", sanoin minä.
"Ei", sanoi hän, "se on hyvin hyvä neuvo. Me emme ajattele sitä koskaan, paitsi silloin kun te saatte tietää jotakin uutta. Asiahan ei ole vielä selvillä", lisäsi hän; "voihan olla, että hän on kuollut."
Tapa, millä hän tuon sanoi, sai minut aivan varmaksi siitä, mitä tuskin olin uskaltanut otaksua: että hän, ollenkaan mitään katumusta tuntematta, päinvastoin oli pahoillaan, ettei tappoyritys ollut onnistunut. Tämän keksinnön minä pidin omana tietonani, sillä pelkäsin sen vahingoittavan häntä rouvan silmissä. Mutta sen vaivan olisin voinut olla näkemättä; hän oli sen arvannut omin neuvoin ja piti tunnetta varsin luonnollisena. Eipä käynyt kieltäminen, että me kaikin kolmen olimme samaa mieltä, ja Durrisdeeriin ei yleensä olisi voinut saapua tervetulleempaa uutista kuin tieto masterin kuolemasta.
Tässä minun on mainittava se poikkeus, joka oli olemassa: vanha lordi. Kohta kun pelkoni oman isäntäni suhteen jonkun verran hälveni, huomasin minä vanhassa herrassa, hänen isässään, muutoksen, joka näytti olevan uhkaavan kuoleman merkki.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet. Istuessaan lieden ääressä latinaansa lukemassa hän saattoi vaipua uneen, jolloin kirja vieri tuhkaan; oli päiviä, joina hän veti jalkoja perässään, ja toisia, jolloin hänen puheensa katkeili. Hänen olemuksensa lempeys näytti kehittyvän aivan äärimmäisyyteen; hän pyysi anteeksi pienintäkin vaivannäköä, oli mitä huomaavaisin kaikille, ja osoitti minulle mitä imartelevinta kohteliaisuutta. Eräänä päivänä hän oli kutsunut lakimiehensä luokseen ja ollut kauan kahden kesken hänen kanssaan huoneessaan. Kulkiessaan vaivalloisin askelin salin läpi kohtasi hän minut ja tarttui ystävällisesti käteeni. "Mr. Mackellar", sanoi hän, "minulla on ollut monta syytä pitää palveluksianne oikeassa arvossa, ja tänään, kun olen uudistanut testamenttini, olen uskaltanut mainita teidät yhtenä sen toimeenpanijana. Olette varmaan niin kiintynyt perheeseemme, että teette minulle sen palveluksen."
Siihen aikaan, jolloin tämä sanottiin, hän vietti suurimman osan päivää maaten, ja usein oli hyvin vaikea saada häntä hereille. Hän ei enää ollenkaan käsittänyt aikaa ja oli useita kertoja (etenkin herätessään) huutanut vaimoaan ja erästä vanhaa palvelijaa, joka oli ollut kuolleena niin kauan, että hänen hautakivensä oli aivan sammaltunut! Jos minulta olisi vaadittu valallista selontekoa, olisi minun ollut pakko sanoa, ettei hän kyennyt tekemään testamenttia, ja kumminkin olivat kaikki yksityiskohdatkin hänen testamentissaan mitä järkevimmin ajatellut ja sekä henkilöt että olosuhteet erinomaisesti otetut huomioon.
Hänen hupenemiseensa ei tosin kulunut kovin pitkää aikaa, mutta siinä saattoi erottaa lukemattomia eri vaiheita. Hänen hengenvoimansa vähenivät yhtä mittaa; hän oli melkein kokonaan kadottanut liikkumiskykynsä; hän oli kovin kuuro; puhe oli muuttunut mutinaksi, ja kuitenkin onnistui hänen viimeiseen asti ilmaista jonkinverran vanhaa hienouttaan ja hyväntahtoisuuttaan. Jokaisen häntä jotenkin auttavan kättä hän pusersi; minulle hän lahjoitti erään latinankielisen kirjansa, johon hän vaivalloisesti oli kirjoittanut minun nimeni, ja tuhansin tavoin hän sai meidät ajattelemaan, kuinka suuri se häviö oli, jonka me oikeastaan jo olimme kärsineet. Viimeiseen asti oli hetkiä, joina hän jälleen osasi lausua ymmärrettäviä sanoja; tuntui siltä kuin hän olisi vain unohtanut puhumisen taidon, aivan kuin lapsi unohtaa läksynsä, ja joskus vain jossakin määrin vielä sitä muisti. Elämänsä viimeisenä iltana hän hiljaisuuden vallitessa yht'äkkiä kertasi Vergiliuksen sanat: "Gnatique patrisque, alma, precor, miserere." Hän lausui tuon aivan selvästi ja oikein korostaen. Kuullessamme näin odottamatta selviä sanoja unohdimme kaikin omat mietteemme, mutta hyödytöntä oli, että käänsimme huomiomme häneen; hän istui vaieten ja ulkopuolisista merkeistä päättäen aivan tylsänä. Hiukan myöhemmin hänet vietiin sänkyyn heikompana kuin koskaan ennen. Yön aikana hän sitten heitti henkensä ilman kuolonkamppailua.
