Kitabı oku: «Veljekset: Talvinen tarina», sayfa 12

Kun minä näin (tai suunnilleen näin) ahdistin häntä, saattoi hän hymyillä ja huokaista kuten mies, jota ei ymmärretä. Kerran muistan hänen laveammin puolustautuneen. Silloin hän lausui muutamia omituisen viisastelevia sanoja, jotka kannattaa mainita, sillä ne valaisevat hänen luonnettansa.

"Teidänlaisenne siviilimies saattaa luulla, että sota merkitsee rumpuja ja liehuvia lippuja", sanoi hän. "Kuten vanhat viisaat sanoivat, sota on ultima ratio. Kun häikäilemättä käyttää hyväkseen etujansa, silloin käy sotaa. Kelpo Mackellar, te itse olette peijakkaanmoinen soturi Durrisdeerin voutikonttorissa, tai muuten juoruavat alustalaiset teistä liian julkeasti."

"Minä en suuria välitä siitä, mitä sota on, mitä ei", vastasin minä.

"Mutta se minua kiusaa, että te vaaditte minua itseänne kunnioittamaan.

Veljenne on kunnon mies ja te olette kehno – ei enempää eikä vähempää."

"Jos olisin ollut Aleksander – " alkoi hän.

"Niin, siten me kukin itseämme puijaamme", huudahdin minä. "Jos minä olisin ollut pyhä Paavali, olisi asia ollut aivan sama, minä olisin tuhrinut siinä työssä ihan samoin kuin nyt näette minun tekevän."

"Minä sanon teille", huudahti hän, välittämättä keskeytyksestäni, "että jos olisin ollut kurjin pikkupäällikkö ylänkömaan miesten joukossa, jos olisin ollut Afrikan alastomain neekerien vähäpätöisin mies, olisi kansani minua jumaloinut. Kehno mies, sanoitte. Niin, mutta luotu hyväksi itsevaltiaaksi. Kysykää Secundra Dassilta, hän kertoo teille, että olen ollut hänelle kuin isä. Siirtykää minun puolelleni huomenna, tulkaa orjakseni, irtaimekseni, olennoksi, jota voin käskeä, kuten jäseniäni ja henkeäni – niin te ette enää koskaan näe pimeätä puoltani, sitä, jonka käännän maailmaa vastaan vihassani. Minun täytyy saada kaikki taikka ei mitään. Mutta ken kaikkensa antaa, sille minä korvaan moninkertaisesti. Minulla on ruhtinasluonne."

"Pikemmin se on ollut muiden onnettomuus tähän asti", huomautin minä, "ja se paljastaa hiukan ruhtinaallisuuden toista puolta."

"Joutavia!" huusi hän. "Minä sanon teille: nytkin minä tahtoisin säästää sitä perhettä, jonka kohtaloihin niin innokkaasti otatte osaa; nytkin – milloin hyvänsä – haluaisin jättää heidät sotimaan omia pikku sotiaan ja kadota siihen sissien ja konnien asumaan metsään, jota nimitetään maailmaksi. Sen tekisin milloin tahansa!" sanoi hän. "Kunhan vain – kunhan vain – "

"Kunhan vain mitä?" kysyin minä.

"Kunhan he vain sitä minulta polvillaan pyytäisivät. Niin, ja tietysti kaikkien nähden sen pitäisi tapahtua", lisäsi hän hymyillen. "Oikeastaan, kelpo Mackellar, on tuskin olemassa salia, riittävän suurta, sitä anteeksipyyntöä varten, jonka minä panisin toimeen."

"Turhuuksien turhuutta!" koetin minä saarnata. "Onpa omituista ajatella, että niin suurta pahanteon kykyä johtaa sama tunne, joka panee piikatytön keimaileman kuvastimen edessä."

"Jokaistahan asiaa voi nimittää sekä niin että näin; toinen sana tekee siitä suuren, toinen vähäpätöisen; ette te minua sanoilla masenna!" sanoi hän. "Te sanoitte tässä eilen, että minä luotin teidän omaantuntoonne; jos minulla olisi yhtä suuri halu halventaa kuin teillä, niin voisin sanoa luottavani teidän turhamaisuuteenne. Te koetatte olla un homme de parole, minä taas mies, joka ei osaa väistyä. Sanokaa sitä turhamaisuudeksi, sanokaa sitä hyveeksi, sanokaa sitä sielukkuudeksi – mitä merkitseekään nimitys? Mutta myöntäkää, että meissä on sama vaisto: sekä te että minä elämme aatteelle."

