Kitabı oku: «Kim: Koko maailman pikku ystävä», sayfa 11

– Urr – urr – urr – urr! Ya-la-la-la-la-la! Narain! Churel! Churel!

Churel on erikoisen paha lapsivuoteeseen kuolleen naisen henki. Sen luullaan asuskelevan autioilla teillä. Sen jalat ovat nilkoista kääntyneet taaksepäin, ja se vie miehiä kiduttaakseen heitä.

Yhä äänekkäämmäksi paisui Kimin valittava kirkuminen, kunnes hän hyppäsi kokonaan pystyyn ja horjui pois unisena koko leiriväen kirotessa häntä hänen häiritsevästä ulinastaan. Parinkymmenen askeleen päässä hän paneutui jälleen maata, pitäen huolta siitä, että kuiskaajat voisivat kuulla hänen ähkimisensä ja voivotuksensa, kun hän koetti päästä vapaaksi painajaisestaan. Pienen hetken kuluttua hän vyörytti itsensä tielle päin ja hiipi pois pimeään.

Nopeasti hän riensi sitten eteenpäin kunnes tuli kivisillalle ja asettui sen taakse pitäen päänsä reunan tasalla. Siitä hän saattoi pitää silmällä kaikkia kulkijoita ja itse olla näkymätönnä. Pari kolme rattaillakulkijaa ajoi ohi esikaupunkeihin päin, sitten tuli yskivä poliisimies ja pari kiirehtivää jalkamiestä, jotka lauloivat pitääkseen loitolla pahoja henkiä. Sitten kuului kengitetyn hevosen kavionkopsetta.

"Ahaa! Se kuuluu vähän Mahbubin kaltaiselta", ajatteli Kim, samassa kun hevonen arasteli nähdessään pienen pojan pään kivisillan reunan takaa.

– Hei, Mahbub Ali, kuiskasi hän. – Pidä varasi.

Ratsumies pysähdytti hevosensa, niin että se melkein nousi pystyyn, ja pakotti sen kaiteen ääreen.

– Enpä milloinkaan enää ota kengitettyä hevosta yöratsuksi, oli Mahbub päivittelevinään. – Ne poimivat kaikki luut ja naulat, mitä kaupungin kaduille heitetään. – Hän kumartui kohottamaan hevosen etujalkaa, ja siten joutui hänen päänsä aivan lähelle Kimin kasvoja. – Alas, painu alemma, supatti hän. – Yö on täynnä silmiä.

– Kaksi miestä odottaa tuloasi hevosvaunujen takana. He aikovat ampua sinut makuulle mentyäsi koska päästäsi on luvattu palkinto. Kuulin sen maatessani lähellä hevosia.

– Näitkö heitä?.. Pysy siivolla, paholaisen elävä!.. Tämän hän karjaisi äkäisesti hevoselle.

– En.

– Oliko toinen puettu fakiirin tapaan?

– Toinen heistä sanoi: "Minkälainen fakiiri sinä olet, joka vapiset tällaisen pienen väijymisen jännityksestä?"

– Hyvä on. Mene takaisin leiriin ja pane maata. Minä en kuole tänä yönä.

Mahbub käänsi hevosensa ja hävisi. Kim painui takaisin ojaan, kunnes pääsi viime makuupaikkansa kohdalle, livahti tien poikki kuin näätä ja kääriytyi uudelleen huopaansa.

"Mahbub ainakin tietää sen", ajatteli hän tyytyväisenä. "Ja hänhän puhui aivan kuin odottaen sellaista. En luule noiden miesten paljoakaan hyötyvän tämän yön väijymisestä."

Tunti kului, ja vaikka Kim kuinka yritti pysyä valveilla, vaipui hän syvään uneen. Tuon tuostakin mennä jyristi joku yöjuna raiteita parinkymmenen jalan päässä hänestä, mutta kuten ainakin itämaalainen hän ei välittänyt pelkästä äänestä, eikä se aiheuttanut hänelle edes mitään unennäköä.

Mahbub ei suinkaan nukkunut. Häntä kiukutti suunnattomasti, että hänen heimoonsa kuulumattomat ihmiset, joihin ei lainkaan kuulunut hänen satunnainen rakastelunsa, väijyivät hänen henkeään. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli mennä radan yli loitompaa, palata leiriin ja hyökäten väijyjiensä kimppuun takaapäin summamutikassa lyödä heidät kuoliaiksi. Mutta siinä hän muisti mielipahakseen, että eräs toinen hallituksen virasto, joka ei ollut tekemisissä eversti Creightonin kanssa, saattaisi vaatia selityksiä, joita ei ollut helppo antaa; ja hän tiesi, että näin kaukana rajalta nostetaan suuri hälinä muutamasta ruumiista. Hän ei ollut saanut kokea tällaista kiusaa sen perästä kun hän lähetti Kimin Umballaan, ja hän oli jo toivonut, että epäluulot olisivat lopultakin haihtuneet.

Sitten juolahti erinomainen ajatus hänen mieleensä.

