Kitabı oku: «Veljekset: Talvinen tarina», sayfa 13

"Ystäväni kreivi", aloitti hän kertomuksensa, "vihasi erästä saksalaista paroonia, joka ei ollut ollut kauan Roomassa. Voi olla samantekevää, mikä vihamielisyyden syynä oli, mutta kun kreivi oli päättänyt kostaa, ja kostaa panematta itse mitään alttiiksi, niin hän piti aikeensa parooniltakin salassa. Tämä onkin itse asiassa ensimmäinen ehto koston onnistumiselle; viha, joka ilmaistaan, on voimaton. Kreivi oli tiedonhaluinen, etsivä henki. Hänessä oli hiukan taiteilijaa. Kun hän ajatteli tehdä sitä tai tätä, tahtoi hän aina suorittaa asian täydellisesti hyvin, ei ainoastaan tarkoitusta silmällä pitäen, vaan myöskin ottaen huomioon välineet ja keinot; muuten näytti asia hänestä epäonnistuneelta. Hän ratsasti nyt eräänä päivänä etukaupunkien syrjäpuolissa ja joutui ruohottuneelle sivutielle, joka kääntyi Campagnaan päin. Oikealla oli vanha roomalainen hauta ja vasemmalla puutarha, jonka puut olivat aina viheriöitseviä. Tie vei hänet pian rauniojoukkioon; keskellä hän huomasi kallionkylkeen johtavan avoimen oven ja aivan sen läheisyydessä yksinäisen surkastuneen pinjan, viinimarjapensaan korkuisen. Paikka oli autio ja kaukana valtatieltä; sisäinen ääni kuiskasi kreiville, että täällä oli jotakin, josta hän voi hyötyä. Hän sitoi hevosensa pinjaan, otti esiin tuluksensa saadakseen valoa ja astui kallionkyljessä olevasta ovesta sisään. Aukko johti vanhaan roomalaiseen holvikäytävään, joka kohta jakaantui kahdeksi. Kreivi kulki oikeanpuolista käytävää, hapuillen pimeässä eteenpäin, kunnes kohtasi jonkinlaisen aitauksen. Se ulottui jokseenkin vyötäisiin asti ja kulki yli koko käytävän. Hän tunnusteli jalallaan ja huomasi aitauksen takana sileän kivireunan ja sen takana tyhjyyden. Hän oli nyt tullut kovin uteliaaksi ja kokosi sen vuoksi muutamia lahoja puunpalasia, joita makasi maassa, ja sytytti pienen nuotion. Aivan hänen edessään oli syvä kuoppa; epäilemättä oli joku lähiseudun talonpoika käyttänyt sitä joskus kaivona ja rakentanut aitauksen. Kauan seisoi kreivi aitaukseen nojaten ja katseli kaivoon. Sen olivat roomalaiset kaivaneet ja se näytti, samoin kuin kaikki muutkin tuon kansan laitokset, rakennetun iankaikkisuutta varten. Laidat olivat vielä tasaiset ja liitokset tiiviit; se, joka sinne putoaisi, olisi auttamattomasti hukassa. 'Miten olikaan?' mietti kreivi, 'minut toi tänne selvä sisäinen vaisto. Mikä voi olla syynä? Mitä olen saavuttanut? Miksi lähetettiin minut tuohon kaivoon tuijottamaan?' Samassa myötäsi aitaus ja hän oli suin päin syöksymäisillään kuoppaan. Hän hypähti taaksepäin pelastuakseen ja polki samalla sammuksiin viimeisetkin nuotion jäännökset; valoa ei käytävässä enää ollut, kitkerää savua vain. 'Onko minut lähetetty tänne kuolemaan?' sanoi hän väristen kiireestä kantapäähän asti. Silloin juolahti hänen mieleensä jotakin. Hän ryömi takaisin kuopan partaalle tunnustellakseen käsillään. Aitausta oli aikoinaan tukenut pari sivupönkkää; toinen vain oli irtaantunut, joten aitaus riippui toisen varassa. Kreivi nosti sen jälleen pystyyn, samaan asentoon, missä se oli ennenkin ollut, niin että seuraava kaivolla kävijä oli varman kuoleman oma. Sitten hän haparoi ulos katakombista, aivan pahoinvoipana.