Kaikesta tästä tuttavallisesta juttelusta ja kaikesta siitä kärsivällisyydestä, jota osoitimme toisillemme, voitaneen päättää, että me sovimme erinomaisesti. Sellainen käänne oli suhteessa taas tapahtunut, ja nyt oli siinä vakavuutta enemmän kuin ennen. Lukuunottamatta mielipiteen vaihdoksia, sellaisia kuin äsken kuvailemani, ei meidän seurustelullamme ollut ainoastaan huomaavaisuuden vaan, voisinpa melkein sanoa, todellisen ystävyyden leima. Kun minä sairastuin (se tapahtui pian suuren myrskyn jälkeen), niin hän istui vuoteeni vieressä huvittaen minua jutuillaan, ja antoi minulle oivallisia lääkkeitä, jotka minä turvallisin mielin otin vastaan. Hän itse huomautti tuosta. "Seikka on se", sanoi hän, "että teillä on nyt tilaisuus oppia paremmin minut tuntemaan. Muutamia päiviä sitten, tässä yksinäisessä aluksessa, missä ei kukaan muu kuin minä vähintäkään tunne lääkintätaitoa, olisitte te varmaan luullut minun väijyvän henkeänne. Ja huomatkaa vielä, että minä sen jälkeen, kun huomasin teidän vainoavan itseäni, olen alkanut enemmän teitä kunnioittaa. Saanko kysyä, todistaako se alhaista mieltä?" Minä en oikein tiennyt, mitä olisin vastannut. Omasta puolestani uskoin hänen tarkoittavan minulle hyvää; mahdollista on, että annoin hänen teeskentelytaitonsa sitäkin enemmän pettää itseäni, mutta vakava uskoni oli (ja on vieläkin), että hänen ystävyytensä minua kohtaan oli vilpitön. Omituinen ja surullinen tosiasia on, että heti tämän muutoksen tapahduttua vastenmielisyyteni alkoi laimentua, ja ne näyt, jotka olivat minua vaivanneet, esiintyen herrani hahmossa, katosivat kokonaan. Niinpä lienee ehkä ollut jotain totta hänen viimeisissä kerskaavissa sanoissaan, jotka hän lausui minulle heinäkuun toisena päivänä, kun olimme melkein pitkän matkamme päässä. Olimme silloin ankkurissa New-Yorkin suuren sataman suulla, paahtavassa kuumuudessa, joka pian sen jälkeen muuttui raivoisaksi rankkasateeksi. Minä seisoin peräkannella katsellen läheisiä viheriöitseviä rantoja ja määräpaikastamme, pikku kaupungista, sieltä täältä nousevia savuja. Ja kun juuri olin miettimässä, kuinka pääsisin viholliseni ja ystävällisen seuramieheni edelle, jouduin hiukan hämilleni, kun hän lähestyi minua kättä tarjoten.

"Nyt minä sanon teille hyvästi", sanoi hän, "ja ainaiseksi. Sillä nyt te lähdette vihollisteni luo, ja siellä kaikki teidän vanhat ennakkoluulonne heräävät uudelleen eloon. Minä en ole vielä koskaan epäonnistunut yrittäessäni voittaa puolelleni jonkin ihmisen; tekin, ystäväiseni – sallikaa minun ainakin tämä kerta kutsua teitä sillä nimellä – tekin olette saanut minusta aivan toisenlaisen kuvan mieleenne, vieläpä sellaisen, jota ette koskaan tule kokonaan unhottamaan. Matka ei ollut riittävän pitkä; muuten olisin tehnyt syvemmän vaikutuksen. Mutta nyt on kaikki ohi, ja me olemme jälleen sotajalalla. Tästä pienestä välinäytöksestä saatte päättää, kuinka vaarallinen minä olen, ja noiden tuolla" – hän osoitti sormellaan kaupunkia – "täytyy olla hölmöjä, elleivät mieti paria kertaa päänsä ympäri, ennenkuin minua uhmailevat."

Durrisdeerin ateriat olisivatkin todellakin voineet tuottaa huvia kenelle hyvänsä, niin oivallisia olivat pöytäpuheet. Hän lausui usein julki ihmetyksensä, ettei ennen ollut välittänyt mitään minun seurastani. "Mutta se johtui luonnollisesti siitä, että kuuluimme vastakkaisiin puolueisiin. Samahan on laita vieläkin, mutta ei puhuta siitä koskaan. Minä en antaisi teille niin suurta arvoa, ellette olisi uskollinen isännällenne."

Ottakoon lukija huomioon, että hän mielestäni oli aivan mahdoton mihinkään juoneen, ja millaista hienoa imartelua on se, että täten monen ajastajan kuluttua ihmisen luonteelle ja henkisille kyvyille annetaan tunnustus. Mutta tarkoitukseni ei ole puhdistaa itseäni. Minä menettelin väärin; minä annoin hänen imarrella itseäni, ja luulen toden totta, että vahtikoira oli vaipumaisillaan sikeään uneen, kun se yht'äkkiä herätettiin.