"Englantilaiset puhuvat aina totta", tuumi hän, "ja senvuoksi me alkuasukkaat joudumme pilkattaviksi. Kautta Allahin, minäpä kerron englantilaisille asian niinkuin se on! Mitä hyötyä on hallituksen poliisista, jos kabuli-raukalta viedään hänen hevosensa aivan rautatievaunuista. Tämä on yhtä kelvoton paikka kuin Peshawur. Minä menen valittamaan asemalle. Ja vieläkin paremmin, jollekulle nuorelle rautatien sahibille. Ne ovat hyvin innokkaita, ja jos ne saavat kiinni varkaat, otetaan se huomioon ja luetaan heille ansioksi."

Hän kiinnitti hevosensa aseman luo ja astui asemasillalle.

– Halloo, Mahbub Ali, sanoi nuori liikennetarkastajan apulainen, joka odotti junaa … pitkä vaaleatukkainen mies ryvettyneessä valkoisessa pellavapuvussa. – Mitä täällä nyt teette? Kauppailetteko hylkyhevosia vai mitä?

– Ei, ei ole hevosistani lainkaan huolta. Tulin tapaamaan Lutuf Ullahia. Minulla on vaununlastillinen tuolla radan varrella. Voiko kukaan viedä niitä rautatieviranomaisten tietämättä?

– Enpä luule, Mahbub. Voitte vaatia vahingonkorvausta, jos niin käy.

– Olen nähnyt parin miehen kyyröttelevän siellä vaununpyörien suojassa melkein koko illan. Fakiirit kuitenkaan eivät varasta hevosia, joten sen enempää en ajatellut niitä. Etsiskelen tässä yhtiökumppaniani, Lutuf Ullahia.

– Näittekö tosiaankin? Ettekä välittänyt heistä sen enempää? Mutta totta totisesti oli hyvä, että tapasin teidät. Minkä näköisiä ne olivat?

– Ne olivat vain fakiireja. Tuskinpa ne muuta kuin vähän jyviä näpistelevät vaunuista. Sellaisia on paljon raiteella. Eikä valtio senvertaisesta erästä vahinkoa kärsi. Minä tulin tänne katsastamaan toveriani Lutuf Ullahia…

– Älkää välittäkö hänestä. Missä teidän hevosvaununne ovat?

– Vähän tännepäin etäisimmästä paikasta, missä lamppuja asetellaan junia varten.

– Ahaa, merkinantokojusta.

– Ja ne ovat täältä katsoen ensimmäisellä oikeanpuolisella sivuraiteella. Mutta oletteko nähnyt Lutuf Ullahia? Hän on pitkä mies, jonka nenä on murskautunut ja jolla on mukanaan persialainen vinttikoira. No, ka!

Nuori mies oli jo rientänyt herättämään erästä innokasta poliisia, sillä, kuten hän sanoi, rautatielle oli tullut paljon vahinkoa tavarapihalla tapahtuneista varkauksista. – Mahbub Ali naureskeli värjättyyn partaansa.

"He aikovat kompuroida saapasjalassa, suurella kolinalla ja sitten he ihmettelevät, miksi fakiireja ei näy. Ovathan ne aika nokkelia poikia … Barton sahib ja Young sahib."

Hän viipyi muutamia minuutteja, odottaen näkevänsä heidän rientävän vahvasti sonnustettuina matkaan. Kevyt vaihdeveturi liukui hitaasti aseman ohi, ja sen kopissa hän näki vilahdukselta nuoren Bartonin.

"Teinpä pojalle vähän vääryyttä. Ei hän olekaan mikään houkka", tuumi Mahbub Ali. "Tulivaunun käyttäminen varkaan kiinniottamiseen on jotakin uutta."

Kun Mahbub Ali tuli leiriinsä aamun koittaessa, ei kukaan välittänyt kertoa hänelle, mitä yöllä oli tapahtunut, paitsi pieni äskenotettu renkipoika, jonka tuo mahtava mies kutsui telttaansa avukseen tavaroiden kokoonpanemisessa.

– Minä sain kaikki tietää, kuiskasi Kim, kumartuen satulalaukkuja täyttämään. – Kaksi sahibia tuli junalla. Minä juoksentelin edestakaisin vaunujen tällä puolella, joll'aikaa juna liikkui hiljaa ylös ja alas linjaa. He hyökkäsivät noiden kahden miehen kimppuun, jotka istuivat vaunun alla … hadji, mihinkä tämän tupakkakäärön panen? Käärinkö paperiin ja panen suolapaketin alle? Taidan panna … ja sitten he löivät heidät maahan. Mutta toinen miehistä löi sahibia pukinsarvella (Kim tarkoitti antiloopin sarvea, joita fakiirit tavallisesti käyttävät aseinaan) – niin että veri purskahti. Silloin toinen sahib, joka oli ensin lyönyt oman vastustajansa tainnoksiin, iski tätä ensinmainittua lyhyellä pyssyllä, joka oli pudonnut toisen miehen kädestä. He temmelsivät kuin hullut hetken aikaa.

