Kitabı oku: «Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista», sayfa 4

Dungaran tuomio

Tätä juttua kerrotaan vielä Sâl lehdoissa Berbulda vuoristossa ja asian vakuudeksi osoittavat kertojat katotonta ja ikkunatonta lähetystaloa. Suuri jumala Dungara, kaikkien olevien esineiden hallitsija, hirmuinen, yksisilmäinen, kantava punasta elefantin hammasta, teki tuon kaiken; ja jokainen, joka ei usko Dungaraan, tulee saastutetuksi Yat-hulluudella – sama hulluus, joka rankaisi Buria Kolin poikia ja tyttäriä, kun he kääntyivät pois Dungarasta ja pukivat päälleen vaatteita. Niin sanoo Athon Daze, joka on pyhän arkun ylimmäinen pappi ja punasen elefantin hampaan vartia. Mutta jos sinä kysyt Buria Kolien apulaisveronkantajalta ja päälliköltä tuota asiata, niin hän nauraa – ei siitä syystä, että hän tahtoisi olla ilkeä lähetystointa kohtaan, vaan siitä syystä, että hän itse oli näkemässä, kuinka Dungaran kosto kohtasi kunnia-arvoisan Justus Krenkin, Tübingenin lähetystoimen pastorin, hengellisiä lapsia ja Lottaa, hänen siveätä vaimoansa.

Jos kuka kuitenkin ansaitsi jumalien hyvää kohtelua, niin oli se juuri kunnia-arvoisa pastori Justus, ennen muinoin Heidelbergiläinen, joka pelkästä kutsumuksesta läksi erämaihin ja otti keltatukkaisen, sinisilmäisen Lotan kanssaan. "Me tahdomme nämät pakanat, nyt pakanallisten tapojen pimittämät, paremmiksi tehdä", sanoi Justus virkauransa aikaisimpina päivinä. "Niin", lisäsi hän vakuutuksella, "he tulevat hyviksi ja käsillään työtä tekemään oppivat. Sillä kaikkien hyvien kristittyjen täytyy tehdä työtä." Ja pienemmällä apurahalla kuin englantilaisella maallikkosaarnaajalla, Justus Krenk asettui asumaan Kamalan ja Malairin vuorensolan taakse, Berbulda joen toiselle puolelle aivan lähelle sinertävää Panth vuorta, jonka harjalla oli Dungaran temppeli – vallan Buria Kolien maakunnan sydämessä – alastomien, hyväluontoisten, kainojen, hävyttömien, laiskojen Buria Kolien maakunnan.

Tiedätkö millaista elämä on lähetystöjen raja-asemilla? Koeta kuvitella yksinäisyyttä, joka on vielä paljoa suurempi kuin ikinä missään pienimmässäkään nurkkakunnassa, jonne hallitus on sinut lähettänyt – yksinäisyyttä, joka painaa valvovia silmäluomia ja ajaa sinut suin päin ryhtymään päivän töihin. Sinne ei tule mitään postia, siellä ei ole ainoatakaan puhetoveria sinun omaa rotuasi, siellä ei ole mitään teitä. Siellä on tosin ruokaa niin paljon, että hengissä pysyy, mutta sitä ei ole hauska syödä, ja kaiken elämän sulon ja elämän pyrintöjen tulee saada alkunsa sinussa itsessäsi ja siinä ihanteellisuudessa, joka sinussa on.

Aamusilla kuuluu paljaiden jalkain kapse, kun proselyytit, epäilijät ja julkiset pilkkaajat astua tepsuttelevat verannalle. Sitä täytyy olla väsymättömän ystävällinen ja kärsivällinen, ja ennen kaikkia viisas, sillä oppilaat ovat puolittain lapsellisen yksinkertaisia ja puolittain niillä on miehen kokemus ja metsäläisen viekkaus. Seurakunnalla on tuhansia aineellisia tarpeita, joita tulee ottaa huomioon. Sinun, joka uskot olevasi persoonallisesti edesvastauksessa heistä Luojan edessä, sinun täytyy urkkia esiin tuosta reuhaavasta joukosta pienimmätkin henkisyyden hiukkaset, jotka ehkä ovat kätkettyinä heissä. Jos sinä vielä yhdistät sielujen hoitoon myöskin ruumiiden hoidon, on tehtäväsi vieläkin vaikeampaa, sillä sairaat ja vialliset ovat valmiit paikalla kääntymään vaikka millaiseen uskoon, kunhan vaan tulevat parannetuiksi, ja sitten he nauravat sinulle kun sinä olet kyllin yksinkertainen uskomaan heitä.

Kun päivän työ alkaa väsyttää ja aamuinnostus on rauennut, syntyy sinussa masentava tunne työsi turhuudesta. Tätä vastaan täytyy taistella, ja ainoana kannuksena kupeessasi on usko että sinä sodit perkelettä vastaan elävien sielujen puolesta. Se on suuri ja riemuisa usko, mutta se, joka voi säilyttää sen horjumatta kaksikymmentä neljä tuntia yhtämittaa, hänellä täytyy olla tavattoman vahva ruumis ja samoin hermot.