Minun on mainittava, että hindu alinomaa kuljeskeli edestakaisin talossa. Hän ei puhunut muulloin kuin masterin kanssa ja silloin omalla kielellään, käveli kuulumattomin askelin ja ilmaantui aina sinne, missä häntä vähimmin odotti, seisoi aivan mietteisiinsä vaipuneena. Jos joku sattui tulemaan, tervehti hän narrimaisin, syvin kumarruksin. Hän näytti niin hiljaiselta, niin hennolta ja niin omiin ajatuksiinsa kiintyneeltä, etten lopuksi häntä juuri enää huomannut, pidinhän häntä vain maankulkuriksi joutuneena siivona intialaisena. Ja sittenkin oli tuo veitikka koko ajan vaaniskelupuuhissa, ja hänen kavaluutensa ja minun huolimattomuuteni avulla master varmaan sai salaisuutemme selville. Oli hyvin kolea ilta; olimme illastaneet ja laskeneet tavallista enemmän leikkiä. Silloin minua kohtasi tuo kova isku.

"Hyvin kaikki, varsin hyvin", sanoi master, "mutta parasta kai olisi jos järjestäisimme matkakapineemme kuntoon."

"Miksi niin?" kysyin minä. "Matkustatteko te?"

"Me matkustamme kaikin varhain huomisaamuna", sanoi hän. "Ensin Glasgow'n satamakaupunkiin, sitten New-Yorkiin."

Minulta lienee päässyt äänekäs valitus.

"Niin", sanoi master, "minä kerskailin. Sanoin viikko, mutta olenkin tarvinnut melkein parikymmentä päivää. Mutta sama se; minä saan ne kyllä takaisin, matkustetaan sitä nopeammin."

"Onko teillä matkarahoja?" kysyin minä.

"On kyllä, rakas ja jalo herraseni", vastasi hän. "Te voitte kyllä moittia minun teeskentelyäni, mutta totta on, että samalla kun kerta kerran jälkeen olen papaltani puristanut lantin, on minulla ollut pieni summa, jota olen säästänyt kaikkien mahdollisuuksien varalle. Te maksatte oman matkanne, jos teillä on halua seurata meitä sivustahyökkäysretkellemme; minulla on riittävästi Secundra Dassia ja itseäni varten, mutta ei enempää – se riittää ollakseni vaarallinen, mutta ei riitä hyväntekeväisyystarkoituksiin. Vaunuissa on joka tapauksessa yksi ulkopuolinen istuin, jonka luovutan teille kohtuullisesta korvauksesta. Niinpä voimme matkustaa yhdessä koko eläinnäyttely – vahtikoira, apina ja tiikeri."

"Minä tulen mukaan", sanoin minä.

"Minä toivon teidän niin tekevän", sanoi master. "Te olette nähnyt minut maahan lyötynä; minä haluan teidän näkevän minut voittajana. Tässä tarkoituksessa uskallan niinkin paljon, että te kastutte kuin koira tässä jumalan ilmassa."

"Ja joka tapauksessa", lisäsin minä, "te tiedätte, etten minä irtaannu teistä."

"Ettepä niinkään helposti", sanoi hän. "Te iskette oikeaan kohtaan, erinomaisen ymmärryksenne opastamana kuten ainakin. Minä en koskaan taistele välttämättömyyttä vastaan."

"Ei hyödyttäne koettaa teille asiasta puhua", sanoin minä.

"Ei ollenkaan; saatte luottaa siihen", vastasi hän.

"Ja sittenkin, jos antaisitte minulle aikaa, voisin kirjoittaa – " aloitin minä.

"Ja mitähän Durrisdeerin lordi vastaisi?" keskeytti hän.

"Niin", sanoin minä, "siinäpä se on kysymys."

"Ja joka tapauksessa on monin verroin käytännöllisempää, että minä itse matkustan sinne", sanoi hän. "Mutta tämähän on pelkkää suun pieksämistä. Kello seitsemän huomisaamuna ovat vaunut portaitten edessä. Minä näet lähden portaitten edestä, Mackellar; minä en kompuroi läpi metsän ja nouse vaunuihin maantiellä – sanokaamme Eaglesin luona."

Nyt minä olin täydellisesti asian päättänyt.

"Voitteko odottaa minua St. Brides'issä neljännestunnin?" kysyin minä.

"Minun pitää välttämättä puhua Carlylelle eräästä asiasta."

"Tunnin, jos haluatte", sanoi hän. "Minä en yritäkään kieltää, että ne rahat, jotka te maksatte paikasta vaunuissa, merkitsevät minulle jotakin, ja tehän voisitte päästä Glasgowiin ennen meitä, jos kulkisitte ratsain."

"Niinpä niin", sanoin minä, "en ole koskaan luullut, että lähden vanhasta Skotlannista."

"Se virkistää teitä", sanoi hän.

"Tästä matkasta tulee olemaan vahinkoa yhdelle tai toiselle", sanoin minä, "ja minä luulen juuri teidän joutuvan kärsimään. Minä kuulen varoittavan äänen sisimmässäni, ja niin paljon se sanoo selvästi – että tämä on kohtalokas matka."

"Jos te pidätte profetioista", sanoi hän, "niin kuunnelkaa tuotakin."

Yli Solway-lahden kulki raju myrskypuuska ja sade löi suuria ikkunoita vasten.