Mahbub hymyili tyytyväisenä. – Siitä ei tulekaan dewanee, tavallinen siviilijuttu, vaan nizamut, oikea rikosjuttu. Sanoitko pyssyllä? Kymmenen vuotta linnaa.

– Molemmat miehet makasivat vihdoin hiljaa, mutta luulen heidän olleen melkein kuolleita, kun heidät nostettiin vaunuun. Paljon verta on vuotanut tielle. Tuletko katkomaan?

– Olen nähnyt verta ennenkin. Vankila on aivan varma paikka … tietenkin he ilmoittavat väärät nimet, eikä kukaan löydä heitä pitkiin aikoihin. He olivat vihollisiani. Sinun ja minun kohtalot näyttävät olevan yhteen kytketyt. Tässäpä hyvä juttu helmien parantajalle! Nyt joutuisasti kuntoon satulareput ja keittovehkeet. Otamme ulos hevoset ja matkustamme Simlaan.

Joutuisasti kylläkin, itämaiseksi toiminnaksi nimittäin: pitkälti selitellen ja manaten, hutiloiden ja miesten palattua satoja kertoja noutamaan unohdettuja pikkuesineitä pääsi sekava joukkue vihdoin liikkeelle, taluttaen puolta tusinaa jäykistynyttä ja rauhatonta hevosta Kalkaan vievälle tielle, joka oli märkänä aamusateesta.

Kimiä pidettiin Mahbub Alin suosikkina, joten kaikki tahtoivat herran suosiossa pysyäkseen kohdella häntä hyvin. Hän sai olla vapaana työstä. Matkue kulki hiljalleen eteenpäin, aina muutaman tunnin kuluttua pysähtyen johonkin paikkaan. Paljon sahibeja kulkee tätä tietä, ja, kuten Mahbub Ali sanoo, jokainen nuori sahib luulee pystyvänsä arvostelemaan hevosia ikäänkuin ostaaksensa, vaikka olisi korvia myöten velassa. Niinpä nytkin sahib toisensa jälkeen, kyytikärryissä ohi ajaessaan, seisahtui juttelemaan. Muutamat laskeutuivat rattailtaankin ja tunnustelivat hevosten koipia, ladellen tyhjiä kysymyksiä tai kielentaitamattomuuden vuoksi suorastaan solvaten järkkymätöntä hevoskauppiasta.

– Kun olin ensi kertoja tekemisissä sahibien kanssa, mikä tapahtui eversti Soady sahibin ollessa Abatsai-linnoituksen kuvernöörinä ja äkeissään laskiessa tulvan alle piiritarkastajan leiripaikan, kertoi Mahbub Kimille pojan täyttäessä hänen piippuansa erään puun katveessa, – en tiennyt, kuinka suuria hupsuja he olivat, vaan suutuin heihin. Niinkuin… – Ja hän kertoi Kimille kaskun, kuinka väärin sanaa voi käyttää aivan hyvässä uskossa. Kim nauroi katketakseen. – Nyt olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, lisäsi hän rauhallisesti tupakoiden, että he ovat niinkuin muutkin ihmiset, muutamissa asioissa viisaita, toisissa houkkioita. On perin typerää käyttää väärää sanaa puhuessaan vieraalle, sillä mistäpä vieras voi arvata, että se tapahtuu aivan tietämättömyydestä. Hän voi helposti ruveta tikarinsa terällä etsimään totuutta.

– Se on totta, sanoi Kim juhlallisesti.

– Senpä vuoksi on erityisesti sinunkin asemassasi pidettävä tämä tarkoin mielessä. Sahibien seurassa et saa koskaan unohtaa olevasi sahib; hindulaisten joukossa taas on sinun aina muistettava olevasi…

Hän vaikeni vähän hämillään hymyillen.

– Mikä minä olen? Muhamettilainen, hindu, jain vaiko buddhalainen?

Siinä on kova pähkinä?

– Sinä olet kieltämättä uskoton ja joudut kadotukseen. Niin sanoo minun lakini … ainakin luulen niin. Mutta sinä olet myöskin koko maailman pikku ystävä, ja minä rakastan sinua. Niin sanoo sydämeni. Tuo uskontojen erilaisuus on niinkuin hevostenkin. Viisas mies tietää, että hevoset ovat hyviä – että niistä kaikista voi saada voittoa – ja minun nähdäkseni, vaikka sunnilaisena vieron Tirakin miehiä, on kaikkien uskontojen laita samoin. Eihän Kattiawarin tamma, joka kotipaikkansa hiekka-aavikoilta viedään läntiseen Bengaliin, enempää kuin balkhilainen orikaan, – eikä ole parempia hevosia kuin balkhilaiset, paitsi että ne ovat kovin raskaslapaisia – joka viedään pohjoisiin erämaihin, kelpaa samalla tavalla kuin vuoristokameelit, joita olen nähnyt. Senpä vuoksi sanon sydämessäni, että uskonnot ovat niinkuin hevoset. Kullakin on ansionsa omassa maassaan.

– Mutta minun laamani sanoi aivan toisin.