Kysy Bannockburnin parantavain ristiretkien harmaapäisiltä vanhuksilta, millaista elämää heidän saarnaajansa saivat kärsiä; puhele Racinen evankeliumiyhdistykselle, noille laihoille amerikkalaisille, jotka kehuvat sillä, että he voivat mennä sinnekin, jonne ei kukaan englantilainen uskalla heitä seurata; koeta saada Tübingenin lähetystön pappeja puhumaan kokemuksistaan – jos voit. Sinua käsketään lukemaan painettuja kertomuksia, mutta niissä ei puhuta mitään noista miehistä, jotka ovat menettäneet nuoruutensa ja terveytensä, kaiken, minkä mies voi menettää, paitsi uskonsa, erämaihin. Ei niissä puhuta englantilaisista tytöistä, jotka ovat lähteneet sinne ja kuolleet kuumetautisiin metsikköihin Panth vuorilla, tietäen alusta alkaen että siellä oli melkein varma kuolema odotettavissa. Harva pappi se teille kertoo näistä asioista enemmän kuin nuoresta David St. Beestä, joka lähetettynä Herran työhön, murtui äärettömässä yksinäisyydessä ja palasi melkein mielipuolena päälähetystöön, huutaen: – "Ei ole mitään Jumalaa, vaan minä olen vaeltanut perkeleen kanssa!"

Kertojat vaikenevat näissä asioissa, sillä eihän sivistyneen Valkosen miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä itsensäkieltämys ole minkään arvoista verraten siihen, että joku puoli-inhimillinen sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan puuhaltioihin, vuoren peikkoihin ja virtamörköihin.

Gallio, tämän maakunnan varapäällikkö "ei ollenkaan välittänyt näistä asioista". Hän oli ollut kauvan siinä maakunnassa ja Buria Kolit pitivät hänestä ja toivat hänelle tuomisiksi tuulastettuja kaloja, orchideita metsän usvaisesta, kosteasta sydämestä ja niin paljon metsänriistaa kuin hän suinkin jaksoi syödä. Vastalahjaksi hän antoi heille kiniiniä ja yhdessä ylimmäisen papin Athon Dazen kanssa ratkaisi heidän yksinkertaisia oikeusjuttujaan.

"Kun te olette olleet muutamia vuosia tässä maassa", sanoi Gallio Krenkin pöydässä, "niin te rupeatte huomaamaan että toinen uskonto on yhtä hyvä kuin toinenkin. Minä koetan kyllä auttaa teitä niin paljon kuin voin, mutta älkää loukatko minun Buria Kolejani. He ovat hyvää kansaa ja he luottavat minuun."

"Minä tahdon heille sanaa Jumalan opettaa", sanoi Justus ja hänen pyöreä naamansa hehkui innostuksesta, "ja tietysti minä en tahdo heidän ennakkoluuloilleen mitään väärin ja ajattelematta tehdä. Mutta, oi ystäväni, tuo välinpitämättömyys kaikesta uskonnosta on hyvin paha."

"Hm", sanoi Gallio, "minulle on annettu heidän ruumiinsa ja maakuntansa hoidettavaksi, mutta te saatatte koettaa, mitä voisitte tehdä heidän sielujensa hyväksi. Älkää vaan käyttäytykö niinkuin teidän edeltäjänne, sillä muutoin minä en voi vastata teidän hengestänne."

"No miten sitten?" kysäsi Lotta rohkeasti, ojentaen hänelle teekupin.

"Hän läksi ylös Dungaran temppeliin – totta puhuen, hän oli vallan ensikertalainen tässä maassa – ja alkoi mukuroida Dungara vanhusta päähän sateenvarjollaan; silloin Buria Kolit ajoivat hänen ulos ja mukuroivat häntä vallan hurjasti, Minä olin maakunnassani ja pappi lähetti sanantuojilla minulle kirjeen, jossa seisoi: 'Herrani tähden vainottu. Lähettäkää osa rykmenttiä!' Lähimmät sotajoukot olivat sadan penikulman päässä, mutta minä arvasin, mitä hän oli tehnyt. Minä ratsastin Panthiin ja puhelin vanhalle Athon Dazelle kuin isälle, sanoen hänelle että hänen kaltaisensa viisaan miehen olisi pitänyt ymmärtää, että sahib oli saanut auringonpiston ja oli hullu. Minä en ole nähnyt ketään niin pahoillaan elämässäni, kuin Athon Daze nyt oli. Hän koetti puolustautua, lähetti puita ja maitoa ja lintuja ja jos jotakin. Minä annoin viisi rupeeta pyhälle arkulle ja sanoin Macnamaralle, että hän oli ollut varomaton. Hän sanoi että minä olin kumartunut alas Rimmonin huoneesen. Mutta jos hän vaan olisi silloin mennyt vuoren harjun poikki ja häväissyt Palin Deoa, Suria Kolien epäjumalaa, niin olisi hän tullut pistetyksi kuumennetulla bamburuo'olla aikoja ennen kuin minä olisin ennättänyt tehdä mitään, ja sitten minun olisi pitänyt hirttää muutamia noista roisto raukoista. Olkaa ystävällinen heille Padri … mutta minä en luule että te saatte paljoa aikaan."