"Voiko ennustaja keksiä, mitä tuo merkitsee?" kysyi hän mitä leveimmällä murteella. "Että pikku Mackellar tulee merellä kovin, kovin kipeäksi."

Tultuani huoneeseeni istuin siellä, mieli kiusoittavasti kuohuksissa, kuunnellen tuulten möyryntää talon päätyä vasten. Kun olin sielullisesti sairas, kun myrkky mylvi ja vingahteli viireissä ja talo vavahteli perustuksillaan, en saanut unenrahtua silmiini. Istuin ja katselin kynttilän valossa mustia ikkunanruutuja, jotka myrsky joka hetki uhkasi särkeä ja viskata sisään, ja tuolle pimeälle pohjalle ilmaantui yhtenäinen sarja tulevaisuuden kuvia, jotka nostivat hiukset päälaellani pystyyn. Lapsi turmeltuna, koti särjettynä, isäntäni kuolleena tai mielipuolena, rouva epätoivoon vaipuneena – kaiken tuon minä näin räikein värein maalattuna pimeälle pohjalle, ja tuntui kuin olisi myrskyn karjunta pilkannut minua siitä, että istuin toimetonna.

YHDEKSÄS LUKU

Mackellarin matka masterin seurassa

Ilmassa lepäsi paksu, märkä sumu, kun vaunut ajoivat oven eteen. Me lähdimme kaikessa hiljaisuudessa; Durrisdeerin talo oli kuin oikea murheen koti, kattoräystäät tippuivat ja ikkunan luukut olivat kiinni. Minä huomasin masterin pistävän ulos päänsä ja katsovan jälkeensä noita kosteita seiniä ja kimaltelevia kattoja, kunnes ne äkkiä hävisivät sumun sekaan, ja minä otaksun, että hänet käsitti jonkunmoinen luonnollinen ikävän tunne näin lähtiessään pois; tai ehkä se oli aavistelua siitä, mitä lopuksi oli tuleva. Se ainakin on varmaa, että hän, kun vaunut kulkea ratisivat pitkää ylämäkeä Durrisdeerista lähtiessä ja me liikuimme eteenpäin märkyydessä, alkoi ensin viheltää ja sitten laulaa surullisinta kansanlauluamme, erästä niistä, jotka saavat kapakassa istuvan miesjoukon kyynelöimään, laulua "Vaeltaja-Villestä." Niitä sanoja, joilla hän sen lauloi, en ole muulloin kuullut, enkä saanut koskaan niitä kirjoitettuina käsiini. Mutta muutamia rivejä, jotka erityisesti sopivat lähtöömme, minä vielä muistan. Eräs säkeistö alkoi:

 
Koti oli koti silloin, kaikki hymyili; kodin helmass' oli lapsi onnenautuas.
 

Ja loppu jotenkin näin:

 
Nyt, kun päivä paistaa yli kunnaiden, on talo autio, sen ovi liiku ei. Niin siinä seisköön, armaat asujat maailmanranta vei. —
 

En ole kosikaan voinut sanoa, onko runo hyvä, mutta sille antoi murheellinen sävel liikuttavan värityksen, ja sen lauloi minulle ensi luokan laulaja hetkellä, joka oli varsin suotuisa vaikutelmalle. Päästyään loppuun hän katsoi minuun ja huomasi, että silmäni olivat kyynelissä.

"Oho, Mackellar", sanoi hän, "ettekö luule minun ollenkaan tuntevan kaipuuta ja ikävää?"

"Minä en usko, että te voisitte olla niin paha mies", sanoin minä, "ettei teissä olisi kaikkia mahdollisuuksia olla hyvä."

"Ei, ei kaikkia", sanoi hän, "ei kaikkia. Siinä te erehdytte. Halu puuttuu, herra evankelista."

Mutta minusta kuulosti siltä, kuin hän olisi huokaissut astuessaan jälleen vaunuihin.