"Seuraavana päivänä, ratsastaessaan paroonin kanssa juhlakulkueessa, kreivi tahallaan oli olevinaan mietteisiinsä vaipunut. Toinen kysyi (kuten hän oli laskenutkin), mistä se johtui, ja kreivi, hetken esteltyään myönsi aivan harvinaisen unen hänen mieltänsä painostavan. Tällä hän tahtoi saada paroonin kiintymään asiaan; tämä näet oli taikauskoinen mies, mutta oli halveksivinaan kaikkia taikoja. Hän alkoi tehdä pilaa, mutta silloin kreivi vastasi – aivan kuin tahtomattaan huudahtaen – että hänen piti varoa, sillä uni koski juuri häntä. Te tunnette riittävästi ihmisluontoa, kunnon Mackellar, selvästi ymmärtääksenne, ettei parooni rauhoittunut, ennenkuin oli saanut kuulla unen. Kreivi tiesi hänen nyt sitä vaativan ja kiusasi häntä, kunnes hän oli aivan suunniltaan; sitten hän vihdoin teeskennellyn vastenmielisesti oli suostuvinaan hänen pyyntöönsä. 'Minä varoitan teitä', sanoi hän, 'se johtaa onnettomuuteen; joku aavistus sanoo sen minulle. Mutta kun ette te enkä minäkään saa muuten rauhaa, niin saatte itse siitä vastata. Uneni oli sellainen, että näin teidän ratsastavan jossakin, en tiedä missä, mutta jossakin Rooman lähistöllä se kai oli, sillä oikealla kädellä teistä oli vanha hauta ja vasemmalla puutarha, jonka puut olivat aina viheriöitseviä. Minusta näytti kuin olisin kauhun valtaamana teille herkeämättä huutanut, että kääntyisitte takaisin. En tiedä, kuulitteko ääntäni, mutta eteenpäin te ratsastitte mitään huolimatta. Tietä pitkin te jouduitte raunioiden ympäröimälle autiolle paikalle, jossa oli kallioseinämään johtava ovi ja oven läheisyydessä ränstynyt pinjapuu. Siinä te minun yhä huutaen teitä varoittaessani astuitte hevosen selästä, sidoitte hevosenne pinjaan ja kävitte rohkeasti ovesta sisään. Sisällä oli pimeä, mutta unessa minä yhä voin teidät nähdä, ja huusin aina vain teitä kääntymään takaisin. Te kuljitte tunnustellen oikeallepäin ja tulitte pieneen huoneeseen, jossa oli aidattu kaivo. Mutta nyt – en tiedä miksi – kasvoi pelkoni tuhatkertaiseksi, ja minusta tuntui, että huusin ääneni käheäksi teitä varoittaessani, huusin, että vielä on aika ja rukoilin teitä mitä pikimmin rientämään pois tuosta vestibyylistä. Minä käytin juuri sitä sanaa unissani ja sen merkitys tuntui minusta silloin olevan aivan selvä, mutta nyt, kun olen valveillani, täytyy minun tunnustaa, etten sitä käsitä. Minun huutamisestani te ette vähääkään välittänyt, nojasitte vain koko ajan aitaukseen katsellen tarkkaavasti alas veteen. Ja sitten te saitte jonkinlaisen ilmoituksen; minä en luule edes käsittäneeni, mitä se koski, mutta se peloitti minua siinä määrin, että havahduin unestani, ja vapisin ja itkin herätessäni. Ja nyt', jatkoi kreivi, 'minä kiitän teitä sydämestäni siitä, että pakotitte minut kertomaan. Tuo uni lepäsi raskaana taakkana mielessäni, mutta nyt, kun olen saanut sen kerrotuksi yksinkertaisin sanoin ja päivän valossa, ei se minusta näytä suuria merkitsevän!' 'Enpä sentään tiedä', sanoi parooni, 'jotakin omituista siinä on. Ilmoituksen, sanoitte.' – 'Niin, onpa se naurettava uni; se on hauska kerrottava ystävillemme!' 'Sitä nyt en niinkään tiedä', sanoi kreivi. 'Minusta on verraten epämieluista enää siihen palata. Unohdetaan se mieluummin kokonaan!' 'Kernaasti minun puolestani', sanoi parooni. Eikä unesta tosiaankaan tullut enää heidän kesken puhetta. Muutamia päiviä myöhemmin kreivi ehdotti, että he tekisivät ratsastusmatkan ulos kaupungista; heistä näet oli viime päivinä tullut yhä paremmat ystävät. Kotimatkalla kreivi aivan huomaamatta muutti matkasuuntaa. Yht'äkkiä hän pysäytti hevosen, peitti kasvonsa käsiinsä ja huudahti. Sitten hän paljasti kasvonsa (jotka nyt olivat aivan valkoiset; hän näet oli oivallinen näyttelijä) ja tuijotti parooniin. 'Mikä teitä vaivaa?' huusi parooni, 'mikä on vikana?' 'Ei mikään', huusi kreivi. 'Ei ole mikään vikana. Minua vain hämmästytti jokin, en tiedä mikä. Rientäkäämme Roomaan!' Mutta samassa oli parooni katsellut ympärilleen ja käännyttyään Roomaan päin huomannut tien vasemmalla puolella tomuisen sivutien, jonka toisella puolella oli hauta ja toisella puutarha aina viheriöitsevine puineen. – 'Niin', sanoi hän muuttunein äänin, 'rientäkäämme todellakin Roomaan. Luulenpa, ettette voi oikein hyvin!' 'Jumalan tähden', huusi kreivi vavisten, 'kunpa pääsisin Roomaan ja sänkyyni!' He ratsastivat takaisin melkein sanaa sanomatta, ja kreivi, jonka oikeastaan olisi pitänyt kutsuihin, paneutui makuulle, käskien sanoa, että hän oli saanut malariakohtauksen. Seuraavana päivänä löydettiin paroonin hevonen pinjaan sidottuna, mutta hänestä itsestään ei siitä hetkestä lähtien kuultu mitään. – Niin, oliko tuo sitten murha?" kysyi master, keskeyttäen äkkiä kertomuksensa.