"En minä", sanoi Justus, "mutta minun Mestarini. Me tahdomme pienistä lapsista alkaa. Moni niistä pistoksen sydämeensä saa, se on niin. Lasten perästä äidit, ja sitten miehet. Mutta että te sisällistä myötätuntoisuutta meihin tuntisitte, minä suuresti haluaisin."

Gallio eleli kuten ennenkin, ollen hengenvaarassa korjaellessaan kansansa mädänneitä bambusiltoja, tappaessaan liian rohkean tiikerin silloin tällöin, nukkuessaan höyryävissä metsiköissä, taikka ajaessaan takaa Suria Kolilais rosvoa, joka oli katkaissut päät muutamilta veljiltään Buria kansaa. Gallio oli käyräjalkainen, vaappuva nuori mies, joka luonnostaan oli vallan ilman uskontoa ja sen kunnioitusta. Hän tahtoi hallita itsevaltaisesti, minkä hän saattoi tehdäkin tässä yksinäisessä maakunnassaan.

"Ei kukaan tarvitse minun paikkaani", oli hänellä tapana sanoa jörömäisesti, "ja minun päällikköni pistää nenänsä tänne ainoastaan silloin kuin hän varmaan tietää, ettei täällä liiku minkäänlaisia kuumetauteja. Minä olen tämän maan hallitsija, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ja Athon Daze on minun varakuninkaani."

Gallio kerskaili aina mitä suurimmasta elämän ylenkatseestaan – vaikk'ei hän milloinkaan ulottanut tätä teoriiaansa itseään ulommalle – mutta tietysti hän kuitenkin ratsasti neljäkymmentä penikulmaa lähetysmajalle, pelastamansa pieni ruskea lapsi satulansa edessä.

"Tässä olisi jotain teille Padri", sanoi hän. Kolien on tapana heittää liikanaiset lapsensa kuolemaan. Enkä minä ymmärrä miksi he eivät saisi sitä tehdäkin, mutta te voitte kasvattaa tämän yhden. Minä löysin sen Eerbuldan niemekkeellä. Minä aavistan että sen äiti on koko matkan nyt seurannut minua metsän halki."

"Se on ensimmäinen meidän laumaamme", sanoi Justus ja otti huutavan pikku olennon syliinsä tuudittaen sitä voimakkaasti. Niinkuin susi väijyy metsässä, niin odotti Matui, lapsen äiti, joka sukunsa lakia totellen oli kantanut sen kuolemaan, tykkivin sydämin, väsyneenä ja jalat haavoitettuina bamburuoikossa, katsellen lähetysmajaa nälkäisillä äidin katseilla. Mitähän tuo kaikkivaltias varapäällikkö aikoi tehdä? Söisiköhän tuo mustatakkinen pikku mies hänen pienosen tyttärensä elävältä, sillä Athon Daze sanoo sen olevan tapana kaikilla mustatakkisilla miehillä.

Matui odotti bamburuokojen juurella koko pitkän yön, ja aamulla tuli kaunis valkonen nainen, jonka kaltaista Matui ei ollut milloinkaan nähnyt, ja hänen sylissään oli Matuin tytär puettuna puhtaasen pukuun. Lotta ymmärsi vaan vähän Buria Kolien kieltä, mutta kun äiti puhuu äidille, niin heidän on vallan helppo ymmärtää toisiaan. Ojennetuista käsistä, jotka kainosti tavottelivat Lotan hameen lievettä, kiihkeistä kurkkuäänistä ja hartaista katseista Lotta ymmärsi kenenkä kanssa hän oli tekemisissä. Matui otti lapsensa takasin – tahtoi olla tuon ihmeteltävän Valkosen vaimon palvelijana, vallan orjana, sillä hänen oma sukunsa ei kuitenkaan enää hänestä huolisi. Lotta itki hänen kanssaan kyynelvarastonsa kuiviin saksalaiseen tapaan, johon kuuluu myöskin ahkera nenän niistäminen.

"Ensin lapsi, sitten äiti ja vihdoin mies, ja Jumalalle kunnia kaikesta", sanoi Justus Toivorikas. Mies tulikin joutsineen ja nuolineen, hyvin vihaisena tosin, sillä hänellä ei ollut ketään, joka hänen ruokansa keittäisi.

