Kitabı oku: «Kim: Koko maailman pikku ystävä», sayfa 10

Siellä oli viidentoista vuoden ikäisiä poikia, jotka olivat viettäneet päivän ja toistakin pienellä saarelmalla keskellä tulvehtinutta jokea ja aivan itseoikeutettuina ottaneet johtaakseen kotiin pyrkivää säikähtynyttä pyhiinvaeltajajoukkoa; siellä oli vanhempia poikia, jotka pyhän Francis Xavierin nimessä olivat kerran ottaneet takavarikkoon sattumalta tapaamansa jonkun rajahin norsun, kun eivät muutoin päässeet etenemään rankkasateiden liottamalla kotitiellänsä, ja olivat olleet vähällä menettää juhlallisen juhtansa vyöryhiekassa. Siellä oli poika, joka, kuten hän itse sanoi – eivätkä toiset sitä epäilleetkään – oli isänsä kanssa puolustautunut kuistilla pyssy kädessä aka-sissejä vastaan, jotka eräänä päivänä murhanhimoisina hyökkäsivät yksinäistä uutisasutusta ryöstämään.

Kaikki jutut kerrottiin tyynesti, kiihkottomasti, alkuasukasten tavoin, ja niissä ilmeni alkuasukas-hoitajanaisilta tiedottomasti saatuja vaikutuksia, ja useat puheenkäänteet osoittivat, että ajatukset kerrottaessa olivat suoraan kansankielestä käännettyjä. Kim katseli, kuunteli ja hyväksyi. Tämä ei ollut rumpalipoikien tyhjänpäiväistä, yksikantaista juttelua. Se kertoi elämästä, jonka hän tunsi ja jota hän hyvin ymmärsi. Tämä ilmapiiri sopi hänelle erinomaisesti, ja hän viihtyi siinä yhä paremmin.

Hänelle annettiin lämpimän tullen valkoinen voimistelupuku, ja hän iloitsi vasta saamistaan ruumiillisista mukavuuksista yhtä paljon kuin saadessaan käyttää teroittunutta älyänsä hänelle annettujen tehtävien suorittamiseen. Hänen nokkeluutensa olisi ihastuttanut eurooppalaisten opettajaa, mutta Xavierissa tunnetaan ensimmäinen joutuisa kehitys, jonka ympäristö ja iloinen ilmapiiri vaikuttaa – samalla tunnetaan sitä tavallisesti kahdenkymmenenkahden tai kahdenkymmenenkolmen ikäisenä seuraava väsähdys.

Siitä huolimatta hän muisti kuitenkin käyttäytyä vaatimattomasti. Kun helteisinä öinä kerrottiin juttuja, ei Kim ruvennut muistelmillaan rehentelemään, sillä koulussa halveksittiin poikia, jotka elivät kokonaan alkuasukasten tapaan. Ei saa unohtaa, että on sahib ja että jonakin päivänä, kun tutkinnot on suoritettu, saa käskettäväkseen alkuasukkaita. Kim pani tämän mieleensä, sillä hän alkoi ymmärtää, mihin tutkinnot tähtäsivät.

Sitten tuli loma-aika, elokuusta lokakuuhun … kuumuuden ja sateitten aiheuttamat pitkät joutilaat päivät. Kimille ilmoitettiin, että hän sai lähteä pohjoiseen jollekin Umballan takaiselle vuoristoasemalle, missä isä Viktor pitäisi hänestä huolta.

– Parakkikouluunko? kysyi Kim, joka oli kysellyt paljon ja ajatellut vielä enemmän.

– Niin luulen, sanoi opettaja. – Eihän ole vahingoksi, että pysyt vähän erilläsi koirankureista. Pääset matkustamaan nuoren De Castron kanssa Delhiin asti.

Kim mietti asiaa joka puolelta. Hän oli ollut ahkera, niinkuin eversti oli kehottanut. Poikien loma-aika oli heidän omaa omaisuuttaan, ainakin sen verran hän oli saanut selville tovereittensa puheista, ja parakkikouluun meneminen olisi kidutusta tämän perästä. Sitäpaitsi – ja tämähän oli suorastaan ihme, joka oli kaikkein tärkeintä – hän osasi kirjoittaa. Kolmen kuukauden kuluessa hän oli oppinut, kuinka ihmiset voivat keskustella toistensa kanssa tarvitsematta kenenkään kolmannen välitystä ja puolen annan kuluja.

Laamalta ei ollut tullut mitään tietoa, mutta olihan maantie aina käytettävissä. Kim kaipasi jälleen pehmeän maantiemudan pursuvaa hyväilyä varpaiden lomissa, ja samoin valahti vesi hänen suuhunsa, kun hän muisteli voissa paistettua ja kaalilla sekotettua lampaanlihaa sekä väkevästi currylla maustettua riisiä tai sipulia ja kynsilaukkaa ynnä kiellettyjä rasvaisia basaarin makeisia.