– Oh, hän on vanha Bhotijalin unennäkijä. Minua vähän kaivelee, koko maailman ystävä, että niin vähäpätöiselle miehelle annat niin suuren arvon.

– Se on totta, hadji, mutta minä ymmärrän hänen arvonsa, ja sydämeni on kiintynyt häneen.

– Ja hänen sydämensä sinuun, niinkuin olen kuullut. Sydämetkin ovat niinkuin hevoset. Nekin tulevat ja menevät huolimatta ohjaksista ja kannuksista. Käske Gul Sher Khanin tuolla tiukentaa tuon ruskean oriin liekanappulaa. Emme halua hevostemmellystä joka lepopaikassa, ja ruskea ja musta teljettäkööt hetkiseksi … Kuulehan nyt, onko sinun välttämättömästi saatava tavata laamaa?

– Sehän kuuluu sopimukseemme, sanoi Kim. – Jollen saa nähdä häntä ja jos menetän hänet, täytyy minun jättää Nucklaon madrissah ja … kun olen mennyt, kuka voisi löytää minut jälleen?

– Se on totta. Eipä mikään varsa ole heikommassa lieassa kuin sinä, myönsi Mahbub.

– Älä sentään pelkää, sanoi Kim aivan kuin olisi heti paikalla näkymättömiin haihtumassa. – Laamani on luvannut tulla minua tapaamaan madrissahiin…

– Kerjäläinenkö almuastioineen nuorten sah…

– Eivät kaikki ole sahibeja! sanoi Kim tuikeasti. – Toisten silmät ovat vaaleat ja kynnet mustuneet, muistuttaen selvästi alhaista sukuperää. Siellä on metheeraneesien poikia … bhungien (lakaisijoitten) lankomiehiä.

Loput sukuluetteloista voimme jättää, mutta Kim selitti väitteensä hyvin selvästi ja tyynesti, pureskellen välillä sokeriruovon palaa.

– Kuulehan, koko maailman ystävä, lausui Mahbub ojentaen pojalle piippunsa puhdistettavaksi, – olen tavannut paljon miehiä, naisia ja poikia, ja sangen monta sahibiakin. Mutta en milloinkaan ole tavannut sinun kaltaistasi vekaraa.

– Kuinka niin? Enkö aina puhu sinulle totta?

– Ehkäpä juuri senvuoksi, sillä tämä maailma on vaarallinen rehellisille ihmisille. – Mahbub Ali laahautui pystyyn, tiukensi vyötänsä ja lähti hevosia katsomaan.

– Tai enkö möisikin?

Äänessä oli jotakin, mikä sai Mahbubin pysähtymään ja kääntymään. —

Mitä uusia kujeita sinulla nyt on?

– Kahdeksan annaa, niin kerron, sanoi Kim irvistäen. – Se koskee sinun rauhaasi!

– Oh, shaitan! – Mahbub antoi rahan.

– Muistatko pikku juttua niistä varkaista pimeässä Umballan luona?

– Katsoen siihen, että he väijyvät henkeäni, en ole voinut heitä kokonaan unohtaa. Miksi?

– Muistatko Kashmir Seraita?

– Otan pian korvistasi kiinni, sahib.

– Ei ole tarvis … pathanilainen. Sitä vain tarkoitin, että se toinen fakiiri, jonka sahibit löivät tainnoksiin, oli sama mies, joka kävi huonettasi tarkastamassa Lahoressa. Minä näin hänen kasvonsa, kun häntä nostettiin vaunuihin. Juuri sama mies.

– Miksi et ennen sanonut?

– Oh, hänet viedään vankilaan, ja sinä pääset hänestä moneksi vuodeksi. Ei ole tarvis kertoa muuta kuin mikä kulloinkin on välttämätöntä. Sitäpaitsi en silloin tarvinnut rahaa makeisiin.

– Allah kerim! Ehkä sinä jonakin päivänä myyt minun pääni makeisista, kun niin päähäsi pälkähtää?

* * * * *

Kim muistaa kuolemaansa saakka tuon pitkän, velton retkeilyn Umballasta Kalkan ja Pinjore-metsien kautta Simlaan. Guggerjoen äkkitulva vei yhden hevosista (arvokkaimman tietystikin) ja oli melkein hukuttaa Kiminkin. Siitä jonkin matkan päässä säikäytti eräs hallituksen norsu hevoset, ja kun ne ruohoapetta saaneina olivat hyvässä kunnossa, kesti toista päivää saada ne taas kokoon. Sitten he tapasivat Sikandar Khanin, mukanaan muutamia kaupaksimenemättömiä hevoskoneja – jäännökset hänen parvestaan – ja Mahbub, jolla oli pikkusormen kynnessäkin enemmän hevostuntemusta kuin Sikandar Khanilla koko leirissään, häätyi ostamaan pari kehnointa hevosta, ja se merkitsi kahdeksantuntista diplomaattista neuvottelua ja rajatonta määrää tupakkaa.