"Oletteko varma siitä, että hän oli kreivi?" kysyin minä.

"En minä hänen arvonimestään niin varma ole", vastasi hän, "mutta jalosukuinen herra hän oli, ja Jumala varjelkoon teitä, Mackellar, niin viekkaasta vihollisesta."

Viimeiset sanat tulivat ylhäältäpäin; hän hymyili minulle korkealta ilmasta; seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jalkaini alla. Minä seurasin yhä hänen heiluntaansa, olin siitä huvitettu kuin pieni lapsi; se sai minut pyörryksiin ja ajatuksista tyhjäksi, minä puhuin kuin unissani.

"Hän siis vihasi syvästi paroonia?" kysyin minä.

"Hänen mieltään ihan käänsi, kun tuo toinen oli läheisyydessä", sanoi master.

"Samaa olen minäkin tuntenut", sanoin minä.

"Todellako!" huudahti master. "Mitä kuulenkaan – olenko liian itserakas, vai saanko todellakin juuri minä aikaan tuon sisälmysten sekaannuksen?"

Hän kykeni valitsemaan miellyttävän asennon silloinkin, kun ainoana katsojana olin minä, ja hän oli sitäkin taipuvaisempi sellaiseen, jos tila oli edes jonkinverran vaaranalainen. Hän istui nyt polvi toisen päällä ja käsivarret ristissä; hän seurasi aluksen heiluntaa ja pysytteli niin taitavasti tasapainossa, että pieninkin sysäys olisi hänet pudottanut. Yht'äkkiä näin isäntäni pöydän ääressä kasvot käsiin peitettynä, mutta tällä kerralla oli niissä, kun hän ne paljasti, kovin moittiva ilme. Samalla ilmaantuivat salamannopeasti mieleeni ne sanat, joita olin käyttänyt rukoillessani – rohkeammin olisi tehty, jos löisin kuoliaaksi tuon olennon – . Kokosin kaikki voimani ja potkaisin, juuri kun laiva heilahti sille laidalle, missä vihamieheni istui, häntä voimakkaasti jalallani. Kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, että tulin tuohon yritykseen syylliseksi, siinä kumminkaan onnistumatta. Lieneekö syynä ollut oma epävarmuuteni vai hänen uskomaton reippautensa, joka tapauksessa hän vältti iskun, hypähti seisaalleen ja sai samassa tarttuneeksi kiinni erääseen vanttiin.

En tiedä kauanko kului sill'aikaa kun makasin laivan kannella, pelon, katumuksen ja häpeän valtaamana, ja hän seisoi selkä laivanporrasta vasten pidellen kiinni vantista ja silmäillen minua, kasvoilla omituisen sekava ilme. Vihdoin hän alkoi puhua.

"Mackellar", sanoi hän, "minä en teitä moiti, vaan tarjoan teille sovintoa. Te puolestanne ette luultavasti halua tätä urotyötä kuuluteltavan maailmalle, ja minä puolestani myönnän avoimesti, ettei minua miellytä alinomaa peljätä, että minut murhaa mies, jonka kanssa syön samassa pöydässä. Luvatkaa minulle – ei", katkaisi hän puheensa, "Te ette ole vielä täysin oman itsenne herra, voisitte jälkeenpäin ajatella, että minä otin teiltä lupauksen heikkouden hetkenä, enkä minä tahdo jättää viisastelulle mitään sijaa – sitenhän omantunnontarkat ihmiset petosta harjoittavat. Ajatelkaahan sitä enemmän."

Sitten hän hyppi pitkin heilahtelevaa kattoa kuin orava ja pujahti kajuuttaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi – minä itse makasin vielä samassa paikassa.

"No", sanoi hän, "lupaatteko minulle kristittynä ja veljeni uskollisena palvelijana, että minä tästä lähtien saan olla rauhassa teidän vainoomiseltanne?"

"Sen lupaan", vastasin minä.

"Saatte lyödä kättä sen asian vahvisteeksi", sanoi hän.

"Teillä on oikeus tehdä vaatimuksia", vastasin minä, ja me löimme kättä.

Hän istui heti samalle paikalle, samaan vaaralliseen asemaan.

"Olkaa varuillanne!" huusin minä, peittäen silmäni käsilläni. "Minä en saata katsella teitä siinä. Pieninkin muutos merenkäynnissä voi heittää teidät syvyyteen."