Koko päivän me ajoimme; sää oli yhtä surullinen, tiheä sumu ympärillämme ja sateena putoavia pilviä pääni päällä. Tie kulki yli kanervanummien, missä ei kuulunut muuta ääntä kuin teeren kukerrus märästä metsästä ja paisuvien purojen kohina. Toisinaan uinahdin uneen ja jouduin silloin kamalan, pahaa ennustavan kauhu-unen valtaan, josta heräsin yököttävin tuntein. Toisinaan, kun tie oli jyrkkä ja pyörät kierivät vitkaan, kuuntelin vaunun sisästä kuuluvaa itämaisen kielen sorinaa, josta minun oli yhtä vaikea saada selvää kuin lintujen laulusta. Välistä, kun tie pitemmän ajan kulki vastamaahan, astui master vaunuista ja kulki vieressäni, enimmäkseen sanaa sanomatta. Ja koko ajan, nukuin tahi valvoin, oli minulla mielessäni samanlaisia synkkiä lähestyvän turmion aavisteluja, ja samat kuvat liikkuivat sieluni silmäin edessä, kuvastuen nyt vain vuorisumuun. Yksi, jonka vielä muistan, oli niin selvä väreiltään, että se näytti todelliselta. Näin siinä lordin istumassa pöydän ääressä jossakin pienessä tuvassa; ensin lepäsi hänen päänsä käsien varassa, sitten hän nosti sen hitaasti pystyyn ja katsoi minuun. Kasvoissa kuvastui äärimmäinen toivottomuus. Olin sen nähnyt ensi kerralla ikkunan ruudussa viimeisenä yönä, jonka olin Durrisdeerissa, ja puolen matkaa palasi se tavan takaa minua kiusaamaan aivan kuin painajainen. Kumminkaan se ei ollut minkäänlaista alkavaa mielenvikaisuutta, sillä minusta on nyt tullut vanha mies ilman että olen menettänyt vähintäkään tervettä järkeäni, ei myöskään (kuten silloin oli helppo otaksua) mikään jumalallinen tulevaisuuden enne, sillä kaikki mahdolliset onnettomuudet tapahtuivat, mutta tuota ei – ja minä näin monta surullista näkyä, mutta en koskaan tätä.

Suunnitelman mukaan meidän piti matkustaa läpi yön. Omituista oli, että minä heti hämärän langettua tulin hiukan paremmalle tuulelle. Kirkkaat lyhdyt, jotka heittivät valoaan yösumuun, höyryäviin hevosiin ja postimieheen, joka hypähteli satulassaan, vaikutti ehkä, että kaikki tuo tuntui minusta hauskemmalta kuin päivänvalossa, tai ehkä oli mieleni uupunut murheellisia ajatuksia hautoessaan. Varmaa on, että minä muutaman tunnin, joina en nukkunut, tunsin jonkinlaista henkistä, hyvinvointia, vaikka ruumiillisesti olinkin märkä ja väsynyt, ja että vihdoin vaivuin luonnolliseen, rauhalliseen uneen. Kuitenkin lienevät aivoni syvimmässäkin horroksessa työskennelleet ja työskennelleet ainakin jossakin määrin johdonmukaisesti. Äkkiä minä näet olin aivan valveilla ja aikeissa lausua:

Kodin helmass' oli lapsi onnenautuas. —

Minua hämmästytti, kun huomasin tuon säkeen tavalla, jota en eilen ollut huomannut, sopivan siihen kamalaan suunnitelmaan, joka masterilla tätä matkaa tehdessään oli mielessä.

Olimme nyt aivan Glasgow'n läheisyydessä, tulimme pian sinne, söimme aamiaista jossakin kapakassa ja löysimme (paholaisen johdatuksesta) juuri lähdössä olevan laivan. Tilasimme hyttipaikat ja saimme pari päivää myöhemmin tavaramme laivaan. Laivan nimi oli Verraton; se oli ikivanha ja nimi sopi sille erinomaisesti. Yleinen mielipide oli, että matka tulisi olemaan sen viimeinen; satamassa väki pudisteli sille päätään, ja sattui useita kertoja niinkin, että ventovieraat ihmiset tulivat kadulla minua puhuttelemaan ja kertoivat, että laiva oli mädännyt kuin vanha juusto ja liian ankarassa lastissa, joten se ehdottomasti haaksirikkoutuisi joutuessaan myrskyn käsiin. Tästä syystä ei matkustajia tullut muita kuin me; kapteeni Mc Murtrie oli vaitelias mies, joka piti huolta vain omista asioistaan; hän puhui Glasgow'n tai Gaelin murretta. Perämiehet olivat raakoja tietämättömiä merimiehiä, jotka olivat palvelemalla kohonneet tavallisista matruuseista. Masterin ja minun siis oli tyytyminen toistemme seuraan.

Verraton lähti Clydestä hyvässä tuulessa. Viikon ajan oli sää suotuisa ja me pääsimme jotenkuten eteenpäin. Ihmeekseni huomasin olevani täysi merimies ainakin siinä merkityksessä, etten koskaan ollut kipeä, mutta niin hyvässä voinnissa kuin tavallisesti en suinkaan ollut. En tiedä, oliko syynä laivan keinunta aalloilla, ahdas tila, suolainen ruoka, vai kaikki tämä yhdessä, mutta murheellinen oli mieleni ja hermoni kapinoivat. Matkamme tarkoitus vaikutti myöskin hiukan, mutta vain hiukan; sairauden todellinen syy oli ympäristössäni, ja ellei se johtunut laivasta, johtui se masterista.