Parakeissa taas täytyi syödä raakaa pihviä lautaselta, ja siellä saisi vain varkain tupakoida. Mutta toiselta puolen, olihan hän sahib ja Xavierin koululainen, ja tuo sika Mahbub Ali… Ei, hän ei koettelisi Mahbubin vieraanvaraisuutta, ja kuitenkin … Hän mietti asioita lojuessaan yksin makuusuojassa ja tuli siihen päätökseen, että hän oli ollut kohtuuton Mahbubiin nähden.

Koulusuojat olivat tyhjät, ja melkein kaikki opettajat olivat menneet tiehensä. Eversti Creightonin antama rautatielippu oli hänen kädessään, ja Kim muisti ylpeänä, ettei hän ollut käyttänyt eversti Creightonin eikä Mahbubinkaan rahoja mihinkään sopimattomaan elämään. Hänellä oli vielä kaksi rupeeta ja seitsemän annaa. Hänen uusi nahkalaukkunsa, johon oli merkitty "K. O'H.", ja makuuvaatekääry olivat hänen autiossa makuuhuoneessaan. "Sahibit ovat aina sidotut matkatavaroihinsa", sanoi Kim nyökäyttäen päätänsä niille. "Te saatte jäädä tänne." – Hän pujahti ulos lämpimään sateeseen hymyillen veitikkamaisesti ja etsi erään talon, jonka oli pannut merkille jo jonkin aikaa ennen.

– Arree! Etkö tiedä millaisia naisia täällä asustaa? Häpeä toki!

– Olenko vasta eilen syntynyt? – Kim istahti jalat ristissä alkuasukasten tavoin lattiapatjalle yläkerran huoneessa. – Vähän väriainetta ja kolme yardia vaatetta riittää pieneen pilantekoon. Olisiko se paljon vaadittu?

– Kuka on se tyttö? Sinä olet liian nuori sahibiksi sentapaiseen kujeeseen.

– Kuka tyttö on? Onpahan muutama koulunopettajan tyttö tuolta sisämaan rykmenteistä. Isä on lyönyt minua kahdesti, kun kiipesin heidän aitansa yli näissä vaatteissa. Nyt aion mennä puutarhuripoikana. Vanhat miehet ovat hyvin kateellisia.

– Se on totta. Pysy hiljaa sill'aikaa kun sivelen mehun kasvoihisi.

– Ei liian mustaksi, naikan. En haluaisi esiintyä hubshina (neekerinä).

– Oh, rakkaus ei paljoa semmoisista välitä. Kuinka vanha hän on?

– Kaksitoistavuotias, luullakseni, sanoi häpeämätön Kim.

– Sivele sitä myöskin rinnalleni. Saattaa tapahtua, että hänen isänsä riistää vaatteet päältäni, ja hän huomaisi minut kirjavaksi, nauroi hän.

Nainen työskenteli ahkerasti kastellen vaaterättiä pienessä astiassa olevaan ruskeaan nesteeseen, joka pysyi ihossa kauemmin kuin pähkinän mehu.

– Lähetä nyt ostamaan vähän kangasta turbaaniksi. Voi minua, pääni on aivan ajelematon! Ja isä varmasti tempaa päähineeni pois.

– Enhän minä ole parturi, mutta voin silti koettaa. Sinä olet syntynyt sydämien särkijäksi, ja kaikki tämä puuhako vain yhden illan vuoksi? Muista, ettei tätä ainetta saa pesemällä pois. – Nainen nauroi niin että ranne- ja nilkkarenkaat helisivät.

– Mutta kuka maksaa minulle tästä? Itse Huneefa ei olisi voinut sinua paremmin maalata.

– Luota vain jumaliin, sisareni, sanoi Kim juhlallisesti, väännellen kasvojaan, sillä maalaus pingoitti ihoa kuivuessaan. – Sitäpaitsi, oletko milloinkaan ennen ollut sahibia maalaamassa tällä tavoin?

– Enpä tosiaankaan. Mutta eihän kujeilu ole rahaa.

– Se on paljon enemmänkin kuin rahaa.

– Sinä maitoparta olet kieltämättä hävyttömin shaitanin poika, minkä milloinkaan olen tavannut. Kulutat tällä tavoin köyhän tytön aikaa ja sitten sanot: "Eikö pilanteko riitä?" Sinä menet hyvin pitkälle vielä. – Ja hän tervehti pilkallisesti tanssijatyttöjen tapaan.

– Saman tekevää. Mutta joudu nyt leikkaamaan tukkaani.

Kim hyppeli vuoroin molemmilla jaloilla, ja hänen silmänsä loistivat ihastuksesta, kun hän ajatteli tulevia rasvaisia päiviä. Hän antoi tytölle neljä annaa ja juoksi portaita alas alhaiseen kastiin kuuluvan hindupojan näköisenä … kaikilta piirteiltään aivan täydellisenä. Hänen ensimmäinen käyntipaikkansa oli ruokala, jossa hän aivan ylellisesti herkutteli rasvaisilla ruuilla.