Mutta kertomus tästä lähetystoimesta on pitkä ja minulla ei ole tilaisuutta selittää kuinka Justus, unohtaen varomattoman edeltäjänsä kohtalon, ankarasti löi Motoa, Matuin miestä, kun tämä näet oli hävytön. Moto säikähti, mutta saatuaan selville, ettei häntä siinä silmänräpäyksessä tapettu, rohkaisi mielensä ja rupesi Justuksen uskolliseksi liittolaiseksi ja ensimmäiseksi proselyytiksi. Minä en voi kertoa kuinka tuo pieni seurakunta kasvoi kasvamistaan Athon Dazen suurimmaksi harmiksi; kuinka Dungaran pappi väitteli viekkaasti koko maailman Luojan papin kanssa ja voitettiin; kuinka Dungaran temppelin saatavat, linnut, kalat ja hunajakakut alkoivat vähentyä; kuinka Lotta selitti Evan kirousta naisille ja kuinka Justus koetti parastaan saadakseen miehet ymmärtämään Aatamin kirouksen; kuinka Buria Kolit vastustelivat tätä sanoen, että heidän jumalansa oli laiska jumala, ja kuinka Justus vähitellen voitti heidän vastenmielisyytensä työhön opettaen heille, että tuo musta maa oli rikasta ja tuotti muutakin kuin vaan tryffeliä.

Kaikki nämä seikat kuuluvat monen kuukauden historiaan ja kaikkien noiden kuukausien kuluessa harmaapäinen Athon Daze mietiskeli kostoa siitä, että kansa ei enää välittänyt Dungarasta. Metsäläisen kavaluudella teeskenteli hän ystävyyttä Justusta kohtaan viitaten siihen, että ehkä hän itsekin vielä kääntyisi. Mutta Dungaran seurakunnalle hän sanoi synkästi: – "Nuo Padrin joukkolaiset ovat pukeneet vaatteita yllensä ja palvelevat ahkerata jumalaa. Siitä syystä Dungara kostaa heille hirmuisesti kunnes he ulvoen heittäytyvät Berbuldan aaltoihin". Öisin punasen elefantin hampaan kantaja mölisi ja karjui vuorien välissä ja Dungaran uskolliset palvelijat valvoivat ja sanoivat: – "Kaikkien olevien olentojen jumala miettii kostoa luopioille. Ole armollinen Dungara meille, sinun lapsillesi, ja anna meille kaikki heidän viljansa!"

Myöhään, kun kylmä ilma oli alkanut, saapui päällikkö vaimonsa kanssa Buria Kolien maakuntaan. "Käykääppäs katsomassa Krenkin lähetystalolla", sanoi Gallio. "Hän tekee hyvää omalla tavallaan ja minä arvelen, että he olisivat hyvillään, jos te avaisitte bamburuokotemppelin, jonka hän on saanut rakennetuksi. Kaikissa tapauksissa te saatte nähdä sivistyneitä Buria Koleja."

Suuri melu nousi lähetystalolla. "Nyt hän ja hänen armollinen rouvansa omilla silmillään näkevät, että me hyviä töitä olemme tehneet, ja – niin – me tahdomme heille oppilapsemme omilla käsillä tehdyissä puvuissaan näyttää. Se on oleva suuri päivä – Jumalalle kunnia", sanoi Justus; Lotta sanoi "Amen".

Justus oli omaan hiljaiseen tapaansa hiukan kadehtinut Baselin kutojalähetystöä, kun hänen omat oppilaansa näet olivat niin saamattomia käsitöissä, mutta Athon Daze oli nykyjään opettanut muutamia heistä häkylöimään kiiltäviä silkkisäikeitä eräästä kasvista, jota kasvoi runsaasti Panth vuoren rinteellä. Siitä saatiin vaatetta, joka oli valkeata ja pehmeätä, melkein kuin Tyvenen meren tappa, ja tänä päivänä piti oppilasten ensikerran pukeutua siitä tehtyihin vaatteisin. Justus oli ylpeä työstään.

"Heidän pitää Valkosiin vaatteisin puettuina päällikön ja hänen jalosukuisen rouvansa vastassa olla, laulaen Nyt kiittäkäämme Jumalaa. Sitten hän temppelin on avaava, ja – niin – ja Galliokin uskoinaan on alkava. Seisokaa noin lapset, kaksittain, ja – , Lotta, minkätähden ne noin raapivat itseään? Ei ole sopivata tuollalailla kiemurrella, Nala lapseni. Päällikkö tulee kohta ja tuo kiusaa häntä."

Päällikkö, hänen vaimonsa ja Gallio kiipesivät vuoren rinnettä lähetystalolle. Proselyytit seisoivat kahdessa rivissä hohtavan Valkosena joukkona, jossa oli noin 40 henkeä. "Haa", sanoi päällikkö, joka saavuttamallaan mielen taipuvaisuudella heti oli valmis uskomaan, että hän oli alusta pitäen kannattanut tätä laitosta.

"Menevät eteenpäin, näen mä, jättiläisaskeleilla."