Mutta kaikki tämä oli pelkkää iloa – kiemurteleva tie, joka milloin nousi, milloin laski, luikerrellen kallion ulkonemia; aamuauringon luoma rusotus kaukaisilla lumihuipuilla, kalliorinteillä törröttävät kaktuspensaikot, tuhansien vesipurojen kohina, apinoiden kaklatus, rinteillä kiipeilevät juhlalliset tuuheaoksaiset deodar-puut, silloin tällöin tasangoille avautuva näköala, tuon tuostakin raikuvat tonga-torvet ja hevosten hurja säikähdys, kun sellainen äkkiä tienmutkassa lähelle sattui; alituiset pysähdykset rukouksia varten (Mahbub oli hyvin uskonnollinen ja noudatti tarkoin hiekalla peseytymisen ja rukouksen velvollisuuksia, jollei kiire kovin ahdistanut); iltapuhdejutut pysähdyspaikoilla, jolloin oli hauska kuunnella kameelien ja härkien juhlallista märehtimistä ja tyhmänsekaisten ajajien juttuja kaikista matkan tapahtumista … kaikki tämä saattoi Kimin mitä hilpeimpään mielentilaan.

– Mutta kun laulu ja tanssi on loppunut, sanoi Mahbub Ali, – tulee eversti sahib, eikä se ole kovin mieluista.

– Kaunis maa … mitä ihanin maa on tämä Intia … ja tämä viiden virran tienoo on kaunein kaikista, sanoi Kim melkein laulaen. – Sinne pakenen taas, jos Mahbub Ali tai eversti kohottaa jalkansa tai kätensä minua vastaan. Jos kerran pääsen häviämään, kukapa löytäisi minut? Katsos, hadji, onko tuo kaupunki Simla? Allah, minkälainen kaupunki!

– Isäni veli, ja hän oli jo vanha mies, kun Mackerson sahibin kaivo Peshawurissa oli vasta rakennettu, muisti ajan, jolloin kaupungissa oli vain pari kojua.

Hän vei hevoset pääkatua pitkin alempaan Simlan basaariin, ahtaaseen kojuriviin, joka kohoaa laaksosta neljänkymmenenviiden asteen kulmassa. Se, joka tuntee kaikki sen sokkelot, voi uhmata koko tämän Intian kesä-pääkaupungin poliisia, niin taitavasti ovat kuistit toisiinsa liitetyt, kujat ja salaportit keskenään yhteydessä.

Täällä asuvat kaikki ne, jotka tuon iloisen kaupungin elämästä huolta pitävät: shampanit, jotka iltaisin vetävät kauniiden vallasnaisten riksha-rattaita ja sitten pelaavat aamunkoittoon saakka; ruokatavarain kaupustelijat, öljynmyyjät, muinaiskalujen kaupitsijat, polttopuukauppiaat, papit, taskuvarkaat ja alkuasukasvirkamiehet. Täällä naishempukat keskustelevat asioista, joita pidetään Intian hallituksen syvimpinä salaisuuksina, ja tänne kokoontuu ainakin puolet pikkuvaltioiden asiamiehistä ja aliasiamiehistä.

Täältä Mahbub Alikin vuokrasi huoneen, erään muhamettilaisen karjakauppiaan talosta, ja varusti sen lujemmalla lukolla kuin Lahoressa olevan. Se oli myöskin ihmeitten talo, sillä iltasella hämärän tullen meni sinne muhamettilainen hevospoika, mutta tuntia myöhemmin pujahti sieltä ulos sekarotuinen poika – lucknowilais-tytön maali oli vielä sangen tummaa – puettuna hyvin huonosti sopiviin valmiina ostettuihin vaatteisiin.

– Olen puhutellut Creighton sahibia, sanoi Mahbub Ali, – ja toisen kerran on ystävyyden käsi pidättänyt onnettomuuden ruoskan. Hän sanoi, että sinä olet tuhlannut kuusikymmentä päivää kuljeskeluun, ja sen vuoksi on myöhäistä lähettää sinua mihinkään vuoristokouluun.

– Olen sanonut, että loma-aikani on omaani. En lähde kouluun kahta kertaa. Sekin on jo ennen sovittu.

– Eversti sahib ei vielä tunne meidän sopimustamme. Sinä saat asua

Lurgan sahibin talossa, kunnes taas pääset lähtemään Nucklaoon.

– Mieluimmin asuisin sinun luonasi, Mahbub.

– Et käsitä, mikä kunnia sinua odottaa. Itse Lurgan sahib kysyi sinua. Saat mennä ylös tuonne kukkulalle ja siellä olevaa tietä pitkin, ja perillä sinun täytyy joksikin aikaa unohtaa, että olet milloinkaan tavannut tai puhutellut minua, Mahbub Alia, joka myyn hevosia Creighton sahibille, ja tätäkään sinä et tunne. Muista tämä käsky.

Kim nyökäytti päätänsä. – Hyvä on, sanoi hän. – Entä kuka on Lurgan sahib? No niin, (hän huomasi Mahbubin terävän silmäyksen), enhän ole koskaan kuullut hänen nimeänsä. Olisikohan hän ehkä (hän alensi ääntänsä) yksi meistä?