Lucknowin asemalla hän näki nuoren De Castron hikipäissä rientävän toisen luokan vaunuun. Kim puolestaan alentui menemään kolmannen luokan osastoon ja oli pian koko matkueen sieluna ja huvina. Hän selitti matkatovereilleen olevansa erään temppujentekijän apulainen, jonka tämä oli jättänyt sairaana jälkeensä, ja että nyt hän oli matkalla Umballaan isäntänsä luo. Sikäli kuin matkustajat vaihtuivat, vaihteli hänenkin juttunsa tai hän lisäili siihen vuolaasta mielikuvituksestaan, jotka lisäykset olivat sitäkin uhkarohkeampia, kun hän ei ollut pitkään aikaan käyttänyt kansankieltä. Koko Intiassa ei ollut sinä yönä niin iloista ihmistä kuin Kim. Umballassa hän poistui junasta ja lähti itäänpäin kosteitten vainioitten yli kylään, jossa vanha sotilas asui.

Samoihin aikoihin sai eversti Creighton Lucknowista Simlaan sähkeen, että nuori O'Hara oli hävinnyt. Mahbub Ali sattui olemaan kaupungissa hevosia kaupittelemassa, ja eversti uskoi hänelle asian eräänä aamuna ollessaan kilpa-ajoradalla.

– Oh, älkää olko millännekään, sanoi hevoskauppias. – Ihmiset ovat niinkuin hevosetkin. Nekin tarvitsevat suolaa joskus, ja jollei heinäpurtilossa ole, etsivät ne sitä maasta. Hän on lähtenyt kuljeskelemaan jälleen joksikin aikaa. Madrissah väsytti häntä, niinkuin arvasin sen tekevänkin. Vasta otan hänet itse mukaani matkailemaan. Älkää olko huolissanne, Creighton sahib. Hän on niinkuin poloponi, joka vapaaksi päästyään aikoo itse opetella pelin.

– Hän ei siis ole kuollut, vai mitä?

– Kuumehan saattaisi tappaa hänet. Muuten en ole pojasta huolissani.

Apina ei juuri helposti puusta putoa.

Seuraavana aamuna pysähdytti Mahbub oriinsa everstin ratsun viereen.

– Asia on niinkuin luulinkin, sanoi hevoskauppias. – Hän on kulkenut ainakin Umballan kautta ja sieltä kyhännyt kirjeen minulle, saatuaan basaarista tietää olinpaikkani.

– Lukekaa, pyysi eversti suuresti rauhoittuneena. Olihan järjetöntä, että hänen asemassaan oleva mies kiinnitti huomiota pieneen kulkuripoikaan, mutta eversti muisti keskustelunsa junassa ja oli viimeisten kuukausien kuluessa usein tavannut itsensä muistelemassa merkillistä vaiteliasta ja itsensähillitsevää poikaa. Tietenkin oli hänen karkaamisensa suurta julkeutta, mutta osoittihan se samalla neuvokkuutta ja rohkeutta.

Mahbubin silmät loistivat, kun hän pysähtyi aukealle kentälle, jossa kukaan ei voinut lähestyä huomaamatta.

– "Tähtien ystävä, joka on koko maailman pikku ystävä…"

– Mitä se on?

– Se on nimi, jonka annoimme hänelle Lahoren kaupungissa… "Koko maailman pikku ystävä ottaa vapautta, mennäkseen omille paikoilleen. Hän tulee takaisin määrättynä päivänä. Toimittakaa laukku ja makuuvaatekäärö lähetetyiksi luoksenne, ja jos on jotakin pahoin tehty, antakaa ystävyyden käden siirtää syrjään onnettomuuden ruoska." – Tässä on vielä jotakin lisäksi, mutta…

– Ei sillä väliä, lukekaa vain.

– "Eräät asiat ovat tuntemattomia niille, jotka syövät haarukoilla. On parempi jonkin aikaa syödä molemmin käsin. Puhukaa hyviä sanoja niille, jotka eivät tätä ymmärrä, jotta palatessani olisivat armollisia." Tämä kyhäys on tietenkin kirjurin työtä, mutta katsokaas, kuinka ovelasti poika on sen sommitellut, niin ettei edes viittaustakaan ole muille kuin asianomaisille.

– Tämäkö se on se ystävyyden käsi, jonka tulee siirtää syrjään onnettomuuden ruoska? nauroi eversti.

– Pankaahan merkille, kuinka viisas poika on. Hän tahtoi päästä jälleen vapaaseen elämään, kuten jo sanoin. Kun hän ei vielä tajua teidän ammattianne…

– Enpä ole aivan varma siitä, mutisi eversti.

– Hän kääntyi minun puoleeni päästäkseen sovintoon teidän kanssanne. Eikö hän ole nerokas? Hän lupaa palata. Hän vain täydentää tietojansa. Ajatelkaahan, sahib, hän on ollut kolme kuukautta koulussa, eikä hän ollut tottunut sellaiseen. Omasta puolestani olen hyvilläni: poni vain opettelee peliä.

– Niinpä kyllä, mutta vastedes hän ei saa yksin lähteä.