Ei sen paremmin voinut sanoa! Lähetysseurakunta meni tosiaankin eteenpäin – ensin hieman hypähdellen ja naamasta näkyi että heitä samalla hävetti ja oli paha olla, mutta sitten juosten kuin kärpästen puremat hevoset ja hurjistuneet kengurulaumat. Panth vuoren harjalta kuului punasen elefantinhampaan kantaja mölisevän ankarasti ja murheellisesti. Proselyytti joukko horjui, erosi ja hajosi ulvoen ja kirkuen tuskasta. Justus ja Lotta seisoivat kauhun valtaamina.

"Se on Dungaran tuomio!" huusi ääni. "Minä palan! minä palan! Joutukaa virtaan, muutoin me palamme!"

Väki pyöri ja riehui kallioilla Berbuldan rannalla, kiemurrellen, polkien ja väännellen ja repivät pois vaatteensa virtaan Dungaran rummun kiihoittamina. Justus ja Lotta pakenivat melkein itkien päällikön luo.

"Minä en voi ymmärtää! Eilen", änkytti Justus "heillä oli kymmenet käskyt… Mitä tämä on? Jumalan ja kaikkien hyvien henkien kautta maalla ja merellä. Nala! Oi häpeätä!"

Juosten ja huutaen ilmaantui kalliolle heidän päänsä yläpuolelle Nala, koko lähetysseurakunnan ylpeys, neljäntoista vuotias tyttö, hyvä, oppivainen ja siveä – ja nyt hän oli alaston kuin ilmeinen päivä ja potki kuin metsäkissa.

"Tämänkö tähden", kirkui hän ja heitti takkinsa Justusta kohti, "tämänkö tähden minä jätin heimoni ja Dungaran – teidän Pahan paikkanne tulen tähden? Sokea apina, mitätön maan mato, kuivattu kala, se sinä olet, sinä joka sanoit etten minä milloinkaan tulessa palaisi! Oi Dungara, minä palan nyt! Nyt minä palan! Armahda minua kaikkien olevien esineiden Jumala!"

Hän kääntyi ja heittäytyi Berbuldaan, ja Dragaran rumpu mölisi riemuten. Viimeisten proselyyttien ja heidän opettajansa välillä oli nyt neljännes penikulma kuohuvata virtaa.

"Eilen", valitti Justus "hän oppi koulussa kirjaimet – Voi! Tämä on saatanan työtä!"

Mutta Gallio katseli uteliaasti tytön takkia, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Hän tunnusteli sen kudontaa, veti takin hiansa ylemmäksi päivettynyttä rannettaan ja painoi vaatetta käsivarttaan vastaan. Sille paikalle syntyi hehkuvan punanen täplä Valkoseen ihoon.

"Ahaa!" sanoi Gallio tyynesti, "sitä minä luulinkin."

"Mitä se on?" kysyi Justus.

"Minä nimittäisin sitä Nesson paidaksi [Nessus oli kentauri, jonka

Herkules tappoi ja jonka vereen kastettu paita tuotti hänelle mitä suurinta tuskaa, kun hän sen puki yllensä. Suoment. muist.], mutta…

Mistä te saitte aineet tähän kankaasen?"

"Athon Daze neuvoi pojille kuinka heidän piti sitä valmistaa", sanoi

Justus.

"Tuo vanha kettu! Tiedättekö että hän on antanut teille Nilgirinokkosia – skorpiooni – Girardenia heterophylla. Eipä ole ihme että he kiemurtelivat! Sehän kirveltelee vielä siltatouvinakin vaikka sitä on liotettu kuusi viikkoa. Tuo kavala lurjus! Tietysti viipyi noin puoli tuntia ennenkuin se ennätti polttaa heidän paksun nahkansa läpi, ja sitten…!"

Gallio purskahti nauruun, mutta Lotta itki päällikön rouvan helmassa ja

Justus oli peittänyt kasvonsa käsillään.

"Girardenia heterophylla!" toisti Gallio. "Krenk, miksi te ette puhuneet siitä minulle? Minä olisin voinut säästää teiltä tämän. Kudottua tulta suorastaan! Kuka tahansa paitsi alaston Koli olisi tuon tiennyt, ja jos minä tunnen heidät oikein, ette enää milloinkaan saa heitä takasin."

Hän katseli toiselle puolen jokea, jossa proselyytit vielä vyöryivät ja valittelivat matalikossa, ja hymy katosi hänen huuliltaan, sillä hän näki että Tübingenin lähetys Buria Kolien luona oli kuollut.