"Tepä olette epäjohdonmukainen", vastasi hän hymyillen, mutta teki kuten pyysin. "Mutta kaiken kaikkiaan, Mackellar, teidän tulee tietää, että kunnioitukseni teitä kohtaan on äärettömästi kasvanut. Te luulette, etten minä voi antaa todellista arvoa ystävyydelle. Mutta minkätähden luulette minun kuljettavan Secundra Dassia mukanani ympäri maailman? Siksi, että hän kuolisi ja tekisi murhan puolestani minä hetkenä hyvänsä, ja sentähden minä hänestä pidän. Teistä tämä ehkä tuntuu ihmeelliseltä, mutta totta on, että siedän teitä paremmin tuon äskeisen tekonne jälkeen. Minä luulin teidän olevan kokonaan kymmenen käskysanan pauloissa, mutta ei – jumal'avita!" huudahti hän – "tuolla vanhalla akalla oli sittenkin verta suonissaan! Silti en tahdo sanoa", jatkoi hän, jälleen hymyillen, "ettei lupauksen anto ollut oikein tehty; minä näet uskon, ettette te koskaan voisi kunnostautua uudessa ammatissanne."

"Onhan velvollisuuteni", vastasin, "pyytää teiltä ja Jumalalta anteeksi yritystäni. Joka tapauksessa olen nyt antanut sanani ja tahdon sen kunniallisesti pitää. Mutta kun ajattelen niitä, joita te vainoatte – " siihen minä pysähdyin.

"Elämä on ihmeellinen", sanoi hän, "ja ihmiset ihmeellisiä olentoja. Te luulottelette nyt rakastavanne veljeäni. Voitte olla varma siitä, että se on pelkkää tottumusta. Muistelkaapas, niin mieleenne johtuu, että hän teistä, kun Durrisdeeriin tulitte, näytti älyttömältä nuorukaiselta, josta ei ollut mihinkään. Hän on vieläkin yhtä älytön, eikä hänestä sen suurempiin ole nytkään, vaikk'ei hän enää olekaan yhtä nuori. Jos te sen sijaan olisitte kohdannut minut, olisitte yhtä ankarasti minun puolellani."

"Minä en mitenkään tahdo sanoa, ettei teistä ole mihinkään, mr. Bally", vastasin minä, "mutta nyt te esiinnytte älyttömästi. Te olette vast'ikään osoittanut luottavanne sanaani. Se, mitä muuten sanon omaksitunnokseni, aivan itsestään arastaa teitä, samoin kuin silmä, kun sitä kohtaa liian kirkas valo."

"En minä juuri tuota tarkoittanutkaan", sanoi hän. "Minä tarkoitan, jos olisitte kohdannut minut silloin, kun olin nuori. Teidän on pidettävä mielessänne, etten ole ollut aina sellainen kuin nyt, ja etten olisi tullutkaan tällaiseksi, jos minulla olisi ollut teidänlaisenne ystävä."

"Kyllä, mr. Bally", sanoin minä. "Te olisitte tehnyt minusta pilaa. Te ette olisi koskaan uhrannut kymmentä kohteliasta sanaa sellaiselle kankeavarpaalle kuin minä."

Mutta nyt hän oli päässyt oikein puhdistautumisintoon, ja sillä hän minua kiusasi koko lopun matkaa. Ennen hän varmaankin oli pitänyt huvinaan maalata itsensä mustemmaksi kuin tarvis vaati, ylpeillyt konnuudestaan ja käyttänyt sitä aseenaan. Ei hän nytkään tehnyt itseänsä vikapääksi sellaiseen epäjohdonmukaisuuteen, että olisi peruuttanut vähääkään siitä, mitä oli tunnustanut. "Mutta nyt, kun tiedän teidän inhimilliseksi olennoiksi", sanoi hän, "pidän sopivana selittää asioitani. Vakuutan teille, että olen itsekin inhimillinen ja omistan hyveitä samoinkuin muutkin." Minua tuo, kuten jo sanoin, vaivasi, sillä minä voin vastata ainoastaan yhdellä tapaa, ja sen olin sanonut jo sata kertaa: "Luopukaa nykyisestä suunnitelmastanne ja palatkaa Durrisdeeriin; silloin minä teitä uskon."