Viha ja pelko ovat huonoja sänkykumppaneita, mutta (häpeä sanoa) niitten kanssa olen ollut muulloin tekemisissä; olen mennyt levolle ja noussut jälleen ylös niitten seurassa, olen syönyt ja juonut niiden kanssa, enkä kuitenkaan milloinkaan, en ennen enkä jälkeen, ole ollut sekä sielullisesti että ruumiillisesti niin perin myrkytetty, kuin tunsin olevani Verrattoman kannella. Myönnän mielelläni, että vihamieheni kärsivällisyydellään oli minulle hyvänä esimerkkinä; pahimpinakin hetkinä esiintyi hän mitä rakastettavimpana ja kärsivällisimpänä, oli seuranani niin kauan kuin sallin hänen sitä tehdä, ja kapusi kannelle lukemaan, kun minä olin osoittanut hänelle ynseyttä.

Kirja, jonka hän oli ottanut mukaansa, oli Richardsonin kuuluisa Clarissa, ja muiden pikku huomaavaisuuksiensa ohella hän luki toisinaan siitä minulle palasia, ja kukaan kehittynein taiteilijakaan ei olisi voinut vaikuttavammin esittää sen liikuttavia kohtia. Minä taas vastailin hänelle otteilla raamatusta, joka muodosti koko kirjastoni – ja joka oli minulle aivan uusi ja vieras, kun minä paha kyllä aina, vieläpä tähän päivään asti, olen kokonaan laiminlyönyt uskonnolliset velvollisuuteni. Hän osasi pitää arvossa kirjan hyviä puolia, kirjallisuuden tuntija kun oli, ja otti sen toisinaan kädestäni, selaili sitä tavalla, joka osoitti hänen olevan perillä asiassa, ja maksoi minulle samalla mitalla. Mutta ihmeellistä oli, kuinka vähän hän sovitti lukemaansa itseensä; se meni ylhäältä hänen päänsä yli kuin keskikesän ukkosilma. Lovelace ja Clarissa, kertomus Davidin jalomielisyydestä, hänen katumuspsalminsa, järisyttävä kysely ja epäily Jobin kirjassa, Esaiaan liikuttava rukous – kaikki tämä oli hänelle vain huvitteluaihetta, samaan tapaan kuin viulunsoitto kapakassa. Tuo ulkonaisen vastaanottavaisuuden ja sisäisen paatumuksen sekoitus vieroitti minua hänestä: se sopi hyvin siihen karkeaan hävyttömyyteen, jonka tiesin löytyvän hänen hienotapaisen ulkokuorensa alta. Toisinaan inhosin häntä kuin muodotonta, toisinaan arastelin häntä kuin jotain puoleksi kummitusmaista olentoa. Oli hetkiä, jolloin hän näytti minusta pelkältä pahvikuvalta, niin että olisi tarvinnut vain iskeä tukeva isku hänen naamioonsa nähdäkseen sisäpuolella ammottavan tyhjyyden. Tämä kauhu (joka tuskin oli aivan kuviteltua) lisäsi hänen seuransa inhoittavuutta mitä suurimmassa määrin. Vihdoin kehittyi asia siihen, että minä hänen tullessaan aivan kuin sielullisesti vapisin; toisinaan teki mieleni kiljaista, toisinaan tuntui taas siltä, kuin olisin voinut häntä lyödä. Tähän sieluntilaan oli epäilemättä osaksi syynä häpeäntunne; minähän olin Durrisdeerissa olomme viime aikoina alkanut hyvinkin sietää miestä, mutta jos nyt joku olisi minulle sanonut, että jälleen saan saman katsantokannan, olisin nauranut hänelle. Mahdollista on, ettei hän huomannut minun kivulloista kiihoitustilaani – mutta siihen kai hänen teräväjärkisyytensä oli liian suuri, joten on otaksuttavampaa, että hän ainaisen joutilaan elämänsä aikana oli niin tottunut seuraan, että hänen oli pakko tyytyä minuun, vaikka huomasikin minun huonosti salatun vastenmielisyyteni. Varmaa on ainakin, että hän mielellään kuunteli omaa puhettaan, kuten hän yleensäkin suuresti rakasti kaikkia omia kykyjään ja omituisuuksiaan – eräs muoto henkistä köyhyyttä, jota melkein aina seuraa luonteen kehnous. Useita kertoja näin hänen turvautuvan pitkiin keskusteluihin laivurin kanssa, kun minä en antautunut hänen seuraansa.

Ja sen hän teki vaikka laivuri selvään osoitti, miten väsynyt hän oli miehen juttuihin ja kärsimättömänä odotti hänen lähtevän, vastaillen vain lyhyin murahduksin.