Vaikka Justus ja Lotta vielä kolme kuukautta kuljeskelivat suruissaan aution kouluhuoneen ympärillä, eivät he enää milloinkaan saaneet takasin toivorikkaimpiakaan oppilaitaan. Ei! Kaiken keskustelun loppuna oli Pahan paikan tuli – tuli joka viilteli jäseniä ja poltti luihin saakka. Kuka uskaltaa toisen kerran herättää Dungaran vihan? Menköön pikku mies ja hänen vaimonsa minne tahansa. Buria Kolit eivät välitä heistä mitään. Gallio lähetti Athon Dazelle yksityisen kirjeen, jossa seisoi että Athon Daze ja kaikki Dungaran papit hirtetään Dungaran alttarin luona, jos hivuskarvakaan katkaistaan lähetyssaarnaajien päästä. Se pelasti Justuksen ja Lotan Buria Kolien lyhkäisistä myrkytetyistä nuolista, mutta ei kaloja eikä lintuja, eikä hunajakakkuja eikä suolaa ja nuoria porsaita enää kannettu heidän ovelleen. Ja semmoistahan se on! Eihän sitä ihminen elä sulasta armosta vaan, tarvitseehan sitä ruokaakin.

"Lähdetään pois", sanoi Justus; "täällä ei ole mitään hyvää odotettavana ja Jumala on tahtonut, että toinen mies tämän työn on tekevä – soveliaalla ajalla – Hänen omalla soveliaalla ajallaan. Mennään me pois ja minä tahdon – niin – hiukan kasvioppia tutkia."

Jos joku tahtoisi uudestaan lähteä kääntämään Buria Koleja, niin siellä on vielä ainakin sisimmäinen osa lähetystaloa jälellä Panth vuoren juurella. Mutta temppeli ja kouluhuone ovat aikoja sitten hävinneet metsikön peittoon.

Lispeth

Hänen vanhempansa olivat vuoristolainen Sonoo ja hänen vaimonsa Jadeh. Eräänä vuonna maissin satoa oli kohdannut kato ja kaksi karhua hävitti yhtenä yönä heidän ainoan unikkopeltonsa juuri Sutlej laakson kupeella Kotgarhin puolella. Silloin he seuraavana vuodenaikana rupesivat kristityiksi ja kantoivat lapsensa lähetystalolle kastettavaksi. Kotgarhin lähetyssaarnaaja risti sen Elisabetiksi ja vuoristolaiset eli paharit äänsivät nimen "Lispeth".

Myöhemmin tuli kolera Kotgarhin laaksoon ja korjasi Sonoon sekä Jadehin. Silloin Lispethistä tuli puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen Kotgarhin lähetyssaarnaajan vaimolle. Tämä tapahtui Mähriläislähetystön vallan jälkeen, mutta ennenkuin Kotgarh kokonaan oli unohtanut nimensä "Pohjoisten vuorien ruhtinatar".

Lieneekö kristinusko vaikuttanut Lispethiin, vai ehkä hänen omat jumalansa olisivat saaneet yhtä paljon aikaan samanlaisissa olosuhteissa, sitä en tiedä; mutta hänestä kasvoi tavattoman kaunis. Kun vuoristolaistyttö on kaunis, niin kannattaa kyllä matkustaa viisikymmentä penikulmaa tietöntä korpea häntä katsomaan. Lispethillä oli kreikkalaiset kasvot – semmoiset, jommoisia maalarit niin usein kuvaavat ja niin harvoin näkevät. Hänen ihonsa oli kuin vaalea norsunluu ja hän oli heimoonsa verraten erittäin valkoverinen. Sitten hänellä oli vallan ihmeelliset silmät ja ellei hän olisi käynyt puettuna inhoittavan rumaan karttuunaan, jota lähetystö näytti erittäin suosivan, olisi luullut näkevänsä itse roomalaisten Dianan metsästysretkellä, kun äkkiarvaamatta sattui tapaamaan hänet vuoren rinteellä.

Lispeth rupesi mielihyvällä kristinuskoon eikä luopunut siitä ennätettyään täysi-ikäiseksi, kuten muutamat vuoristolaistytöt. Hänen oma kansansa vihasi häntä, sillä he sanoivat että hänestä oli tullut memsahib, joka pesi kasvonsa joka päivä, ja lähetyssaarnaajan rouva ei tiennyt mihin hän häntä käyttäisi. Eihän sitä voi panna viiden jalan ja kymmenen tuuman pituista komeata jumalatarta lautasia ja kuppia pesemään. Hän siis leikki lähetyssaarnaajan lasten kanssa, hoiti luokkia sunnuntaikoulussa, luki kaikki talon kirjat, ja kävi päivä päivältä yhä ihanammaksi kuten sadun prinsessa. Lähetyssaarnaajan rouva sanoi, että tytön pitäisi ruveta johonkin "hienompaan" palvelukseen Simlassa, esim. bonniksi taikka muuksi sellaiseksi. Lispeth ei halunnut ruveta palvelukseen. Hän oli vallan onnellinen nykyisissä oloissaan.

Kun matkustajia – niitä ei vielä siihen aikaan paljon ollutkaan – tuli Kotgarhiin, oli Lispethin tapana piiloutua omaan huoneesensa, sillä hän pelkäsi että he veisivät hänet Simlaan taikka jonnekin muuanne tuntemattomaan maailmaan.