– Mitä sinä juttelet meistä, sahib? vastasi Mahbub Ali sellaisella äänellä, jota hän käytti puhutellessaan eurooppalaisia. – Minähän olen pathanilainen, ja sinä olet sahib ja sahibin poika. Lurgan sahib omistaa myymälän eurooppalaisessa kaupunginosassa. Koko Simla tuntee sen. Kysy siellä… Koko maailman ystävä, muista että häntä on toteltava aina – pienintä silmäystä myöten. Sanovat hänen osaavan noituutta, mutta eihän se sinuun kuulu. Käy ylöspäin kukkulalle ja kysy siellä. Tässä alkaa suuri leikki.

IX

Kim antautui kaikesta sydämestään tähän uuteen asiain käänteeseen. Hänestä tulisi taas sahib joksikin aikaa. Tämän ajatuksen valtaamana hän katseli ympärilleen, päästyään leveälle kadulle Simlan kaupungintalon luokse, ja tarkasteli, olisiko ketään, jolle hän voisi uutta arvoansa osottaa. Muuan noin kymmenvuotias hindulaispoika istui erään lyhtypylvään luona.

– Missä herra Lurganin talo on? kysyi Kim.

– En ymmärrä englanninkieltä, vastasi poika, ja Kim muutti sen mukaan kysymyksensä.

– Minä näytän.

Yhdessä he lähtivät salaperäiseen hämärään, joka oli täynnä alempaa kaupungista tulevia ääniä, ja kylmä tuuli hengähteli setripuiden lomissa korkealla Jakkomäellä tähtitaivaan alla. Talojen ikkunoista loistavat valot, jotka olivat rivittäin toinen toistaan ylempänä, muodostivat toisen tähtitaivaan. Muutamat näistä valoista liikkuivat, kuuluen huolettomien suupalttien englantilaisten riksharattaisiin, joilla he ajoivat päivälliselle.

– Tässä se on, sanoi Kimin opas ja pysähtyi erään valtatielle ulottuvan kuistin eteen. Mitään ovea ei ollut, vaan oviverhojen välistä näkyi sisältä lampunvaloa.

– Hän on tullut, lisäsi poika melkein huokauksen tapaisesti kuiskaten ja hävisi. Kim oli vakuuttunut siitä, että poika oli asetettu alunpitäen häntä opastamaan, mutta rohkeasti hän avasi oviverhon. Mustapartainen mies, jolla oli vihreä varjostin otsallansa, istui pöydän ääressä ja poimi valkoisilla käsillään kirkkaita palloja edessään olevalta lautaselta, pujotti ne kimaltelevaan silkkirihmaan ja hyräili itsekseen. Kim tunsi, että huone tuon valopiirin ulkopuolella oli täynnä tuoksullaan Idän temppeleitä muistuttavia aineita. Myskin, santelipuun ja jasmiiniöljyn tuoksu tuntui hänen laajeneviin sieraimiinsa.

– Tässä minä olen, sanoi Kim lopuksi, puhuen kansankielellä. Nuo tuoksut olivat saaneet hänet unohtamaan, että nyt piti olla sahib.

– Seitsemänkymmentäyhdeksän, kahdeksankymmentä, kahdeksankymmentäyksi, luki mies pujotellen helmen toisensa perään niin nopeasti, että Kim tuskin saattoi seurata hänen liikkeitään. Mies tempasi pois vihreän varjostimen otsaltaan ja katseli tarkasti Kimiä ainakin puoli minuuttia. Hänen silmäteränsä laajenivat ja supistuivat aivan pieniksi, kuten näytti, hänen tahtonsa käskystä. Kim tunsi Lahoren Taksaliportilla erään fakiirin, jolla oli samanlainen kyky ja joka sillä ansaitsi rahaa varsinkin manatessaan hupsuja naisia. Kim katseli jännittyneenä. Hänen vaatimaton ystävänsä osasi edelleen heilutella korviaan, ja Kim tunsi pettymystä nähdessään, ettei tämä mies osannut tehdä samoin.

– Älä pelkää, sanoi herra Lurgan äkkiä.

– Miksipä pelkäisin?

– Sinä saat nukkua täällä tämän yön ja olla luonani, kunnes tulee aika lähteä jälleen Nucklaoon. Sellainen on käsky.

– Sellainen on käsky, toisti Kim. – Mutta missä saan nukkua?

– Tässä huoneessa. – Lurgan sahib viittasi kädellään takanaan olevaan pimeyteen.

– Olkoon niin, – sanoi Kim tyytyväisenä. Nytkö heti?

Herra Lurgan nyökäytti päätänsä ja kohotti lamppua ylemmäksi. Kun valo levisi laajemmalle, tuli näkyviin seinillä joukko tiibettiläisiä paholaisnaamioita, joita käytettiin henkien tansseissa. Ne olivat sarvipäitä ja mitä kauhistuttavimman näköisiä. Eräässä nurkassa seisoi japanilainen sotilas täysissä varustuksissa, uhaten häntä tapparalla, ja joukko keihäitä ja khanda- ja _khuttar-_aseita välkkyi epämääräisesti. Mutta enemmän kuin kaikki nämä esineet – hänhän oli nähnyt kaikenlaisia naamioita Lahoren museossa – huvitti Kimiä vilahdus siitä lempeäsilmäisestä hindupojasta, joka oli opastanut häntä ja nyt istui äskeisen helmipöydän alla, tulipunaisilla huulillansa veitikkamainen hymy.