KYMMENES LUKU

Mitä New-Yorkissa tapahtui

Mainitsin jo, että ali aikomukseni ehtiä masterin edelle. Se kävikin varsin helposti päinsä, kun sain kapteeni Mc Murtrien avukseni. Master laskettiin juuri lastattavaan venheeseen aluksen toiselle kyljelle ja sill'aikaa lähti toiselta ruuhi, jossa ei ollut muuta lastina kuin minä. Suurempaa vaivaa ei minulla ollut lordin talon etsinnässäkään, ja sinne minä kiiruhdin niin nopeasti kuin suinkin. Talo oli kaupungin laidassa: oivallinen asumus komeine puutarhoineen; sivurakennus, joka oli tavattoman iso, sisälsi sekä ladot, aitat että tallit. Siellä lordi käyskenteli minun tullessani; siellä hän yleensä enimmäkseen oleskelikin, sillä maanviljelysharrastukset olivat saaneet hänet kokonaan valtoihinsa. Hyökkäsin hengästyneenä hänen luokseen ja ilmoitin hänelle uutisen, joka itse asiassa ei mikään uutinen ollut, sillä kaupunkiin oli saapunut useita laivoja, jotka olivat lähteneet myöhemmin kuin Verraton.

"Olemme odottaneet teitä kauan", sanoi lordi, "ja olemme oikeastaan jo lopulta lakanneet odottamasta. Minua ilahduttaa saada jälleen puristaa kättänne, Mackellar. Minä luulin teidän lepäävän meren pohjassa."

"Jospa niin olisikin, lordi hyvä", huudahdin minä. "Silloin olisivat teidän asianne paremmin."

"Ei, ei ollenkaan", sanoi hän vihaisesti. "Tämä oli parasta, mitä toivoa voin. Siinä ankara laskelma tehtävänä, ja nyt – vihdoinkin – voin siihen ryhtyä."

Aloin varoittaa häntä niin suuresta rauhallisuudesta, mutta hän vain vastasi: "Oh, me emme ole nyt Durrisdeerissa ja minä olen ollut varoillani. Hänen maineensa on kulkenut häntä nopeammin; minä olen valmistanut veljelleni tervetuliaiset. Sattumakin on tullut avukseni; olen näet tavannut erään albanylaisen kauppamiehen, joka on tutustunut häneen kohta kapinavuosien jälkeen, ja joka onneksi epäilee häntä murhasta; asia koski erästä Chew-nimistä miestä, joka myöskin oli Albanysta kotoisin. Ei hämmästytä ketään, jos ajan hänet ulos ovesta: hän ei saa lähestyä lapsiani eipä edes tervehtiä vaimoani. Mitä minuun itseeni tulee, sallin minä hänen veljenäni puhutella itseäni. Muutenhan ei asiasta olisi minulle mitään huvia", sanoi lordi hieroen käsiänsä.

Sitten hän sai uuden ajatuksen ja lähetti nopeasti kutsukortteja seudun ylhäisölle. En muista mitä tekosyytä hän käytti, mutta joka tapauksessa hän sai aikaan, mitä oli tahtonutkin, joten vanha vihollisemme näyttämölle ilmestyessään tapasi lordin astelemassa talon edustalla varjokkaitten puitten siimeksessä kuvernööri toisella puolellaan ja useita ylhäisiä miehiä toisella. Rouva, joka istui kuistikolla, nousi paikaltaan varsin kärsimättömän näköisenä ja vei lapset mukanaan sisään.

Master oli hyvin puettu; vyötäisillä riippui hieno koristemiekka; hän teki miellyttävän kumarruksen seurueelle ja nyökkäsi lordille tutunomaisesti. Lordi ei vastannut tervehdykseen, tuijotti vain veljeensä otsa rypyssä.

"No, hyvä herra", sanoi hän vihdoin, "mitä pahaa ilmaa on meidän kiittäminen siitä, että juuri tänne tulet, tänne, jonne maineesi kaikkien meidän häpeäksi on ehtinyt ennen sinua?"

"Teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee olla kohtelias", huudahti master vavahtaen.

"Minä suvaitsen puhua asian suoraan", vastasi lordi, "sillä välttämätöntä on, että selvästi tajuat asemasi. Kotona, missä sinua niin vähän tunnettiin, kävi vielä päinsä antaa asiain mennä menojaan, mutta täällä siirtomaassa se olisi aivan mahdotonta. Sentähden voin sinulle vakuuttaa, että olen lujasti päättänyt pysyä sinusta erossa. Sinä olet jo ennen melkein kokonaan hävittänyt minut, kuten aikaisemmin isäni – jonka sydämen sinä sitäpaitsi musersit. Sinun rikoksiasi ei voi rangaista laki; mutta ystäväni kuvernööri on luvannut suojella perhettäni. Varo itseäsi, hyvä mies!" huusi lordi heiluttaen hänelle keppiä, "jos sinun huomataan puhuneen sanankin viattomalle talonväelleni, niin mennään niin pitkälle, että saat siitä lakimääräisesti kärsiä."

"Oho!" sanoi master, varsin viekkaasti. "Sellaisiako etuja maastamuutto tuo mukanaan. Nämä herrat eivät tunne historiaamme, huomaan minä. He eivät tiedä, että minä olen Durrisdeerin lordi, he eivät tiedä, että sinä istut sijallani vajallisen perhesopimuksen nojalla; he eivät tiedä (muuten he eivät ystävinä seurustelisi kanssasi), että jok'ainoa jalanala Durrisdeerin tilaa kuuluu minulle kaikkivaltiaan Jumalan edessä – ja että jok'ainoan pennin, jonka pidätät minulta, pidätät varkaana, valapattona ja uskottomana veljenä!"