– Miksei? Hänhän oli yksinään ennenkuin tuli eversti sahibin hoitoon. Kun hän kerran tulee elämän suureen leikkiin, täytyy hänen olla yksin … aivan yksin, päänsä menettämisen uhallakin. Jos hän silloin sylkee, aivastaa tai istuu toisella tavoin kuin ne, joita hänen on silmällä pidettävä, on hän vaarassa tulla surmatuksi. Miksipä siis nyt estää häntä? Muistakaa persialaista sananpartta: Mazanderan erämaiden shakaalin voivat pidättää vain Mazanderan koirat.

– Se on totta. Aivan totta, Mahbub Ali. Jollei hänelle mitään pahaa tapahdu, en enempää toivokaan. Mutta hävytön hän oli joka tapauksessa.

– Hän ei minullekaan ilmoita minne hän menee, sanoi Mahbub. – Hän ei ole mikään hupsu. Kun aika tulee, palaa hän kyllä minun luokseni. On aika, että hän joutuu vähän helmien parantajan hiottavaksi. Hän kehittyy liian nopeasti … ainakin sahibien kannalta katsoen.

Tämä ennustus toteutui kirjaimelleen kuukautta myöhemmin. Mahbub oli saapunut Umballaan tuoden uuden lähetyksen hevosia, ja Kim kohtasi hänet Kalkan tiellä hämärässä yksinään ratsastamassa, pyysi almua häneltä, sai kirouksen osakseen ja vastasi englanninkielellä. Ketään ei ollut läheisyydessä kuulemassa Mahbubin hämmästyksen huudahdusta.

– Oho! Ja missä sinä olet ollut?

– Siellä ja täällä, täällä ja siellä.

– Tule puun suojaan sateesta ja kerro.

– Oleskelin jonkin aikaa erään vanhan miehen luona Umballan läheisyydessä ja sitten erään tuttavan perheen luona Umballassa. Muutaman tämän perheen jäsenen kanssa matkustin Delhiin asti. Se on ihmeellinen kaupunki. Sen jälkeen ajoin härkää erään telin (öljykauppiaan) avuksi, joka tuli pohjoiseen, mutta sitten kuulin suuresta juhlasta, jonka piti olla Patialassa, ja sinne lähdin erään ilotulitusten polttajan mukana. Se oli suuri juhla. (Kim hieroi vatsaansa.) Näin rajaheja sekä kullalla ja hopealla koristeltuja norsuja. Ja siellä sytytettiin kaikki ilotulitukset yht'aikaa, jolloin yksitoista miestä kuoli, niiden mukana ilotulittaja itsekin, ja räjähdys heitti minutkin teltan toiselle puolelle, mutta en saanut mitään vahinkoa. Sitten palasin taas rautatielle erään sikhiläisen hevosmiehen mukana, jota leipäni edestä palvelin renkipoikana. Ja lopuksi tulin tänne.

– Shabash! sanoi Mahbub Ali.

– Mutta mitä sanoo eversti sahib? En minä halua saada selkääni.

– Ystävyyden käsi on siirtänyt syrjään onnettomuuden ruoskan. Mutta kun joskus toiste lähdet kuljeksimaan, täytyy sinun lähteä minun mukanani. Tämmöinen on liian varhaista.

– Myöhäistä kylläkin minulle. Olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan englanninkieltä jonkin verran madrissahissa. Minusta tulee pian täysiverinen sahib.

– Kas vain veitikkaa! nauroi Mahbub katsellen pientä likomärkää poikaa, joka hyppeli märällä maantiellä. – Salaam, sahib! ja hän tervehti pilkallisesti. – No, oletko väsynyt kuljeskelemiseen, vai haluatko tulla mukaani Umballaan ja auttaa hevosten kuljettamisessa.

– Minä tulen mukanasi, Mahbub Ali.

VIII

– Vaihda sitten Allahin nimessä punainen siniseen, sanoi Mahbub viitaten Kimin epäkunniakkaan turbaanin hindulaiseen väriin.

Kim vastasi vanhalla sananlaskulla: "Vaihdan kyllä uskoani ja vuodettani, mutta sen saat sinä maksaa."

Hevoskauppias nauroi melkein ratsulta pudotakseen. Eräässä laitakaupungin myymälässä toimitettiin vaihto, ja Kim oli nyt ainakin ulkonaiselta olemukseltaan muhamettilainen.

Mahbub vuokrasi huoneen vastapäätä rautatieasemaa ja lähti noutamaan hienointa valmiiksi laitettua ruokaa, johon kuului mantelijälkiruoka ja mainiota Lucknowin tupakkaa.

– Tämä on parempaa kuin se ruoka, jota söin sikhin seurassa, sanoi Kim irvistellen istuutuessaan syömään, – eikä edes madrissahissa varmastikaan annettu tällaista.

– Minä haluaisin kuulla jotakin siitä madrissahista. – Mahbub pisti poskeensa aikamoisia rasvassa paistettuja lammaspaistin paloja kaalin ja kullankeltaisten sipulien mukana. – Mutta kerro ensiksi juurtajaksain ja totuudenmukaisesti, miten karkasit. Sillä muistahan, sinä koko maailman pikku ystävä, sanoi hän päästellen piukalle kiristynyttä suolivyötänsä, – en luule sahibinpoikien useinkaan lähtevän sieltä karkuretkille.