Pitkien aikojen perästä tulin näistä asioista puhuneeksi eräälle lääketieteen tohtorille, miehelle, joka on niin suuressa maineessa, etten pidä sopivana mainita hänen nimeänsä. Hänen käsityksensä mukaan vaivasi sekä isää että poikaa sama tauti; isää luonnottoman suuren surun tähden, poikaa ehkä kuumekiihoituksen johdosta: kummaltakin oli särkynyt verisuoni aivoissa, ja luultavaa oli (lisäsi tohtori), että suvussa oli sellaiseen taipumusta. Isä kuoli, poika jäi eloon, ulkonaisissa suhteissa aivan terveenä miehenä, mutta nähtävästi oli se hieno kudos, jossa sielu asustaa ja toimittaa ajallisen tehtävänsä, jotenkin vioittunut. Sen ikuinen elämä, toivon minä, on lihallista ruumistamme kohtaavien onnettomuuksien ulkopuolella. Ja kuitenkin, jos asiaa tarkemmin ajattelee, niin tuo ei merkitse mitään, sillä meidän elämämme tuomari on itse meidät puutteellisiksi luonut.
Vanhan lordin kuolema sai aikaan uuden yllätyksen meille, jotka seurasimme hänen jälkeläistensä käytöstä. Jokaiselle ajattelevalle täytyi olla selvää, että veljekset yhdessä olivat aiheuttaneet isänsä kuoleman, ja hänen, joka oli miekkaan tarttunut, voi sanoa tappaneen hänet omin käsin. Mutta mikään sellainen ajatus ei näyttänyt rasittavan paroonia. Hän oli kyllä vakava, mutta murheelliseksi häntä ei voinut sanoa; hän oli joka tapauksessa vain tyynesti alakuloinen; hän puheli vainajasta kuin iloisesta muistosta, josta epämieluisasti eroaa, kertoi hänestä luonteenomaisia piirteitä vanhoilta päiviltä, hymyili niille hyvällä omallatunnolla, ja kun hautajaiset tulivat, otti hän niihin osaa aivan moitteettomasti. Huomasin hänen olevan aika lailla mielissään, kun häntä nyt puhuteltiin lordiksi, ja hän pitikin tarkoin huolta siitä, että tätä arvonimeä käytettiin.
Nyt ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, jolla myöskin oli osansa tapausten kulussa, nimittäin nykyinen lordi Aleksander, jonka syntyminen (heinäkuun 17 päivänä 1757) täydensi rakkaan isäntäni onnen. Nyt ei hänellä ollut enää mitään toivottavaa, eipä edes toivomisen aikaakaan. Ei voi ajatella hellempää isää kuin hän. Hän oli aina pahalla tuulella, ellei poika ollut hänen luonaan. Jos poika oli ulkona, tutki isä pilviä, alkaisiko ehkä sataa. Yöllä hän saattoi nousta vuoteeltaan katselemaan nukkuvaa lasta. Hänen juttelunsa kävi väsyttäväksi vieraalle; hän näet ei puhunut juuri muusta kuin pojastaan. Kaikki, mikä koski taloa, ratkaistiin erityisesti Aleksanderia silmällä pitäen. Niinpä sanottiin: "Pidetään huolta siitä, että metsä ehtii kasvaa, kunnes Aleksander on täysi-ikäinen", tai "Sehän sopii mainiosti, kun Aleksander joutuu naimisiin." Päivä päivältä saattoi yhä selvemmin huomata, miten isä koko olemuksellaan kiintyi lapseen. Se osoittautui monena liikuttavana ja muutamina varsin moitittavina piirteinä. Pian saattoi lapsi lähteä hänen kanssaan kävelemään, ensin puutarhaan, käsi kädessä isän kanssa, ja sitten edemmäksikin talon maille. Tämä muuttui vähitellen paroonin varsinaiseksi toimeksi. Heidän ääntensä kaiku (joka kuului kaukaa, sillä he puhuivat kovalla äänellä) oli hyvin tuttu seudulla, ja minä puolestani pidin sitä suloisempana kuulla kuin linnunlaulua. Oli kaunista nähdä heidän yhdessä palaavan kotiin syli täynnä kukkasia; isä oli yhtä lämmennyt ja usein yhtä likainen kuin poikakin, sillä heillä oli molemmilla yhtä suuri halu kaikenlaiseen lapsellisuuteen, rannan hietikossa kaiveluun, sulkujen rakentelemiseen ja sen semmoiseen; kerran minä näin heidät aidan takana kurkistelemassa karjajoukkoa, ja kumpikin oli saman lapsellisen ihastuksen vallassa.