"Kenraali Clinton", huusin minä, "älkää kuunnelko hänen valheitaan. Minä olen talon vouti ja vakuutan, ettei hänen puheessaan ole pienintäkään perää. Mies on kuolemaantuomittu kapinoitsija, josta sittemmin on tullut lahjottu vakoilija; siinä hänen historiansa parilla sanalla."

Siten minä hetkellisen kiivastuksen vallassa paljastin hänen konnuutensa.

"Mies", sanoi kuvernööri ankaralla äänellä, kääntyen masteriin päin. "Minä tunnen sinut paremmin kuin luuletkaan. Me olemme täällä siirtomaassa saaneet selville eräitä seikkailujesi jälkiä, ja parasta on, ettet pakota minua niitä tarkemmin tutkimaan. Kysymys on siitä, kuinka Jakob Chew kaikkine tavaroineen katosi sekä siitä, mistä tulit, kun sinut löysi rannikolta paljon rahaa ja jalokiviä mukanasi eräs Albanysta kotoisin oleva Bermudas-laivuri. Voit olla varma siitä, että jätän nämät asiat silleen vain siksi, että säälin perhettäsi ja kunnioitan arvoisaa ystävääni, lordi Durrisdeeria."

Väkijoukosta kuului hyväksyvää sorinaa.

"Minun olisi pitänyt muistaa, millaisen loisteen lordin arvo luo ympärilleen tällaisessa loukossa", sanoi master, kalmankalpeana kasvoiltaan, "miten väärin se sitten lie saatukin. Minulla ei siis ole muuta neuvoa kuin kuolla lordin oven eteen, missä ruumiini voi olla varsin soma koristus."

"Herkeä näyttelemästä", huusi lordi. "Sinä tiedät varsin hyvin, etten minä mitään sellaista toivo; tahdonhan vain puolustautua juoruilta ja varjella kotini sinun sinne tunkeutumiselta. Saat valita kahden asian välillä. Joko kustannan matkasi kotiin ensimmäisellä laivalla; silloinhan ehkä voisit jälleen ryhtyä valtiolliseen toimintaasi, vaikka Jumala tietää, että mieluummin näkisin sinut maantierosvona. Tai ellei tämä sovi sinulle, niin ole hyvä ja jää tänne. Minä olen ottanut selvää pienimmästä rahamäärästä, millä New-Yorkissa voi kunnolla pitää ruumiinsa ja sielunsa koossa; sen verran saat jokaviikkoisina erinä; ja ellet osaa tehdä työtä hankkiaksesi lisää, on parasta että heti alat opetella. Mutta se ehto tässä on – ettet puhu yhdellekään perheeni jäsenelle, paitsi minulle", lisäsi hän.

En luule koskaan nähneeni ihmistä niin kalpeana kuin master oli; mutta hän seisoi suorana, suu tiukasti kiinni.

"Minulle on täällä lausuttu muutamia loukkaavia sanoja, joita en ole ansainnut", sanoi hän, "ja joita en totta tosiaan aio pakenemalla kumota. Anna minulle almusi. Minä en häpeä sitä ottaa, sillä se kuuluukin minulle – yhtä hyvin kuin paita, joka on ylläsi – ja minä jään mieluummin tänne, kunnes nämä herrat saavat minusta paremman käsityksen. He lienevät jo huomanneet pukinsorkan, kun sinä, huolimatta innoittelustasi perheen kunnian säilyttämiseksi, nyt jo huviksesi sitä häpäiset minun persoonassani."

"Hyvin, varsin hyvin kaikki", sanoi lordi, "mutta voit luottaa siihen, ettei tuo tee minkäänlaista vaikutusta meihin, jotka entuudesta sinut tunnemme. Sinä valitset puolen, josta luulet enemmän hyötyväsi. Ota se, jos saatat, hiljaisuudessa; ajan mittaan se sinua auttaa enemmän kuin moinen ilmeinen epäkiitollisuus."

"Kiitollisuus, lordi Durrisdeer", huudahti master paisuvin äänin ja etusormi korkealla. "Olehan huoletta; sitä ei tule puuttumaan. Nyt riittää, kunhan tervehdin näitä jaloja herroja, joita olemme vaivanneet perheasioillamme."

Sitten hän kumarsi heille kullekin, asetteli miekkaansa ja lähti. Kaikki jäivät ihmettelemään hänen käytöstään, ja minä yhtä paljon lordin.