– Mitenkäpä he voisivatkaan? He eivät tunne maata. Eihän se ollut mitään, sanoi Kim ja aloitti juttunsa. Kun hän pääsi naamioimiskohtaan ja miten hän sai siinä apua basaaritytöltä, menetti Mahbub Ali kokonaan vakavuutensa, hän nauraa hohotti aivan kuollakseen ja läimäytteli kädellä reittänsä.

– Shabash! Shabash! Hyvin tehty, pikku veitikka! Mitähän jalokivien parantaja tästä sanonee. No, maltahan. Anna kuulla mitä sitten tapahtui … askel askeleelta, äläkä unohda mitään.

Noudattaen kehotusta Kim kertoi seikkailuistaan ja yski rajusti välillä

Mahbubin väkevän tupakan vaikutuksesta.

– Minähän sanoin, mutisi Mahbub itsekseen, – minähän sanoin, että se oli poni, joka tahtoi vapauteen poloa pelaamaan. Hedelmä on jo kypsä … vaikka hänen vielä täytyy oppia pelin yksityiskohtia, sen välimatkoja, vauhtiasteita, karttoja ja kompasseja. Kuulehan nyt. Minä olen torjunut everstin piiskan selkänahastasi, eikä se ole vähäinen palvelus.

– Se on aivan totta, vastasi Kim vakavana.

– Mutta et silti saa luulla, että tällainen karkaileminen ja seikkaileminen on millään tavoin hyväksyttävää.

– Se oli minun loma-aikaani, hadji. Minä olin orjana monta viikkoa. Miksen olisi juossut tieheni, kun koulu suljettiin. Näetkös, minähän samalla säästin eversti sahibilta suuret kulut, kun elin vain ystävieni kustannuksella tai tein työtä leipäni edestä.

Mahbubin suu vetäytyi hymyyn tuuheiden muhamettilaisviiksien peitossa.

– Mitäpä muutamat rupeet, – pathanilainen heilautti huolettomasti kättänsä, – merkitsevät eversti sahibille? Hän uhraa ne määrättyyn tarkoitukseen eikä suinkaan mistään rakkaudesta sinuun.

– Senhän tiesin jo kauan aikaa sitten, sanoi Kim hitaasti.

– Kuka kertoi?

– Eversti sahib itse. Ei tosin aivan selvin sanoin, mutta silti kuitenkin niin, että jokainen ymmärtää, joka ei ole aivan pässinpää. Niin hän haasteli junassa Lucknowiin mennessämme.

– No, olkoon niin. Kerronpa sitten sinulle enemmän, sinä koko maailman pikku ystävä, vaikkapa sitten annankin pääni sinun armoillesi.

– Se oli jo minun vallassani, sanoi Kim tyytyväisenä, – Umballassa, silloin kun otit minut ratsullesi rumpalipojan lyötyä minua.

– Puhuhan vähän selvemmin. Kaikki ihmiset voivat valehdella, paitsi sinä ja minä. Sinunkin pääsi on samalla tavalla mennyttä, jos vain sormenikin kohotan.

– Tiedänhän minä senkin, sanoi Kim. – Ja sepä onkin luja side välillämme. Tosin sinun siteesi on lujempi kuin minun, sillä kukapa kaipaisi kuoliaaksi piestyä tai sanokaamme tiepuoleen johonkin kuoppaan heitettyä poikaa? Mutta sensijaan monet täällä ja Simlassa ja vuoristossa kysyisivät: "Mitä on tapahtunut Mahbub Alille?" jos hänet löydettäisiin kuolleena hevostensa joukossa. Ja eversti sahib varmaankin tiedustelisi. Mutta sittenkin – Kim katsoi hyvin viekkaasti häneen, – hän ei kuitenkaan liian paljoa kyselisi, jotteivät ihmiset sanoisi: "Mitä eversti sahibilla on tekemistä hevoskauppiaan kanssa?" Mutta minä … jos minä eläisin…

– Et kaiketi silloin eläisi sinäkään…

– Saattaisi niinkin käydä. Mutta jos minä eläisin, niin minä ja vain minä yksin tietäisin, että joku tuli yöllä tavallisen varkaan tavoin Mahbub Alin kojuun Seraissa ja siellä surmasi hänet, tarkastettuaan joko sitä ennen tai sen jälkeen hyvin huolellisesti hänen satulalaukkunsa ja tavaransa aina sandaalinpohjia myöten. Näinköhän nämä uutiset kiinnittäisivät everstin mieltä vai sanoisiko hän minulle (en ole unohtanut, että hän lähetti minut etsimään sikaarikoteloa, jota hän ei ollut jättänyt mihinkään): "Mitä on Mahbub Ali minulle?"

Paksu savupilvi nousi ilmaan. Oli hetken hiljaisuus. Sitten Mahbub Ali sanoi ihmetellen:

– Ja nämä asiat tiedossasi sinä elät ja olet sahibien pienten poikien seurassa madrissahissa ja nöyrästi otat opetusta opettajiltasi?