Kun ensimmäinen viikko oli ohi, kääntyi tuuli epäsuotuisaksi ja sää ankaraksi. Meri aaltoili kovin. Verraton, joka oli vanhanaikainen rakenteeltaan ja pahasti lastattu, keinui aivan hurjasti. Laivuri pelkäsi mastojansa ja minä henkeäni. Emme päässeet suunnassamme etenemään. Koko laivan valtasi sietämätön apeus; laivamiehet, perämiehet ja kapteeni soimasivat toisiaan päivät pääksytysten. Nenäkäs sana toiselta ja lyönti toiselta puolen kuuluivat päiväjärjestykseen. Toisinaan voi tapahtua, että koko miehistö kieltäytyi työskentelemästä, ja meidän, jotka pysyttelimme kannenkatoksen alla, täytyi pari kertaa valmistautua tappelemaan – ensi kerta, jolloin minä olen ollut aseissa – kapinan pelosta. Juuri kun olimme tällaisessa vaarallisessa tilassa, puhkesi myrsky riehumaan, niin että kaikki luulivat aluksen vajoavan. Minä olin kajuuttaan sulkeutuneena toisen päivän puolipäivästä toisen iltaan. Master oli kannella, vyöstä kiinni jossakin. Secundra oli nauttinut jotakin huumaavaa ainetta ja makasi tiedotonna, joten minä, kuten ymmärrettävää on, vietin nuo tunnit aivan yksinäni. Aluksi olin pelon lainaamia, melkeinpä pyörryksiin lyömä. Mutta pian alkoi minussa kajastaa ilon hohde. Jos Verraton uppoisi, veisi se sen olennon, jota me kaikki niin syvästi pelkäsimme ja vihasimme, mukanaan pohjattomaan syvyyteen; silloin olisi Ballantraen masterin loppu, kalat uiskentelisivat hänen kylkiluittensa välitse; hänen suunnitelmansa särkyisivät ja hänen viattomat vihollisensa saisivat rauhan. Aluksi se, kuten jo sanoin, oli vain ilon hohde, mutta siitä kehittyi pian kirkas päivänpaiste. Ajatus, että mies kuolisi, poistuisi tästä maailmasta, jossa asumisen hän niin monelle teki katkeraksi, valtasi mieleni kokonaan. Minä hyväilin sitä; nautin sitä aivan kuin herkullisinta ruokaa. Ajattelin, ahtaassa huoneessani istuen, kuinka laiva sukeltaisi viimeisen kerran, kuinka aallot tunkisivat kajuuttaan kaikilta tahoilta; kuvailin mielessäni siellä tapahtuvaa viimeistä kuolonkamppailua, katselin kaikkia kauhuja melkeinpä tyytyväisenä. Tunsin voivani kestää kaikki, vieläpä lisääkin, kunhan Verraton veisi rakkaan isäntäni vihamiehen mukanaan yhteiseen hautaamme.

Seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa vaimeni tuulen ulvonta; alus ei enää niin kovin keinunut, ja vähitellen minulle selvisi, että olimme päässeet pahimmasta myrskystä. Se oli minulle, niin totta kuin toivon Jumalan armoa, pelkkä pettymys. Siinä itsekkyydessä, jonka halpamainen, kaikki nielevä vihantunteeni synnytti, unohdin kokonaan viattoman miehistön ajatellen vain itseäni ja vihollistani. Omasta puolestani olin jo vanha; en ollut koskaan ollut nuori, minulla ei ollut taipumuksia maallisiin iloihin; minua sitoi tänne vähän; ei merkinnyt yhtä killinkiä sinne tai tänne, jos nyt yhtäkkiä hukkuisin Atlantin aaltoihin tai elää jurnuttaisin vielä jonkin vuoden kuollakseni sitten ehkä aivan yhtä kamalan kuoleman sairasvuoteella. Niinpä laskeuduin polvilleni – pitelin kiinni kajuuttapöydästä, muuten olisin heti heilahtanut keinuvalle lattialle – korotin lempeän ääneni keskellä laimenevan myrskyn mylvintää ja rukoilin omaa kuolemaani. "Oi Herra!" minä huusin, "rohkeammin olisi tehty, jos nousisin ja löisin kuoliaaksi tuon miehen, mutta sinä olet tehnyt minut kerskuriksi hamasta äitini kohdusta. Herra, sinä olet minut niin luonut, sinä tiedät minun heikkouteni, sinä tiedät, että kuolema, missä muodossa ikänä se esiintyykin, saa minut vapisemaan. Mutta katso! Nyt on sinun palvelijasi valmis, hän on riisunut pois inhimillisen heikkoutensa. Salli minun antaa henkeni tuon olennon edestä; ota ne molemmat, Herra, ota ne molemmat ja armahda viattomia!" Tällaisin ja vielä jumalattomammin sanoin ja vieläkin kiihkeämmin rukoillen minä vuodatin ulos tunteitani. Jumala ei minua kuullut, ja oli varmaankin armo, ettei hän sitä tehnyt. Minä yhä vielä suonenvedontapaisesti rukoilin, kun joku veti purjekangaskaihtimen syrjään, joten laskeutuvan auringon valo virtasi kajuuttaan. Minä hypähdin häveten seisaalleni ja huomasin hämmästyksekseni, että horjuin ja tunsin tuskia, aivan kuin olisin ollut kidutuspenkissä. Secundra Dass, joka oli nukkunut unijuomansa loppuun, seisoi eräässä nurkkauksessa aivan lähellä tuijotellen hurjasti minuun, ja kapteeni katsoi minuun avoimesta kajuutan ovesta ja kiitti minua rukouksistani.