Luulenpa, että Lurgan sahib tahtoo minua pelottaa. Ja luulen, että pöydän alla oleva vekkuli haluaisi nähdä minun pelkäävän. – Tämä paikka, sanoi hän ääneen, – on niinkuin Ihmeitten talo. Missä on minun vuoteeni?

Lurgan sahib viittasi nurkassa inhottavien naamioiden lähellä olevaan kotimaiseen huopapeitteeseen, otti lampun ja jätti huoneen pimeäksi.

– Oliko se Lurgan sahib? – kysyi Kim kääriytyessään huopaansa.

Ei vastausta. Hän saattoi kuitenkin kuulla hindupojan hengityksen, ja seuraten sitä hän konttasi lattian poikki, iski kädellänsä pimeään ja huudahti: – Vastaa, lurjus. Tälläkö tavoin sinä valehtelet sahibille?

Pimeydestä hän oli kuulevinaan naurun hihitystä. Se ei kuitenkaan voinut olla hänen hento toverinsa, sillä tämä itkeä vollotti nyt. Siispä Kim kohotti äänensä ja huusi; – Lurgan sahib! Hoi, Lurgan sahib! Onko niin määrätty, ettei palvelijasi saa puhua minulle?

– Niin on käsky. Ääni tuli hänen selkänsä takaa, ja hän hätkähti.

– Hyvä on. Mutta muista, mutisi hän uudelleen kääriytyessään peitteeseen, – minä annan sinulle selkään huomisaamuna. Minä en pidä hinduista.

Yö ei ollut lainkaan hauska, sillä huoneessa kuului alituiseen ääniä ja soittoa. Kahdesti Kim heräsi, kun joku mainitsi hänen nimensä. Toisella kerralla hän lähti etsimään ja survaisi nenänsä erästä laatikkoa vasten, joka varmasti puhui ihmisen tavoin, mutta ei ihmisen äänellä. Sillä näytti olevan peltitorvi, ja se oli langoilla yhdistetty permannolla lojuvaan pienempään laatikkoon, mikäli hän saattoi koskettelemalla selville saada. Ja ääni, joka oli hyvin kova ja räikeä, tuli torvesta. Kim siveli nenäänsä ja suuttui mutisten itsekseen, kuten tavallista, hindukielellä.

"Tällaista voisi tavalliselle basaarikerjäläiselle ilvehtiä, mutta … minä olen sahib ja sahibin poika, ja mikä on kaksin verroin arvokkaampaa, Nucklaon koulun oppilas. Niin" – tässä hän muutti puheensa englanninkielelle – "olen Xavierin poikia. Hiisi tuon herra Lurganin periköön! Tämä on jonkinlainen kone, niinkuin ompelukone. Mutta hän on hyvin hävytön … emme me Lucknowissa tämmöisiä pelkää … emme lainkaan!"

Sitten hän jatkoi hindukielellä: "Mutta mitäpä hän siitä hyötyy? Hän on vain kauppias … minä olen hänen myymälässään. Mutta Creighton sahib on eversti, ja luulen hänen antaneen käskyn, että näin on tehtävä. Mutta minä, kuinka minä pieksänkään tuon hindupojan aamulla! Mitä tämä on?"

Laatikon torvesta tuli törkeintä solvausta, mitä Kim milloinkaan oli kuullut, ja kimakalla äänellä, joka hetkeksi suorastaan hirvitti häntä. Kun tuo kelvoton otus toviksi hengähti, rauhoittui Kim kuullessaan pehmeän, ompelukonetta muistuttavan surinan.

– Chup! (hiljaa) hän huusi, ja jälleen hän kuuli naurunhihitystä, joka varmisti hänen päätöksensä. – Chup, tai murskaan pääsi.

Laatikko ei välittänyt mitään. Kim tempasi torvesta ja jotakin irtausi napsahtaen. Hän oli epäilemättä avannut jonkin kannen. Jos siellä joku paholainen oli sisällä, niin nyt kai sen piti tulla esiin. Hän haisteli … noin lemusivat ompelukoneetkin basaarissa. Mutta hän tukki tuon shaitanin suun. Hän riuhtaisi nuttunsa ja työnsi sen laatikon reikään. Jokin pitkä ja pyöreä esine taipui hänen painaessaan, kuului surinaa, ja sitten ääni lakkasi … niinkuin on ilmeistä, kun työntää kokoonkäärityn nutun kallisarvoisen sanelukoneen vahalieriötä vasten ja muutenkin runtoo sen herkkiä sisuksia. Kim saattoi nyt jatkaa untansa rauhallisella mielellä.

Aamulla hän tunsi Lurgan sahibin katselevan häntä.