Eräänä päivänä, muutamia kuukausia sen jälkeen kun hän oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, Lispeth läksi kävelemään. Hänen kävelyretkensä eivät olleet samanlaisia kuin englantilaisten neitosten – puolitoista penikulmaa jalkasin ja sitten ratsastaen takasin. Hän taivalsi kaksi ja kolmekymmentä penikulmaa edes takasin pienillä virkistysmatkoillaan Kotgarhin ja Narkundan välillä. Tällä kertaa hän palasi takasin vasta pimeässä kiiveten alas jyrkkää vuoren rinnettä Kotgarhiin, sylissään joku raskas taakka. Lähetyssaarnaajan rouva torkkui vierashuoneessa, kun Lispeth astui sisään taakkoineen väsyneenä ja raskaasti hengittäen. Lispeth asetti sen sohvalle ja sanoi ilman muita mutkia: – "Tämä on minun mieheni. Minä löysin hänet Bagin tiellä. Hän on loukannut itsensä. Me hoidamme häntä nyt huolellisesti ja kun hän tulee terveeksi, niin teidän miehenne vihkii meidät."

Tämä oli ensimmäinen kerta kuin Lispeth ilmaisi mietteitään aviokysymyksessä ja lähetyssaarnaajan rouva vallan kauhistui. Mutta kaikissa tapauksissa piti nyt ensi sijassa pitää huolta miehestä sohvalla. Hän oli nuori englantilainen, jonka päässä oli luuhun saakka ulottuva terävän esineen viiltämä haava. Lispeth sanoi löytäneensä hänet rotkosta, josta hän sitten kantoi hänet kotiin. Hän hengitti heikosti ja oli tainnoksissa.

Lähetyssaarnaaja, joka ymmärsi hiukan lääketiedettä, asetti hänet vuoteelle ja hoiti häntä; Lispeth odotti ulkopuolella ovea, valmiina auttamaan tarvittaessa. Hän selitti lähetyssaarnaajalle, että tämä se oli se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Sekä lähetyssaarnaaja että hänen rouvansa selittivät hänelle vakavasti, kuinka sopimatonta tämä hänen käytöksensä oli. Lispeth kuunteli tyynesti ja sitten uudisti esityksensä. Kristillisyyttä pitää olla hyvin suuri määrä ennenkuin se voi poistaa sivistymättömiä itämaisia viettejä, esimerkiksi ensi silmänräpäyksessä rakastumista. Kun Lispeth nyt kerran oli löytänyt miehen, jota hän ihaili, niin hän ei voinut ymmärtää miksi hänen pitäisi pitää salassa tuota vaaliansa. Eikä hän liioin aikonut luopua valitustaan kenenkään käskystä. Hän aikoi vaan hoitaa englantilaista kunnes tämä paranisi kylliksi voidakseen naida hänet. Tämä oli hänen pikku ohjelmansa.

Pari viikkoa sairastettuaan helponlaista kuumetta ja tulehdusta englantilainen alkoi voimistua ja kiitti lähetyssaarnaajata ja hänen rouvaansa sekä Lispethiä – varsinkin Lispethiä – heidän ystävyydestään. Hän oli Itämailla matkustaja, niin hän kertoi – siihen aikaan ei vielä puhuttu maanpallon kiertäjistä kun Penisular & Oriental Steam Navigation Company'n laivasto vielä oli nuori ja pieni – ja hän oli tullut Dehra Dunista keräämään kasveja ja perhosia Simlan vuoristossa. Siitä syystä ei kukaan Simlassa tietänyt mitään hänestä. Hän arveli pudonneensa vuoren särmältä kurottaessaan ottamaan saniaista mädänneeltä puun kannolta, ja hänen hindulaiset tavarankantajansa arvattavasti ryöstivät hänen kapineensa ja pakenivat. Hän aikoi mennä takasin Simlaan, jahka hän nyt hiukan voimistuisi. Häntä ei enää huvittanut vuorilla kapuaminen.

Hänellä ei ollut minkäänlaista kiirettä lähteä; hän vaan kokoeli voimia verkalleen. Lispeth ei välittänyt lähetyssaarnaajan eikä hänen rouvansa neuvoista. Viimeksi mainittu vihdoin päätti puhua englantilaiselle ja kertoi hänelle Lispethin sydämen tilan. Englantilainen nauroi aika makeasti ja sanoi että tuohan oli kovin sievää ja romantillista, vallan oiva Himalaya-idylli, mutta koska hän jo oli kihloissa toisen tytön kanssa kotimaassaan, niin ei tästä asiasta voinut tulla sen enempää. Hän tietysti käyttäytyisi varovasti. Sen hän tekikin. Mutta hänestä oli hauskaa puhella Lispethin kanssa ja kävellä Lispethin kanssa ja kuiskailla suloisia sanoja hänelle ja nimittää häntä lempinimillä, kun hän jo oli parantunut siksi paljon että saattoi ruveta lähtöä tekemään. Se ei ollut kerrassaan mitään hänelle ja kaikki maailmassa Lispethille. Lispeth oli hyvin onnellinen nämät kaksi viikkoa, sillä hän oli löytänyt miehen, jota hän rakasti.