"Te olette pelastanut laivan, mr. Mackellar", sanoi hän. "Ei mikään merimieskunto olisi voinut sitä pitää veden pinnalla. Meidän sopii todellakin sanoa: 'Ei auta vankat vartijat, jos ei oo' Herra suojanas!'"

Kapteenin väärinymmärrys nöyryytti ja hämmensi minut. Samaan suuntaan vaikutti se kummastus ja pelko, jonka alaisena hindu aluksi näytti olevan, ja se mateleva kohteliaisuus, jota hän nyt minulle osoitti. Nyt tiedän, että hän oli kuullut ja käsittänyt mitä oikeastaan rukoilin. Luonnollisesti hän heti ilmaisi asian herralleen, ja kun nyt, salaperäisyyksien selvittyä, ajattelen tapausta, voin ymmärtää sen ihmeellisen ja voinpa sanoa hyväksyvän hymyn, jolla master minua kunnioitti ja jota minä silloin en käsittänyt. Samoin selviävät eräät sanat, jotka hän muistaakseni samana iltana lausui. Hän ojensi minulle hymyillen kätensä ja sanoi: "Ei, kelpo Mackellar, ei jokainen ole niin suuri pelkuri, kuin itse luulee – eikä liioin niin hyvä kristitty." Hän ei voinut tietää, kuinka totta hän puhui. Ei näet käy kieltäminen, että ne ajatukset, jotka olivat tulleet mieleeni myrskyn raivotessa, yhä pitivät minua vallassaan, ja ne sanat, jotka itsestään lipuivat kielelleni rukouksen aikana, kaikuivat yhä korvissani. Velvollisuuteni on kertoa aivan avomielisesti, mitä häpeällisiä seurauksia tästä oli, sillä en voisi koskaan puolustaa sellaista epärehellistä menettelyä, että kuvailisin muiden syntejä ja salaisin omani.

Tuuli laimeni, mutta maininki kävi yhä korkeampana. Koko yön Verraton keinui mitä kamalimmin, seuraava päivä koitti ja vieläkin seuraava, mutta ilman muutosta. Oli melkein mahdotonta päästä yli kajuutan-lattian; vanhat kokeneet merimiehet heittelehtivät kannella loukkaantuen pahasti; vanhan aluksen joka ainoa lankku kitisi liitoksissaan ja ankkuriketjujen luona oleva iso kello kilisi valittaen lakkaamatta. Eräänä noista päivistä istuimme me, master ja minä, laivan peräkannella. Minun on huomautettava, että Verrattoman perävannas oli hyvin korkea. Sen reunaa kulki verrattain leveä porras, joka aluksen kummallakin kyljellä, keskipartaaseen yhtyessään, muuttui hienoksi, vanhanaikaiseksi leikkauskoristeeksi. Tuo laitos, joka näytti olevan enemmän komeuden kuin hyödyn vuoksi, vaikutti, että sinne syntyi paikka, missä ei ollut minkäänlaista turvaa, ja se aivan korkeimman osan rajalla, missä sitä laivan heilahdellessa eniten saattoi tarvita. Siellä me istuimme, jalat riippumassa, master minun ja laivanreunan välillä ja minä pitäen molemmin käsin kiinni kajuuttaikkunan ristikosta; olin näet huomannut olevan vaarallista siinä istua, etenkin kun alinomaa voin seurata heilahteluamme katselemalla masteria, jonka hahmo kuvastui aurinkoa vasten partaan aukon kohdalla. Milloin oli hänen päänsä zenitissä, jolloin varjo lankesi yli Verrattoman sen toiselle puolelle, milloin hän heilahti alaspäin, kunnes hän oli jalkaini alla, niin että näin merenpinnan hänen yläpuolellaan kuin huoneen katon. Tuota katsoessani lumoonnuin yhä enemmän, lumoonnuin kuten lintujen sanotaan lumoutuvan käärmettä katsellessaan. Samalla huumasi minua kaikenlainen meteli, sillä nyt, kun olimme nostaneet kaikki purjeet siinä turhassa toivossa, että pääsisimme matkasuunnassamme eteenpäin, ratisi laiva aivan kuin jokin tehdas. Puhuimme ensin kapinasta, joka oli meitä uhannut, ja jouduimme siten puhumaan murhasta. Tämä sai masterin kiusaukseen, suurempaan kuin mitä hän voi vastustaa. Hänen piti kertoa minulle juttu ja samalla osoittaa, kuinka nokkela ja kuinka ilkeä hän oli. Tällaisissa tapauksissa hän aina esiintyi teeskennellen ja mahtipontisesti, saaden tavallisesti aikaan, mitä oli tarkoittanut. Mutta kertomus, jonka nyt sain kuulla, kerrottuna kovalla äänellä keskellä mahtavaa kohinaa, ja kertojana mies, jonka toisena hetkenä näin yläpuolellani taivaalla ja toisena anturaini alla – juuri tämä kertomus teki minuun aivan erikoisen vaikutuksen.