– Niinhän on käsketty, vastasi Kim rennosti, – kuinkapa minä voisin käskyjä vastustaa?

– Sinä olet viekkain kaikista Eblisin pojista, virkkoi Mahbub Ali. —

Mutta mitä sinä puhut varkaista ja tarkastuksista?

– Sitä mitä näin sinä yönä, jolloin laaman seurassa nukuin huoneesi seinän takana Kashmir Seraissa. Ovi oli lukitsematta, mikä on luullakseni vastoin tapojasi, Mahbub. Mies tuli aivan kuin tietäen, ettet pian palaisi. Katselin häntä lautaseinän oksanreiästä. Hän etsi jotakin … ei peitteitä, ei jalustimia, ei ohjaksia eikä vaskiastioita, vaan jotakin hyvin pientä ja huolellisesti kätkettyä. Miksipä muutoin hän olisi työntänyt veitsenterän sandaaliesi pohjien väliin?

– Ahaa! – Mahbub Ali hymyili. – Ja nähtyäsi tuon, minkälaisen jutun siitä sepitit itsellesi, sinä totuuden lähde?

– En minkäänlaista. Tunnustelin kädelläni amulettia, joka aina on kaulassani, ja muistaen valkoisen oriin sukutaulun, jonka olin haukannut muhamettilaisesta leivästä, lähdin matkalle Umballaan, käsittäen että ankara vastuunalaisuus oli uskottu minulle. Jos olisin tahtonut, olisi sinä hetkenä pääsi ollut mennyttä. Minun olisi vain tarvinnut sanoa sille miehelle: "Tässä on erästä hevosta koskeva paperi, jota en osaa lukea." Entä sitten? – Kim tähysteli Mahbubia kulmainsa alta.

– Sitten olisit juonut vettä kaksi, ehkäpä kolme kertaa sen jälkeen … arvatenkaan et enempää kuin kolmasti, sanoi Mahbub yksinkertaisesti.

– Se on totta. Ajattelin vähän sitäkin, mutta ennen kaikkea sitä, että pidin sinusta, Mahbub. Siksipä lähdin Umballaan, kuten tiedät, mutta (ja sitäpä et tiedä) piilottauduin puutarhaan nähdäkseni, mitä eversti Creighton sahib tekisi saatuaan valkoisen oriin sukuluettelon.

– No, mitä hän teki? … (sillä Kim oli äkkiä pysähtynyt).

– Annatko sinä tietoja ystävyyden vuoksi, vai myytkö sinä niitä? kysyi Kim.

– Minä myyn … ja ostan. Mahbub otti esiin neljän annan rahan ja näytti sitä.

– Kahdeksan! sanoi Kim vaistomaisesti noudattaen itämaalaisen kiskomishalua.

Mahbub nauroi ja pisti rahan takaisin vyöhönsä. – Liian helppoa on tehdä kauppaa niillä markkinoilla, sinä koko maailman pikku ystävä. Kerro minulle vain ystävyydestä. Meidän henkemmehän ovat toistemme käsissä.

– Hyvä on. Näin Jang-i-Lat sahibin tulevan komeille päivällisille. Näin hänet Creighton sahibin virkahuoneessa. Näin heidän lukevan valkoisen oriin sukutaulun. Kuulin, kuinka annettiin käsky julistaa suuri sota.

– Haa!.. Mahbub nyökäytti päätänsä, ja hänen tummat silmänsä loistivat. – Se peli oli hyvin pelattu. Sota on nyt päättynyt, ja paha on toivottavasti tukahutettu alkuunsa … minun … ja sinun ansiosta. Mitä teit sitten?

– Minä käytin uutisia niin sanoakseni syöttinä, jonka avulla sain ruokavaroja ja kunniaa erään kylän asukkailta, joiden pappi antoi oopiumia laamalleni. Mutta minä kätkin vanhan miehen kukkaron, eikä bramiini siis löytänyt mitään. Seuraavana aamuna hän tietenkin oli vihainen. Ho-ho-ho. Ja samoin käytin uutisia hyväkseni, kun jouduin sen valkoisen rykmentin käsiin, jolla oli punainen härkä.

– Se oli järjettömyyttä. Mahbub rypisti kulmiaan. – Uutisia ei saa heittää, menemään niinkuin roskaa, vaan niitä on käytettävä säästäen … aivan kuin bhangia.

– Samaa mieltä olen minä nyt, ja sitäpaitsi ei siitä ollut minulle mitään hyötyä. Mutta siitä on jo kauan aikaa … hän teki liikkeen ikäänkuin pyyhkiäkseen kaiken pois pienellä ruskealla kädellään, – ja senjälkeen, etenkin öisin vuoteessa madrissahissa, olen ajatellut hyvin paljon.

– Onko sallittua kysyä, mihin suuntaan jumalaissyntyiset ajatukset ovat kulkeutuneet? kysyi Mahbub ivallisesti, silittäen punaista partaansa.