Hän kun oli syntyjään metsäläinen, niin hän ei ollenkaan huolinut peitellä tunteitaan, ja se huvitti englantilaista. Kun englantilainen matkusti pois, saattoi Lispeth häntä vuorien poikki Nankundaan saakka kovin suruissaan ja onnettomana. Lähetyssaarnaajan rouva oli hyvä kristitty eikä rakastanut minkäänlaisia ikävyyksiä ja skandaaleja – mutta Lispethille hän ei voinut yhtään mitään – ja hän oli pyytänyt, että englantilainen sanoisi Lispethille tulevansa takasin naimaan Lispethin. "Hän on vallan lapsi, näettekö, ja minä pelkään että hän sisimmässään on pakana", sanoi lähetyssaarnaajan rouva. Englantilainen kulki siis nuo kaksitoista penikulmaa vuorien poikki käsi Lispethin vyötäisillä ja vakuutti tytölle tulevansa takasin naimaan hänet. Lispeth myöskin yhä uudelleen lausui lupauksensa. Hän itki Narkundan harjulla kunnes englantilainen oli kadonnut näkyvistä Muttianin tielle.

Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja palasi Kotgarhiin sanoen lähetyssaarnaajan rouvalle: "Hän tulee takasin naiman minut. Hän meni nyt oman kansansa luo kertomaan siitä." Lähetyssaarnaajan rouva hyväili Lispethiä ja sanoi: "Hän palajaa takasin". Kahden kuukauden kuluttua kävi Lispeth kärsimättömäksi, ja hänelle sanottiin, että englantilainen oli matkustanut meren poikki Englantiin. Lispeth tiesi, missä Englanti on, sillä hän oli lukenut hiukan maantieteen alkeita, mutta vuoristolaistyttönä hänellä ei tietysti ollut minkäänlaista käsitystä merestä. Talossa oli vanha kartta, jonka kanssa Lispeth oli leikkinyt lapsena. Sen hän kaivoi esiin taas, pani sen kokoon iltasilla, itki itsekseen ja koetti miettiä missä hänen englantilaisensa nyt mahtoi olla. Kun hänellä ei ollut mitään käsitystä etäisyyksistä eikä laivoista, olivat hänen laskunsa hiukan häilyviä. Mutta asia ei yhtään olisi siitä muuttunut, vaikka ne olisivat olleet vallan oikeitakin, sillä englantilainen ei ollenkaan aikonutkaan palata takasin naimaan vuoristolaistyttöä. Hän unohti kokonaan Lispethin kerätessään perhosia Assamissa. Sittemmin hän kirjoitti kirjan Itämaista. Lispethin nimeä ei siinä mainittu.

Kolmen kuukauden kuluttua Lispeth rupesi joka päivä vaeltamaan Narkundassa katsomassa eikö englantilaista jo näkyisi tiellä tulevana. Se tyynnytti häntä ja kun lähetyssaarnaajan rouva huomasi hänen käyvän iloisemmaksi, arveli hän että tuo "raakalainen ja kovin sopimaton mielettömyys" jo alkoi hälvetä. Vähän ajan kuluttua kävelyretket eivät enää tyydyttäneet Lispethiä ja hän kävi kovin kiukkuiseksi. Lähetyssaarnaajan rouva arveli, että nyt oli sopiva aika ilmoittaa hänelle kuinka asian laita oli – että englantilainen oli luvannut rakastaa Lispethiä vaan tyynnyttääkseen häntä – että hän ei koskaan ollut mitään muuta tarkoittanut, ja että se oli väärin ja sopimatonta, että Lispeth ajatteli naimista englantilaisen kanssa, joka oli ylevämpää rotua ja joka paitsi sitä oli luvannut naida toisen tytön omasta kansastaan. Lispeth sanoi että kaikki tuo oli vallan mahdotonta, sillä englantilainen oli sanonut rakastavansa häntä ja lähetyssaarnaajan rouva itse oli omin suin vakuuttanut hänen palajavan takasin.

"Kuinka se voi olla valetta, mitä hän ja te sanoitte?" kysyi Lispeth.

"Me sanoimme sen vaan tyynnyttääksemme sinua, lapsi", sanoi lähetyssaarnaajan rouva.

"Te siis valehtelitte minulle", sanoi Lispeth, "te ja hän?"

Lähetyssaarnaajan rouva katseli alas eikä virkkanut mitään. Lispethkin oli ääneti vähän aikaa; sitten hän läksi ulos laakson poikki ja palasi takasin puettuna kuin vuoristolaistyttö – inhoittavan likasena, mutta ilman nenä- ja korvarenkaita. Tukkansa hän oli letittänyt pitkäksi kankipalmikoksi, johon oli kierretty mustia lankoja, kuten vuoristolaisnaisilla oli tapana.