Näistä retkistä puhuessani johdun mainitsemaan erään tapauksen, jossa itse olin mukana. Oli olemassa tie, jota en voinut koskaan käydä tuntematta sydämen kipua, niin monasti olin sitä kulkenut surullisissa asioissa, niin monta onnettomuutta oli sillä tiellä tapahtunut. Mutta polku kulki mukavasti, minne päin lähtikin Muckle Rossin rinteeltä, ja minun täytyi vasten tahtoanikin käyttää sitä ainakin kerran joka toinen kuukausi. Kun mr. Aleksander oli seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen, sattui kerran, että minulla oli ollut asioita kauempana varhain aamusella. Kotimatkalla kuljin pensaiston läpi kello yhdeksän tienoissa. Aamu oli kirkas. Oli se vuodenaika, jolloin metsät ovat parhaassa kevätloistossaan, orjantappura kukkii ja linnut livertävät uutterimmin. Niin iloisella taustalla oli pensaisto sitäkin synkempi, ja siihen liittyvät muistot ahdistivat minua sitäkin enemmän. Tässä mielentilassa tuntui minusta ikävältä, kun kuulin puhetta edeltäni ja tunsin paroonin ja mr. Aleksanderin äänet. Kuljin eteenpäin ja tulin kohta aivan heidän näkyviinsä. He seisoivat aukiossa, jossa kaksintaistelu oli tapahtunut, lordi piti kättään poikansa olkapäällä ja puhui vakavasti. Vihdoin, kun hän kohotti päätänsä minun lähetessäni, olin näkevinäni hänen ilmeensä kirkastuvan.
"Ah", hän virkkoi, "tuossa tulee kelpo Mackellar. Olen juuri kertonut Sandille tämän paikan tarinan: kuinka oli kerran mies, jota paholainen pyrki surmaamaan, mutta joka oli vähällä surmata paholaisen."
Olin pitänyt kyllin omituisena sitä, että hän toi lapsen tälle paikalle, mutta yli kaikkien rajojen meni, että hän ryhtyi tapahtumasta puhumaan. Pahin oli kumminkin vasta tulossa. Hän näet kääntyi poikansa puoleen ja lisäsi: "Voit kysyä Mackellarilta; hän oli täällä ja näki sen."
"Näittekö todellakin paholaisen?" kysyi lapsi.
"En ole kuullut kertomusta", vastasin minä, "ja minulla on nyt kiire."
Sen sanottuani syöksyi äkkiä mieleeni menneisyyden katkerat kokemukset ja tuo peloittava, kynttiläin valossa esitetty näytelmä. Tulin ajatelleeksi, että jos väistö olisi tapahtunut sekuntiakin myöhemmin, ei tuo lapsi olisi milloinkaan nähnyt päivänvaloa, ja mielenliikutus, joka minut aina valtasi tässä pimeässä kolkassa, puhkesi sanoiksi. "Mutta se ainakin on totta", huudahdin, "että olen kohdannut paholaisen tässä metsikössä ja nähnyt hänet tuossa lyötynä. Jumalalle kiitos, että pääsimme hengissä – Jumalalle kiitos, että Durrisdeerin seinissä vielä on kivi kiven päällä! Ah, mr. Aleksander, jos milloinkaan saavutte tälle paikalle, vaikkapa sadan vuoden kuluttua, ja vaikka seurassanne olisi maan iloisimpia ja korkeimpia, niin astukaa syrjään ja muistelkaa jotakin rukouksen katkelmaa."
Lordi nyökkäsi hyvin vakavasti. "Niin", sanoi hän, "Mackellar on aina oikeassa. Otahan lakki päästäsi, Aleksander." Samassa hän paljasti päänsä ja ojensi kätensä. "Oi Jumalani", hän lausui, "minä kiitän sinua ja poikani kiittää sinua moninaisesta suuresta laupeudestasi. Anna meille rauha toistaiseksi; suojele meitä pahalta mieheltä. Lyö häntä, Jumala, vasten valehtelevaa suuta!" Viimeinen lause tuli häneltä huudahduksena, ja vihan muistoko lienee keskeyttänyt hänen rukouksensa vai lieneekö hän huomannut rukouksensa omituiseksi, joka tapauksessa hän vaikeni ja hetken kuluttua pani lakin päähänsä.