Perheriita oli täten saanut aivan uuden käänteen. Master ei ollutkaan niin avuton kuin lordi otaksui, sillä hänen vapaasti käytettävänään oli erinomainen ja monipuolinen taiteilija-kultaseppä. Lordin raha-avustuksella, joka ei ollut niin niukka kuin hän itse oli sanonut, voivat herra ja palvelija pysyä hengissä, joten se, minkä Secundra Dass ansaitsi, voitiin panna talteen tulevia tarpeita varten. En ollenkaan epäilekään, että näin tapahtui. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli masterin suunnitelmana koota niin paljon kuin oli tarpeen ja sitten lähteä etsimään sitä aarretta, jonka hän pitkiä aikoja sitten oli kaivanut maahan vuoristoon. Jos hän olisikin tyytynyt tällaisiin ajatuksiin, olisi hän epäilemättä tehnyt viisaammin. Mutta hän antoi itsensä ja meidän turmioksi vihansa vallita. Se julkinen häväistys, jonka hän oli kärsinyt tullessaan – ja jonka hän suureksi ihmeekseni jaksoi sietää – oli tunkeutunut hänen luihinsa ja ytimiinsä. Hän oli sillä mielellä, että olisi – kuten vanha sananlasku sanoo – leikannut nenänsä nolatakseen naamansa. Nyt hänen oli pakko antautua ihmisten naurettavaksi siinä toivossa, että joku osa häpeästä pirahtaisi lordiinkin.

Hän valitsi asunnokseen yksinäisen pienen puutalon eräässä kaupungin kehnoimmassa osassa. Talon ympärillä kasvoi muutamia akasioja. Sen etupuolelle oli rakennettu jonkinlainen parveke, jossa oli aukko aivankuin koirankopissa ja joka kohosi noin pöydän korkeudelle maasta. Sinne oli talonrakentaja, köyhä mies, ennen asetellut tavaroitaan myytäväksi; ja se herätti masterissa halun asua talossa, ehkäpä myöskin synnytti ajatuksen siitä vehkeestä, jonka hän pani toimeen. Mikäli ymmärrän, oli hän merirosvolaivalla oppinut jonkin verran neulomaan – ainakin niin paljon, että voi julkisesti näytellä räätäliä, eikä enempää kuulunutkaan hänen kostosuunnitelmaansa. Parvekkeen yläpuolelle hän ripusti ilmoituksen, jonka sisältö oli suunnilleen seuraava:

VAATTEITA PAIKKAA SIEVÄSTI

James Durie,

Entinen Ballantraen master

HIENOA KULTASEPÄNTYÖTÄ SUORITTAA

Secundra Dass,

Muunnettu intialainen herrasmies

Tämän ilmoituskilven alla, parvekkeen sisäpuolella, istui isäntä itse, kun hänellä oli työtä, räätälin tavoin jalat ristissä allaan ja ompeli ahkerasti. Kun hänellä oli työtä, sanoin; liiketuttavat näet enimmäkseen kääntyivät Secundran puoleen, joten masterin ompelu oli samantapaista kuin Penelopen. Hän ei luonnollisesti koskaan ollut ajatellutkaan ansaita edes voita leivälleen moisella käsityöllä; hänelle riitti, että ilmoituskilpi veti Durie-nimen lokaan, ja että tuon ylpeän suvun entinen kantaherra nyt istui kaiken kansan nähtävänä sääret ristissä ja veljensä halpamaisuuden häpeällisenä todistuksena. Ja siinä määrin hänen suunnitelmansa onnistuikin, että kaupungissa alkoi kuulua ääniä, ja muodostua puolue, joka oli kovin vihamielinen lordille. Kuvernöörin suosio teki sitäkin ilmeisemmäksi isäntäni kuulumisen toiseen joukkoon; rouva, jota ei koskaan oltu erityisen hyvin kohdeltu siirtomaassa, sai kuulla kiusallisia viittauksia; naisseurassa oli hänen melkein mahdoton yhtyä puhumaan käsitöistä, seikka, joka luonnollisesti siellä aivan helposti tulee esille. Niinpä olenkin nähnyt hänen tulevan vihoissaan kotiin, vakuuttaen, ettei hän koskaan enää lähtisi kutsuihin.