– Se on kyllä sallittua, sanoi Kim vastaten samalla äänensävyllä. – Ne sanovat Nucklaossa, ettei yksikään sahib saa mustalle miehelle myöntää erehtyneensä.

Mahbubin käsi sujahti poveen, sillä jonkun pathanilaisen nimittäminen mustaksi mieheksi (kala admiksi) on verinen loukkaus. Mutta hän huomasi erehdyksensä ja nauroi. – Puhu, sahib. Sinun musta miehesi kuulee.

– Mutta, sanoi Kim, – minä en ole sahib ja tunnustan tehneeni väärin, kirotessani sinua sinä päivänä Umballassa, jolloin luulin pathanilaisen pettäneen minut. Olin aivan poissa suunniltani, kun olin vasta äsken joutunut kiinni, ja halusin lyödä kuoliaaksi sen katalan rumpalipojan. Nyt tunnustan, hadji, että se oli hyvin tehty, ja nyt näen tieni aivan selvästi johtavan hyvään tulevaisuuteen. Minä jään madrissahiin, kunnes olen kypsä.

– Oikein puhuttu. Varsinkin etäisyyksien määrääminen, lukujen käsittely ja kompassin pitely on opittava siinä pelissä. Sinua odottaa muuan tuolla vuoristossa, ollakseen sinulle siinä apuna.

– Minä tahdon omistaa heidän opetuksensa yhdellä ehdolla: että saan käyttää aikaani aivan vapaasti, kun madrissah on suljettu. Pyydä everstiltä minulle lupa siihen.

– Mikset itse pyydä everstiltä sahibien kielellä?

– Eversti on hallituksen palveluksessa. Hänet määrätään minne hyvänsä ja hänen täytyy ajatella omaa ylenemistään. Pane merkille, mitä minä jo olen oppinut Nucklaossa! Sitäpaitsi tunnen everstin vasta kolmen kuukauden ajalta. Olen tuntenut Mahbub Alin jo kuusi vuotta. Siispä madrissahiin menen. Madrissahissa tahdon oppia, mahdrissahissa tahdon olla sahib. Mutta kun madrissah on suljettu, silloin tahdon olla vapaa ja mennä oman kansani joukkoon. Muutoin kuolen.

– Ja kutka ovat omaa kansaasi, koko maailman ystävä?

– Tämä suuri ja kaunis maa, sanoi Kim heilauttaen pientä kättänsä matalassa savimajassa, jonka nurkassa öljylamppu vaivaloisesti paloi tupakansavussa. – Ja sitten tahdon nähdä laamani jälleen. Ja lisäksi tarvitsen rahoja.

– Sitäpä kaikki tarvitsevat, sanoi Mahbub tyytymättömän näköisenä. – Minä annan sinulle kahdeksan annaa, sillä hevosten kavioista ei paljoa rahaa kasaannu. Ja sen täytyy riittää moneksi päiväksi. Muuten olen asioihin hyvin tyytyväinen, eikä siitä sen enempää. Pidä kiirettä opinnoissasi, ja kolmen vuoden kuluttua, ehkäpä pikemminkin, pystyt jo auttamaan … kukaties minuakin.

– Onko minusta näihin asti ollut niin paljon haittaa? kysyi Kim poikamaisesti naureskellen.

– Älä turhia lörpöttele, mutisi Mahbub, – sinä olet minun uusi renkipoikani. Mene nukkumaan miesten luo. Ne ovat aseman pohjoisessa päässä hevosten luona.

– He karkottavat minut aseman eteläiseen päähän, jos tulen sinne omin luvin.

Mahbub kopeloi vyötänsä, kastoi peukalonsa, pyyhki siihen vähän mustetta kiinalaisesta tushikakusta ja painoi sormenpään kuvan pehmeään paperiin. Balkhista Bombayhin ihmiset tunsivat tuon karkean sinetin, jonka hyvin selvä arpi jakoi kahtia.

– Tämä riittää päällysmiehelle. Minä tulen aamulla sinne.

– Mitä tietä? kysyi Kim.

– Kaupungista päin. Sieltä johtaa vain yksi tie, ja sitten lähdemme

Creighton sahibin luo. Minä olen pelastanut sinut selkäsaunasta.

– Allah! Mitäpä selkäsaunasta, kun pää on aivan irti hartioilla.

Kim pujahti hiljaa yön pimeyteen, kulki nurkan taitse, pysytellen lähellä seinää, ja poistui aseman luota noin mailin verran. Sitten hän tuli kiertotietä hiljakseen takaisin asemalle, sillä hän tarvitsi aikaa sepitelläkseen jutun, jos joku Mahbubin miehistä kysyisi häneltä jotakin.

Miehistö oli leiriytynyt raiskiomaalle rautatien ääreen, ja alkuasukkaita kun olivat, eivät tietenkään olleet avanneet tavaravaunuja, joissa Mahbubin hevoset olivat yhdessä maatiaisrotuisten hevosten kanssa; nämä olivat aiotut Bombayn raitiotieyhtiölle. Päällysmies, kumarainen keuhkotautisen näköinen muhamettilainen, huusi heti äkäisesti Kimille, mutta rauhoittui nähdessään Mahbubin sinetin.