– Oh! sanoi Kim lujasti päättäen pysyä nyt sahibina. – Yöllä eräs laatikko syyti pahoja puheita. Senvuoksi tukin siltä suun. Oliko se teidän laatikkonne?

Mies ojensi kättä.

– Anna kättä, O'Hara. Kyllä se oli minun laatikkoni. Minä pidän sellaisia, koska ystäväni rajahit ovat mieltyneet niihin. Se laatikko on rikkoutunut, mutta se oli hinnaltaan huokea. Niin, nuo ystäväni kuninkaat pitävät hyvin paljon leluista – ja pidän minäkin joskus.

Kim katseli häntä varkain. Hän oli sahib ainakin vaatteista päättäen, mutta hänen urdunkielinen lausumisensa ja omituinen englanninkielen ääntämisensä ilmoitti, että hän oli kaikkea muuta kuin sahib. Hän näytti ymmärtävän, mitä Kimin mielessä liikkui, ennenkuin poika avasi suunsakaan, eikä hän välittänyt selitellä niinkuin isä Viktor ja Lucknowin opettajat. Mutta hauskinta kaikesta oli, että hän piti Kimiä vertaisenaan aasialaiselta puolelta.

– Olen pahoillani, ettet voi löylyttää poikaani tänä aamuna. Hän sanoo vielä surmaavansa sinut puukolla tai myrkyttämällä. Hän on kateellinen, jonka vuoksi panin hänet nurkkaan enkä puhu hänelle koko päivänä. Hän yritti juuri tappaa minut. Sinun täytyy auttaa minua aamiaista laittamaan. Hän on liian kateellinen voidaksemme nyt luottaa häneen.

Oikea Englannista tuotu sahib olisi pitänyt suurta melua sellaisesta asiasta. Lurgan sahib jutteli sen aivan yhtä luonnollisesti kuin Mahbub Alin oli tapana kertoa pikkuseikkailuistaan pohjoisessa.

* * * * *

Huoneen takana oleva kuisti oli rakennettu ulkonevaksi jyrkältä rinteeltä, niin että he voivat nähdä naapurien savutorvien suuhun, kuten Simlassa on tapana. Kimiä tenhosi suuresti se aito persialainen ateria, jonka Lurgan sahib omin käsin laittoi, mutta vieläkin enemmän hänen myymälänsä. Lahoren museo oli suurempi, mutta tässä oli enemmän ihmeitä – noitien tikareita ja Tiibetin rukousmyllyjä, turkoosi- ja ambrahelminauhoja, vihreitä rannerenkaita, eriskummaisesti rasioihin pantuja suitsutuspuikkoja, jo edellisenä iltana nähtyjä paholaisnaamioita ja koko seinän täysi riikinkukonsulkaisia verhoja, kullattuja Buddhan kuvia, pieniä kiillotettuja alttareja, venäläisiä samovaareja turkoosikoristeisine kansineen, kiinalaisia posliiniastioita somissa kahdeksankulmaisissa bamburasioissa ja keltaisia norsunluisia ristiinnaulitunkuvia, joita tuodaan Japanista enemmän kuin muualta maailmasta, niin Lurgan sahib sanoi.

Vielä oli tomuisia mattokääröjä, jotka haisivat inhottavilta, persialaisia vesiastioita käsien pesemiseksi aterioiden jälkeen, vaskisia suitsutusmaljoja, joiden reunoissa oli omituisia peikkojen kuvia, himmeitä hopeavöitä, jotka olivat notkeita kuin tuore nahka, helmillä koristettuja hiusneuloja; kaikenlaisia aseita ja tuhansia muita outoja esineitä oli laatikoissa, kasoissa tai huiskin haiskin heiteltyinä, niin että ainoastaan Lurganin vaapperan työpöydän ympärillä oli vähän tilaa liikkua.

– Nuo tavarat eivät mitään merkitse, sanoi Kimin isäntä seuraten hänen katsettaan. – Minä ostelen niitä, kun ne ovat niin kauniita, ja joskus myyn niitä, jos ostaja minua miellyttää. Tässä pöydällä minun työni on … ainakin osa siitä.

Pöydällä välähteli aamuauringon valossa punaisia ja sinisiä ja vihreitä salamoita, joihin siellä täällä sekottui sinertävän timantin kirkas säihky. Kim avasi silmänsä selko selälleen.

– Nämä kivet ovat aivan hyviä, eikä auringonvalo niitä vahingoita. Sitäpaitsi ne ovat huokeita. Mutta toista on sairaiden kivien laita. – Hän täytti uudelleen Kimin lautasen. – Kukaan muu kuin minä ei voi parantaa sairasta helmeä ja antaa turkoosille jälleen sen sinistä väriä. Kuka hyvänsä voi opaaleja parantaa, mutta sairaalle helmelle ei voi mitään kukaan muu kuin minä. Ajattelehan, jos kuolisin! Silloin ei olisi enää ketään… Sinä et ymmärrä mitään jalokivistä. Riittää, jos voisit vähän turkoosien perille päästä … jonakin päivänä.