Kaiken tämän aikana pysytteli lordi omassa kartanossaan puuhaillen innokkaasti maanviljelyshommissa; ne, jotka hänen kanssaan eniten tulivat tekemisiin, pitivät hänestä, hän taas ei huomannut muita tai ei heistä välittänyt. Hän alkoi lihoa; hänen ilmeessään oli iloisuutta ja hommakkuutta; hikihatussakin näytti hän voivan mitä parhaimmin. Rouva taas – huolimatta persoonallisista ikävyyksistään – siunasi joka päivä taivasta siitä, että hänen isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi sellaisen paratiisin. Hän oli ikkunasta katsellut, kuinka masteria nöyryytettiin, ja näytti siitä hetkestä tuntevan olonsa turvalliseksi. Minä puolestani en ollut yhtä varma; minusta alkoi lordin tila näyttää jossain määrin kivulloiselta. Onnellinen hän oli, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta tuon onnen syyt eivät olleet näkyvissä. Perheensäkin keskuudessa hän ilmeisesti nautti jostain salaisesta ajatuksesta, ja minussa heräsi vihdoin eräs epäluulo, sopimaton sekä häneen että minuun nähden, se nimittäin, että hänellä oli jossain kaupungilla jalkavaimo. Hän kävi kuitenkin hyvin vähän ulkona ja oli koko päivän kovassa puuhassa; oikeastaan oli vain yksi hetki päivästä, jolloin en tiennyt hänen toimistaan, ja sekin sattui aamupäivällä, jolloin Aleksanderilla oli lukutuntinsa. Sen puolustukseksi mitä silloin tein, muistutan vieläkin alinomaa peljänneeni, ettei parooni olisi oikein täydellä järjellään, ja että tein oikein ollessani varuillani nyt, kun vihollisemme oleskeli samassa kaupungissa kuin mekin. Sen vuoksi keksin tekosyyn saadakseni siirretyksi sen tunnin, jona opetin mr. Aleksanderille matematiikan alkeita, ja aloin sen sijaan vakoilla isäntäni askeleita.

Joka aamu, oli ilma millainen tahansa, hän otti kultanuppisen keppinsä, heitti hattunsa niskalle – uusi tapa, jonka otaksuin johtuvan siitä, että hänen otsaansa poltti – ja lähti tekemään määrättyä kiertokulkua. Aluksi hänen tiensä johti pitkin sievää puistokäytävää ja ohi kirkkotarhan, missä hän istui hetkisen mietteisiinsä vaipuneena, jos oli kaunis ilma. Sitten kääntyi polku rantaan päin, sieltä pitkin satamalaidetta ja kulki masterin puodin ohi. Lähestyessään tätä paikkaa retkellänsä alkoi lordi Durrisdeer kävellä yhä hitaammin, aivan kuin nauttien raittiista ilmasta ja näköalasta, ja puodin edustalle, sen ja merenrannan keskivaiheille, hän pysähtyi hetkeksi nojaten keppiinsä. Juuri siihen aikaan master istui kojussaan heittäen neulaansa. Veljekset tuijottivat vihaisesti toisiinsa, sitten lordi lähti eteenpäin hymyillen itsekseen.

Kaksi kertaa minun vain tarvitsi alentua vakoilijan epäkiitolliseen ammattiin, sitten minä jo olin selvillä siitä, mikä tarkoitus lordin retkillä oli ja mistä hänen salainen ilonsa johtui. Siinä oli hänen rakastajattarensa: viha se hänen kasvoilleen loi terveen värin eikä rakkaus. Voi ehkä olla sellaisia moralisteja, joita tällainen huomion teko olisi tyydyttänyt; minuun se koski kipeästi. Se, että kaksi veljestä oli sotakannalla keskenään, ei ollut ainoastaan sinänsä vihattavaa; minun mielestäni siihen sisältyi paljon tulevia onnettomuuksia. Siksipä pidinkin tapanani oikoteitse rientää paikalle ja piilosta katsella heidän kohtaustaan. Eräänä päivänä, kun tulin hiukan myöhemmin, oltuani viikon päivät estettynä pääsemästä, minä hämmästyin nähdessäni suhteen vieläkin entisestään kehittyneen. Minun on mainittava, että masterin tuvan edustalle oli asetettu tuoli liiketuttavien istuttavaksi, kun tulivat miehen kanssa kauppoja tekemään. Nyt näin lordin istuvan tuolla tuolilla, leikkivän kävelykepillään ja tuijottelevan varsin tyytyväisenä lahdelmalle. Parin kolmen jalan päässä hänestä istui master neulomassa. Kumpikaan ei puhunut mitään; lordi ei edes luonut silmäystäkään viholliseensa siinä istuessaan. Pelkkä ruumiillinen läheisyys sai hänet epäilemättä sitäkin selvemmin tuntemaan toisen läsnäolon, ja hän nautti epäilemättä syvin siemauksin hänen läsnäolostaan.

Kohta kun hän oli lähtenyt paikaltaan, astuin minä hänen luokseen.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "ei tuollainen käytös ole sopivaa teille."

"Minä tiedän sen", virkkoi hän. Minua ei värisyttänyt ainoastaan tuo omituinen lause, vaan koko hänen puhetapansa.

"Varokaa, lordi, noin antamasta valtaa katkerille tunteillenne", sanoin minä. "En tiedä, onko se vaarallisempaa sielullenne vaiko ymmärryksellenne, mutta te olette murhaamaisillanne molemmat."

"Ette te voi käsittää", sanoi hän. "Ei teillä ole koskaan ollut sellaisia katkeruuden vuosia kannettavinanne."

"Ja ellei muuta olisikaan peljättävissä", lisäsin minä, "niin ärsytätte varmaan miehen johonkin epätoivoiseen tekoon."