– Hadji on suosiosta ottanut minut palvelukseensa, ilmoitti Kim tiukasti. – Jos tätä epäillään, niin odottakaa kunnes hän tulee aamulla. Sillä välin paikka minulle nuotion ääreen.

Tietenkin seurasi siitä hyödytön sanatulva, jota alhaiseen kastiin kuuluvat alkuasukkaat eivät missään tilaisuudessa voi olla aiheuttamatta. Se vaimeni kuitenkin, ja Kim asettui lepäämään vähän loitommaksi melkein erään vaunun alle, lainaten huovan peitteekseen. Tuollainen yö kaikenlaisen rihkaman joukossa ja hevoslauman ja likaisten vuoristolaisten välissä ei suinkaan viehättäisi montakaan valkoista poikaa, mutta Kim oli ylen onnellinen. Olopaikan, työn ja ympäristön vaihdos kutkutteli hänen pikku sieraimiansa, ja Xavierin makuusuojien siistien valkoisten vuoteitten ajatteleminen tarjosi melkein yhtä vähäisen nautinnon kuin kertomataulun ulkoluku englanninkielellä.

"Minä olen sangen vanha", tuumiskeli hän unisena. "Jokaiselta kuukaudelta olen tullut vuotta vanhemmaksi. Minä olin hyvin nuori ja perin hupsu viedessäni Mahbubin kirjettä Umballaan. Ja ollessani valkoisessa rykmentissä olin hyvin nuori ja pieni ja tietämätön. Mutta nyt opin joka päivä, ja kolmen vuoden perästä eversti ottaa minut pois madrissahista, tai minä saan ehkä mennä yksinäni. Tai ehkä löydän laaman ja rupean hänen seuralaisekseen. Niin, se lieneekin parasta. Lähden laamani chelana taas Benaresiin." Ajatukset kulkivat hitaammin ja hajanaisemmin. Hän oli joutumaisillaan unien ihanaan maailmaan, kun hänen korvaansa sattui kuiskaus, ohut ja terävä, joka kuului leirinuotion ääressä olevien yksitoikkoisen puheensorinan ylikin. Kuiskaaja oli rautakattoisen vaunun takana.

– Hän ei siis ole täällä?

– Missä hän muualla olisi kuin mässäämässä kaupungissa. Kukapa etsisi rottaa sammakkolätäköstä? Lähdetään pois. Hän ei ole meidän miehiämme.

– Hän ei saa enää päästä vuoriston yli toista kertaa. Sellainen on käsky.

– Palkkaa joku nainen myrkyttämään hänet. Se maksaa muutaman rupeen, eikä sitä kukaan voi todistaa.

– Paitsi juuri se nainen. Pätevämpi keino täytyy keksiä. Ja ajatteles hänen päästänsä luvattua hintaa.

– Niinpä kyllä, mutta poliisilla on pitkä käsi, ja me olemme kaukana rajalta. Jospa olisimme Peshawurissa!

– Niin … Peshawurissa kylläkin, pilkkasi toinen ääni.

– Peshawur, joka on täynnä hänen heimolaisiaan … täynnä lymypaikkoja ja naisia, joiden vaatteiden suojaan hän voi piilottautua. Niinpä kyllä, Peshawur ja Jehannum soveltuvat meille yhtä hyvin.

– No, mikä on sitten sinun suunnitelmasi?

– Oh, sinua houkkaa, enkö ole selittänyt sitä sinulle ja sata kertaa! Odotetaan, kunnes hän tulee ja panee maata, ja sitten hyvin tähdätty laukaus. Vaunut ovat meidän ja takaa-ajajien välillä. Meidän on vain juostava radan yli ja sitten tiehemme. Kukaan ei voi tietää mistä päin laukaus tuli. Odotetaan ainakin päivänkoittoon. Minkälainen fakiiri sinä olet, joka vapiset tällaisen pienen väijymisen jännityksestä.

"Ohoh!" ajatteli Kim vielä silmät ummessa. "Taaskin Mahbub. Valkoisten oriitten sukutaulujen toimittelu ei ole mikään leikinasia! Vai lieneekö Mahbub myynyt muita uutisia? Mitä on nyt tehtävä, Kim? En tiedä missä Mahbub viettää yönsä, mutta jos hän tulee tänne ennen aamunkoittoa, ampuvat he hänet. Se ei olisi onnellista sinulle, Kim. Eikä tästä ole poliisillekaan ilmoitettavaksi. Siitä ei olisi Mahbubille hyötyä" – hän naureskeli melkein ääneen – "enkä muista mitään Nucklaosta saatua opetusta, joka tässä auttaisi. Allah! Tässä on Kim ja tuolla ovat nuo toiset. Siispä Kimin täytyy ensin herätä ja mennä tiehensä niin, etteivät he epäile. Paha uni herättää ihmisen … näin…"

Hän sivalsi huovan kasvoiltaan ja kohottautui äkkiä, päästäen aasialaisen hirvittävän mölisevän, mielettömän kirkunan, jonka painajaisen herättämä parkaisee.